Ilmestyskirjan 12. luvussa kerrotaan taivaassa syttyvästä hengellisestä sodasta:  “Ja syttyi sota taivaassa: Miikael ja hänen enkelinsä sotivat lohikäärmettä vastaan; ja lohikäärme ja hänen enkelinsä sotivat, mutta eivät voittaneet, eikä heillä enää ollut sijaa taivaassa. Ja suuri lohikäärme, se vanha käärme, jota perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan, koko maanpiirin villitsijä, heitettiin maan päälle, ja hänen enkelinsä heitettiin hänen kanssansa.” Miikael mainitaan myös Danielin kirjassa ja siellä häneen viitataan taivaallisen armeijan ylipäällikkönä, joka taistelee juutalaisten puolesta Persian ja Kreikan enkeliruhtinaita vastaan, jotka pyrkivät hävittämään Israelin kansan (Dan. 10:21, 12:1).

Ilmestyskirjan 12. luvussa lohikäärmeen ja hänen enkeleidensä sanotaan olevan sodassa vaimoa vastaan, jonka Johannes näki olevan vaatetettu auringolla, jalkojensa alla kuu, ja päässään seppeleenä kaksitoista tähteä. Tämä on tulkittu usein Israeliksi, koska Joosefin näyssä Israelin 12 sukukuntaa kuvattiin juuri samanlaisella symboliikalla (1. Moos. 37:9) ja koska Israelia on kutsuttu monin paikoin Vanhaa testamenttia Jumalan vaimoksi.

Johannes näki myös kuinka vaimo “synnytti poikalapsen, joka on kaitseva kaikkia pakanakansoja rautaisella valtikalla; ja hänen lapsensa temmattiin Jumalan tykö ja hänen valtaistuimensa tykö.” Tämä on viittaus Israelin kuninkaaseen Jeesukseen Kristukseen, joka syntyi Juudan heimon eli juutalaisten keskuudesta Daavidin kuningashuoneen perilliseksi (Matteus. 1, Ilm. 5:5). Sen jälkeen kun Saatana on syösty maanpäälle, hän alkaa pitää “suurta vihaa, koska hän tietää, että hänellä on vähän aikaa!” ja hyökkää tuon vaimon päälle, jolle Jumala valmistaa pakopaikan erämaahan 1260 päivän ajaksi. Tämän jälkeen “lohikäärme vihastui vaimoon ja lähti käymään sotaa muita hänen jälkeläisiänsä vastaan, jotka pitävät Jumalan käskyt ja joilla on Jeesuksen todistus.”

Ilmestyskirjan 12. luvun näystä paljastuu kuinka juutalaiset ja kristityt ovat Saatanan ihmiskuntaa kohtaan tunteman vihan ensisijainen kohde, koska heidän olemassaolonsa on elävä todistus Jumalan universaalin pelastussuunnitelman etenemisestä, ja koska Saatana tietää, että hän saisi voiton Jumalasta vain silloin jos hän onnistuu tuhoamaan Hänen valittunsa ennen kuin hänen lopullisen tuomionsa aika on tullut määrähetkeensä. Tätä taustaa vasten onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka historia vahvistaa tämän maallisten sotien taustalla piilevän hengellisen ulottuvuuden, josta puhutaan paljon vähemmän ensimmäisen ja toisen maailmansodan historiaa tarkastellessa.

Emme ajattele maailmansotia yleensä uskonnollisina sotina keskiajan ristiretkien tapaan. Mutta väitän, että myös maailmansotien taustalla on ollut hyvin vahva hengellinen taustavaikutin niiden geopoliittisten, kansallisten tai imperialististen vaikutteidensa ohella. Todistaakseni tämän väitteen, meidän on palattava vuoteen 1898, kun Saksan keisari Wilhelm II matkusti Jerusalemiin ja tapasi siellä Itävalta-Unkarissa syntyneen juutalaisen Theodor Herzlin, joka oli perustanut sionistisen liikkeen vain paria vuotta aiemmin. 1897 Sveitsissä pidettiin maailman ensimmäinen sionistien kongressi.

Sionismi itsessään ei ollut uskonnollinen liike vaan sekulaari liike, joka ammensi ideansa 1800 -luvun kansallisromantiikasta ja vaati juutalaisille omaa kansalliskotia Palestiinaan, josta heidät oli karkoitettu vuosisadan alun Rooman juutalaissodissa. Ottomaanien sulttaanikunnan heikentyminen ja niin sanottu itämainen kysymys teki sionismista hyvin puoleensavetävän ja ajankohtaisen aatteen, sillä Istanbulin sulttaanin imperiumin romahtamisen ajateltiiin olevan vain ajan kysymys ja siksi Euroopan suurvallat olivat hyvin huolissaan sen jälkitilanteesta.

Jos Venäjän keisarikunta olisi saanut entisen Konstantinopolin haltuunsa, niin Venäjän laivasto olisi päässyt Bosbornsalmen ja Dardannellien kautta Välimeren lämpimiin vesiin. Asia herätti huolta etenkin Lontoossa koska tämä olisi uhannut brittiläisen imperiumin maailmanherruutta johtavana merellisenä siirtomaavaltana ja voinut häiritä Britannian laivaston pääsyä Intiaan vuonna 1869 valmistuneen Suezin kanavan kautta (turvatakseen kanavan hallinnan, Britannia liitti Egyptin siirtomaakseen vuoden 1882 anglo-egyptiläisessä sodassa).

Lähi-Idän kriisi käynnistyi siis jo kauan ennen Israelin valtion perustamista vuonna 1948. 1800 -luvulla kriisi koski vain enemmän vallan tasapainoa, jota Ottomaanien sulttaanikunnan romahtamisen pelättiin häritsevän. Vallan tasapaino oli Napoleonin sotien päättymisen jälkeen Euroopan konsertissa muodostettu valtio-oppi, jonka mukaan yksikään suurvalta ei saanut nousta niin ylivoimaiseksi, että se voisi horjuttaa koko mantereen järjestystä, vaan muiden valtioiden tuli yhdessä tasapainottaa sen vaikutusvaltaa – tarvittaessa liittoutumilla, diplomatialla tai sodalla. Tämä periaate ei jäänyt vain Euroopan sisäiseksi peliksi, vaan ulottui myös Ottomaanien valtakunnan alueille, jota alettiin kutsua “Euroopan sairaaksi mieheksi”.

Kun imperiumi heikkeni, suurvallat – Britannia, Ranska, Venäjä ja myöhemmin myös Saksa – alkoivat kilpailla siitä, kuka täyttäisi syntyvän valtatyhjiön ilman, että kukaan muu saisi ratkaisevaa etulyöntiasemaa. Tästä syntyi niin sanottu itämainen kysymys, jossa Lähi-idän alueet eivät olleet vielä ensisijaisesti ideologisen tai uskonnollisen konfliktin näyttämö, vaan pikemminkin suurvaltojen geopoliittinen shakki-lauta, jossa jokainen siirto pyrittiin tekemään siten, ettei tasapaino kallistuisi liikaa yhdenkään suurvallan hyväksi.

Itse asiassa jo vuosien 1853-56 Krimin sota – suurin eurooppalainen sota Napoleonin soten ja maailmansotien välissä ja ensimmäinen valokuvattu sota – alkoi Palestiinasta eikä Euroopasta. Euroopan suurvallat ajautuivat siinä kiistaan siitä millä kristityllä suurvallalla olisi oikeus painostaa Istanbulin sulttaania suojelemaan Jerusalemin ja Beetlehemin pyhiä paikkoja. Sekä Ranskan katolisellakirkolla että Venäjän ortodoksikirkolla oli Pyhässä maassa pitkä historia ja suurvallat käyttivät sitä hyväkseen omien kansojensa taloudellisten ja geopoliittisten intressiensä edistämiseen sillä kyse oli pohjimmiltaan siitä kuka pääsee hallitsemaan Bosborinsalmea ja Dardannelleja. Sekä Ranska että Britannia pelkäsivät, että tsaari pyrki vaikuttamaan Ottomaanien sisäisiin asioihin saadakseen suurempaa valtaa Istanbulista, sillä jo Katariina Suuri oli haaveillut tsaarille lojaalin Bysantin keisarikunnan uudelleenperustamisesta Ottomaanien valtakunnan tilalle.

Venäjän ekspansionistinen historia selittyy muuten pitkälti maantieteellä, sillä suurena mannermaisena valtiomahtina se on pyrkinyt laajentumaan kohti lämpimän veden merireittejä voidakseen käydä kauppaa ympäri vuoden ilman, että sen satamat jäätyvät talvisin käyttökelvottomiksi, kuten käy monille sen pohjoisille rannikkoalueille. Tämä selittää sen miksi Pietari Suuri perusti uuden eurooppalaisen suurvaltansa pääkaupungin Pietariin lähelle Suomenlahtea 1700 -luvun alussa käydyn Suuren pohjansodan jälkeen missä Venäjä miehitti Ruotsilta Viron. Myöhemmin Venäjän Aleksanteri I miehitti Ruotsilta myös Suomen osana Napoleonin sotia, koska Pietari oli vaarallisen lähellä Ruotsin itärajaa Kymenlaaksossa ja Suomen miehitys tarjosi Venäjälle kaivatun puskurivyöhykkeen Ruotsia vastaan.

Tämä sama geopoliittinen logiikka selittää paljolti myös Venäjän myöhempiä sotatoimia, kuten Stalinin päätöstä hyökätä Suomeen vuosien 1939-40 Talvisodassa ja jopa nykyistä Ukrainan sotaa. Venäjä miehitti Krimin niemimaan Turkilta jo Katariina Suuren aikana 1700 -luvun lopulla ja se antoi Venäjän laivastolle pääsyn Mustallemerelle. Koko seuraavan vuosisadan Venäjä haaveili pääsyä myös Mustameren ja Välimeren Dardannellien kautta yhdistävälle Bosborinsalmelle, jossa Istanbul, entinen Konstantinopoli, Itä-Rooman ja Ottomaanien pääkaupunki sijaitsi. Tämä johti myös 1800 -luvun puolivälin Krimin sotaan missä Ranska, Britannia ja Turkki sotivat Venäjää vastaan Mustallamerellä, Balkanilla, Itämerelle ja Tyynellämerellä. Krimin sodan Suomenlahdella ja Pohjanlahdella sodittu sotanäyttämö muistetaan parhaiten laulusta, “Ja se Oolannin sota oli kauhia…“

Ensimmäisen maailmansodan synnyn taustalla on hyvin monimutkainen liittoutumien verkosto ja geopoliittinen sekasotku. Mutta se voidaan yksinkertaistaa lähinnä kolmeen päätekijään:

• Venäjän keisarikunnan pyrkimys laajentua kohtia Välimerta heikentyneen Turkin valtakunna kustannuksella käyttämällä hyväkseen pan-slavismia ja Ottomaanen vallan alta irtaantuneiden Balkanin slaavilaisten kansojen, lähinnä Serbian, Venäjä-sympatioita.
• Keski-Euroopan kansojen, kuten Saksan keisarikunnan ja Itävalta-Unkarin historiallinen sukulaisuus ja vahva kansallishenkinen yhteenkuuluvuuden tunne, ja näiden kansojen kansallisten intressien yhteentörmäys Venäjän ja Ranskan kansallisintresseihin.
• Brittiläisen imperiumin historiallinen pyrkimys estää yhtä eurooppalaista valtaa saamasta liian suurta valtaa manner-Euroopasta ja Saksan nousevan teollisuusmahdin briteille muodostama uhka etenkin sen jälkeen kun keisari Wilhelm II liittoutui Ottomaanien sulttaanin kanssa rakentaakseen Berliinin ja Baghdadin yhdistävän rautatien, jonka britit näkivät uhkaavan heidän tärkeintä siirtomaataan eli Intaa.

Ensimmäisen maailmansodan taustalta on vaikeaa löytää yhtä pääsyyllistä vaikka historioitsijoiden enemmistö osoittaa sormellaan kohti Saksan Wilhelm II:sta, sillä Saksan keisarikunta hänen johdollaan ajoi aggressiivista ulkopolitiikkaa, joka haastoi vallitsevan vallan tasapainon – erityisesti laivastokilpailussa Britannian kanssa ja tukemalla ehdottomasti Itävalta-Unkaria heinäkuun kriisin aikana, mikä antoi sysäyksen sodan eskaloitumiselle. Katsoin juuri Netflixin dokumentin Pitkä tie ensimmäiseen maailmansotaan, jonka mukaan Saksa oikein yllytti Itävalta-Unkaria julistamaan sodan Serbiaa vastaan kruununprinssi Frans Ferdinandin murhan jälkeen, vaikka tiesikin sen johtavan Euroopan laajuiseen suursotaan.

Saksassa nimittäin ajateltiin, että suursodan puhkeaminen olisi väistämätöntä ja että Saksa ajautuisi kahden rintaman sotaan Venäjän ja Ranskan välisen kaksiliiton johdosta, ja siksi sota olisi parempi käydä enemmin kuin myöhemmin ennen kuin Venäjä ehtisi vahvistua liian voimakkaaksi teollisuusmahdiksi. Mutta jos ensimmäistä maailmansotaa tarkastelee vain Euroopan kansojen kansallisten, imperialististen ja geopoliittisten intressien yhteentörmäyksen valossa, siitä jää huomaamatta sen ehkä tärkein hengellinen ulottuvuus. Tämän ymmärtämiseksi lainaan historioitsija John Röhlin vuoden 1995 kirjaa The Kaiser and his Court:

Voisiko jopa olla niin, että Saksan viimeinen keisari oli tässä – kuten eräissä muissakin suhteissa – Adolf Hitlerin eräänlainen edeltäjä; niin sanotusti “puuttuva rengas” “rauta ja veri” -kansleri Bismarckin ja Führerin välillä? Jos Wilhelm II osoittautuisi antisemiitiksi, se tarkoittaisi, että äärimmäinen juutalaisvastaisuus nousi katuojasta keisarilliseen palatsiin, josta käsin hän hallitsi Saksan politiikkaa kolmen vuosikymmenen ajan. Tällöin hitleriläisen antisemitismin nimenomaan saksalaiset juuret näkyisivät selkeämmin, ja käsitys Saksan historian jatkuvuudesta vahvistuisi huomattavasti…

Kun näille tutkijoille esitetään uutta näyttöä keisarin antisemitistisistä purkauksista hänen maanpakovuosinaan, he sanovat olevansa järkyttyneitä mutta väittävät lausuntojen johtuvan vain henkilökohtaisesta katkeruudesta. Heidän mukaansa ennen kruunusta luopumista tällaisia antisemitistisiä ilmauksia ei löydy, lukuun ottamatta mahdollisesti paria huomautusta, jotka Wilhelm esitti hyvin nuorena ollessaan kenraali Walderseen vaikutusvallan alaisena.

Aivan viime aikoihin asti vallitseva yksimielisyys tästä merkittävästä asiasta oli siis se, ettei keisari Wilhelm II ollut antisemiitti. Toisin kuin Ahlwardt ja muut aikakauden saksalaiset antisemiitit, Wilhelm ei ansaitse edes mainintaa Encyclopaedia Judaicassa. Vain muutama historioitsija tai kirjallisuudentutkija – Hartmut Zelinsky, Lamar Cecil, Willibald Gutsche ja minä itse – on löytänyt ja julkaissut todisteita vastakkaisesta. Tämä uusi näyttö on kuitenkin määrältään ja laadultaan vastaansanomatonta. Se osoittaa selvästi, että antisemitismi oli keskeinen osa Saksan viimeisen keisarin maailmankatsomusta. Tämä näyttäisi vaativan merkittävää uudelleenarviointia hänen paikastaan Saksan historiassa…

Vain kolme vuotta valtakunnan perustamisen (Reichsgründung) ja uuden valtakunnan puolen miljoonan juutalaisen tasa-arvoistamisen jälkeen vuoden 1873 suuri pörssiromahdus ja ”suuren laman” alku murensivat miljoonien ihmisten uskon kapitalismin arvoihin, vapaaseen yrittäjyyteen ja edistykselliseen vasemmistoliberalismiin. Juutalaisvähemmistö samastettiin vahvasti näihin arvoihin heidän ainutlaatuisen ammattirakenteensa vuoksi.

Kuten pilapiirros osoittaa (ks. kuva 2), uuden Saksan kasvavissa kaupungeissa, nopeassa teollistumisessa sekä joukkotiedotusvälineiden ja massapolitiikan aikakaudella perinteisten ammattien harjoittajat – niin ylä- kuin alaluokissa – tunsivat itsensä uuden modernin maailman uhkaamiksi. He kaipasivat vanhan monarkistisen ”kristillisen valtion” tarjoamaa turvaa. Hohenzollernien sotilasmonarkiaa pidettiin bastionina eli suojamuurina nousevaa modernisaation aaltoa vastaan, jonka symbolina juutalaiset nähtiin…

Siinä missä juutalaiset olivat modernismin ja erityisesti kotimaisen vasemmistoliberaalin edistyspuolueen synonyymi, ulkomailla saman roolin täytti kaupallistunut, teollistunut ja parlamentaarinen Englanti (sekä laajennuksena tasavaltalaiset Ranska ja Yhdysvallat). Saksan antisemiittien mielissä juutalainen ja englantilainen uhka perinteisille kristillis-saksalaisille (tai arjalaisille) arvoille sulautuivat lähes täydellisesti yhteen. Tätä ”kauppiasnationia”, joka kuvattiin myös Saatanana, pidettiin ”mantereen vampyyrina”, joka piti Euroopan kansat toistensa kurkuissa hyötyäkseen itse eripurasta. Tulemme huomaamaan, että elämänsä loppupuolella Wilhelm II yhdisti nämä kaksi ”saksalaisuutta” uhkaavaa vaaraa luomalla termin ”Juda-Englanti” (JudaEngland)…

Vuonna 1888, kun hänen isänsä teki kuolemaa kurkkusyöpään, Wilhelm oli lähellä uskoa, että käynnissä oli hänen äitinsä johtama anglo-juutalainen salaliitto Saksan vallan kaappaamiseksi. Kirjeissään läheiselle ystävälleen Philipp Eulenburgille hän kuvaili isäänsä hoitavia lääkäreitä ”juutalaisvintiöiksi” (Judenlümmel), ”koiriksi”, ”roistoiksi” ja ”saatanan luiksi” (Satansknochen), jotka olivat täynnä ”rotuvihaa” ja ”saksalaisvastaisuutta aina haudan partaalle asti”. Hän kirjoitti, ettei voisi koskaan unohtaa sitä, että ”englantilainen prinsessa, joka on äitini, on liannut suvun kilven ja saattanut valtakunnan tuhon partaalle”. Ajan myötä hän alkoi uskoa, että juutalaisten ja englantilaisten lääkärien syytä ei ollut ainoastaan hänen isänsä kuolema, vaan että englantilainen lääkäri oli vastuussa myös hänen vasemman kätensä vammautumisesta.

Kun Wilhelm nousi valtaistuimelle vuonna 1888, antisemiitit Pariisista Wieniin riemuitsivat: ”Kaikki ne, jotka ovat aidosti kristillis-saksalaisia, ovat koko sielullaan omistautuneet keisari Wilhelm II:lle ja kannustavat häntä hänen valitsemillaan poluilla.” Itävaltalainen antisemiitti von Schönerer julisti Wilhelmin olevan ”Saksan kansan toivo, tulevaisuus ja loistava tähti”. Hän vakuutti, että saksalaisilla oli vain yksi toivo pelastua juutalaisten ikeestä, ja tuo toivo oli keisari Wilhelm II. Vuoden 1894 pilapiirros (kuva 2) oli osa tätä riemua, vaikka siinä kaikuivat myös pettymyksen ja uhman sävyt…

1880-luvun puoliväliin mennessä keisari Wilhelm II oli omaksunut läpikotaisen rasismin maailmankatsomuksensa keskeiseksi elementiksi, eikä hän jättänyt käyttämättä tilaisuutta julistaa puhtaan ja poissulkevan germaanisen rodun tarpeellisuutta. Vuonna 1895 hän julisti Pohjanmeren ”puhtaasti germaaniseksi mereksi”, jonka jakamista ”brittien” ja ”slaavien” kesken hän ei suvaitse. Hänen vuonna 1895 säveltämänsä piinallinen balladi ”Der Sang an Aegir” oli läpeensä pohjoismaisen mytologian kyllästämä. Hän puhui säännöllisesti ranskalaisista ”galleina” ja ”latinoiden edustajina”, englantilaisista ”anglosakseina” ja venäläisistä ”slaaveina”. Hän varoitti toistuvasti ”panslavistisesta vaarasta”. Kun hänelle valkeni, että tulevassa teutonien, slaavien ja gallien välisessä rodullisessa ”lopputaistelussa” (Endkampf) Britannia asettuisi Saksaa vastaan, keisari oli tyrmistynyt ja täynnä suutumusta: kuinka ”germaaniset englantilaiset”, hän kysyi hämmentyneenä, voisivat asettua venäläisten ja ranskalaisten puolelle omia ”heimoveljiään” (Stammesgenossen) vastaan?!..

Tällaisen maailmankatsomuksen myötä oli vääjäämätöntä, että Wilhelmin 1880-luvun alkukantainen antisemitismi nousi uudelleen pintaan vuosisadan vaihteessa, vaikkakin hieman epävarmasti. Ajoittain hän hakeutui älykkäiden ja menestyneiden juutalaisten pankkiirien ja liikemiesten – kuten Ballinin, Rathenaun, Warburgin, Simonin ja Carl Fürstenbergin – seuraan, joiden henkinen horisontti oli laajempi kuin hovissa. Vuonna 1894, viitaten ilmeisesti Dreyfusin tapaukseen, hän jopa puhui ”raaimman ja kammottavimman antisemitismin hydrasta”, joka kohotti ”hirvittävää päätään” kaikkialla.

Mutta hänen asenteensa ristiriitaisuus tuona aikana kiteytyy parhaiten erikoiseen kohtaamiseen Theodor Herzlin kanssa. Poikkeuksellisessa kirjeessään Badenin suurherttualle Wilhelm kirjoitti vuonna 1898, että hän oli aina ollut kiinnostunut Palestiinaan perustettavan juutalaisvaltion ”perusideasta”. Nyt hän oli vakuuttunut siitä, että varakkaan ja ahkeran Israelin kansan asettuminen Pyhään maahan toisi sille pian ”ennennäkemätöntä vaurautta” – siunauksen, joka voisi levitä ja tuottaa merkittävän taloudellisen elpymisen Vähässä-Aasiassa. Se puolestaan palauttaisi Turkin taloudellisen mahdin, jolloin ”Euroopan sairas mies” ei olisi enää sairas.

Lisäksi ”Seemin heimon” energia, luovuus ja tehokkuus suunnattaisiin arvokkaampiin tavoitteisiin kuin kristittyjen ”kuiviin imemiseen” (Aussaugen), ja monet sosiaalidemokraatteja tukevat oppositiomieliset seemiläiset lähtisivät itään, missä on palkitsevampaa työtä tehtävänä… ”Nyt tajuan [keisari selitti], että yhdeksän kymmenesosaa kaikista saksalaisista kavahtaisi kauhusta, jos he saisivat tietää minun tuntevan myötätuntoa sionisteja kohtaan tai jopa aikovan – kuten aion, jos minulta pyydetään – asettaa heidät suojelukseeni.”

Mutta Wilhelmilla oli puolustus valmiina: ”Rakas Jumalamme tietää meitäkin paremmin, että juutalaiset tappoivat Vapahtajamme, ja Hän on rangaissut heitä sen mukaisesti. Mutta Hän ei ole pyytänyt tai valtuuttanut antisemiittejä tai muitakaan, itseäni mukaan lukien, kiusaamaan näitä ihmisiä omalla tavallamme in majorem Dei Gloriam (Jumalan suuremmaksi kunniaksi)!” On muistettava kristillinen kehotus rakastaa vihollisiaan, keisari huudahti. Ja sitä paitsi: ”Maallisesta, realistisesta poliittisesta näkökulmasta ei pidä unohtaa, että ottaen huomioon kansainvälisen juutalaisen pääoman valtavan ja erittäin vaarallisen mahdin, olisi loppujen lopuksi valtava etu Saksalle, jos heprealaisten maailma katsoisi sitä kiitollisuudella!” Sulttaanin odottamaton vastustus teki kuitenkin nopeasti lopun Wilhelmin suunnitelmasta Saksan protektoraatista juutalaisvaltiolle Palestiinassa; keisari lähti (kirjaimellisesti) tielle kohti Damaskosta ja julisti siellä itsensä sen sijaan 300 miljoonan muhamettilaisen suojelijaksi.

Kun keisari Wilhelm II matkusti Jerusalemiin lokakuussa 1898, puolivuosisataa ennen juutalaisvaltion jälleenperustamista, kaupungin juutalaiset toivottavat hänet avosylin tervetulleeksi pystyttämällään riemukaarella, jossa luki hepreaksi psalmi 118:26: “Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen; me siunaamme teitä Herran huoneesta.” Juutalaiset toivottivat Jeesuksen vastaan samalla psalmilla, kun hän ratsasti Jerusalemiin aasinvarsalla palmusunnuntaina:

Seuraavana päivänä, kun suuri kansanjoukko, joka oli saapunut juhlille, kuuli, että Jeesus oli tulossa Jerusalemiin, ottivat he palmupuiden oksia ja menivät häntä vastaan ja huusivat: “Hoosianna, siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen, Israelin kuningas!” Ja saatuansa nuoren aasin Jeesus istui sen selkään, niinkuin kirjoitettu on: “Älä pelkää, tytär Siion; katso, sinun kuninkaasi tulee istuen aasin varsan selässä”. – Johannes 12:12-15

Kun Jeesus osoitti nöyryyttään ratsastamalla Pyhään kaupunkiin aasilla, Saksan keisari ratsasti sinne valkoisella hevosellaan kuninkaallisessa loistossaan. Keisarin Jerusalemin vierailu oli Röhlin mukaan se käännekohta, jonka jälkeen hän alkoi nähdä asevarustelunsa Ranskaa, Britannaa ja Venäjää vastaan yhä juutalaisvastaisemmalla ja apokalyptisemmällä paranoialla.

Palattuaan Palestiinasta Wilhelm kuvaili puheessaan rakkaalle Brandenburgin kansalleen, kuinka hän oli Öljymäellä seisoessaan katsellut paikkaa, ”jossa maailmanhistorian mahtavin kamppailu, taistelu ihmiskunnan lunastamiseksi, käytiin Hänen toimestaan”. Tämä oli innoittanut Wilhelmia vannomaan uuden uskollisuudenvalan Jumalalle: hän ei jättäisi mitään tekemättä ”yhdistääkseen kansani (Mein Volk)” ja poistaakseen (beseitigen) ne ainekset, jotka aiheuttivat epäsopua ja eripuraa. Hänen jumalallinen tehtävänsä oli varmistaa, että ”Saksan valtakunnan tammi” (die deutsche Reichseiche) kukoistaisi jatkossakin. ”Matka luvattuun maahan ja pyhille paikoille auttaa minua suojelemaan tätä puuta” ja ”etsimään ja tuhoamaan (auszurotten) ne pedot, jotka yrittävät jyrsiä sen juuria”. Kuten tulemme huomaamaan, tämä vertauskuva toistui hänen puheissaan myöhemminkin.

Vaikka keisari puhui Jumalasta ja viittasi Kristuksen Golgatalla käymään taisteluun ihmiskunnan syntien sovittamiseksi, Röhlin kirjan seuraava katkelma osoittaa, ettei hänen Jumalansa ollut sama Jumala kuin Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala.

Vuonna 1901 Wilhelm tapasi ystävänsä Eulenburgin välityksellä Houston Stewart Chamberlainin, ”rodun evankelistan”, josta tuli hänelle Theodor Herzliä huomattavasti pysyvämpi vaikuttaja. Chamberlainissa Wilhelm löysi filosofin, joka puki sanoiksi hänen omat sisimmät ajatuksensa. ”Jumala lähetti kirjasi Saksan kansalle, aivan kuten hän lähetti sinut henkilökohtaisesti minulle – se on horjumaton vakaumuksei”, keisari vakuutti. Hän näki Chamberlainissa ”aseveljen ja liittolaisen taistelussa teutonien puolesta Roomaa ja Jerusalemia vastaan”. Tämä taistelu koski ”muinais-arjalais-germaanisuutta (Urarisch-Germanische), joka makasi syvällä ja uinuvana sisälläni” ja raivasi nyt tietään pintaan. Vuonna 1902 Wilhelm kirjoitti Chamberlainille: ”Pelastakoon teidät meidän Saksan kansamme, meidän saksalaisuutemme (Germanentum), sillä Jumala on lähettänyt teidät auttajaksemme!” Kirjeissään Wilhelmille Chamberlain vaati ”rotutietoisen… keskitetysti organisoidun ja päämäärätietoisen Saksan” luomista – Saksan, joka ”hallitsee maailmaa”.

Vuosisadan vaihteesta lähtien, Chamberlainin vaikutuksesta ja kotimaisen demokratian sekä sosialismin nousun hermostuttamana, Wilhelm II alkoi ilmaista antisemitistisiä vakaumuksiaan yhä avoimemmin. Susan Townley tallensi keskustelun, jossa keisari kuvaili juutalaisia maansa ”kiroukseksi”. ”He pitävät kansani köyhänä ja otteessaan”, hän valitti. ”Jokaisessa Saksan pikkukylässä istuu likainen juutalainen kuin hämähäkki, joka vetää ihmiset koronkiskonnan verkkoonsa. Hän lainaa rahaa pientilallisille heidän maitaan vastaan ja saa siten vähitellen kaiken hallintaansa. Juutalaiset ovat valtakuntani loisia. Juutalaiskysymys on yksi suurimmista ongelmista, joita minun on käsiteltävä, ja silti sille ei voida tehdä mitään!”

Vieraillessaan Englannissa vuonna 1907 hän ”saarnasi raivokkaasti juutalaisia vastaan” ja sanoi ulkoministeri Sir Edward Greylle: ”Heitä on aivan liian paljon maassani. Heistä on päästävä eroon (stamping out).” Samaan aikaan hän kerskaili – horjuen epävarmana perinteisen pogromi-antisemitismin ja tuhoamis-antisemitismin välillä – että Saksassa syttyisi ”juutalaisvaino”, ellei hän, keisari, pitäisi kansaansa kurissa. Wilhelm ei peitellyt juutalaisvastaisia ennakkoluulojaan edes henkilökohtaisella tasolla; hän totesi inhoten amerikkalaiselle hammaslääkärilleen, että jos hän kävelisi Tiergartenissa, hänen ”täytyisi tervehtiä kaikkia puiston lihavia juutalaisvaimoja!” (Lukiessani tällaisia pätkiä ajattelen itsekseni: jos ”Kaikkein Korkein” olisi ollut yhtään ylevämpi, hän olisi lyönyt päänsä kantapöydän alapintaan!)…

Vuoteen 1917 mennessä Chamberlain nimesi juutalaiset (ja heidän rinnallaan nyt myös Yhdysvallat) yksiselitteisesti Saksan pääviholliseksi. Kirjeissään keisarille hän väitti, että Englanti ja Saksa oli ”veren sitein tarkoitettu ystäviksi ja liittolaisiksi”; jos ne olisivat seuranneet ”saksalaisuuden korkeaa missiota” yhdessä, ne olisivat vaivatta voineet hallita maailmaa. Mutta näin ei käynyt, sillä ”Englanti on täysin juutalaisten ja amerikkalaisten käsissä. Siksi kukaan ei ymmärrä tätä sotaa, ellei hänelle ole täysin selvää, että perustavimmalla tasollaan tämä on juutalaisuuden ja sille läheistä sukua olevan amerikkalaisuuden sotaa maailman herruudesta – sotaa kristikuntaa, henkisyyttä, moraalista voimaa, puhdasta taidetta ja kaikkea idealistista elämänfilosofiaa vastaan, ja sellaisen maailman puolesta, joka koostuu vain finansseista, tehtaista ja kaupankäynnistä – lyhyesti sanottuna, hillittömän plutokratian puolesta.”

”Juutalainen ja jenkki ovat sodan liikkeellepanevat voimat”, hän julisti. Kyseessä oli ”modernin mekaanisen ’sivilisaation’ sota ihmiskunnan valittujen rotujen muinaista, pyhää ja ikuisesti uudestisyntyvää ’kulttuuria’ vastaan”.

Wilhelm jakoi nämä tunteet varauksetta. Tammikuussa 1917 hän kirjoitti Chamberlainille:

”Sota on kahden maailmankatsomuksen välinen kamppailu. Vastakkain ovat teutonis-saksalainen moraali, oikeudenmukaisuus, uskollisuus, usko, aito inhimillisyys, totuus ja todellinen vapaus – sekä niitä vastassa mammonan palvonta, rahan valta, nautinnonhimo, alueryöstöt, valheet, petos, kieroilu ja – viimeisimpänä muttei vähäisimpänä – kavala salamurha! Näitä kahta maailmankatsomusta on mahdoton sovittaa yhteen, eivätkä ne siedä toisiaan. Toisen on voitettava, toisen tuhouduttava.”

Lennettyään Hollantiin 9. marraskuuta 1918 (kenties sisuuntuneena väitteistä, joiden mukaan hän itse olisi juutalainen!), keisari janosi kostoa. Hän vaati armeijaa kutsumaan hänet takaisin ”diktaattoriksi” tai ”Führeriksi”; toisessa yhteydessä hän vaati Ludendorffia ottamaan sotilaallisen ja Helfferichiä siviilihallinnon vallan haltuunsa odottamaan hänen omaa paluutaan. Kun Hitlerin ja Ludendorffin oluttupavallankaappaus epäonnistui hänen oman valtansa kukistumisen viisivuotispäivänä, Wilhelm julisti epäonnistumisen osoittavan, että vain hän itse kykenisi palauttamaan järjestyksen kotimaahan. Hän varoitti, että hänen paluunsa myötä ”veren on vuodettava, paljon veren, [niiden] upseerien ja virkamiesten, erityisesti aristokratian, kaikkien niiden, jotka ovat hylänneet minut”. Hän kävi kiivaita keskusteluja lähipiirinsä kanssa siitä, pitäisikö ensin hoitaa sisäinen vai ulkoinen vihollinen, julistaen (kuten jo vuonna 1905), että hän aikoi ”vetää miekan ensin sosiaalidemokraatteja (Sozis) ja sitten ranskalaisia vastaan”.

Eristyneessä maanpaossa Wilhelm kehitti mitä omituisimpia ja päättömimpiä salaliittoteorioita, joiden mukaan jesuiitat, vapaamuurarit ja juutalaiset juonittelivat yhdessä valloittaakseen maailman. Vieraillessaan keisarin luona Doornissa vuonna 1921 eräs entinen opetusministeri tavoitti tunnelman hyvin todetessaan, että Wilhelmillä oli ”syvä inho juutalaisia kohtaan” ja erityisesti juutalaista lehdistöä kohtaan. ”Hän oli vakuuttunut siitä, että maailmansodan olivat aloittaneet Ranskan, Englannin ja Italian juutalaiset vapaamuurariloosit, ja hän ojensi minulle aiheesta mitä kyseenalaisinta kirjallisuutta.” Wilhelm antoi vieraalleen myös hakaristin muotoisen hopeisen rintakorun sanoen: ”Nyt teidät on hyväksytty kunnollisten ihmisten veljeskuntaan”, ja lisäsi, että myös hänen vaimonsa oli käyttänyt sellaista.

1920-luvun puolivälissä Wilhelm vaati ”kristillisen internationaalin” perustamista aloittaakseen taistelun (Kampf) Saksan ”juutalaistumista” (Verjudung) vastaan; isänmaan ”puhdistamisen” jälkeen taistelua olisi jatkettava juutalaisuutta (das Judentum) vastaan koko maailmassa. Hän vaati Raamatun uudelleenkirjoittamista siten, että suurin osa Vanhasta testamentista poistettaisiin ja jäljelle jäisivät vain aidosti kristilliset ainekset. Hän väitti näiden olevan zarathustralaista ja siten ”arjalaista” alkuperää, eivätkä lainkaan ”semiittis-juutalaisia”. ”Vapauttakaamme itsemme juutalaisuudesta ja sen Jahvesta!”, hän huudahti yhdessä viimeisistä kirjeistään Chamberlainille. Ja aivan kuten juutalaiset eivät olleet uskonnollisia esivanhempiamme, myöskään Jeesus ei tietenkään ”ollut juutalainen” vaan galilealainen – mies, jonka hän halusi uskoa olevan ”poikkeuksellisen kaunis, pitkä ja hoikka, jolla oli kunnioitusta ja rakkautta herättävät jalot kasvot; hiukset vaaleat vivahtaen kastanjanruskeaan, ja kädet jalot ja hienosti muotoutuneet”….

Vuonna 1923, kuultuaan antropologi Frobeniuksen luennon, keisari koki lähes uskonnollisen ilmestyksen. Hän väitti yhtäkkiä tajunneensa, etteivät ranskalaiset ja englantilaiset olleetkaan valkoisia, vaan ”mustia”. Saksan kansan tuleva tehtävä oli nyt hänelle selvä: ”Meistä tulee idän johtajia länttä vastaan! Minun on muutettava maalaukseni Völker Europas. Sillä me kuulumme toiselle puolelle!” Saksalaiset eivät olleet osa länttä, vaan ”idän kasvot länttä vastaan”; tärkeintä oli, että Englanti, Ranska ja Amerikka ”tuhoutuisivat”. Kirjeissään amerikkalaiselle ystävälleen George Sylvester Viereckille keisari nimitti ranskalaisia ”negroidiseksi kansakunnaksi”, joka oli pettänyt oman maanperänsä. Hän kirjoitti olevansa kauhistunut kuullessaan, että englantilaiset olivat ”alkaneet seurata ranskalaisten esimerkkiä ja sallineet neekeripoikien marssia olka olkaa vasten lordien ja maanomistajien poikien kanssa partio-osastoissa”. Hänelle tämä oli ”rodunpetturuuden alku, jota aiemmin olivat harjoittaneet vain ranskalaiset negroidit”.

Wilhelmin mielessä ei ollut epäilystäkään siitä, etteivätkö myös juutalaiset olisi olleet afrikkalaista negroidista alkuperää – vain naamioituneina tällä hetkellä bolševikeiksi, kuten hän kirjoitti vuonna 1925 esseessään ”Juutalainen tänään”. Hän julisti bolševismin olevan vain kansainvälisen juutalaisuuden ”ojennettu käsi”, jonka tarkoituksena oli tuhota jokainen hallitus maailmassa. Hän varoitti, että ”Moskovan juutalaiset” hallitsivat keltaisia ja mustia rotuja ja muodostivat siten vakavan vaaran Euroopan ja Amerikan valkoisille roduille. Sen sijaan että hän olisi pelästynyt Stalinin vallan vakiintumista Neuvostoliitossa, Wilhelm oli riemuissaan. Hän tulkitsi tämän merkittäväksi voitoksi niistä ”juutalais-bolševistisista johtajista”, jotka olivat kaapanneet vallan vuonna 1917. Lokakuussa 1926 hän totesi, että nyt kun Stalin oli johdossa, voitaisiin perustaa ”venäläisen työläisen kansallinen neuvostotasavalta”.

Maanpaon katkeruudessa keisari Wilhelm II otti viimeisen, kammottavan askeleen kohti tuhoamisantisemitismiä. ”Heprealainen rotu”, hän kirjoitti englanniksi amerikkalaiselle ystävälleen,

”ovat leppymättömimpiä vihollisiani kotona ja ulkomailla; he pysyvät sellaisina kuin ovat ja ovat aina olleet: valheiden väärentäjinä ja levottomuuden, vallankumouksen ja mullistusten mestareina, jotka levittävät häpeällisyyttä myrkyllisen, syövyttävän ja satiirisen henkensä avulla. Jos maailma kerran herää, sen tulisi jakaa heille rangaistus, joka on heitä varten varattuna ja jonka he ansaitsevat.”

Joulukuun 2. päivänä 1919 hän kirjoitti omakätisesti (manu proprio) kenraali August von Mackensenille viitaten omaan kruunusta luopumiseensa:

”Syvimmän ja vastenmielisimmän häpeän, mitä mikään kansa on historiassa koskaan tehnyt, saksalaiset ovat tehneet itselleen. Juudan heimon’ yllyttämänä ja harhaanjohtamana – heimon, jota he vihasivat ja joka oli vieraana heidän keskuudessaan! Se oli heidän kiitoksensa! Älköön kukaan saksalainen koskaan unohtako tätä, älköönkä levätkö, ennen kuin nämä loiset on tuhottu ja hävitetty (vertilgt und ausgerottet) Saksan maaperältä! Tämä myrkkysieni Saksan valtakunnan tammessa!”

Hän vaati avuksi ”säännöllistä kansainvälistä maailmanlaajuista pogromia venäläiseen tapaan” parhaana lääkkeenä. ”Juutalaiset ja hyttyset” olivat ”vitsaus, josta ihmiskunnan on päästävä eroon tavalla tai toisella”, hän julisti ja lisäsi – jälleen omakätisesti: ”Uskon, että paras keino olisi kaasu.”…

Loppupäätelmä: Keisari ja kolmas valtakunta

Wilhelm II oli rasisti, ideologinen autokraatti ja taantumuksellinen; liberalismin, demokratian, katolisuuden ja sosialismin sekä kaikkien näitä voimia tukevien ulkovaltojen vannoutunut vihollinen, joka koki näiden rajoittavan omaa valtaansa kotimaassa ja Saksan vallan laajentumista maailmalla. Pakotetun kruunusta luopumisensa jälkeen marraskuussa 1918 Saksan viimeinen keisari syleili yhä omituisimpia maailmanlaajuisia salaliittoteorioita ja vaati juutalaisten tuhoamista, mikä näyttää loogiselta jatkumolta hänen aiemmalle antisemitismilleen.

Wilhelm kuoli kesäkuussa 1941, vain kolme viikkoa ennen Hitlerin hyökkäystä Neuvostoliittoon – hyökkäyksen, jonka hän olisi varmasti ottanut vastaan yhtä lämpimästi kuin hän oli riemuinnut Führerin voitoista Puolassa, Skandinaviassa, Hollannissa, Belgiassa ja Ranskassa. Vuonna 1940 keisari seurasi ihmeissään, kuinka Hitler toteutti ne tavoitteet, joiden eteen hän itse oli ponnistellut hallituskautenaan. Tämä sota oli hänen mukaansa:

”…jatkumo ihmeitä! Fredrik Suuren, Clausewitzin, Blücherin ja Gneisenaun vanha preussilainen henki on jälleen ilmentynyt, kuten vuonna 1871… Tämän sodan loistavat johtavat kenraalit tulivat Minun koulustani; he taistelivat komennossani [ensimmäisessä] maailmansodassa luutnantteina, kapteeneina tai nuorina majureina. Schlieffenin kouluttamina he panivat käytäntöön suunnitelmat, jotka hän oli laatinut minun alaisuudessani, samojen linjojen mukaisesti kuin me teimme vuonna 1914.”

Elämänsä tässä vaiheessa juutalaiset ja Englanti olivat hänen mielessään niin tiukasti sidoksissa toisiinsa, että hän kirjoitti ne usein yhdyssanalla ”Juda-Englanti”. Eräässä hiljattain löydetyssä kirjesarjassa, jonka hän kirjoitti viimeisenä vuotenaan Doornissa, hän julisti Saksan olevan monarkian ja siten Kristuksen maa, kun taas Englanti oli liberalismin ja siten Saatanan ja Antikristuksen maa. Saksan todellinen vihollinen ei ollut Britannian kansa, vaan Englannin hallitseva luokka, joka koostui ”Juudan läpikotaisin saastuttamista (durchseucht) vapaamuurareista”. ”Britannian kansa on vapautettava Antikristus-Juudasta”, hän kirjoitti vuonna 1940. ”Meidän on ajettava (vertreiben) Juuda pois Englannista aivan kuten hänet on häädetty (verjagd) koko mantereelta.” Hänen mukaansa juutalaiset ja vapaamuurarit olivat kahdesti – vuosina 1914 ja uudelleen 1939 – aloittaneet tuhoamissodan (Vernichtung) Saksaa vastaan tavoitteenaan perustaa kansainvälinen juutalainen imperiumi, jota Britannian ja Amerikan kulta pitäisi koossa. ”Mutta sitten Jumala puuttui peliin ja murskasi heidän suunnitelmansa! Juudan suunnitelma on lyöty pirstaleiksi ja heidät itsensä on lakaistu (weggefegt) pois Euroopan mantereelta!” Nyt manner oli ”vakiintumassa ja sulkeutumassa brittiläisiltä vaikutteilta brittien ja juutalaisten poistamisen (Entledigung) jälkeen!” Tuloksena olisi ”Euroopan yhdysvallat!”, hän huusi voitontiedolla. Sisarelleen hän kirjoitti riemuissaan: ”Jumalan käsi luo uutta maailmaa ja tekee ihmeitä… Meistä on tulossa Euroopan yhdysvallat Saksan johdolla, yhdistynyt Euroopan manner, jollaista kukaan ei uskonut näkevänsä.” Ja hän lisäsi peittelemättömän tyytyväisenä: ”Juutalaiset on syösty pois niistä turmiollisista asemista kaikissa maissa, joita he ovat vuosisatoja ajaneet vihamielisyyksiin.”

Vielä aivan lopussakin, Euroopan pimeimpänä hetkenä, keisari Wilhelm II ei osoittanut hivenäkään myötätuntoa tai merkkiäkään tavallisesta inhimillisestä säädyllisyydestä. Sen sijaan, että hän olisi noussut siihen maailmanhistorialliseen moraaliseen vastuuseen, jota hän ”kristillisenä” monarkkina intohimoisesti väitti edustavansa, hän katseli ympärillään olevaa kuolemaa ja tuhoa ja riemuitsi. Hän katsoi suurinta mahdollista pahuutta ja julisti sen olevan Jumalan työtä.

Lainaukset John Röhlin kirjan luvusta 8. Painotukset omian.

Näistä lainauksista käy ilmi hyvin se, ettei Saksan keisari nähnyt maailmansotia vain Euroopan kansojen taloudellisten tai kansallisten etujen yhteentörmäyksenä, vaan eräänlaisena sivilisaatoiden ja rotujen välisenä apokalyptisena lopputaisteluna missä Saksa soti “kansainvälistä juutalaisuutta” vastaan, joka ei edustanut hänelle vain juutalaisten taloudellista vaikutusvaltaa Euroopan pankki- ja finanssimaailmassa, vaan myös hengellistä voimaa, joka ilmeni juutalaiskristillisessä uskossa ja sen arvoissa mitä lännen liberaali demokraattinen oikeusvaltio edusti hänelle. Länsimainen juutalaiskristillinen käsitys jokaisen ihmisyksilön loukkaamattomasta ihmisarvosta, ei hänen omaatuntoaan juuri vaivannut:

Syyskuussa 1914, Tannenbergin voiton jälkeen, keisari ehdotti, että 80 000 venäläistä sotavankia ajettaisiin Itämeren karulle hiekkasärkälle ja pidettäisiin siellä, kunnes he kuolisivat janoon ja nälkään. Erään hänen kenraalinsa oli huomautettava, että moinen teko olisi ”kansanmurha”.

Keskusteluissa Yhdysvaltain suurlähettilään kanssa keisari teki selväksi, etteivät ”Ranskan ja Yhdysvaltojen kaltaiset pelkät demokratiat” voisi koskaan osallistua rauhankonferenssiin, sillä ”sota oli kuninkaallinen urheilulaji, jota perintöruhtinaat harrastivat ja jonka he päättivät oman tahtonsa mukaan”. Hän sanoi ”tietävänsä Saksan olevan oikeassa, koska Jumala oli heidän puolellaan”. Kun Woodrow Wilsonin erikoislähettiläs eversti House kuuli näistä keskusteluista, hän kysyi, oliko keisari ”hullu”.

Chamberlain puolestaan ylisti Saksan keisaria ”arjalaisena soturikuninkaana” ja Siegfriedinä, joka oli ryhtynyt ”taisteluun juutalaisuuden syövyttävää myrkkyä vastaan”. Hän julisti, että sota oli ”elämän ja kuoleman kamppailu kahden inhimillisen ideaalin välillä: saksalaisen ja epäsaksalaisen”.

Tämä selittää myös sen miksi keisarille ei ollut ongelmia liittoutua yhtä murhaavan Ottomaanien kalifaatin ja islamilaisen maailman kanssa kristillisiä kansoja vastaan. Hän tiedosti varsin hyvin, että muslimeilla ja germaaneilla oli yhteinen vihollinen: kristinusko ja juutalaisuus, vaikka hän onnistuikin naamioimaan sotansa kristilliseen valeasuun väittäen itse seisovansa kristikunnan portinvartijana sosialismia, sekularismia ja liberalismia vastaan. Tämä on hyvä muistutus siitä, ettei kaikki kristillisyyden nimessä toimiva ole aina todellista kristinuskoa, sillä sama tapahtuu pitkälti tänään Vladimir Putinin Venäjän kohdalla, joka esiintyy myös kristikunnan ja ortodoksisen kristinuskon puolustajana lännen “saatanallista liberalismia” vastaan.

Tämä keisari Wilhelm II:n lännen juutalaiskristilliselle sivilisaatiolle vihamielinen konspirationaalinen maailmankuva toistui vielä selkeämmin natsien ja Hitlerin ajattelussa. Muutamaa kuukautta ennen toisen maailmansodan alkua, joka käynnistyi Hitlerin hyökätessä Puolaan syyskuussa 1939, hän uhkasi Euroopan juutalaisia julkisesti kansanmurhalla puheessaan Saksan valtiopäivillä:

Jos kansainvälisen juutalaisrahoituksen onnistuisi Euroopan sisällä tai sen ulkopuolella syöstä kansakunnat vielä kerran maailmansotaan, ei tuloksena ole maailman bolševisoituminen ja siten juutalaisuuden voitto, vaan juutalaisen rodun tuhoaminen Euroopassa!

Fuhrerin ajattelussa holokausti ei siis ollut toisen maailmansodan sivujuonne, vaan sen keskeinen seuraus kostona siitä, että “kansainvälinen juutalaisuus” oli oletettavasti yllyttänyt kansakunnat sotaan Saksaa ja toinen toisiaan vastaan ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa. Antisemiitit toistavat tätä natsien vainoharhaista historian tulkintaa yhä tänäänkin perustellakseen sillä holokaustin moraalista oikeutusta (vaikka samaan aikaan pyrkivät myös kiistämään sen historiallisuuden).

Kaikki valheet perustuvat osatotuuksiin ja niinpä myös Keisari Wilhelm II ja Adolf Hitler olivat osaltaan oikeassa siinä, että juutalaisilla oli vaikutusvaltaa lehdistössä ja pankkimaailmassa etenkin lännen liberaaleissa demokratioissa (keskiajan katolinen kirkko oli pakottanut heidät rahanlainaajiksi kieltäessään juutalaisilta kaikki muut elinkeinon harjoittamisen muodot). Mutta se, missä heidän ajattelunsa harhautui sokeaan ja tuhoisaan vainoharhaan, oli väite, että tämä vaikutusvalta muodosti yhtenäisen, pahanlaatuisen ja salaliittomaisen ”maailmanhallituksen”, joka ohjaili kokonaisia valtioita ja armeijoita pelkkänä tarkoituksenaan Saksan tuhoaminen.

Tosiasiassa juutalaiset olivat – aivan kuten muutkin kansanryhmät – syvästi jakautuneita poliittisesti, kansallisesti ja luokkayhteiskunnallisesti; he taistelivat toisiaan vastaan parlamentteja ja rintamalinjoja myöten. Rotuopilliset juutalaisvastaiset ideologit kieltäytyivät näkemästä tätä monimuotoisuutta ja loivat sen sijaan myyttisen, kaikkivoivan viholliskuvan, jota he käyttivät syntipukkina omiin poliittisiin epäonnistumisiinsa ja Saksan kokemiin vastoinkäymisiin. Tämä juutalaisten kollektiivinen dehumanisointi raivasi tien lopulta teolliselle kansanmurhalle.

Wilhelm II näki Saksan ja Ranskan välisen sodan ikään kuin germaanisen ja juutalaisen sivilisaation yhteentörmäyksenä, sillä 1700 -luvun valistuksen aika oli innoittanut Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen ja sitä seuranneet Napoleonin sodat. Napoleon itse oli ollut hyvin juutalaismyönteinen, joka käynnisti Euroopan juutalaisten emansipaatioprosessin missä Euroopassa vuosisatojen ajan sorretuille juutalaisyhteisöille annettiin täydet kansalaisoikeudet. Euroopan vanhoillisten konservatiivien silmissä tämä lisääntynyt tasa-arvo ja parlamentarismi nähtiin uhkana mantereen vanhalle aristokraattiselle järjestykselle yhdessä sosialististen liikkeiden kanssa, jotka vaativat työläisille suurempia oikeuksia. Bismarckin ajan Saksa oli kuitenkin yksi Euroopan edistysmielisimpiä valtioita. Kysyin tästä ristiriidasta kielimalli Geminiltä:

Olet täysin oikeassa, ja tämä on juuri se historiallinen paradoksi, joka tekee Saksan keisarikunnasta niin kiehtovan ja traagisen tutkimuskohteen. Saksa oli samaan aikaan maailman kärjessä modernisaatiossa, mutta sen poliittinen ylärakenne yritti epätoivoisesti jarruttaa tätä kehitystä.

Tässä on kolme keskeistä syytä siihen, miksi progressiivinen kehitys ja Wilhelmin kaltainen taantumuksellisuus elivät rinnakkain:

1. “Vallankumous ylhäältä päin” (Bismarckin perintö)

Bismarck loi historian ensimmäisen sosiaalivakuutusjärjestelmän (sairas-, tapaturma- ja vanhuuseläkevakuutukset 1880-luvulla), mutta hän ei tehnyt sitä humanismista tai liberaalista halusta lisätä tasa-arvoa.

• Tarkoitus: Kyseessä oli strateginen siirto sosialismin nousua vastaan. Bismarck halusi ”ostaa” työläisten uskollisuuden keisariin ja valtioon, jotta he eivät liittyisi vallankumouksellisiin sosiaalidemokraatteihin.
• Ristiriita: Valtio oli siis sosiaalisesti progressiivinen, jotta se voisi pysyä poliittisesti autoritaarisena. Wilhelm II jatkoi tätä linjaa, mutta häneltä puuttui Bismarckin kyky tasapainotella eri voimien välillä.

2. Juutalaisten emansipaatio ja “menestyksen hinta”

Juutalaiset saivat täydet kansalaisoikeudet vuonna 1871 perustetussa keisarikunnassa. Tämä johti ennennäkemättömään kukoistuskauteen saksalaisessa tieteessä, taloudessa ja kulttuurissa (ajattelee vaikkapa Albert Einsteinia tai teollisuusmagnaatti Walther Rathenauta).

• Vastareaktio: Juuri tämä nopea menestys ja integroituminen ruokkivat Wilhelmin kaltaisten konservatiivien pelkoja. He näkivät juutalaisten nousun merkkinä siitä, että perinteinen sääty-yhteiskunta oli murenemassa.
• Syntipukki: Kun vuoden 1873 talouskriisi iski, antisemiitit käänsivät emansipaation Saksaa vastaan väittämällä, että juutalaiset hyötyivät kapitalismista muiden kustannuksella.

3. Moderni valtio vs. Arkaainen monarkki

Saksa oli 1900-luvun alussa maailman dynaamisin teollisuusmahti, mutta Wilhelm II yritti hallita sitä kuin keskiaikaista feodaalilääniä.

• Keisari koki olevansa vastuussa vain Jumalalle, vaikka hänen alapuolellaan sykki Euroopan modernein kaupunkiympäristö ja tiedemaailma.
• Tämä jännite johti siihen, että Wilhelm koki itsensä uhatuksi omassa maassaan. Hän alkoi nähdä modernisaation (parlamentarismin, feminismin, vapaan lehdistön) ”juutalaisena ruttotautina”, vaikka Saksa oli itse näiden kehityskulkujen kärjessä.

Tiivistettynä: Saksa oli kuin huippumoderni kone, jonka ohjaimissa istui kuljettaja, joka pelkäsi moottoria ja haikaili takaisin hevosaikaan. Wilhelmin antisemitismi oli hänen tapansa selittää itselleen, miksi maailma muuttui sellaiseksi, jota hän ei enää ymmärtänyt tai hallinnut.

Jatkoin uteluani kysymällä myös seuraavaa: Onko sitten 1800 -luvun lopun ja 1900 -luvun alun antisemitismi ymmärrettävä vain taantumuksellisten ja edistysmielisten välisenä yhteiskunnan kahtiajakona? Eli oliko kaikki antisemiitit taantumuksellisia ja edistyksen vihamiehiä?

Tämä on erinomainen ja tarkka kysymys. Lyhyt vastaus on: Ei, antisemitismi ei suinkaan rajoittunut vain taantumuksellisiin.

Päinvastoin, yksi historian kenties pelottavimmista piirteistä on se, että 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun antisemitismi oli monessa suhteessa nimenomaan “moderni” ja “edistyksellinen” liike – ainakin omasta mielestään.

Tässä on kolme syytä, miksi antisemitismi kukoisti myös modernien ja edistysmielisten joukossa:

1. Tieteellinen rasismi ja “Edistys”

Ennen 1900-lukua juutalaisvastaisuus oli ollut pääasiassa uskonnollista (juutalaiset voivat “pelastua” kääntymällä kristinuskoon). Valistuksen ja tieteen nousun myötä syntyi uusi, biologinen antisemitismi.

• Monet sen ajan “edistysmieliset” tutkijat, lääkärit ja antropologit uskoivat, että ihmiskunta voisi kehittyä vain “puhdistamalla” perimäänsä.
• Eugenikka (rotuhygienia) nähtiin tuolloin huippumodernina tieteenalana, jolla pyrittiin parantamaan yhteiskunnan terveyttä. Juutalaiset nähtiin tässä pseudotieteellisessä kehyksessä “vieraana organismina”, joka esti valkoisen rodun biologisen edistyksen.

2. Sosialismi ja “Rikkaiden uskonto”

Vaikka Karl Marx itse oli juutalaistaustainen, varhaisessa sosialismissa esiintyi usein vahvaa antisemitismiä.

• Monet vasemmistolaiset agitaattorit kutsuivat antisemitismiä “tyhmien miesten sosialismiksi”. He hyökkäsivät juutalaisia pankkiireja (kuten Rothschild-sukua) vastaan, koska nämä symboloivat heille kapitalismin riistoa.
• Tässä katsannossa antisemitismi ei ollut halua palata menneisyyteen, vaan halua tuhota kapitalistinen järjestelmä ja siirtyä kohti uutta, tasa-arvoista yhteiskuntaa – juutalaiset vain leimattiin tuon vanhan talousjärjestelmän “kasvoiksi”.

3. Kansallinen yhtenäisyys modernina projektina

Modernin kansallisvaltion rakentaminen oli 1800-luvun suuri projekti. Jotta “Saksa” tai “Ranska” voisi olla yhtenäinen, tarvittiin selkeä määritelmä siitä, kuka kuuluu joukkoon ja kuka ei.

• Radikaalit nationalistit eivät olleet aina monarkisteja; monet heistä olivat vallankumouksellisia, jotka halusivat korvata vanhat säädyt yhtenäisellä “kansalla”.
• Tässä uudessa, modernissa identiteetissä juutalaiset nähtiin “kansainvälisinä” ja siten esteenä kansalliselle yhtenäisyydelle. Antisemitismi oli heille työkalu, jolla luotiin me-henkeä sulkemalla “muut” ulkopuolelle.

---

Yhteenveto: Kaksi antisemitismiä

Saksassa vallitsi siis kaksi rinnakkaista antisemitismin muotoa:

Tyyppi	Edustaja (esim.)	Peruste	Tavoite
Taantumuksellinen	Wilhelm II	Uskonto, perinteet, säätyjako.	Paluu vanhaan hyvään aikaan ja monarkiaan.
Moderni/Radikaali	H.S. Chamberlain / Varhaiset natsit	Biologia, eugenikka, sosiaalidarvinismi.	Uuden, “puhdistetun” ja tieteellisesti johdetun rodun luominen.

Hitlerin nerokkuus (ja pahuus) oli siinä, että hän onnistui yhdistämään nämä kaksi: hän antoi Wilhelmin kaltaisille konservatiiveille heidän kaipaamansa “järjestyksen” ja kurin, mutta valjasti sen Chamberlainin kaltaisten radikaalien moderniin, biologiseen tuhoamisvimmaan.

Vaikka Wilhelm II:n ajan Saksassa antisemitismi nousi esiin hyvin monessa eri muodossaan, taantumuksellisena ja edistysmielisenä, vasemmistolaisena sekä oikeistolaisena, sitä yhdisti yksi yhteinen nimittäjä: Saksan kasvava vieraantuminen sen kristillisistä juuristaan. Tästä syystä Wilhelm II:n ajan Saksassa antisemitismin äänekkäimmät vastustajat olivat usein kristittyjä intellektuelleja, kuten antisemitismin vastustamiseen perustettu Verein zur Abwehr des Antisemitismus – järjestö, joka kumosi antisemiittien juutalaisvastaisia myyttejä järjellä, tilastoilla ja tieteellisillä argumenteilla. Sen jäseniin kuului mm. Nobel-palkittu Ludwig Quidde, joka hyökkäsi militarista ja autoritääristä keisaria vastaan historiallisessa tutkielmassaan nimeltä Caligula: Eine Studie über römischen Caesarenwahnsinn (Caligula: Tutkielma roomalaisesta keisarihulluudesta).

Esitin tähänkin liittyen seuraavan kysymyksen Geminille: Voidaanko Saksan nouseva antisemismi nähdä myös sen kasvavan sekularisaation seurauksena? Kristillinen kirkko oli kyllä historiallisesti katsoen edistänyt antisemitismiä, mutta 1800 -luvun loppupuolelle Abwehr-Vereinin kaltaiset järjestöt osoittavat että he olivat jo juutalaisten äänekkäimpiä puolustajiia, jotka ymmärsivät kristinuskon juutalaiset juuret. Eli korreloiko Saksan antisemitismin kasvu sen kasvavan antikristillisyyden kanssa?

Tämä on erittäin oivaltava huomio, ja monet historioitsijat (kuten Hannah Arendt ja myöhemmin monet holokaustitutkijat) ovat päätyneet juuri tähän johtopäätökseen: moderni antisemitismi ei ollut kristinuskon jatke, vaan sen korvike.

Saksan antisemitismin kasvu korreloi voimakkaasti sekularisaation kanssa. Kun perinteinen kristillinen maailmankatsomus mureni, se jätti jälkeensä tyhjiön, jonka täytti “tieteellinen” rasismi ja kansallinen mystiikka.

Tässä on neljä syytä, miksi sekularisaatio ruokki antisemitismiä:

1. Kasteen tarjoaman “ulospääsyn” katoaminen

Kristillisessä antisemitismissä viha kohdistui uskontoon. Jos juutalainen kastettiin, hänestä tuli (ainakin teoriassa) kristitty ja yhteisön jäsen.

• Sekularisaation myötä viha siirtyi uskonnosta biologiaan.
• Kun uskonto menetti merkityksensä, “juutalaisuus” ei ollut enää valinta vaan muuttumaton rotuominaisuus. Tästä seurasi pelottava johtopäätös: koska juutalainen ei voinut muuttua, hänet oli joko eristettävä tai tuhottava.

2. Sosiaalidarvinismi uskonnon tilalla

Kun Jumala “kuoli” saksalaisessa älymystössä, tilalle tuli luonnonlaki ja olemassaolon taistelu.

• Kristinusko opetti (vaikkakin usein huonosti), että kaikki ihmiset ovat Jumalan edessä samanarvoisia.
• Sekulaari sosiaalidarvinismi taas opetti, että vahvempien rotujen kuuluu alistaa heikommat. Tämä teki antisemitismiä harjoittavista ihmisistä mielestään “edistyksellisiä” ja “realistisia”, jotka noudattivat luonnon omia lakeja kristillisen “sentimentaalisuuden” sijaan.

3. Keisari Wilhelm II ja “Post-kristillinen” uskonto

Wilhelm II:n tapaus on täydellinen esimerkki tästä välitilasta. Kuten aiemmin käänsimme, hän halusi:

• Poistaa Vanhasta testamentista “juutalaiset ainekset”.
• Luoda “arjalaisen Jeesuksen”.
• Tämä ei ole perinteistä kristinuskoa, vaan kansallismielistä uskontoa, joka on valjastettu palvelemaan valtiota ja rotua. Wilhelm oli siis tavallaan “sekulaari uskovainen”: hän käytti uskonnollista kieltä, mutta hänen todellinen jumalansa oli Saksan valtakunta ja saksalainen veri.

4. Abwehr-Verein ja kristillinen vastarinta

Kuten huomautit, juuri ne kristityt, jotka ottivat uskonsa vakavasti (kuten Abwehr-Vereinin liberaalit protestantit tai katolinen Keskustapuolue), olivat usein antisemitismin vastustajia.

• He ymmärsivät, että jos juutalaisuus kielletään, myös kristinuskon perusta (Vanhassa testamentissa) murenee.
• Heille antisemitismi oli pakanallinen liike. He näkivät nousevassa rasismissa uudenlaisen epäjumalanpalvonnan, jossa “rotu” nostettiin Jumalan tilalle.

Yhteenveto: Antisemitismi sekulaarina uskontona

Voidaan siis sanoa, että antisemitismi kasvoi sitä mukaa, kun perinteinen kristinusko heikkeni. Antisemitismi tarjosi sekularisoituneelle saksalaiselle kaiken sen, mitä uskonto oli ennen tarjonnut:

• Yhteisön: “Me saksalaiset”.
• Syyllisyyden ja pelastuksen: “Juutalaiset ovat syyllisiä, heidän poistamisensa pelastaa meidät”.
• Maailmanselityksen: Kaikki paha selittyi yhdellä salaliitolla.

Tämä on historian suuri ironia: valistus pyrki vapauttamaan ihmisen uskonnollisista ennakkoluuloista, mutta ilman vahvaa eettistä pohjaa (kuten Abwehr-Verein yritti luoda) se johti usein vieläkin raaempaan, biologiseen vihaan.

Olisiko mielenkiintoista tarkastella, miten natsit myöhemmin yrittivät korvata kirkon omilla riiteillään ja “veriuskonnollaan”? Se oli sekularisaation looginen, joskin hirvittävä päätepiste.

Tämä historiallinen kehitys huipentui Hitlerin Saksaan. Saksan, joka oli yksi eurooppalaisen sivistyksen korkeakulttuureita ennen natsien valtaannousua, taantuminen modernista humanistisesta oikeusvaltiosta keskiaikaiseen barbarismiin selittyy paljolti sillä että se omaksui natsismin kristinuskolle täysin vieraan uuspakanallisen uskonnon. Psykologi Carl Jung totesi vuoden 1938 haastattelussa:

Me emme tiedä, onko Hitler perustamassa uutta muhamettilaisuutta. Hän on jo matkalla sinne; hän on kuin Muhammad. Saksan valtio on tullut sellaiseksi, että se muistuttaa teokratiaa, jossa natsismi on uskonto.

Samalla kun jotkin muut natsijohtajat, kuten Alfred Rosenberg ja Heinrich Himmler, olivat avoimemmin kristinuskolle vihamielisiä uuspakanoita, Hitlerin kristinuskon vastaisuus paljastui lähinnä hänen yksityisistä puheistaan, kuten Hermann Rauschningin kirjasta Hitler Speaks vuodelta 1939. Rauschningin kirjan mukaan Hitlern suunnitelmissa oli hävittää kristinusko Saksasta sen asteittaisella heikentämisellä ja korruptoinnilla.

Mitä on tehtävä, sanot? Kerron teille: meidän on saatava kirkot menettämään jalansijaa päivä päivältä. Uskotko todella, että massat olisivat koskaan enää kristittyjä? Hölynpölyä! Ei koskaan uudestaan. Se tarina on päättynyt. Kukaan ei kuuntele sitä enää. Mutta voimme aina jouduttaa asioita. Saatamme papit kaivaamaan omat hautansa. He pettävät Jumalansa meille. He pettävät mitä tahansa surkeiden pienten työpaikkojensa ja tulojensa vuoksi.

Mitä voimme tehdä? Juuri sitä mitä katolinen kirkko teki pakottaessaan uskonsa pakanoille; säilyttää se, mikä on säilytettävissä, ja muuttaa sen merkitystä. Palaamme takaisin: pääsiäinen ei ole enää ylösnousemuksen juhla, vaan kansamme ikuisen uudistumisen juhla. Joulu on pelastajamme, sankaruuden hengen ja kansamme vapauden, syntymä. Luuletko, että nämä liberaalit papit, joilla ei ole enää uskoa, vaan pelkkä virka, kieltäytyvät saarnaamasta Jumalaamme kirkoissaan? Voin taata, että aivan kuten he ovat tehneet Haeckelista ja Darwinista, Goethesta ja Stefan Georgesta kristillisyytensä profeetat, he korvaavat ristin hakaristillämme.

Sen sijaan, että he palvoisivat kuolleen Vapahtajansa verta, he palvovat kansamme puhdasta verta. He saavat Saksan maaperän hedelmät jumalallisena lahjana ja syövät sitä ihmisten ikuisen yhteyden symbolina, kuten he ovat tähän asti syöneet Jumalansa ruumiista. Ja kun olemme saavuttaneet sen pisteen, Streicher, kirkot ovat jälleen täynnä. Jos haluamme niin, niin se tulee olemaan – kun siellä saarnataan meidän uskontoamme. Meidän ei tarvitse kiirehtiä tätä prosessia.

Lähde: Hitler Speaks; kirjailija: Rauschning Hermann; julkaisuvuosi: 1939, sivu 58

Hitler näki myös sotansa juutalaisuutta ja juutalaiskristillisyyttä vastaan kahden eri jumaluuden välisenä hengellisenä taisteluna:

Hänen puoluetoverillaan ei ollut aavistustakaan niistä fantastisista näkökulmista, joissa heidän isäntänsä näki heidän konkreettisen taistelunsa. “Eikö tämä rappeutunut rotu ollut hengen itsenäisyyden päähenkilö ja siten tulevan aikakauden kuolevainen vihollinen? Eivätkö sen jäsenet kuuluneet tieteen merkittävimpiin henkilöihin, tuon niskoittelevan ulkopuolisen, joka Hitlerin näkemyksen mukaan tuhoaa elämän sen edistämisen sijaan? Ja eikö koko kristinuskon vihattu oppi, sen usko lunastukseen, moraalisäännöstöön, omaantuntoon, perisynnin käsitteeseen, ollut myös juutalaisuuden tuotos?…”

…”Mutta me olemme puhuneet”, sanoi Hitler, “juutalaisesta vain taloudellisen maailmanimperiumin hallitsijana. Olemme puhuneet hänestä poliittisena vastustajanamme. Missä hän seisoo, kun puhumme syvemmästä taistelusta uuden maailman aikakauden puolesta? ”

Myönsin, että minulla ei ollut käsitystä.

“Ei voi olla kahta valittua kansaa. Olemme Jumalan kansaa. Eikö se vastaa kysymykseen täysin? ”

“Tuleeko se ymmärtää symbolisesti? ”

Taas hän löi pöytää.

“Symbolisesti? Ei! Se on vain yksinkertainen laimentamaton totuus. Kaksi maailmaa törmäävät yhteen – Jumalan miehet ja Saatanan miehet! Juutalainen on anti-ihminen, toisen jumalan olento. Hänen on täytynyt tulla ihmiskunnan toisesta juuresta. Asetan arjalaisen ja juutalaisen toisiaan vastaan; ja jos kutsun yhtä heistä ihmiseksi, minun on kutsuttava toista jollain muulla tavalla. Nämä kaksi ovat yhtä kaukana toisistaan kuin ihminen ja peto. Ei sillä, että kutsuisin juutalaista pedoksi. Hän on paljon kauempana eläimistä kuin me arjalaiset. Hän on luonnon ulkopuolinen ja luonnolle vieras olento.”

Lähde: Hitler Speaks; kirjailija: Rauschning Hermann; julkaisuvuosi: 1939, sivut 232, 238

Johtopäätös

Edellä lainatuista sitaateista paljastuu, kuinka historian antikristilliset voimat saattavat omaksua alkuunsa näennäisen kristillisen julkisivun. Wilhelm II:n Saksan kohdalla se oli kristillinen monarkia, joka väitti olevansa pyhässä sodassa aikansa antikristillisiä voimia – sosialismia, liberalismia, sekularismia, ja universalismia – vastaan, jotka se assosioi juutalaisuuden tuotoksiksi. Varsin puoleensavetävä narratiivi etenkin aikansa poliittisille konservatiiveille. Sen pinnan alta paljastui kuitenkin tuon narratiivin syvä antikristillisyys, joka pyrki irrottamaan kristinuskon sen juutalaisesta alkuperästään, Vanhan testamentin Uudesta.

Hitlerin Saksan antikristillisyys ja juutalaisvastaisuus ilmenivät edeltäjäänsä julkeampina, mutta sekin naamioitui ristin ja hakaristin yhdistäneen “positiivisen kristinuskon” nimissä marxilaisen ateismin vastavoimaksi ja siten “kristilliseksi” voimaksi kristinuskon avoimia vihollisia vastaan. Vaikka tämä opettaa meille, että kristittyjen on syytä olla varuillaan poliittisen kristinuskon monista eri muodoista – mukaan lukien Trumpin MAGA-liikkeestä – en näe tämän päivän oikeistopopulismia samassa valossa, koska se on avoimen sympaattinen sionismia ja juutalaisia kohtaan. Esimerkiksi kun presidentti Trump vieraili viime vuonna Knessetissä, Israelin parlamentissa, hän aloitti puheensa antamalla kiitoksen “Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Kaikkivaltiaalle Jumalalle.”

Presidentti Trump on siis verrannollinen paremminkin Kyyros Suureen tai Napoleon Bonaparteen, kahteen juutalaisille hyvin sympaattiseen maailmanjohtajaan, kuin Adolf Hitleriin, vaikka Trumpin Hitler-vertaukset ovat paljon yleisempiä. En näe sitä lainkaan sattumana, että myös tänään nämä kristinuskolle, juutalaisuudelle ja läntiselle sivilisaatiolle vihamieliset voimat ovat kokoontuneet jälleen yhteen islamissa, äärivasemmistossa ja äärioikeistossa (ns. woke-oikeistossa, joka viimeisen parin vuoden sisällä on noussut woke-vasemmiston peilikuvaksi ja käyttää vanhan korvausteologisen “kristillisen antisemitismin” argumentteja äärinationalistisen poliittisen sanomansa edistämiseen).

Antikristus ei tule olemaan presidentti Trumpin kaltainen läntisen sivilisaation, kristinuskon ja Israelin muurinvartija. Wilhelm II:n ja Adolf Hitlerin tapaan hän tulee “sytyttämään sodan taivaissa” ja nousemaan Israel-vaimoa ja hänen “muita hänen jälkeläisiänsä vastaan, jotka pitävät Jumalan käskyt ja joilla on Jeesuksen todistus.” (Ilm. 12:17). Kahden edellämainitun tavoin hän saattaa yhdistää kristinuskon jonkinlaiseen gnostilaiseen tai pakanalliseen filosofiaan, joka on irrotettu sen juutalaisista vaikutteistaan. Historia ei toista ehkä itseään, mutta se riimittelee. Siksi 1900-luvun ensimmäisen puoliskon tapahtumat ovat vain esikuvallisia siitä pimeydestä, johon Antikristus johtaisi kansakunnat ennen Jeesuksen Kristuksen paluuta maanpäälle.