Tätä kappaleeni sanoja miettiessä mieleeni nousi muutamia ajatuksia.

Kun Jeesus riippui ristillä, koko maailman syntitaakan paino mursi Hänen hartioitaan. Tuskan ja hylkäämisen pimeys kietoi Hänet sisäänsä, ja Hän huusi:

“Eeli, Eeli, lama sabaktani? Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”

Oletko sinä koskaan kokenut samaa?

Oletko tuntenut, että Jumala on kaukana — että rukouksesi kaikuvat tyhjyyteen?

Oletko ollut pettynyt Jumalaan?

Oletko joskus epäillyt Hänen hyvyyttään, aivan kuten Job?

Tai ajatellut olevasi liian syntinen, liian kelvoton, liian rikki, jotta Hän edes kuulisi sinua?

Jos vastasit mihinkään näistä kyllä, olet silloin ollut ehkä lähempänä Jumalaa kuin koskaan ennen. Ja juuri silloin Hän on ollut lähempänä sinua kuin olet aavistanutkaan.

Sillä Jumala itse, Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta, astui ihmisyyteen ja tuli meitä lähimmäksi juuri tuona pimeyden ja kärsimyksen hetkenä, kun Hän Golgatalla kantoi syntiemme velkataakan.

Sillä Jumala ei tullut tähän maailmaan vahvoja varten, vaan heikkoja varten; ei pyhiä varten, vaan syntisiä varten.

Kristuksessa Jumala itse koki kaiken sen kivun, hylkäämisen, pelon ja epätoivon, mitä ihminen voi kantaa. Golgatan pimeydessä Hän tuli meitä lähemmäksi kuin koskaan.

Ja juuri siinä hetkessä, kun ihminen kokee oman sielunsa yön — kun hän tuntee olevansa hylätty niin maailman kuin Jumalankin toimesta, arvoton, unohdettu, kipujen mies ja sairauden tuttava — silloin jotakin murtuu sydämen kovuudessa. Ihminen kohtaa paljaaksi riisuttuna paitsi oman rikkinäisyytensä, myös sen pyhän luonnon, johon hänet alun perin luotiin.

Silloin taivas koskettaa ihmisyyttä. Ja ihmisyys koskettaa taivasta.

Kirkkoisä Athanasios Aleksandrialainen kirjoitti 300-luvulla Jumalan ihmiseksi tulemisesta sanat, jotka ovat kaikuneet kirkon perinteessä halki vuosisatojen:

“Jumala tuli ihmiseksi, jotta me voisimme tulla jumalallisiksi.”

Kristuksessa Jumaluus yhtyi ihmisyyteen — jotta ihmisyys voisi yhtyä Jumaluuteen.

Tässä on theosis, kristillisen tradition ydin: Jumalan elämä virtaa meihin juuri siinä, missä oma elämämme näyttää heikoimmalta.

Sillä silloin, kun ihminen alkaa nähdä rehellisesti sekä heikkoutensa että voimansa, syntisyytensä ja pyhyytensä, rikkinäisyytensä ja eheytymisensä, rumuutensa ja kauneutensa, pahuutensa ja hyvyyttään, silloin todellinen inkarnaatio koskettaa häntä.

Silloin hän alkaa olla se, miksi hänet alun perin luotiin — Jumalan kuva, joka Kristuksen kautta kasvaa kohti Hänen kaltaisuuttaan, kohti sitä pyhyyttä, johon hänet on tarkoitettu.