Samalla kun yhä useampi kyseenalaistaa kristillisen kirkon painoarvon yhteiskunnassa on kristikunnan historia vetänyt puoleensa uudistunutta mielenkiintoa ympäri maailman Da Vinci Koodin tapaisten romaanien ja elokuvien välityksellä. Tällaisissa julkaisuissa kristillinen kirkko – joka fokusoituu katoliseen kirkkoon – ei ole tarinan sankari vaan sen konna. Katolisen kirkon historialliset synnit ristiretkistä inkvisitioon nostetaan jälleen parrasvaloon, mutta protestanttien sijaan sankarin roolin ottaakin nyt paaviuden muut uhrit – noidat, pakanat ja salaseurat. Samaan aikaan kristittyjen keskuudessa on alettu tavoittelemaan ekumeenista yksimielisyyttä aina siihen pisteeseen, että on jo unohdettu protestantismin juuret. Kun paavi oli vielä Lutherille, Kalvinille ja Jonathan Edwardsille Antikristus, on hän tänään kunnioitettu hengellinen johtaja jopa monien evankelisten keskuudessa.
Monet ovat jo saattaneet unohtaa koulun historian tunneilta sellaiset hahmot kuin Kaarle Suuri ja Kaarle V. Tämän artikkelin tarkoitus ei ole vain palauttaa heitä lukijan muistiin vaan osoittaa myös heidän merkityksensä raamatullisessa eskatologiassa (so. opissa lopun ajoista). Nämä molemmat liittyvät katolisen kirkon valta-aikaan Euroopassa ja muualla. Itselleni on ollut kiehtovaa oivaltaa kuinka kristikunnan historian merkittävimmät tapahtumat ja nimet ovat olennaisesti kytköksissä Prinssi Charlesiin ja hänen rooliinsa Raamatun Antikristuksena. Philp J. Sampson tähdentää erinomaisessa kirjassaan 6 Moden Myths about Christianity and Western Civilization (2001) kuinka historia koostuu tarinoista, jotka ottaa erilaisina aikoina erilaisia muotoja. Mikään kertomus ei vedä lukijoita puoleensa jos siitä riisutaan sen tarinanomaisuus – kertomus hyvästä ja pahasta, sankarista ja hirviöstä ja näiden välisestä taistelusta.
Valitettavan usein näin käy myös historian opetukselle. Jos historiasta tulee liian puolueetonta tai poliittisesti korrektia – jos se menettää liioitellussa suhteellisuuden tavoittelussaan kuvan hyvästä ja pahasta – menettää se samalla sen kerronnallisen kiinnostavuutensa. Filosofi Edmund Burke varoitti 1700 -luvulla, ”Nämä jotka eivät tunne historiaa ovat tuomittu toistamaan se.” Historia ei ole nykyhetkelle merkityksetöntä menneen kaivelua. Päinvastoin, tuntemalla historiaa voimme ennustaa myös tulevaisuutta. Kuitenkin, se minkä muodon historian tutkimus ottaa eri aikoina riippuu pitkälti ajan vallitsevasta maailmankuvasta. Tämä vallitseva paradigma määrittää usein tarinan konnan ja sankarin. Esimerkiksi 1700-1800 -lukujen valistuksen aikana alkoi muotoutua tarina, joka lainasi uskonpuhdistajilta, humanisteilta ja filosofeilta tarinan konnan – paavin johtaman katolisen kirkon ja sen valtaa kumartaneet taantumukselliset monarkiat.
Sankarin roolin otti rationalismi, tiede, humanismi ja sekulaarit demokratiat. Kaikista pisimmälle tämä tarina muodostettiin niiden taholta, jotka hyökkäsivät avoimesti kaikkea uskontoa ja erityisesti kristinuskoa kohtaan julistaen ateismin olevan ainoa tie kohti maanpäällistä paratiisia. Tällainen tarina muotoutui paitsi Marxin että Nietzschen kirjoituksissa mutta myös sellaisten henkilöiden kuin John Draperin ja Andrew Whiten (Sampson, luku 1). Vaikka tätä tarinaa toistetaan yhä populistisella tasolla, akateemisissa piireissä on tiedetty jo kauan tämän kuvan olevan vanhentunut ja virheellinen. Materialistisen naturalismin pätevyyttä on alettu kyseenalaistaa niin tieteissä, filosofiassa kuin etiikassakin ja sen paikan on ottanut uudistunut kiinnostus hengellisiin asioihin. Kuitenkin, tämä hengellinen renessanssi mitä lännessä on koettu aina 60 -luvulta lähtien on ollut pikemminkin elpynyttä kiinnostusta pakanuutta kuin kristinuskoa kohtaan. Planeetan ympäristökriisit ovat antaneet myös yhden syyn hyökätä materialistisen maailmankuvan turmiollista vaikutusta vastaan, kuten Prinssi Charles tekee kirjassaan Harmony, jonka arvioin edellisessä artikkelissani.
Jos valistuksen aika loi tarinan missä sekulaari humanismi ja tiede muodosti kertomuksen sankarin, nyttemmin ne ovat ottaneet kanssarikollisen roolin yhdessä fundamentalistisen uskonnon kanssa. Uuspakanoiden, newagalaisten ja Charlesin välittämä tarina kohdentaa syyttävän sormansa planeetan ympäristökriiseistä paitsi kristillisen kirkon että sekulaarin tieteen ja humanismin ylle. Tämä pakanuuden maailmalaajuinen esiinmarssi on valmistanut maaperää sen vallankumouksen puhkeamiseen mitä Prinssi nyt tavoittelee hänen kirjassaan.
Profeetallinen tarina
Myös profetioiden tutkimus antaa historialle tarinan. Se paljastaa todellisen tarinan historian takaa, joka on paljon kiehtovampi kuin mikään Da Vinci Koodi-hölynpöly. Tarinan konna on edelleen sama – Rooman kirkko – mutta sankari ei ole sen enempää protestantismi kuin pakanuuskaan. Sen sankari löytyy kaikista Kristuksen todellisista seuraajista olivatpa he sitten roomalaiskatolisia tai protestantteja. Tätä seikkaa on syytä painottaa, koska tarkoitukseni ei ole demonisoida roomalaiskatolisia kristittyjä itsessään, joista uskon monien olevan todellisia vilpittömiä – uudestisyntyneitä – Kristuksen seuraajia, joiden nimi on kirjattu Karitsan elämän kirjaan. Tarinan sankarin ei tarvitse olla edes kristitty – ne ovat niitä, jotka ovat puolustaneet oikeutta kaikkina aikoina ja seisseet rohkeasti vääryyttä vastaan. Toisinaan tarinan sankaria on vaikeamapi määrittää. Osa Rooman kirkon sankareista on voinut olla paavin auktoriteetin vankkoja tukijoita, mutta seissyt silti lujasti Euroopan katolisen hallitsijoiden suorittamia vääryyksiä vastaan esim. Amerikan kolonisaation aikana (Sampson, luku 4).
Tarinan konna on sen sijaan helpompi tunnistaa – so. uskonnollisen ja poliittisen vallan epäpyhä liitto. Yhä suurempaa poliittista valtaa tavoitellessaan Rooman kirkko korruptoitui sen ylimmiltä valtarakenteiltaan. Historia on lahjomaton todistaja sille kuinka valta turmeli Pyhän Pietarin istuimen 700 -luvulta eteenpäin. Kaikista selkeimmin tämä pahuus oli näkyvillä inkivisitiossa – paavillisessa instituutiossa, joka taisteli ”harhaoppisuutta” vastaan yli kuuden vuosisadan ajan kiduttamalla ja tappamalla miljoonia (vaikka nämä luvut tuntuvat laimeilta kommunismin kymmenien miljoonien uhrien rinnalla, tämä ei poista sen pahuutta). Osa historian kammottavimmista kidutustekniikoista keksittiin juuri inkvisiton aikana. Yksi tällainen menetelmä oli rottakidutus mitä Kaarle V:n poika Filip II käytti Hollannin protestantteja vastaan. Siinä rotilla täytettyä maljaa kuumennttiin uhrin vatsan päällä jolloin rotat yrittivät paeta maljasta jyrsimällä uhrin jokaisen suolen. Tällaisiin julmuuksiin ryhdyttiin paavin ja Rooman kirkon täydellä siunauksella. Tämä heittää totisesti tumman varjon paaviuden historian ylle.
Tottakai olisi tasapuolista mainita myös lukuisia myönteisiä vaikutuksia millä Rooman kirkko on vaikuttanut yhteiskuntaan sen 2000 vuotisen historiansa aikana, mutta tämä ei poista sitä tyrannimaista luonnetta millä Rooman piispat – ”Kristuksen maanpäälliset sijaiset” – hallitsivat Eurooppaa 1200 -luvulta lähtien. Tämä hengellinen ja maallinen tyrannia johti lopulta vallankumoukseen nimeltä uskonpuhdistus, kun Martin Luther naulasi 95 teesiään Wittenbergin kirkon oveen Saksassa vuonna 1517. Vuosi 2017 tulee olemaan uskonpuhdistuksen 500 vuotisjuhla, mutta tänään protestanttisuus ei enää protestoi sillä ekumenia on palauttamassa sen uudestaan Rooman äitikirkon helmoihin, mitä monet kristityt ovat hairahtuneet pitämään myönteisenä asiana. Tähän sopii jälleen tuo kuuluisa toteamus: ”Nämä jotka eivät tunne historiaa ovat tuomittu toistamaan se.”
Kaarle V – Antikristuksen esikuva.
Kaarle V (eng. Charles V) nousi Espanjan valtaistuimelle vain vuotta ennen uskonpuhdistuksen alkua. Espanja oli yhdistynyt yhdeksi kuningaskunnaksi vain hieman aikaisemmin – 1492. Tämä oli vuosi jolloin Kolumbus löysi Amerikan mantereen Espanjan kruunun tuella. Samana vuonna alkoi pahamaineinen Espanjan inkivisitio ja intiaanien vereen kastettu Espanjan siirtomaavalta Amerikoissa. Samaan aikaan kun Kaarle V hallitsi ensimmäistä ”globaalia imperiumia” Espanjan siirtomaavallassa, nousi hän vuonna 1519 myös Saksan – sen aikaisen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan – hallitsijaksi, mikä johtajana hän peri luonnostaan Rooman keisarin tittelin Romanorum Imperator. Tämä titteli kuului kaikille Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijoille koko olemassaolonsa ajan vuodesta 962 vuoteen 1806.
Euroopan kristillisistä hallitsijoista ensimmäisenä sitä kantoi frankkien kuningas Kaarle Suuri (Charles the Great). Mutta siinä kun Kaarle Suuri oli ensimmäinen paavin kruunaama Rooman keisari (kruunattu Roomassa vuonna 800), Kaarle V oli viimeinen paavin kruunaama Euroopan hallitsija. Myös Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hajottanut Napoleon I kruunattiin paavin toimesta, mutta tarinan mukaan hän otti kruunun Paavi Pius VII:n kädestä ja kruunautti itse itsensä osoittaakseen valtansa olleen paavien yläpuolella. Näitä kolmea miestä – Kaarle Suurta, Kaarle V:ttä ja Napoleon Bonapartea – yhdistää se, että he kaikki olivat manner-Euroopan hallitsijoita ja Rooman keisareita (vaikka Napoleon ei tätä titteliä virallisesti omistanutkaan). He kaikki hallitsivat aikana jolloin Euroopan historiallinen kurssi otti uuden suunnan ja uudet arvot.
Kaarle Suuren aikana se oli katolisen kirkon vahvemman roolin omaksuminen osana samaan aikaan Euroopassa noussutta islamin uhkaa (muslimit olivat vallanneet 700 luvulla Espanjan). Kaarle V:n aikana se oli Euroopan uskonnollisen yhtenäisyyden ja Habsburgin dynastian ylivallan puolustaminen protestantismin kumouksellisia oppeja vastaan ja Napoleonin aikana se oli valistuksen ajan uudistusmielisten arvojen – kuten ihmisoikeuksien – edistäminen hierarkista, itsevaltaisten kuninkaiden hallitsemaa ja uskonnollisesti suvaisematonta vanhaa katolista järjestystä vastaan. Mitä jos tämä tarina Euroopan historiallisista hallitsijoista onkin osa suurempaa kokonaisjuonta, jonka loppuhuipennus ruumiillistuu Antikristuksen persoonassa? Entä jos tarina kristillisen ajan Rooman keisareista saisikin jatkoa aivan lähivuosina? Entäpä jos elämme paraikaa historiallisen murroksen kynnyksellä – samankaltaisen mikä koettiin edellisten Rooman keisareiden aikana?
Rooman viimeinen keisari
Miksi uskon Kaarle V:n ja paaviuden laajemmin olleen Antikristuksen esikuvia? Koska tämä vahvistetaan uskonpuhdistajien eskatologiassa, Danielin näyissä ja lukuisissa Raamatun ulkopuolisissa profetioissa, joita kiersi Euroopassa keskiajan katolisten näkijöiden keskuudessa. Nämä profetiat – joista myös Kolumbus kirjoitti niin sanotussa Profetioiden kirjassa – opetti Jeesuksen toiseen tulemukseen ja Antikristuksen ilmestymiseen liittyvän messiaaninen hallitsija, joka saisi vallan Euroopasta ja koko maailmasta yhdessä Rooman piispan kanssa, joka kruunaisi hänet Rooman viimeiseksi keisariksi. Ensimmäisen ja viimeisen keisarin tavoin tämä apokalyptinen hahmo tunnettasiin myös nimellä Charles. Toiset profetiat lisäävät hänen olevan prinssi, joka voidellaan paavin käsillä Rooman hallitsijaksi. Seuraava lainaus tulee tältä sivulta.
Nämä kirjailijat sisältävät Arlesin Caesarin (469-543) ja Rabanus Maurusta (k. 856) lainataan ”Meidän valtuutettuina tohtorenaimme, jotka yhtyvät julistukseen että ajan loppua kohden Ranskan kuninkaiden yksi jälkeläisistä hallitsee koko Rooman Imperiumia; ja tulee olemaan Ranskan monarkeista suurin ja rotunsa viimeinen.” Nämä etevät tohtorit käsittävät hänen laskevan kruununsa ja valtikkansa Jerusalemissa merkiten Rooman ja kristillisten imperiumien loppua. Tämä toistetaan jälleen munkki Adsonin taholta (k. 992), joka sanoo, ”Tämä tulee olemaan Rooman Imperiumin loppu ja täyttymys ja välittömästi sen jälkeen Antikristus tulee” Magdeburgin Aikakirja (1100 -luvulta) siteeraa [profetiaa] ”Keisari Kaarle Suuren ja Ranskan kuninkaiden verestä, joka nousee Charles-nimisenä keisarina, joka hallitsee keisarillisesti Euroopassa ja jonka kautta kirkon rappioitunut tila uudistetaan ja Imperiumin muinainen kunnia palautetaan.” Aystinger saksalainen (myös 1100 -luvulla) sijoittaa tämän prinssin, joka on syntynyt Keisari Kaarlesta, viimeisiin päiviin. Hän perii lupauksen maan, so. Jerusalemin luvatun maan, ja uudistaa kirkon Euroopan keisarina.
Jos nykyiset eskatologit kiinnittäisivät suurempaa huomiota yllä kuvatun kaltaisiin profetioihin ja uskonpuhdistajien unohdettuun historisistiseen eskatologiaan, mikä näki paavinvallan ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan välittömän profeetallisen merkityksen, oivaltaisivat he paremmin historian tapahtumien yhtenäistä kertomusta missä henkilöillä kuten Kaarle Suuri ja Kaarle V on keskeinen rooli Antikristuksen identiteetin tunnistamiseksi. Nykyinen Walesin Prinssi ei vain ole kastettu nimellä Charles, mutta polveutuu suoraan alenevasti Ranskan kuninkaiden verestä ja Kaarle Suuresta, kuten Magdeburgin Aikakirja ennusti Antikristuksesta. Ottaen huomioon hänen super-ekumeninsen pyrkimyksensä tulla tunnetuksi kaikkien kristillisten kirkkojen ja kaikkien uskojen puolustajana, on hänen tavoitteensa täysin linjassa Vatikaanin nykyisen suunnan kanssa, joka on myös johtanut ekumeenista liikettä ja uskontojen välistä vuoropuhelua Vatikaanin toisesta kirkolliskokouksesta (1962- 65) ja erityisesti Johannes Paavali II:sta lähtien.
Tässä roolissa Charlesilla on täysin ennustettavat mahdollisuudet tulla valituksi Rooman viimeiseksi keisariksi. Tämä ei edellyttäisi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan uudelleen perustamista sillä on paljon todennäköisempää, että tämä tapahtuisi osana hänen valintaansa EU:n tulevaksi presidentiksi, mikä sekin on täysin ennakoitavissa oleva kehityssuunta ottaen huomioon hänen johtavan globalistisen agendan.
Suurempi kokonaiskuva
Kaikki tässä artikkelissa esiintyneistä asioista on tietysti vain osa suurempaa eskatologista kokonaiskuvaa, mitä en nyt pysty tämän puitteissa käsittelemään paremmin. Tämä kokonaiskuva liittyy historisistisen ja futuristisen eskatologian yhteensovittamiseen. Ensiksi mainittu opetti Danielin 7:n luvun ennustaneen paavinvallan synnyn 700 -luvulla – yhdistäen sen persoonallisen Antikristuksen historialliseksi eskuvaksi – ja tämän eskatologian puitteissa voidaan mm. esittää miksi paaviuden ja kristillisen kirkon aika yleisemmin tulisi päättymään jo vuonna 2016, mitä taas seuraa Danielin yhdeksännessä luvussa mainittu 70. vuosiviikko ja sen ohella Antikristuksen ilmestyminen. Voit tutustua tähän aiheeseen kirjani luvuista 10 ja 11.
