Julkaisin vain muutama viikko sitten blogin otsikolla Britannian armeijan eversti Richard Kemp ennustaa maan ajautuvan lähivuosina sisällissotaan. Seuraako Charles III:n hallinto 1600 -luvun edeltäjänsä Charles I:n jalanjäljissä? Tämän jälkeen poliittinen tilanne UK:ssa on kuumentunut entisestään ja sisällissodan mahdollisuus näyttää nyt entistä uskottavammalta. Esimerkiksi modernin sodankäynnin professori David Betz on vieraillut useissa vaikutusvaltaisissa podcasteissa puhumassa siitä kuinka hän pitää sisällissotaa Britanniassa väistämättömyytenä.

Viimekuussa maassa käynnistyi myös poliittinen kampanja nimeltä Operation: Raise the Colours missä miljoonat kansallismieliset britit ovat nostaneet julkisille paikoille Englannin kansallisia tunnuksia kuten Union Jack -lipun tai Englannin Pyhän Yrjön lipun, joka tunnettiin myös ristiritareiden symbolina ja kuvastaa Jeesuksen veristä ristiä pyhien valkeissa vaatteissa. Hyvän yleiskuvan tilanteesta antaa se, että maan poliisi repii näitä Britannian kansallisia tunnuksia alas samalla kun sallii trans- ja LGBTQ- liikkeen lippujen ja Palestiinan lippujen olla laajasti esillä julkisissa protesteissa. Tämä on antanut monille selvän viestin: ylpeys omasta maastaan on vihapuhetta kun taas islamistien ja äärivasemmiston viha juutalaisia, läntistä sivilisaatiota, Britanniaa ja etenkin maan valkoihoisia kristittyjä kohtaan on täysin sallittua.

Operation: Raise the Colours -kampanjan viesti ei ole etnonationalistinen tai rasistinen vaikka maan poliittinen eliitti ja valtamedia sen sellaiseksi haluaisi mustamaalatakin pitääkseen pimennossa nekin, jotka uskovat yhä valtamedian narratiiveja. Nämä tapahtumat eivät syntyneet yhdessä yössä vaan ovat kasautumaa usean vuosikymmenen poliittisesta epävakaudesta missä kansa on menettänyt luottamuksensa heitä hallitseviin poliittisiin instituutioihin – molemmin puolin poliittista kenttää. Tämä epäluottamus alkoi muhia kansassa jo Irakin sodan päivinä, mutta vuoden 2016 Brexit -äänestys oli yksi merkittävä vedenjakaja, kun kansan enemmistö äänesti EU-eron puolesta, kun taas suurin osa maan poliittisesta eliitistä kampanjoi sitä vastaan ja media panetteli Brexitin äänestäjiä äärioikeistolaisiksi rasisteiksi.

Tämä lähetti viestin, että maan yläluokkainen Westminsterin eliitti ja punavihreä kosmopoliittinen journalistiluokka elävät usein omassa kuplassaan ja suhtautuvat ylenkatseella kansan todellisiin huoliin. 2020 -luvun Covid-19 kriisi syvensi entisestään kansan ja eliitin välistä repeämää, sillä hallituksen nähtiin seuraavan enemmän kansainvälisten instituutioiden sanelemaa kansalaisten vapauksia rajoittavaa terveyspolitiikkaa kuin ottavan huomioon kansalaisten omat äänet. Heinäkuussa 2024 Keir Starmer valittiin pääministeriksi ja hänen puolueensa voitti vaalit 33,7% ääniosuudella, joka oli pienin marginaali millä mikään puolue on voittanut sitten toisen maailmansodan. Heinäkuussa 2025 Starmerin hallinnon suosio romahti alhaisimmilleen vain 13% äänestäjistä ollessa tyytyväisiä hänen hallintoonsa ja 67% sanoen olevan tyytymättömiä. Toisessa gallupissa kaksi kolmasosaa briteistä sanoo, ettei Starmer kunnioita heitä.

Kansan tyytymättömyys työväenpuolueen hallitukseen kertoo kuitenkin paljon syvemmistä säröistä kuin perinteisestä oikeisto-vasemmisto jakaumasta. Konservatiivipuolue nähdään lähes yhtä huonona vaihtoehtona, ja – kuten maan entinen pääministeri Liz Truss on todennut useissa haastatteluissaan – kansa kaipaa maahan “Trump-tyylistä vallankumousta”, joka järisyttäisi kokonaan maan poliittisen valtaeliitin status quon. Britannian poliittisen valtajärjestelmän korruption laajuus paljastui vuoden alussa, kun viranomaisten todettiin peitelleen Rotherhamin lasten seksuaalisen pahoinpitelyn skandaalia ns. grooming-jengeissä missä ainakin 1400 nuorta lasta oli joukkoraiskattu usein päivittäin pakistanilaistaustaisten miesten tahoilta. Myös poliisien väitettiin sekaantuneen lasten raiskauksiin. Eräässä raportissa eräs 14-vuotias tyttö raiskattiin juomapullolla, joka oli täytetty kiehuvalla vedellä, kuten Charlie Downs kertoo alapuolisessa erinomaisessa Heretics -podcastissa.

Viranomaiset ja maan poliittinen eliitti käänsivät katseensa muualle, koska pelkäsivät leimautuvan rasisteiksi tai islamofoobikoiksi sillä raiskaajat olivat usein ulkomaalaistaustaisia muslimimiehiä. Samaan aikaan maan poliisi käyttää kaikki resurssinsa pidättääkseen lainkuuliaisia kansalaisia, kun he rukoilevat hiljaa mielessään aborttiklinikan lähettyvillä syntymättömien lasten puolesta. ChatGPT kertoo, että “tilastojen mukaan yli 12 000 brittiä pidätettiin verkossa julkaistujen viestien, mukaan lukien meemien, vuoksi vuonna 2023. Näissä tapauksissa on ollut kyse muun muassa ‘röyhkeistä, halventavista, indeksoimattomista tai uhkaavista viesteistä’ verkkoviestintäverkoston kautta, ja pidätykset tehtiin pääasiassa Communication Act 2003:n §127:n ja Malicious Communications Act 1988:n §1:n nojalla” Äskettäin brittiläinen koomikko pidätettiin “transfoobisen” vitsin tähden – tapaus, joka tuomittiin laajasti Yhdysvaltain konservatiivisessa mediassa.

Maailman vaikutusvaltaisin miljardööri Elon Musk antoi vuoden alussa suurta kansainvälistä huomiota näille asioille, kun hän postasi niistä sosiaalisen median alusta X:llään ja vaati kuningas Charles III:tta hajottamaan parlamentin Keir Starmerin ja hänen hallituksensa erottamiseksi. Moni ei tiedä, että tämä kuuluu todellakin monarkin valtaoikeuksiin. Vuonna 2011 tämä laki kumottiin maan parlamentissa, mutta hyväksyttiin uudestaan voimaan vuonna 2022 vähän ennen Elisabet II:n kuolemaa. Newsweek kertoo:

Uuden lain mukaan hallitsija sai takaisin oikeuden hajottaa parlamentin istuvan pääministerin pyynnöstä. Onko hallitsija oikeutettu tekemään niin omasta aloitteestaan, on vielä testaamatta, mutta uuden lain tekstin perusteella se on epätodennäköistä. Vuonna 2014 ensi-iltansa saanut näytelmä King Charles III tarkasteli tätä kysymystä ja kuvasi mahdollista tulevaisuuden kuningas Charlesin monarkiaa, jossa Charles käyttää valtaansa hajottaa parlamentti, kun parlamentti yrittää hyväksyä lakiesityksen, joka saattaisi rajoittaa lehdistön vapautta puhelimen salakuunteluskandaalin seurauksena. Näytelmässä parlamentin hajottaminen saa laajaa vastustusta ja aiheuttaa massiivisia mielenosoituksia, kun kansa kapinoi monarkiaa vastaan sen yrittäessä kumota kansan tahdon, jota valittu hallitus edustaa.

Nyt ollaan kuitenkin sellaisessa tilanteessa missä hallituksen ei katsota edustavan enää kansan tahtoa. Maan elinkustannukset ovat nousseet kahdessa vuodessa 23%:iin, nettomaahanmuutto on ennätyslukemissa (764 000 vuonna 2025) ja parlamentin kannatus romahtanut 19 %:iin. Samalla hallitus myötäilee Lontoon kaduilla riehuvia radikaaleja Hamas-massaprotesteja, joissa kutsutaan juutalaisten kansanmurhaan, mutta rajoittaa kansallismielisten brittien rauhanomaista protestikampanjaa oman maansa vapauden puolesta. Tämä vallankumouksen henki näkyy jo monissa tekoälyllä tehdyissä YouTuben musiikkivideoissakin, jotka ovat saaneet jo miljoonia katsojia. Esimerkiksi alla oleva varsin koskettava protestilaulu herättää patrioottisia tuntemuksia itsellänikin vaikken ole edes britti. Videon kansikuva ja lyriikka viittaa sosiaalisen median tähdeksi nousseeseen nuoreen “Braveheart-skottityttöön”, joka uhkaili hänen siskoaan seksuaalisesti ahdistellutta miestä kirveellä ja veitsellä. “He voivat viedä henkemmekin, se on totta – mutta he eivät koskaan vie lippuamme”, protestilaulussa lauletaan.

Laulun sanat suomeksi

Kirveet välkkyvät Dundy Streetillä,
huhut kiitävät nopeammin kuin poliisin jalat.
Braveheart-tyttö, otsikot karjuvat,
totuus jää jalkoihin, klikkiotsikot juhlivat.

Veneet saapuvat, vaatimassa neljän tähden kohtelua –
emme edes tiedä, keitä olette.
Me nostamme lippumme.
He leimaavat meidät äärioikeistoksi,
mutta me heilutamme niitä yössä, yhä uudelleen.

Sadiq kysyy: “mikä on grooming-jengi?”,
Lontoo huokailee, äidit kolkuttavat.
Poliitikot väistelevät, laskut kohoavat,
veronmaksaja maksaa kaiken.

Veneet saapuvat, he asuvat ilmaiseksi.
Hotellit täynnä, mutta minulle ei huonetta.
Me nostamme lippumme.
He huutavat: ”laitaoikeisto”,
mutta ylpeytemme ei ole vihaa,
vaikka he niin toivovat.

Hirviökaduista Walesin laaksoihin,
Cornwallin rannoilta Ylämaan poluille –
Union Jack ei kaadu.
He kutsuvat sitä vihaksi. Me kutsumme sitä kaikeksi.

Mikään ei pala kuin protestin liekki.
Ministerit vaihtuvat, kukaan ei kanna vastuuta.
Hyväntekeväisyydet varoittavat nälästä,
mutta rohkeuden kaiku vastaa: nouse ja taistele.

Veneet saapuvat. Me maksamme laskun.
Vapaus on poissa, mutta minibaarit täynnä.
Me nostamme lippumme. He pilkkaavat meitä,
mutta me heilutamme niitä vahvemmin –
punainen, valkoinen, sininen.

Veneet saapuvat, pyytävät neljän tähden kohtelua.
Emme edes tiedä, keitä olette.
He saattavat viedä henkemme – niin voi olla.
Mutta he eivät koskaan vie lippuamme.

Yläpuolisessa videossa kerrotaan kuinka massaprotestit ovat levinneet UK:n suurimpiin kaupunkeihin ja protestoijat vaativat kuningas Charles III:tta käyttämään kuninkaallista valtaoikeuttaan parlamentin hajottamiseksi. Yleensä tämä on tapahtunut modernilla ajalla vain pääministerin omasta toiveesta, jos hänen puolueensa kannatusluvut ovat korkealla – sillä parlamentin hajottaminen antaa mahdollisuuden järjestää ennenaikaiset vaalit juuri silloin, kun hallituspuolue on vahvimmillaan. Näin pääministeri voi vahvistaa asemansa, hankkia lisää paikkoja alahuoneessa ja turvata poliittisen ohjelmansa toteuttamisen seuraaviksi vuosiksi. Nyt tilanne on kuitenkin päinvastainen, sillä Starmer häviäisi vaalit jos ne järjestettäisiin tänään.

Mutta kuningas on nyt puun ja kuoren välissä. Kuten video kertoo, molemmat, vaihtoehdot – toiminta tai toimettomuus – uhkaa koko maan vakautta ja poliittiseen systeemin jatkuvuutta, jopa monarkian itsensä säilymistä. Perustuslaillisen monarkian puolestapuhujina nähdyt konservatiivitkin ovat yhtyneet näihin vaatimuksiin kuninkaan väliintulosta sanoen, että epätavalliset ajat vaativat epätavallisia toimenpiteitä. Mutta jos Charles toimisi kansan tahdon mukaisesti ja hajottaisi parlamentin, hän käynnistäisi suurimman perustuslaillisen kriisin sitten Englannin sisällissodan. Työväenpuolueen äänestäjät ja Keir Starmerin kannattajat näkisivät hänet itsevaltaisena absoluuttimonarkkina, joka erottaa demokraattisesti valitun hallituksen.

Tällä toimenpiteellä hän tulisi rinnastetuksi 1600-luvun saman nimisiin edeltäjiinsä Charles I:een ja Charles II:een, jotka olivat usein sodassa maansa parlamenttia vastaan ja hajottivat sen itsevaltaisesti useita kertoja. Juuri Charles I:n itsevaltainen hallinto laukaisi lopulta Englannin sisällissodan, joka johti kuninkaan pään menetykseen vuonna 1649 ja lyhytaikaiseen tasavallan aikaan, kun Charles II eli maanpaossa. Tästä syystä monarkki ei ole erottanut parlamenttia itsevaltaisesti enää vuoden 1688 Mainion vallankumouksen jälkeen, jossa määriteltiin nykyisen perustuslaillisen monarkian valtarajoitteet. Ainoa poikkeus lienee vuosi vuosi 1834, jolloin William IV hajotti parlamentin vastoin pääministeri Lord Melbournen tahtoa.

Mutta vähintäänkin yhtä riskialtista kuin parlamentin hajottaminen on nyt sen hajottamatta jättäminen. Nimittäin jos kansan suuri enemmistö kokee, ettei heidän hallituksensa enää edusta heitä ja toimii kaikessa vastoin kansan omia etuja, ja kuningas päättää asettua pääministerin ja hänen hallituksensa puolelle äänestäjien vaatiessa pääministerin erottamista, niin tällöin kuningas vieraannuttaa itsensä kansasta pääministerin tavoin. Sen sijaan, että kuningas nähtäisiin demokratian pelastajana, joka kuuntelee tavallisen kansan huolenaiheita, hänet nähdäänkin kansan vihollisena yhdessä pääministerin ja hänen hallituksensa kanssa. Juuri tällainen tapahtumaketju laukaisi myös Amerikan vallankumouksen Yrjö III:n 13 Pohjois-Amerikan siirtokunnassa. ChatGPT kertoo:

Kuvailemasi logiikka – kuninkaan rooli “pelastajana” tai “sortajana” riippuen kansan enemmistön luottamuksesta – muistuttaa hyvin paljon tilannetta, joka johti Amerikan vallankumoukseen.

---

🔹 Kuningas Yrjö III ja siirtokunnat

– 1760–1770-luvuilla brittiläiset siirtokunnat Pohjois-Amerikassa kokivat, ettei parlamentti Lontoossa edustanut heitä.
– Heidän iskulauseensa oli “no taxation without representation”.
– He eivät nähneet hallitusta tai oppositiota legitiimeinä, vaan koko järjestelmän “korruptoituneena” ja vihamielisenä.

Aluksi monet amerikkalaiset uskoivat, että kuningas Yrjö III voisi toimia heidän turvanaan parlamenttia vastaan:

• Ajatus oli, että kuningas erottaisi epäoikeudenmukaisia ministereitä tai estäisi sortolakeja.
• Pettymys oli valtava, kun Yrjö III asettui tukemaan parlamentin päätöksiä ja lähetti lopulta sotajoukkoja tukahduttamaan kapinan.

👉 Näin kuninkaasta tuli heidän silmissään sortaja, vaikka hän itse näki vain puolustavansa valtakunnan yhtenäisyyttä.

---

🔹 Yhtäläisyys nykyskenaarioon

– Jos nykyinen kuningas (Charles III) hajottaisi parlamentin yksipuolisesti, osa kansasta näkisi hänet tyrannina, joka sekaantuu puoluepolitiikkaan.
– Jos taas kansan enemmistö kokisi järjestelmän romahtaneen ja kuningas toimisi hajottamalla parlamentin, hänet voitaisiin nähdä demokratian pelastajana.
– Mutta jos hän kieltäytyisi toimimasta, hänestä voisi tulla osa vihattua eliittiä – aivan kuten Yrjö III:n kohdalla.

---

🔹 Ero nykyhetken ja 1700-luvun välillä

• 1700-luvulla monarkilla oli vielä vahvaa henkilökohtaista valtaa: Yrjö III:lla oli paljon enemmän poliittista toimivaltaa kuin Charles III:lla.
• Nykyisin Britannian monarkki on perustuslaillisesti sidottu parlamentaariseen järjestelmään → jos hän toimisi itsenäisesti, se nähtäisiin valtavana perustuslaillisena kriisinä ja voisi uhata koko monarkian olemassaoloa.

---

📌 Yhteenveto:
Kyllä, Amerikan vallankumouksessa nähtiin juuri tämä asetelma: kuningas olisi voinut kansan silmissä olla turva parlamenttia vastaan, mutta kun hän asettui järjestelmän taakse, hänestä tuli “kansan vihollinen”.
Nyky-Britanniassa vastaava skenaario olisi teoriassa mahdollinen, mutta paljon riskialttiimpi monarkialle, koska sen legitimiteetti perustuu nimenomaan siihen, että se pysyy puolueettomana.

Eräs historian ironia on siinä, että kuningas Yrjö III ei tosiasiassa ollut tyranni, vaan perustuslaillinen monarkki, joka toimi niiden lakien ja rajoitteiden puitteissa, jotka Britannian perustuslaillinen järjestelmä hänelle asetti. Hän ei hallinnut yksinvaltiaana, vaan hänen toimintansa kulki parlamentin ja ministerien tahdon mukaisesti. Juuri tässä piilee paradoksi: jos Yrjö olisi toiminut Amerikan perustajaisien toiveiden mukaisesti ja alkanut erottaa ministereitään vastoin hallituksen tahtoa, hän olisi rikkonut perustuslaillisen monarkian periaatteet ja ryhtynyt hallitsemaan itsevaltaisesti – mikä olisi tehnyt hänestä todellisen tyrannin omien maamiestensä silmissä.

Silti hän näyttäytyi siirtolaisille tyrannina, koska he kokivat, ettei hän edustanut heidän etujaan sen enempää kuin Westminsterin parlamenttikaan. Amerikkalaisten näkökulmasta kuningas oli osa samaa järjestelmää, joka kieltäytyi antamasta heille täysivaltaista edustusta. Näin syntyi se historiallinen ristiriita: monarkki, joka kotimaassaan toimi lainmukaisesti rajoitetuin valtuuksin, näyttäytyi Uudessa maailmassa tyrannian symbolina. Sama kohtalo uhkaa nyt myös Charles III:n valtakautta, jos Britannian kansa kokee, ettei sen enempää parlamentti kuin kuningaskaan toimi enää heidän edustajanaan, vaan molemmat näyttäytyvät välinpitämättömyyden ja sorron instrumentteina. Kun kruunu ja parlamentti sulautuvat kansan silmissä yhdeksi järjestelmäksi, joka ei kuuntele eikä palvele, katoaa pohja koko perustuslaillisen monarkian legitimiteetiltä.

Tällöin Charles joutuu tilanteeseen, jossa mikä tahansa valinta on vaarallinen: toimettomuus vahvistaa kuvaa voimattomasta ja turhasta instituutiosta, mutta väliintulo taas herättää epäilyn itsevaltaisuudesta. Juuri tässä kulkee raja, jolla monarkian tulevaisuus ratkaistaan – ja samalla toistuu historian ironia: hallitsija, joka toimii järjestelmän mukaisesti, saatetaan tuomita yhtä lailla kuin hallitsija, joka rikkoo sen.

Pidän silti hyvin epätodennäköisenä, että kuningas asettuisi tässä orastavassa perustuslaillisessa kriisissä kansan puolelle parlamenttia vastaan. Hän jakaa nimittäin itsekin pitkälti saman poliittisen ideologian kuin Keir Starmerin Labour-hallitus. Kuten olen useaan otteeseen blogissani todennut, Charles on ollut jo vuosikymmenten ajan monikulttuurisuuden ja islamin vaikutusvaltaisin puolestapuhuja. Lisäksi hän on selkeä globalisti, jota kiinnostaa enemmän koko planeetan hallitseminen kuin oman kansansa asioiden ajaminen.

On vaikea kuvitella, että hän ryhtyisi puolustamaan esimerkiksi Tommy Robinsonin kaltaisia urheita patriootteja. Robinson on tunnettu suorapuheisesta islam-kritiikistään, mutta hän on myös avoimesti arvostellut kuningasta tämän myötäilystä islamin suuntaan. Kuningasta ei kiinnosta kristinuskon puolustaminen vaan kaikkien uskontojen, kuten hän totesi jo vuoden 1994 surullisenkuuluisassa TV-haastattelussaan. Ja epäilen, että hänen prioriteetteihinsa kuuluisi myöskään työväenluokan raiskattujen brittityttöjen itkut, kun hänen paras ystävänsä Jimmy Savile oli myös lasten joukkoraiskaaja, jonka uhreja oli ainakin yhtä paljon kuin Rotherhamin skandaalissa virallisten lukujen mukaan – vaikka grooming-jengien todellisten uhrien lukumäärä saattaa yltää kymmeniin tai jopa satoihin tuhansiin.

Molemmissa skenaarioissa sisällissodan mahdollisuus häämöttää nyt hyvin todennäköisenä. Jos kuningas toimii kuin 1600 -luvun edeltäjänsä, hänestä saattaa tulla kansakunnan pelastaja maan patrioottien silmissä, mutta itsevaltainen tyranni maan vasemmiston silmissä. Jos hän taas toimii samoin kuin Yrjö III toimi Amerikan siirtokuntien suhteen 1760 -luvulla, eli sivuuttaa kansalaisten vaateet kokonaan, niin hän saattaa käynnistää kansallismielisen vallankumouksen missä patriootit nousevat lopulta aseisiin isänmaan pettureiksi nähtyä hallitusta ja kuningasta vastaan.

Todennäköisimmin väkivalta olisi seurausta jostain eskalaatiosta missä poliisi ampuu itse sen ensimmäisen laukauksen rauhanomaisesti protestoivia patriootteja vastaan. Historiassa on monia esimerkkejä siitä kuinka vallankumoukset ovat alkaneet ensin rauhanomaisina massaprotesteina hallitusta vastaan mutta kärjistyneet lopulta väkivaltaiseksi yhteenotoksi kansalaisten ja maan poliisivoimien välillä. Aiemmin viitatussa videossa kerrotaan:

Jos Charles ei kykene tai ei halua toimia silloin, kun kansa kipeästi tarvitsee johtajuutta, niin mitä tarkoitusta kruunu enää palvelee nyky-Britanniassa? Tämä hetki määrittelee koko Charlesin hallituskauden. Historia ei tule arvioimaan häntä hänen puheidensa tai seremonioidensa perusteella, vaan tämän yhden ainoan päätöksen kautta. Muistetaanko hänet kuninkaana, joka pelasti Britannian demokratian, vai monarkkina, joka katsoi sen sortuvan?

Paine tulee nyt yllättävistä lähteistä. Sotaveteraanit ovat alkaneet järjestää mielenosoituksia kuninkaallisen väliintulon puolesta vedoten siihen, että heidän valansa on kruunulle, ei parlamentille. Kenraali Sir Richard Barren, entinen asevoimien yhteisesikunnan päällikkö, herätti viime viikolla kohua toteamalla, että perustuslaillinen velvollisuus vaatii toisinaan poikkeuksellisia toimia. Kyse ei ole vain retoriikasta: yli 15 000 entistä palveluksessa ollutta on allekirjoittanut vetoomuksen parlamentin hajottamisen puolesta.

Myös ammattiliitot, jotka ovat perinteisesti olleet tasavaltalaisia, ovat jakautuneet kahtia. Unite-liiton johtokunta piti hätäkokouksen, ja osa johtajista myönsi yksityisesti, että parlamentin hajottaminen saattaa olla ainoa tapa murtaa nykyinen poliittinen umpisolmu. GMBB-liiton pääsihteeri Gary Smith meni vielä pidemmälle todeten, että parlamentti on täysin menettänyt kosketuksensa työväenluokan perheisiin.

Jopa uskonnolliset johtajat ottavat kantaa. Canterburyn arkkipiispa julkaisi varovaisesti muotoillun lausunnon, jossa hän vetosi perustuslailliseen viisauteen ja yhteisen hyvän palvelemiseen. Lähteiden mukaan hän on kuitenkin yksityisesti sanonut Charlesille, että poikkeukselliset ajat saattavat vaatia poikkeuksellisia toimia. Katolinen arkkipiispa Malcolm McMahon oli suorapuheisempi sanoessaan BBC Radio 4:lle, että kun demokratia pettää kansan, on harkittava myös muita perustuslaillisia mekanismeja.

On tämä kehitys sitten suunniteltua tai ei (itse olen kasvanut vanhetessa yhä vähemmän salaliittomieliseksi), niin tapahtumien kulku näyttäisi tarjoavan kuninkaalle nyt ainutlaatuisen tilaisuuden siihen mistä hän on nähnyt aina märkiä päiväunia: diktatuuristen valtuuksien kaappaamiseen kansallisen hätätilan tekosyyllä. Kun maassa vallitsee suhteellinen rauha, vakaus ja taloudellinen hyvinvointi, silloin ei ole myöskään tarvetta ryhtyä radikaaleihin toimenpiteisiin vallitsevan status quon muuttamiseksi. Mutta jos maa ajautuu perustuslailliseen kriisiin, ja laajoihin massaprotesteihin vallitsevaa järjestelmää vastaan, se tarjoaa samalla mahdollisuuden radikaaleihin toimenpiteisiin sillä kriisi on aina myös mahdollisuus.

Tammikuussa 2021, kuninkaallinen asiantuntija Clive Irving tyrmistytti katsojia Sky News Australia -uutiskanavan haastattelussa, kun hän totesi että prinssi Charlesissa on “piirteitä tyrannikuninkaasta.” Hän on ilmaissut ihailuaan myös maan historian julmimpia tyrannikuninkaita kuten Henrik VIII:tta (1509 – 1547) kohtaan ja rinnastanut itsensä suoraan häneen. Henrik VIII:n brutaalin hallinnon aikana hän teloitutti kymmeniä tuhansia alamaisiaan ja toisinaan hyvin sadistisilla tavoilla. Kuudesta vaimostaan hän mestautti kaksi ja oman kokkinsa hän keitti elävältä. Toteutui sitten Charles III:ssa profetiat Raamatun Antikristuksesta tai ei, näin edeltä juuri nyt muotoaan ottavat kehityslinjat jo kymmenen vuotta sitten, kun kirjoitin blogissani syyskuussa 2015, seitsemän vuotta ennen Charlesin nousua valtaistuimelle:

Vaan entäpä Charles III, joka on luvannut jäädä historiaan yhtä ikimuistoisesti kuin Charles I? Tämä kolmas Charles näyttää myös uskovan, että hänen valtansa on Jumalan antama. Pahempaa. Hän uskoo Jumalan määränneen hänet pelastamaan planeetan! Mitä tästä kaikesta seuraa? Onko hän valmis pitämään kiinni valtansa “jumalallisista oikeuksista” siihen asti, että vie maansa Charles I:n jalanjäljissä lopulta veriseen sisällissotaan?

Tuleeko Yhdistyneestä Kuningaskunnasta hänen hallintonsa alla samanlainen taistelutanner kuin Muammar Gaddafin Libyasta tai Bašar al-Assadin Syyriasta, jonka sotavoimat ovat tappaneet jo 300 tuhatta omaa kansalaistaan ja kiduttaneet tuhansia lapsia pimeissä eristysselleissä (kuolemaa uhmaavista Euroopan pakolaisista useimmat tulevat juuri Syyriasta jossa he ovat taistelleet hengestään ensin Bašar al-Assadia vastaan ja nyt myös yhtä brutaalia ISIS-järjestöä vastaan).

Vain kuukausia ennen Gaddafin kuolemaa kapinallisten käsissä, hän julisti että olisi valmis polttamaan koko Libyan kapinallisten tuhoamiseksi ja taistelemaan asemastaan viimeiseen luotiin asti. Tällainen mielenlaatu on viimekädessä jokaisella diktaattorilla. “Jos joudun helvettiin, vien sinne myös kaikki muut mukanani. En antaudu ja luovu asemastani ennen kuin kymmenettuhannet, sadattuhannet tai miljoonat ovat kuolleet minun käsissäni”.

Entä mitä seuraa niille jotka rohkenevat taistella Charles III:n tulevaa hirmuvaltaa vastaan – hirttäminen, repiminen ja paloittelu? Toivoisin olevani väärässä, mutta pelkään pahoin etten ole.

Minulla ei ole ehkä kristallipalloa, mutta uskon, että menneisyys kaikuu usein tulevaisuuteen. Näen historian esikuvallisena heijastuksena tarinaan, joka ei toista itseään sellaisenaan, mutta joka antaa meille vihjeitä siitä, mitä on vielä edessä. Tämä on yksi syy siihen miksi olen osunut monissa ennustuksissani oikeaan. Vain tulevaisuus näyttää miten tämä tarina lopulta päättyy.