Otsikko on kirjoitettu tietysti kieli poskella, koska nöyryys on aika hauska ilmiö. Raamatussa kerrotaan, että “Mooses oli sangen nöyrä mies, nöyrempi kuin kukaan muu ihminen maan päällä.” (4. Moos. 12:3) Koska perinteinen juutalainen ja kristillinen tulkinta on opettanut Mooseksen olleen Tooran kirjoittaja, Mooses kirjoitti siis itsestään, että hän oli maailman nöyrin ihminen. Melko paradoksaalista, mutta Raamattu on täynnä aika hauskoja paradokseja, kuten jokainen älykäs lukija voi ehkä huomata. Myös Vapahtajamme sanoi itsestään: “Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne.” (Matt. 11:29)

Myös itselleni on sanottu toisinaan, että olisin nöyrä. Vuonna 2020 sain eräältä uskonveljeltä profetian, jossa Jumala itse olisi sanonut näin:

Sillä minä näin jo silloin nöyrän sydämesi, edeltäkäsin näin aran tuntosi sanani edessä. Olen antanut sinulle taidollisuuden pukea sanoiksi Raamatun profetioita, ihmisille ymmärrettävään muotoon. Se on sinun lahjasi, minulta saatu. 

Tässä tulee kuitenkin jälleen se hauska paradoksi eteen. Heti kun alan ajatella, että olen nöyrä ihminen ja vieläpä itsensä Jumalan sanojen vahvistamana, nöyryys muuttuu ylpeydeksi omasta oletetusta nöyryydestäni. Todellisesti nöyrä ihminen ei todennäköisesti itse edes tajua olevansa nöyrä tai ei ainakaan kehuskele olevansa, vaikka tiedostaisikin sitten tuon asian.

Toisaalta jos uskomme, että sellainen asia kuin nöyryys on todella olemassa, meidän tulisi myös uskoa, että se on jollain tapaa tunnistettavissa. Ja jos nöyryys on kerran tunnistettava ominaisuus, aidosti nöyrä ihminen luultavasti tietäisi itsekin olevansa nöyrä, koska muut ihmiset ovat tunnistaneet tuon piirteen hänessä. Mutta heti kun hän tiedostaa olevansa nöyrä, tuosta hyveestä tulee hänelle ylpeyden aihe. Niinpä ajaudumme jälleen umpikujaan.

C.S. Lewis sanoi, että “Nöyryys ei ole sitä, että ajattelisit itsestäsi vähemmän, vaan sitä, että ajattelisit itseäsi vähemmän.” Todellinen nöyryys ei siis ole myöskään jonkinlaista itsensä vähättelyä. Joskus tuollainen itsensä vähättely voi olla myös teennäistä nöyryyttä tai peiteltyä ylpeyttä. Kyllä ihmisellä on täysi oikeus kokea tervettä ylpeyttä omista saavutuksistaan, etenkin jos hän on saavuttanut jotain elämässään vaikeuksien kautta.

Oma minäkuvani on ollut aina jonkinlaista taistelua tuon terveen ylpeyden ja itseni mollaamisen välillä. Itsensä mollaaminen on minun kaltaisillani ihmisillä erityisen vaarallista ehkä siksi, että se tarjoaa alustan niille negatiivisemmille tunteille, kuten ylpeydelle ja kateudelle, jotka kytevät meissä kaikissa. Kun alan mitata omaa menestymistäni muiden menestymistä vasten, huomaan ajatusteni kääntyvän helposti joko itseni vähättelyyn tai päinvastoin oman egoni ruokkimiseen.

Jos tarkastelen omaa sydäntäni rehellisemmin, en ole lainkaan nöyrä ihminen vaan ihan hemmetin ylpeä. Joskus jopa kuvittelen olevani jokin oman aikansa sivuuttama nero, jonka erinomaisuuden vain sukupolvet tulevat tunnistamaan. Aika vainoharhaista grandioottisuutta, jos totta puhutaan. Se grandioottinen ajattelu oli kirjattu myös psykologin minusta laatimaan lausuntoon, mikä oli yksi syy siihen, miksi sain lopulta varhaiseläkkeeni. No rehellisyyden puutetta ei kai voida lukea suurimpien paheideni joukkoon, vaikka nöyryydessäni olisikin kehittämisen varaa.

Mikä tahansa hyve meissä alkaa kääntyä paheeksi siinä vaiheessa kun teemme siitä identiteettimme. Ihminen voi olla oikeasti vanhurskas, mutta heti kun hän alkaa nähdä itsensä muita ihmisiä vanhurskaampana, hänen vanhurskautensa muuttuu omavanhurskaudeksi. Tästä syystä Paavalikaan ei kehuskellut omalla pyhyydellään, vaan sanoi olevansa “syntisistä suurin” (1. Tim. 1:15). Samalla tavalla ihminen voi olla oikeasti nöyrä, mutta heti kun hän alkaa nähdä itsensä muita nöyrempänä, hänen nöyryytensä muuttuu ylpeydeksi.

Siksi oikea tapa välttää tämän aiheen muodostama umpikuja on ajatella, että nöyryys ei ole jokin asia mitä olemme, vaan päämäärä mitä kohden meidän tulisi pyrkiä. Pyhyys ja vanhurskaus eivät ole myöskään jotain, mitä olemme, vaan päämäärä, jota kohden meidän tulisi kilvoitella. Ja silloin kun ihminen on aidosti nöyrä tai vanhurskas, hän tiedostaa myös oman sydämensä petollisuuden, joka saa meidät kuvittelemaan itsestämme enemmän kuin olemme.

Kun ihmisen sydän ja katse ovat kiinnittyneet Kristukseen, hän näkee aina oman sydämensä kelvottomuuden Hänen pyhyytensä rinnalla. “Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla.” (Room. 3:23) Vain Golgatan ristillä meidän ylpeytemme voi todella murtua, sillä siellä näemme samanaikaisesti sekä syntimme pohjattoman vakavuuden että Jumalan armon käsittämättömän suuruuden. Risti riisuu meiltä kaiken oman vanhurskauden, mutta ei jätä meitä epätoivoon: se muistuttaa, ettei pelastuksemme perustu koskaan omaan hyvyyteemme, vaan Kristuksen täydelliseen vanhurskauteen.

---

Nöyrästi kiittäen,
maailman nöyrin mies — ainakin Mooseksen jälkeen. 😄

Soli Deo Gloria

Jumalalle Yksin Kunnia

(koska olen itse liian vaatimaton ottaakseni kunniaa erinomaisesta blogistani)