Samalla kun 27. päivän pelätty verikuu häämöttää horisontissa Elisabet II jäi 9. syyskuuta historiaan Britannian pisimpään hallinneena monarkkina. Useiden tarkkailijoiden mukaan Englannin yli tuhatvuotinen kuningasvalta eläisi tänään sen viimeisiä hetkiä, kun tasavaltaa vaativat poliittiset äänet ovat saamassa yhä suurempaa kannatusta ja monarkian säilyttämistäkin puoltavat henkilöt vastustavat Prinssi Charlesin nousua Kaarle III:ksi. Huhujen mukaan Elisabet II yrittäisi nyt pelastaa monarkian varmistamalla kruunun siirtyminen Prinssi Williamille, mutta perustuslaissa valtaistuimen voi periä vain Walesin Prinssi eikä edes Kuningatar voi siihen vaikuttaa. Kun Elisabet II:n aikakausi päättyy, mitä seuraa tämän jälkeen? Raamatun profetiat ja aikamme uutislehdet vastaavat kysymykseen melko selkeästi.
Historian kertausta huonomuistisille. Mistä Elisabet I:n aika muistaan? Siitä, että hänen aikanaan Brittiläinen Imperiumi – historian suurin ja mahtavin maailmanvalta – sai alkunsa. Entä mistä Elisabet II:n aika muistetaan? Siitä, että hänen aikanaan Imperiumi luhistui ja Iso-Britannia menetti etuliitteensä ”Iso”. Mistä sitten Kaarle III:n aika tullaan muistamaan? Siitä, että tämä yksi mies – Englannin viimeinen kuningas – hukutti maailman tuleen ja vereen vaikka lupasi pelastaa sen ja tuoda ikuisen rauhan maanpäälle. Mistä löydän perusteet tällaiseen kaameaan profetiaan? Raamatusta, historiasta ja viimeisten vuosien ja kuukausien uutislehdistä. Vaikka en uskoisikaan Raamatun profetiaan, voisin ennustaa tällaista jo viimeaikojen uutisten valossa. Esimerkiksi Raamatun profetioista täysin tietämätön Telegraphin kolumnisti Damien Thompson kirjoitti elokuussa 2010 seuraavan otsikon:
Monarkian lakkauttamista ajava poliittinen aktivisti ja blogisti Graham Smith sanoo Charlesin elävän ”sellaisessa kuvitelmassa, että hänet lähetettiin pelastamaan maailma ja lunastamaan meidät synneistämme.” Tällaiset sarkastiset luonnehdinnat eivät tule vain hänen vastustajiltaan. Osa Charlesin tukijoista on alkanut myös uskoa hänen messiaaniseen tehtävään. Kirjoitin tammikuussa muotiguru Vivienne Westwoodista, joka oli kietoutunut tämän kuninkaallisen pauloihin niin syvästi, että suunnitteli tätä jumaloivan T-paidan ja julisti maailman olevan paljon parempi paikka elää jos sen hallinta annettaisiin yksin Prinssi Charlesin vastuulle. Toinen esimerkki on tämän vuoden alussa julkaistu Catherine Mayerin kirja Charles: The Heart of a King (WH Allen/Penguin Random House), jonka hän teki laajennuksena marraskuussa 2013 julkaistuun Time -lehden kansiartikkeliin otsikolla ”Prinssi Charles, syntynyt kuninkaaksi mutta tavoittelemassa korkeammalle”.
Mikä asema voisi olla enää korkeampi kuin kuninkaan asema? Kenties Kuningasten Kuninkaan. Juuri tällaisesti paikasta Charles haluaa kilpailla itsensä Jumalan Pojan ja universumin Luojan kanssa. Tämän osoittaa esimerkiksi Daily Mailin seuraava uutinen tammikuulta 2015:
”Hiljainen perustuslaillinen vallankumous on meneillään”, Dimbleby on sanonut. ”Ennustan hänen menevän paljon pidemmälle kuin yksikään aikaisempi perustus-laillinen monarkki on koskaan yrittänyt”. Entinen avustaja sanoo: ”Hän ei välitä jos ihmiset syyttävät häntä [politiikkaan] sekaantumisesta, mutta hän tietää että hänen tulee olla varovaisempi. ”Hänen näkemyksensä on, että Jumala lähetti hänet muuttamaan maailman, ja hän näkee sen kuninkaallisena velvollisuutenaan edistää näkemyksiään. Charlesin ristiretkeen on olemassa todellakin hengellinen ulottuvuus.
Artikkeli jatkaa hieman myöhemmin, ”Kuva eräästä maailman vähiten ymmäretyistä hahmoista tulee esiin Prinssi Charlesin uudessa elämäkerrassa. Se siteeraa näyttelijätär Emma Thompsonin, läheisen ystävän, sanoneen: ’Puhumme paljon etuoikeuden syyllisyydestä. Joskus ajattelen, että häntä ajaa eteenpäin syyllisyys.’ Se kuvailee Charlesia prinssinä, joka ei ’koskaan ole etäinen ja hiljainen kuten hänen äitinsä’ ja jota ajaa halu ihmisen tilan parantamiseen. Hänen on siteerattu sanoneen: ‘Haluan nostaa toiveita ja luoda uudelleen toivoa toivottomuudesta ja parantumisen menetyksestä.’” Jotain melko samantapaista sanoi toinen halveksittu kruununprinssi Rooman hallitsemassa Juudeassa lähes 2000 vuotta sitten:
Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt minut saarnaamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen. (Luuk. 4:18)
Ylenkatsottu ”Messias”
Voisiko Charlesin kaltainen ylenkatsottu ja parjattu kuninkaallinen saavuttaa Ilmestyskirjan 13. luvun kuvaileman aseman missä kaikki kielet ja kansakunnat palvovat tätä maailmaa pelastamaan tulleena Jumalan Poikana? Tätä saattaa olla vaikea uskoa ehkä tällä hetkellä, mutta Raamatun profetiat vakuuttavat että juuri tällaisesta asemasta Antikristus tulisi nousemaan maailmanlaajuisen huomion ja ihailun keskipisteeseen. Ehkä tärkein Antikristuksen persoonaa koskeva profetia tulee Danielin 11. luvusta, jakeesta 21, jonka vuoden -92 Raamattu kääntää näin:
Ja hänen sijaansa on nouseva halveksittu mies, jolle kuninkuus ei kuulu. Hän tulee odottamatta ja ottaa kavalasti haltuunsa kuninkuuden.
Jos käännös olisi tarkka, sitä olisi vaikea soveltaa Prinssi Charlesiin muilta osin kuin ilmaisusta ”halveksittu mies”. Käännöksen mukaan hän olisi henkilö ”jolle kuninkuus ei kuulu”. Tämähän ei ole totta Prinssi Charlesin kohdalla sillä perustuslain takaaman lain ehdoin hän kantaa ensisijaista oikeutta kruunun perimiseen hänen äidiltään tämän kuoltua (Britannian perustuslaissa kruunu siirtyy normaalitilanteessa hallitsijan esikoiselle tämän kuoltua). Vanha käännös – ”kelvoton, joka ei ollut saapa kuninkaan arvoa” – on hieman parempi. Alkukielelle uskollisinta käännöstä seuraa kuitenkin englantilainen New American Standard Bible, joka kääntää jakeen näin:
Hänen sijaansa on nouseva halveksittava henkilö jolle kuninkuuden kunniaa ei olla myönnetty, mutta hän tulee rauhan aikana ja kaappaa kuningaskunnan vehkeilyllä.
Tässä kohtaa teologisten koulukuntien ”oppineet” saattaisivat viisastella, että näyn kontekstissa tämä jae puhui toisella vuosisadalla eKr. hallinneesta Syyrian Seleukidi valtakunnan Antiokhos Epifanesista. Silti samat ”älyköt” näyttävät unohtavan sen yksinkertaisen tosiasian, että Jeesus itse sanoi tämän henkilön viittaavan Epifanesin ohella myös Antikristukseen, joka edeltää Hänen toista tulemustaan (Matt. 25:15, vrt. Dan. 11:31). Tämän henkilön identiteetin tunnistamista helpottavista merkeistä, tämä profetia antaa kaikista selkeimmät signaalit. Ensinnäkin, hän nousee kuningaskunnasta. Heprean sana ”kuningaskunnalle” on tässä kohdin malkuth, jonka sananmukaisin merkitys viittaa kuninkaallisiin ja kuninkaalliseen valtaan.
Jotkut saattaisivat protestoida, ettei profetioita tarvitse tulkita näin kirjaimellisesti. Tällainen kritiikki ei ota kuitenkaan huomioon, että jakeessa 24 Antikristuksen valtaistuimen sanotaan periytyvän hänen isiltään, mikä vahvistaa hänen valtakuntansa olevan perinnöllinen monarkia. Toiseksi, hän on halveksittu – tai halveksittava – henkilö. Heprean sana on tässä bazah, minkä Strongin sanahakemisto kääntää sanoihin, halveksia, ylenkatse, halveksittava, ajatella halveksivasti, häpeällinen henkilö. Voisiko mikään olla osuvampi luonnehdinta Yhdistyneen Kuningaskunnan nykyisestä kruununperillisestä. Vielä 70 -luvulla hän oli haluttu ja ihailtu poikamies, joka Baywatchin David Hasselhoff tyyliin kuvattiin usein surffaamassa laineilla ilman paitaa. Tänään monet mieltävät hänet saamattomaksi nyhveröksi, mutta 70 -luvulla hänet nähtiin seksikkäänä toiminnan miehenä.
Tämä Charlesin julkisen kuvan rappeutuminen alkoi 80 -luvulla kun hän oli nainut Dianan. Samalla kun Prinsessa Diana keräsi kaikkien katseet mediassa, Charles alkoi tehdä itsestään narria mainostaessaan New Age uskomuksiaan vaihtoehtohoidosta ynnä muista. Erityisen kohtalokas isku oli hänen vitsiksi tarkoitettu huomautuksensa kasveista joiden kanssa hänellä oli tapana jutella. Kaikista nöyryyttävin takaisku tuli kuitenkin vasta 1993, kun hänen seksipuhelunsa rakastajattarelleen Camilla Parkes-Bowlesille vuodettiin julkisuuteen. Tässä puhelussa hän sanoi, että hänen märkä unensa olisi jälleensyntyä Camillan tamponiksi.
Tämä Camillagatena tunnettu välikohtaus teki Charlesista yhden häpeällisimmän kruununperillisen koko Britannian historiassa. Tietenkään aviollinen uskottomuus ei ollut ensimmäinen kerta kuninkaallisten historiassa. Kuten prinssi itse kerran huomautti, ”Odotatko todellakin minun olevan ensimmäinen Walesin Prinssi historiassa jolla ei olisi rakastajatarta?” Joukkotiedotusvälineiden ja keltaisen lehdistön aikakaudella Camillagaten kaltainen kuninkaallinen skandaali levisi kuitenkin nopeasti ympäri maailman ja jätti pysyvän jäljen Prinssin julkisuuskuvaan. ”Vain hullu pettäisi Dianaa Camillan vuoksi” oli varsin yleinen reaktio. Tämä häpeällisyyden leima – joka on täysin hänen omaa syytään – on varjostanut Charlesin elämää viimeiset 22 vuotta. Dianan kuoleman jälkeen Charles palkkasi häikäilemättömän pr-mies Mark Bollandin ehostamaan itsensä ja Camillan julkisuuskuvaa.
Bollandin strategiana oli kaunistella Charlesin ja Camillan aviorikosta kaivamalla luurankoja kuningasperheen muiden jäsenten kaapeista ja vääristelemällä totuutta Charlesin eduksi. Bollandin likapyykiltä eivät säästyneet edes Prinssi William ja Harry joista hän levitetti tahallisia skandaaleja lehdistöön (mm. skandaali Harryn huumeriippuvuudesta oli Bollandin työn ansiota). Hän myös avusti kirjailija Penny Junoria, jonka vuoden 1998 kirja Charles: Victim or Villain, esitti Dianan pettäneen ensin ja uhkailleen Camillaa kuolemalla. Todellisuudessa Prinsessa Diana oli ainoa, joka pelkäsi henkensä puolesta. Hänen kotiaan ja puhelintaan salakuunneltiin ja lokakuussa 1995 hän lähetti lakimiehelleen Lordi Mishconille kirjeen, jonka mukaan Charles oli uhannut järjestää hänen kohtalokseen lavastetun auto-onnettomuuden.
Dianan kirje julkaistiin Britannian lehdistössä vasta vuonna 2003, kun poliisi oli sivuuttanut sen merkityksen jo useita vuosia. Vuosi 2003 oli erityisen kohtalokas Charlesin maineelle sillä Bollandin vuosien työ romuttui kertaheitolla tähän kirjeeseen. Samaan aikaan hänen mainettaan tahrasi toinenkin skandaali. Charlesin entinen miespalvelija George Anthony Smith oli astunut julkisuuteen syytöksillä, joiden mukaan kruununperillisellä oli homoseksuaalinen suhde Michael Fawcettiin – toiseen miespalvelijaan jonka raiskaamaksi Smith väitti joutuneensa. Myöhemmin lehdistössä väitettiin, että Smith olisi vetänyt nämä syytökset takaisin, mutta todellisuudessa hän ei tehnyt milloinkaan tällaistä peruutusta vaikka myönsi, että hänelle tarjottiin suuria rahasummia kertoakseen syytöksen perustuneen valheelle.
Säilyttääkseen kasvonsa Charles antoi potkut petikaverilleen Michael Fawcettille, kuten seuraava linkki paljastaa. Nämä julkisuuteen päässeet skandaalit – jotka perustuivat kuninkaallisen hovin kätkemiin tosiasioihin – veivät Charlesin epätoivon partaalle. Tuohon aikaan hänen ystävänsä ilmoittivat olleensa todella huolissaan tämän mielentilasta. He sanoivat takaiskujen sarjan tehneen hänestä synkän ja masentuneen. Eräässä dramaattisessa välikohtauksessa hän sai raivokohtauksen kesken yksityistä illalliskutsua ja särki keraamiset pöytäastiat lattiaan. Charlesin kulissien takaisessa luonteenpiirteessä tällaiset raivokohtaukset eivät ole lainkaan epätavallisia. Catherine Mayerin uuden kirjan mukaan hänen ystävänsä kutsuvat tätä lempinimellä ”Hänen Kuninkaallinen Raivonsa”.
Tämä antaa melko hyvän yleiskuvan Charlesin persoonasta. Jos hän todellakin elää sellaisessa harhaluulossa, että ”Jumala lähetti hänet muuttamaan maailman”, niin onko ylläkuvattu käytös kovinkaan yllättävää. Mikä tahansa este, joka vaarantaa hänen ”Jumalan antaman pyhän tehtävän” on raivattava tieltä vaikka se edellyttäisi hyvin alhaisiakin toimenpiteitä ja voisi onnistua vain kulissien takaisella vehkeilyllä. Charlesin kulissien takana harrastama juonittelu julkisuuskuvansa ehostamiseksi ja vihollistensa raivaamiseksi tieltään, on mielenkiintoinen osa tämän persoonaa sillä Dan. 11:21 sanoo Antikristuksen kaappaavan ”kuningaskunnan vehkeilyllä”. Jakeen kontekstin mukaan tämä henkilö turvautuu vehkeilyyn koska ”kuninkuuden kunniaa ei olla myönnetty” hänelle. Miksi hänelle ei ole myönnetty kuninkuuden kunniaa?
Vastus löytyy jakeen alusta: ”Ja hänen sijaansa on nouseva halveksittu mies…” Eli kuninkuuden kunnia myönnettäisiin hänelle kyllä syntymäoikeutensa puolesta, mutta kansa ei halua tätä kuninkaakseen koska se ylenkatsoo häntä. Joku voisi nähdä tässä viittauksen myös Charlesin pitkään odotusaikaan Walesin Prinssinä (hän on Britannian historian pisimpään valtaistuinta odottanut kruununprinssi), mutta ensisijaisesti tässä viitataan nyt siihen että kansa ei halua häntä hallitsijakseen. Näin antaa ymmärtää esimerkiksi Kuningas Jaakos käännös: ”Ja hänen sijalleen nousee häpeällinen henkilö jolle he eivät anna kuningaskunnan kunniaa: mutta hän tulee rauhanomaisesti ja saa kuningaskunnan petollisesti.”
Aina vuoden 1993 Camillagatesta asti tämä asia on vahvistettu useissa gallupeissa. Britannian kansan enemmistö ei halua Charlesista heidän seuraavaa kuningastaan vaan toivovat kruunun hyppäävän suoraan Prinssi Williamillle. Vuonna 2003 BBC Radio 4 Todayn kuuntelijat äänestivät hänet neljännelle sijalle ihmisistä, jotka britit haluaisivat potkia ulos Britanniasta. Tämä oli yksi niitä tekijöitä, mikä sai Charlesin suunniltaan ja rikkomaan keraamiset pöytäastiat. Eihän ”Jumalan erityislähettilästä” ja ”maailman vapahtajaa” voi kohdella nyt tälla tavoin. Toisaalta tällainen ylenkatse saattaa vain vahvistaa Charlesin mielessä hänen Kristuksen kaltaista osaa joutua pilkan ja ylenkatseen maalitaluksi ennen kuin ihmiset tunnustavat hänen jumalallisen tehtävänsä. Tällaisen profetian hän antoi itsestään jo vuonna 1981, kun hän sanoi:
Kenties olemme juuri hyväksyneet, että se on Jumalan tahto, että epäortodoksinen yksilö on tuomittu vuosiksi turhautumiseen, naurunalaiseksi, ja epäonnistumiseen näytelläkseen hänen osaansa asioiden suunnitelmassa, kunnes se päivä saapuu jolloin ihmiskunta on valmis vastaanottamaan hänen sanomansa – sanoman, jonka hän kenties havaitsee vaikeaksi selittää itse, mutta jonka hän tietää tulevan paljon syvemmästä lähteestä, kuin tietoisesta ajattelusta.
Kaarle I, II ja III
Kun Charles astuu valtaistuimelle, hän ottaa todennäköisimmin nimen Kaarle III (Charles III). Kaksi edellistä Kaarlea hallitsi 1600 -luvulla ja näistä ensimmäinen oli Britannian historian ainoa mestattu kuningas. Pyöveliä ei palkannut vallanhimoinen sukulainen tai kilpaileva kuningashuone, vaan Britannian parlamentti, joka oli ollut sodassa Kaarle I:stä vastaan vuodesta 1642 lähtien. Kymmeniä tuhansia ihmishenkiä vaatinut verinen sisällissota päättyi kuninkaan mestaukseen tammikuussa 1649. Englannin monarkistisessa historiassa oli täysin ainutlaatuista, että maan hallitsija tuotiin kansan, parlamentin ja korkeimman oikeuden eteen ja määrättiin kuolemantuomioon. Se oli myös ensimmäinen kerta Englannin historiassa, kun parlamentti haastoi kuninkaan oikeuden hallita ilman parlamentin suostumusta.
Tätä ennen Englannin hallitsijat olivat käytännössä itsevaltaisia tyranneja, jotka uskoivat että heidän asemansa oli Jumalan antama eikä heidän siten tarvinut selittää tai puolustaa tekojaan kansalle koska olivat vastuussa yksistään Jumalalle (Jaakko I – joka antoi nimensä Kuningas Jaakon käännökselle – kuvasi kuninkaita ”pieniksi Jumaliksi maanpäällä”). Heidän henkilökohtainen vastuunsa Jumalalle ei kuitenkaan estänyt heitä ryhtymästä usein täysin järjettömiin sotiin tai langettamasta täysin mielenvikaisia tuomioita. 1200 -luvulta lähtien jokainen Kuningasta vastaan taistellut henkilö tuomittiin Hirttämiseen, repimiseen ja paloitteluun – makaaberiin kuolemantuomioon missä tuomittu raahattiin ensin hevosen vetämänä hirttopaikalle, ripustettiin köyteen mutta otettiin alas ennen kuolemaa.
Tämän jälkeen seurasi rituaalin kammottavin vaihe: Tuomitun sukuelimet leikattiin vatsaa myöten ja jokainen sisäelin poistettiin yksi kerrallaan ja poltettiin tuomitun silmien edessä. Lopuksi kaula katkaistiin ja ruumis jaettiin neljään osaan, joiden kohtalosta päätti monarkki. Ensimmäistä kertaa kuninkaiden mielivaltaa pyrittiin rajoittamaan jo vuoden 1215 Magna Cartassa, joka pakotti Juhana Maattoman kunnioittamaan köyhän kansan oikeuksia ja lopettamaan ilman oikeudenkäyntiä tapahtuneet mielivaltaiset pidätykset ja muut julmuudet. Käytännössä tämä mielivalta jatkui vielä 1680 -luvulle asti jolloin Jaakko II syöstiin valtaistuimeltaan vuoden 1688 mainiossa vallankumouksessa, joka lakkautti kuninkaiden absoluuttisen vallan ja loi perustan parlamentaariselle monarkialle jossa maan ”hallitsija saa näkyä muttei kuulua”.
Vuoden 1688 jälkeen hallitsijan tehtävä on ollut toimia lähinnä kansakunnan symboolisena päänä ja sen seremoniallisena yhdistäjänä silloinkin kun politiikka on repinyt kansakuntaa erilleen. Tällaisessa tehtävässä Elisabet II onkin onnistunut melko moitteettomasti (jos unohdamme hänen kulissien takaisen valtansa Order of the Garterin ja 300:n Komitena päänä). Nyt Prinssi Charles suunnittelee kuitenkin lopettavansa tämän yli kolmesataavuotisen perinteen, joka luotiin aikoinaan suojavalliksi hänen esi-isiensä mielivaltaa vastaan. Hän on esimerkiksi ilmoittanut, että aikoo kuninkaana ollessaan sekaantua parlamentin demokraattisiin päätöksiin ”sydämellisillä väliintuloilla”. Hänen ilmaisunsa saa kuulostamaan sen kauniilta, mutta kuninkaiden poliittisen väliintulon historia on ollut kaukana sydämellisestä.
Yksistään Jaakko II – viimeinen itsevaltainen kuningas – määräsi 1400 kuolemaan hänen valtaansa vastustaneessa Monmouthin kapinassa ja näistä lähes 300 tuomittiin hirttämiseen, repimiseen ja paloitteluun ja kapinaan osallistuneet naiset poltettiin roviolla. Catherine Mayer väittää Charlesin sanoneen, että hän ”lupaa olla yhtä unohtumaton kuningas kuin Kaarle I”. Historia voi todistaa tämän olleen hyvin profeetallinen lausahdus. Kaarle I oli Kaarle II:n ja Jaakko II:n isä. Kaarle II nousi Englannin valtaistuimelle 11 vuotta kestäneen Interregnumin jälkeen jolloin maassa oli voimassa Kaarle I:n mestausta seurannut tasavalta. 1600 -luvun puolivälissä monet uskoivat Englannin kuningasvallan jääneen lopullisesti historiaan ja Kaarle I sen viimeiseksi kuninkaaksi. Tänään olemme taas saman kaltaisessa tilanteessa.
Tasavaltalaiset ovat nousemassa Kaarle III:n tulevaa hallintoa vastaan aivan kuin kuin he nousivat 1600 -luvulla Kaarle I:stä vastaan. Monet ovat ennakoineet Kaarle III:n vievän poliittisella sekaantumisellaan yli tuhatvuotta säilyneen kuningaskunnan perikatoon aivan kuin Kaarle I melkein jo onnistuikin tässä. Englannin kuningaskunnan väliaikainen päättyminen johti 1600 luvun puolivälissä milleniaariseen liikkeen syntyyn nimeltä viidennen monarkian miehet. Sana ”milleniaarinen” viittaa Ilmestyskirjan tuhatvuotiseen valtakuntaan ja ”viidennen monarkian miehillä” tarkoitetaan 1600 -luvun profeetallista liikettä, joka uskoi Kaarle I:n mestauksen enteilleen tuhatvuotisen valtakunnan eli ”viidennen monarkian” (viittaus Danielin kirjan 7. luvun näkyyn jossa Kristuksen kuningaskuntaa edeltää neljä jumalatonta valtakuntaa) välitöntä tulemusta.
Perusteita apokalyptiseen odotukseen tämä liike löysi mm. siitä, että Euroopan laajuisen kolmikymmenvuotisen sodan päättyminen ja vuonna 1648 solmittu Westfalenin rauhan oli heikentänyt Rooman paavien poliittista valtaa merkittävästi ja näin ollen se nähtiin merkkinä Danielin neljännen pakanavallan eli Rooman lähestyvästä tuomiosta ja viiden monarkian pikaisesta saapumisesta. Paavillisen vallan päättyminen manner-Euroopassa ja samanaikainen Englannin kuningaskunnan päättyminen Kaarle I:n mestaukseen oli viidennen monarkian miehille varma merkki tuhatvuotisen valtakunnan välittömästä läheisyydestä. Usko Kristuksen valtakunnan kirjaimelliseen luonteeseen (premillenialismi) alkoi palata kristilliseen eskatologiaan oikeastaan vasta tuohon aikaan ja se korvasi keskiajalla vallinneen amillenialistisen käsityksen, jonka mukaan Kristuksen tuhatvuotinen valtakunta toteutui jo 300 -luvulla kun kristinuskosta tuli Rooman valtionuskonto.
Seuraava katkelma tulee kirjani luvusta 8 ja sivulta 318:
C. A. Patrides kertoo kirjassaan The Apocalypse in English Reneissance thought and literature, että sisällissodan aikana ja sitä seuranneen interregnumin (kuninkaiden välisen ajan) vuosina opetettiin yleisesti, että Charles I oli Antikristus – yksi pedon seitsemästä päästä, minkä Johannes näki ”olevan ikäänkuin kuoliaaksi haavoitetun (Charles I mestaus), mutta sen kuolinhaava parantui.” (Ilm. 13:3). Charles II:n nousu vuonna 1660 tulkittiin tämän kuolinhaavan parantumisena. Rojalistit taas näkivät hänet ”messiaanisena kuninkaana, jonka ihmeellinen paluu enteili kultaisen ajan tulemusta.” Erityisen suurta pelkoa ja toivoa kiinnitettiin vuoteen 1666, koska se heijasti pedon lukua 666. Nämä profeetalliset odotukset eivät kulkeneet vain yksinkertaisen ja taikauskoisen rahvaan joukossa, vaan monet huomattavat teologit uskoivat, että Jeesus tulisi takaisin vuonna 1666 perustamaan tuhatvuotisen kuningaskuntansa. Josef Mede (1586 – 1638), anglikaaninen kreikankielen professori Cambridgen Yliopistossa, kirjoitti arvostelussaan Francis Potteryn vuonna 1642 julkaistuun kirjaan An Interpretation of the Number 666 vuotta 1666 koskevasta teorista, ”Ellei se ole totta… on se kaikkein varteenotettavin mahdollisuus, josta olen tällä saralla koskaan lukenut.”
Jeesus ei tietenkään palannut, mutta tapahtui jotain muuta hyvin merkittävää. Tuli pääsi Lontoossa irti ja tuhosi yli 13 000 rakennusta, tappoi kuusi ja jätti 80 000 varattomiksi ja kodittomiksi. Tapaus tunnetaan Lontoon suurena palona ja monien taholta se nähtiin Kaitselmuksen sallimana tuomiona ja vuoteen 1666 liittyneiden ennustusten osittaisena täyttymyksenä. Juuri tuona vuonna Sir Isaac Newtonin kerrotaan kokeneen kuuluisan omenan putoamis -välikohtauksen, jolloin hän oivalsi painovoimalain, mikä perusteltiin kaksikymmentä vuotta myöhemmin hänen teoksessaan Philosophiae Naturalis Principia Mathematica. Tämä kirja loi perustan koko klassiselle mekaniikalle ja mahdollisti myös teollisen vallankumouksen synnyn. Medellä oli suurin teologinen vaikutus Newtonin mieleen, joka aloitti tuohon aikaan Danielin profetioiden intensiivisen tutkimisen. Historisistisen eskatologiansa innoittamana, hän päätyi lopulta johtopäätökseen, että Jeesus palaisi takaisin vuoteen 2060 mennessä. Neljännessä osassa tulemme näyttämään tämän väitteen perusteet ja syyn sille kuinka Newton erehtyy toisen tulemuksen ajoituksessa lähes puolen vuosisadan verran.
Johtopäätös
Kuten yllä näimme, 1600 -luvun puolivälin epätavalliset tapahtumat Englannissa ja manner-Euroopassa sai monet protestantit uskomaan, että joko Kaarle I tai Kaarle II oli Antikristus. Näistä kumpikin kantoi ennen kuninkaaksi nousuaan titteliä Charles, Prince of Wales. Tuskin kukaan tiesi vielä tuohon aikaan, että tämä arvonimi sisältää pedon luvun 666 sekä englannin että heprean kielellä. Kaarle I ja II tuli ja meni eikä kumpikaan heistä ollut Antikristus vaikka näin moni ounastelikin. Vaan entäpä Kaarle III, joka on luvannut jäädä historiaan yhtä ikimuistoisesti kuin Kaarle I? Tämä kolmas Kaarle näyttää myös uskovan, että hänen valtansa on Jumalan antama. Pahempaa. Hän uskoo Jumalan määränneen hänen pelastamaan planeetan! Mitä tästä kaikesta seuraa? Onko hän valmis pitämään kiinni valtansa ”jumalallisista oikeuksista” siihen pisteeseen asti, että vie maansa Kaarle I:n jalanjäljissä lopulta veriseen sisällissotaan?
Tuleeko Yhdistyneestä Kunigaskunnasta hänen allaan samalainen taistelutanner kuin Muammar Gaddafin Libyasta tai Bašar al-Assadin Syyriasta, jonka sotavoimat ovat tappaneet jo 300 tuhatta omaa kansalaistaan ja kiduttaneet tuhansia lapsia pimeissä eristysselleissä (kuolemaa uhmaavista Euroopan pakolaisista useimmat tulevat juuri Syyriasta jossa he ovat taistelleet hengestään ensin Bašar al-Assadia vastaan ja nyt myös yhtä brutaalia ISIS-järjestöä vastaan). Vain kuukausia ennen Gaddafin kuolemaa kapinallisten käsissä, hän julisti että olisi valmis polttamaan koko Libyan kapinallisten tuhoamiseksi ja taistelemaan asemastaan viimeiseen luotiin asti. Tällainen mielenlaatu on viimekädessä jokaisella diktaattorilla. ”Jos joudun helvettiin, vien sinne myös kaikki muut mukanani. En antaudu ja luovu asemastani ennen kuin kymmenettuhannet, sadattuhannet tai miljoonat ovat kuolleet minun käsissäni”.
Entä mitä seuraa niille jotka rohkenevat taistella Kaarle III:n tulevaa hirmuvaltaa vastaan – hirttäminen, repiminen ja paloittelu? Toivoisin olevani väärässä, mutta pelkään pahoin etten ole.
