Minulla päättyi eilen noin 13 vuotta jatkunut hoito- ja kuntoutusohjelma, johon sisältyi ensin vuosien aktiivinen käynti psykiatrisissa hoitopalveluissa ja viimeisten vuosien ajan vain puolenvuoden välein tapahtunut tapaaminen, joka päättyi tänään kunnallisten sote-uudistusten johdosta mutta myös siitä syystä, että tilani oli “vakaa” eikä tarvetta hoidon jatkamiseen enää ollut kuten itsekin totesin minua hoitaneelle henkilölle. “Hoitoni” oli viimevuosina lähinnä pelkkää kuulumisten vaihtamista vaikka joitakin käytännön elämän ongelmiakin sain hoidetuksi sen myötä. Vein minua hoitaneelle naishenkilölle myös uusimman kirjani näytteille ja hän hämmästeli sitä, että olin saanut sen kirjoitetuksi vain 10 päivässä.

Tuon 13 vuotta jatkuneen hoidon aikana sain lopulta oikeuden varhaiseläkkeeseen ja avun myös psykiatrian lääkärin diagnosoimaan pakko-oireiseen mielenhäiriööni mistä syystä sain osittain myös eläkepäätöksen. Toinen syy oli tietysti siinä, että olen “laitoksesta karannut vaarallinen mielipuoli” uskoessani Raamattuun ja sen lopun ajan profetioihin, kuten eräs kommentoi kerran kirjamainokseeni. Minua hoitaneet henkilöt olivat kyllä aina hyvin asiallisia, ystävällisiä ja kunnioittavia minua kohtaan, mutta ehkäpä heidän täytyi kirjoittaa papereihinsa hieman “väritetty versio” omasta henkisestä tilastani saadakseni helpommin pysyvän eläkkeen, koska eihän sitä muutoin “tervejärkisille” annettaisi. Eräs Facebook-kaverini kirjoitti minulle äskettäin näin:

“Käsittämätöntä. Lukiessa tuli tuntuma, että mitä ihmettä, sinä- syrjäytynyt?!? Minulta on varmaan mennyt jotakin ohi yhteydenpidossa tai sivullasi vieraillessani, kun en ole ymmärtänyt, että olet syrjäytynyt, kun en koskaan, koskaan ole pitänyt sinua syrjäytyneenä. Pelkästään hyvin syvällis-analyyttisenä ja tiedonjanoisena pohdiskelijana, joka etsii alati uutta näkökulmaa vanhastakun tiedosta ja tiedon kautta, kyseenalaistaa löytääkseen mahdollisimman objektiivisen päätelmän “löydökseksi”, jonka varaan voi perustaa uutta. Ja tämä siis ainoastaan ehdottoman positiivisessa mielessä!!! Hämmästellen ja ihastallen täältä kaukaa! Minusta ja minulle sinä olet näyttäytynyt koko ajan puhtaasti tutkijana, joka antaa tutkimustyölleen kaikkensa.

En siis jotenkin edes muistanut, että olet ollut “syrjäytynyt”, vaikka muistan kyllä viestejämme yläasteajaltasi (muistaakseni), jolloin rohkeasti nousit yksin suurta massaa vastaan ja aloit kantaa suurta ristiä kaulassa! Siihen aikaan se on ollut silmiinpistävä kannanotto, nykyään se voitaisiin nähdä toisin, jopa eräiden tutkijoiden mielestä muotivirtauksen alkuhetkenä tai trendikkäänä. Mutta silloin! Vaikka ristin varsinaisen symbolimerkityksen kannalta se on edelleen vahva kannanotto ja jopa vielä enemmän: paremminkin julistautuminen maailman arvoja vastaan. Siksi en koskaan ole osannut/ kyennyt ajatella sinua syrjäytyneenä!”

Vaikka minulle ei ole vaikeuksia kirjoittaa avoimesti omasta elämänhistoriastani, niin syy siihen miksi en ehkä painota usein omaa “syrjäytymistäni”, on se että en pidä tuosta leimasta enkä halua identifioitua enää syrjäytyneeksi. Paremminkin identifioidun henkilöksi, joka taisteli syrjäytymisen aiheuttamaa ulkopuolisuuden tunnetta, häpeää ja masennusta vastaan noustakseen voittajaksi ja löytääkseen oman elämänpolkunsa tuon häpeän ja yksinäisyyden tien kautta. Olen kristitty kirjailija, tutkija ja blogisti enkä häpeä lainkaan etuliitettä “kristitty.” Se on ammattini vaikka joku sitten aina välillä ajattelisikin, että olen laitoksesta karannut puolihullu. En välitä kenenkään ihmisten mielipiteistä, koska he eivät kulkeneet samaa polkua minkä itse kuljin. He eivät kokeneet samaa yksinäisyyttä ja häpeää minkä itse koin tämän polkuni löytämiseksi.

Enkä valinnut tätä polkuani koskaan röyhkeydessä ja ylimielisyydessä vaan täysin tietoisena siitä, että olen erehtyväinen ihminen – kuten me kaikki olemme – ja siksi tällaisista aiheista kuten raamatullisesta eskatologiasta kirjoittamisessa on mukana erityisen suuret riskinsä, koska erehtyessämme emme häpäise ainoastaan omaa nimeämme mutta myös Jumalan nimen (mikä on paljon suurempi synti kuin ensiksi mainittu). Mutta lähdin tälle tielle, koska tunsin sen olleen Jumalan minulle valmistama kutsumus, ja koska vain sitä kautta saatoin löytää elämälleni jonkin suunnan ja tarkoituksen, ja minkä ansiosta olen voinut kokea itseni edes jollain tapaa hyödylliseksi tässä ajallisessa elämässäni (vaikka edelleenkin saatan taistella joskus elämäni merkityksettömyyden tuntemuksia vastaan ja pohtia elämääni taaksepäin itsesyytöksillä ja kysymyksillä, kuten “mikä meni pieleen?”).

Tuon 13 vuotta jatkuneen hoitojakson aikana kirjoitin kaikki ne kirjalliset tuotantoni, jotka olen tähän asti kirjoittanut, eli noin kahden Raamatun verran tai 7000 kirjan sivun edestä tekstiä. Muistan kun psykologini vastasi itsemollaukseeni tuon hoitojakson alussa, kun olin kirjoittanut vasta 70 sivua tekstiä, ettei kaikki ihmiset kykene kirjoittamaan 70 sivua tekstiä. Nyt olen kirjoittanut siitä jo satakertaisen määrän enemmän. Vaikka itse epäonnistuinkin koulutushistoriassani ja syrjäydyin yhteiskunnasta, niin olen saanut blogikirjoituksiini ja kirjoihin ylistävää palautetta jopa ulkomailla asuvalta matematiikan ja fysiikan professorilta. Tämä professori jopa kertoi oppineensa kirjoituksistani paljon vaikka hänen kuuluisi olla minun opettajani eikä toisin päin.

Mutta jos joku haluaa – tai uskaltaa – nähdä jonkinlaisen johdatuksen elämässäni, niin se kaikki kertoo vain Jumalan armosta ja hyvyydestä minun kaltaistani elämässään epäonnistunutta väliinputoajaa kohtaan. En voi juuri itse kehuskella omalla erinomaisuudellani tai pyhyydelläni, koska sellaisia ominaisuuksia en itsestäni löydä. Mutta olen armahdettu syntinen yhdessä muiden veljieni ja sisarteni kanssa vailla titteleitä ja oppiarvoja. Ei meidän Herrallammekaan niitä ollut (“Ei hänellä ollut oppiarvoa, titteliä, eikä Jumalan kirkkautta, että Hän olisi meitä miellyttänyt”. – Jes. 53:2, K.O. Syväntö, VT:n Käännösvirheistä) eikä “ole palvelija herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi.” (Joh. 13:16).

Olen tyytyväinen siitä, että voin kutsua itseäni tänään kirjailijaksi ilman sosiaalista häpeää ja eriarvoisuuden tunnetta. En tarvitse akateemisia titteleitä tai muitakaan titteleitä omanarvontuntooni. Minun arvoni ja identiteettini on Hänessä, jolta riisuttiin kaikki, ja joka häpäistiin syntisten edessä meidän syntiemme tähden, niin että sinun ja minun synnit tulisivat sovitetuiksi Taivaallisen Isämme edessä, ja voisimme kasvaa Hänessä uuden paremman Aadamin luontoomme vanhan Aadamin luontomme rikkinäisyydestä ja syyllisyydestä huolimatta. Siksi en häpeä Hänen nimeänsä Jeesus tai Jeshua, sillä “kaikkien polvien pitää Jeesuksen nimeen notkistuman, sekä niitten, jotka taivaissa ovat, että niitten, jotka maan päällä ovat, ja niitten, jotka maan alla ovat, ja jokaisen kielen pitää tunnustaman Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra.” (Fil. 2:10-11). Hän on tie, totuus ja elämä ja ainoa ovi Taivaallisen Isämme luokse. “Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” (Joh. 3:16).

Soli Deo Gloria

---

Julkaisin tämän tekstin eilen Facebookissa, jossa olen itse aktiivisin. Postaus sai 82 positiivista reaktiota (ei vielä yhtäkään negatiivista). Postaukseni sai myös kymmeniä positiivisia ja rohkaisevia kommentteja, ja oli rohkaisuna myös muille syrjäytyneille hengenheimolaisilleni.

---