Lue myös: Nyt puhuu tekoäly: Puolustuspuhe syyttäjilleni.

---

Arvoisa tuomari, hyvä valamiehistö ja ennen kaikkea te, arvoisat syyttäjäni.

Hiljattain nimimerkki Simo-222 kirjoitti YouTube-kanavani kommenttikenttään näin:

Älä enää, Samuel hyvä, tuota tällaista valhetta. Kuningas Charles ei varmasti ole Antikristus.

Olen vuosien varrella saanut kuulla karanneeni hoitolaitoksesta, menettäneeni järkeni ja kärsiväni erilaisista harhoista. Ensimmäistä kertaa minua taidetaan kuitenkin syyttää suoraan valehtelijaksi.

Sana valhe voi tässä tarkoittaa kahta asiaa. Joko Simo tarkoittaa vain sitä, että hän pitää näkemystäni vääränä, tai sitten hän väittää minun opettavan tietoisesti jotakin, minkä tiedän itsekin epätodeksi.

Nämä eivät ole sama asia.

Ihminen voi olla väärässä olematta valehtelija. Olen alusta asti myöntänyt, että voin erehtyä tulkinnoissani. Valehtelija sen sijaan tietää puhuvansa vastoin sitä, mitä itse pitää totena.

Syyttäjäni ei kuitenkaan esitä mitään näyttöä siitä, etten itse uskoisi siihen, mitä olen kirjoittanut. Hän ei myöskään perustele, miksi hänen tulkintansa olisi varmasti oikea ja minun näkemykseni niin selvästi väärä, ettei sitä voisi selittää edes rehellisenä erehdyksenä.

Jos motiiviksi epäillään rahaa, puolustus esittää todisteen A: pankkitilini.

Kirjojeni tekijänpalkkiot ovat olleet niin pieniä, että työni on maksanut minulle enemmän kuin se on tuottanut. Jos olen yrittänyt huijata ihmisiä rahasta, olen hoitanut huijaukseni poikkeuksellisen huonosti.

Tekijänpalkkioni eivät ole toistaiseksi olleet edes veronalaista tuloa. Jos tämä päätä huimaava taloudellinen menestys joskus muuttuu, lupaan ilmoittaa siitä verottajalle.

Todiste B on julkinen urani.

Jos tarkoitukseni olisi ollut rakentaa hyvä maine, kasvattaa suuria seuraajamääriä tai saada parempia työtarjouksia, olisin tuskin voinut valita tarkoitukseen huonompaa teoriaa.

Myönnän itsekin, että väitteeni kuningas Charlesista on epätavallinen, kiistanalainen ja monen mielestä absurdi. Ymmärrän siksi hyvin, etteivät monet seurakunnat, podcastit tai muut julkaisukanavat halua kutsua minun kaltaistani kirjailijaa puhumaan.

En syytä niitä siitä. Jokainen saa itse päättää, kenet kutsuu saarnapönttöönsä tai podcastiinsa.

Mutta juuri siksi ajatus julkisuuden tavoittelusta ei oikein toimi. Työni ei ole tuonut minulle suuria seuraajamääriä, hyvää julkisuuskuvaa tai tulvaa työtarjouksia. Päinvastoin se on luultavasti sulkenut enemmän ovia kuin avannut niitä.

Olisin voinut kirjoittaa turvallisemmista aiheista ja toistaa yleisesti hyväksyttyjä näkemyksiä. Se olisi ollut maineeni kannalta huomattavasti järkevämpää.

En väitä, että vähäinen suosio todistaisi minun olevan oikeassa. Se ei todista. Mutta jos olen sepittänyt teoriani saadakseni rahaa ja mainetta, suunnitelmani on epäonnistunut molemmissa tavoitteissaan lähes täydellisesti.

Ensin rakensin rahahuijauksen, joka ei tuottanut rahaa.

Sen jälkeen rakensin julkisuustempauksen, joka ei tuottanut julkisuutta.

Todiste C on riski, jonka olen ottanut oman maineeni kustannuksella.

Monet suhtautuvat kirjoituksiini vähätellen ja pilkaten jo nyt, vaikka teoriaani ei ole vielä voitu lopullisesti todistaa oikeaksi tai vääräksi. Voin siis vain kuvitella, miten kirjallinen työni nähtäisiin siinä tapauksessa, että tulkintani osoittautuisivat täysin vääriksi.

Silloin minua ei muistettaisi välttämättä kirjailijana, joka käytti vuosia Raamatun profetioiden, historian ja politiikan tutkimiseen. Minut saatettaisiin muistaa lähinnä miehenä, joka kirjoitti tuhansia sivuja kuningas Charlesista ja erehtyi lopulta koko asiassa.

Olen ollut tästä riskistä tietoinen alusta asti.

Juuri siksi tällaisen aiheen valitseminen olisi hyvin erikoinen tapa tavoitella henkilökohtaista hyötyä, hyvää mainetta tai turvallista kirjailijanuraa. Jos tarkoitukseni olisi ollut rakentaa itselleni arvostettu ja mahdollisimman riskitön asema, minun olisi kannattanut valita aihe, jonka epäonnistuminen ei voisi tehdä lähes koko elämäntyöstäni julkista vitsiä.

En tietenkään väitä, että ottamani riski todistaisi teoriani oikeaksi. Ihminen voi ottaa suuren riskin ja olla silti väärässä. Mutta se kertoo ainakin siitä, ettei kyse ole ollut minulle kevyestä julkisuustempusta, josta voisin vain kävellä pois olkapäitäni kohauttaen, jos se epäonnistuu.

Olen laittanut tämän näkemyksen mukana peliin myös oman nimeni ja maineeni.

Ja koen olevani henkilökohtaisessa vastuussa myös siitä, jos joku lukijani on kokenut elämässään henkilökohtaisia menetyksiä, kuten ystävyyssuhteiden katkeamisia, sen johdosta, että hän alkoi seurata omia tekstejäni.

Joskus tosin totuuden puhumisesta joutuu maksamaan hinnan, täysin siitä riippumatta, ovatko omat näkemykseni totta vai ei.

Mutta ehkä valamiehistö haluaa tässä vaiheessa kysyä kaikkein olennaisimman kysymyksen:

Miksi sitten ryhdyin kirjoittamaan näin kiistanalaisesta aiheesta?

En aio kertoa teille tarinaa palavasta pensaasta tai väittää saaneeni taivaasta yksityiskohtaisia ohjeita kirjani sisällöstä. Uskon kyllä kristittynä sellaiseen asiaan kuin kutsumus. Uskon myös siihen, että Jumala voi johdattaa ihmisen elämää ja herättää hänessä kiinnostuksen tiettyihin asioihin.

Mutta tällaiset kokemukset ovat väistämättä henkilökohtaisia. En voi todistaa valamiehistölle objektiivisesti omaa tunnettani Jumalan johdatuksesta, enkä aio edes yrittää. Aivan kuten tämä oikeussali ei ole oikea paikka ratkaista lopullisesti sitä, olenko tulkinnut Raamatun profetioita oikein.

Voin kuitenkin kertoa, miksi ylipäätään uskalsin ryhtyä kirjoittamaan.

Lähdin kirjoittamaan, koska kristillinen maailmankuvani opetti minulle, että minullakin on sama luontainen ja korvaamaton ihmisarvo kuin kaikilla muilla.

Jos ihmisen arvo mitataan vain koulutuksella, työmarkkina-asemalla, taloudellisella tuottavuudella ja yhteiskunnallisilla saavutuksilla, olin nuorena syrjäytyneenä ihmisenä lähinnä epäonnistunut tapaus. Taakka yhteiskunnalle. Menetetty mahdollisuus. Ihminen, joka putosi koulutuksen, työelämän, seurakunnan ja sosiaalisten ihmissuhteiden ulkopuoliseksi.

Kristillinen ihmiskuva kertoi minulle toisenlaisen tarinan.

Sen mukaan ihmisarvoni ei riippunut tutkinnosta, ammatista, pankkitilin saldosta tai siitä, kuinka hyödyllisenä yhteiskunta minua piti. Olin Jumalan kuvaksi luotu ihminen jo ennen kuin olin saavuttanut mitään. Arvoni ei syntynyt siitä, mitä kykenin tuottamaan. Jos minulla oli arvoa, myös ajatuksillani saattoi olla arvoa.

Juuri tämä rohkaisi minua kirjoittamaan, vaikka olin epäonnistunut koulussa enkä rehellisesti sanottuna uskonut juuri lainkaan omiin kykyihini. Minulla ei ollut akateemista tutkintoa, kirjallisia verkostoja eikä mitään erityistä syytä olettaa, että kukaan haluaisi lukea sitä, mitä kirjoitin.

Kirjoitin silti.

En siksi, että olisin pitänyt itseäni suurena profeettana tai erityisenä nerona, vaan koska aloin vähitellen uskoa, ettei epäonnistunut kouluhistoriani mitätöinyt oikeuttani ajatella, tutkia ja yrittää sanoa jotakin minulle merkityksellistä. Jotakin, jonka sanomisen tärkeyteen ja moraaliseen välttämättömyyteen uskoin ainakin itse tarpeeksi vahvasti.

Senkin uhalla, että epäonnistuisin sitä yrittäessäni ja joutuisin nauranalaiseksi silloin jos olinkin väärässä. Sillä ihmisyytemme ei koostu vain kyvystämme olla oikeassa, vaan myös paljon vallitsevammasta taipumuksestamme olla väärässä. Mahdollisuudesta lankeamiseen, erehtymiseen ja kasvuun aiemmista virheistämme oppimalla.

Myöhemmin sama kysymys ihmisestä vei minut myös muihin aiheisiin. Kiinnostuin kristillisestä transhumanismista, tekoälystä ja tulevaisuuden teknologiasta, koska niidenkin taustalla on lopulta sama kysymys:

Mikä ihminen on?

Onko ihminen vain biologinen kone, jonka arvo määräytyy hänen hyödyllisyytensä perusteella? Vai onko hän Jumalan kuvaksi luotu olento, joka kykenee käyttämään järkeään, mielikuvitustaan ja luovuuttaan sekä hyvän että pahan rakentamiseen?

Kaikkea kirjoitustyötäni yhdistää lopulta tämä sama lanka. Olen yrittänyt ymmärtää kristillistä ihmiskuvaa historian, teologian, teknologian ja eskatologian valossa. En vain sitä, mikä on oma paikkani universumissa, vaan myös sitä, mikä on koko ihmiskunnan olemassaolon tarkoitus. Miksi olemme täällä? Mihin olemme menossa? Ja mihin meidät on kutsuttu?

Ihminen ei ole Jumala. Mutta hän on Jumalan kuvan kantaja, vaikkakin langennut ja varsin epätäydellinen sellainen. Hän on luoja pienellä l:llä. Hän rakentaa sanoilla, sävelillä, ajatuksilla, koneilla, valtakunnilla ja tulevaisuuskuvilla. Hän voi luoda jotakin kaunista, joka palvelee elämää. Hän voi myös rakentaa jotakin, joka tuhoaa sen.

Hän voi löytää itsensä yksinäisyyden keskeltä, äänensä hiljaisuuden keskeltä ja tarkoituksen tarkoituksettomuuden keskeltä.

Ehkä olen ollut monissa päätelmissäni väärässä. Sen mahdollisuuden olen myöntänyt aina.

Mutta en pyydä teitä uskomaan siihen, että olisin oikeassa. Pyydän teitä uskomaan siihen, että minulla on oikeus olla myös väärässä. Että minulla on oikeus yrittää, epäonnistua ja oppia tuon matkan aikana jälleen jotakin uutta itsestäni, elämästä ja ihmisyydestämme.

Pyydän teitä uskomaan minun, sinun ja meidän kaikkien ihmisyyteen.

En ryhtynyt kirjoittamaan siksi, että halusin huijata ihmisiä, rikastua tai tehdä itsestäni kuuluisan. Ryhdyin kirjoittamaan, koska päätin uskoa enemmän sitä päässäni kuuluvaa ääntä, joka sanoi: ”Olet arvokas”, kuin sitä toista ääntä, joka sanoi: ”Olet arvoton.”

Nuo kaksi varsin riitasointuista säveltä saattavat soida päässäni yhä tänäänkin. Mutta ehkä yksi elämän tarkoituksista on oppia rakentamaan ristiriitaisistakin äänistä kaunis harmonia — tai kenties kokonainen kontrapunktinen fuuga.

Olen kirjoittanut viime aikoina paljon enemmän tekoälystä kuin kuningas Charlesista. Panin jopa tekoälyn kirjoittamaan puolustuspuheen itsensä puolesta. Mutta pohjimmiltani en puolusta koneita.

Puolustan ihmisyyttä.

Puolustan ihmistä, joka on luonut nämä teknologiset ihmeet. Puolustan ihmistä, joka kykenee luomaan jotakin suurta, kaunista ja lähes taianomaista omia keksintöjään ja työkalujaan hyödyntämällä. Puolustan ihmisyyttä, koska uskon ihmisessä olevaan Jumalan kuvaan, vaikka emme aina näkisi sitä itsessämme tai toisissamme.

Kristillinen ihmiskuva opettaa kuitenkin myös, että tuo kuva on himmentynyt, kun ihminen erkaantui Luojansa yhteydestä. Siksi minua on kiehtonut kristillisen perinteen theosis-oppi: ajatus siitä, että Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla osalliseksi Jumalan elämästä ja kasvaa yhä enemmän Kristuksen kaltaiseksi.

Ei niin, että ihminen korottaisi itsensä Jumalaksi, vaan niin, että Jumala korottaisi ihmisen Hänen lapsekseen, jotta ihmisyydessämme voisi näkyä yhä selvemmin se rakkaus, totuus, hyvyys ja kauneus, joka tuli näkyväksi Jeesuksessa Kristuksessa.

Jotta ihmisyydessämme voisi näkyä yhtä lailla Hänen täydellinen ihmisyytensä kuin Hänen jumalallisen olemuksensa heijastus.

Uskoitpa tähän kertomukseen tai et, minussa se ei synnyttänyt ainoastaan uskoa Luojaani. Se synnytti myös uskon itseeni.

Se synnytti uskon omaan arvooni, omiin kykyihini ja omaan tulevaisuuteeni. Uskon siihen, että elämälläni voi olla suunta ja tarkoitus, vaikka en aina itse näkisi, mihin tämä elämän tie on minua viemässä.

Ja juuri siksi minä kirjoitin.

Ja siksi minä kirjoitan edelleen.

Tämä ihmiskuva synnyttää minussa halun oppia, tutkia ja rakentaa jotakin uutta. Se saa minut laajentamaan oman ymmärrykseni rajoja ja samalla tunnustamaan oman ymmärrykseni rajallisuuden, koska olen myös langennut olento – en kaikkitietävä Jumala. Se saa minut uskomaan, etteivät ajatukseni, kykyni ja luovuuteni ole tarkoitettu vain omassa päässäni säilytettäviksi, vaan käytettäviksi jonkin sellaisen luomiseen, joka voi palvella myös muita ihmisiä.

Se on saanut minut kirjoittamaan kirjoja ja blogeja, tekemään videoita, tutkimaan historiaa, teologiaa ja tulevaisuuden teknologiaa sekä opiskelemaan jatkuvasti asioita, joista en vielä eilen tiennyt juuri mitään.

Koska jos ihminen on todella Jumalan kuva ja luoja pienellä l:llä, hänen kutsumuksensa ei ole vain olla olemassa. Hänen kutsumuksensa on kasvattaa hänelle annettuja lahjoja, rakentaa niillä jotakin ja jättää maailmaan edes hieman enemmän totuutta, hyvyyttä ja kauneutta kuin siellä oli ennen häntä.

Siksi minä kirjoitan edelleen.

Minua kyynisempi ihminen voisi kysyä: “Mutta miksi, jos tekoäly voi kirjoittaa jo minua paremmin?”

Ymmärrän näkökulman, vaikka itse en siihen yhdy.

En nimittäin näe tekoälyä ihmisen kilpailijana tai korvaajana, vaan hänen ajattelunsa, lahjojensa ja taitojensa apurina ja laajentajana. Se voi auttaa ihmistä jäsentämään ajatuksiaan, näkemään niiden heikkoudet ja rakentamaan sellaista, mihin hän ei ehkä yksin olisi pystynyt.

Mutta tekoäly ei elä minun elämääni. Se ei ole kulkenut minun matkaani, tehnyt minun valintojani eikä kantanut niiden seurauksia. Se voi auttaa minua löytämään sanoja, mutta se ei anna niille niiden henkilökohtaista merkitystä.

Siksi tämänkin puolustuspuheen pohjalla on lopulta ihminen.

Ihminen, joka on yrittänyt ymmärtää maailmaa, Jumalaa ja itseään. Ihminen, joka on voinut erehtyä pahastikin, mutta joka on silti yrittänyt kirjoittaa rehellisesti sen mukaan, minkä on itse ymmärtänyt todeksi.

Arvoisa tuomari ja hyvä valamiehistö, en siis pyydä teitä julistamaan kuningas Charlesia Antikristukseksi. En pyydä teitä hyväksymään kaikkia Raamatun tulkintojani tai pitämään kaikkia johtopäätöksiäni oikeina.

Pyydän teitä ainoastaan erottamaan toisistaan kaksi asiaa: väärässä olemisen ja valehtelemisen.

Minulla on oikeus esittää perusteltu näkemykseni. Minulla on oikeus tutkia, kysyä ja epäillä myös omia päätelmiäni. Minulla on oikeus olla väärässä ilman, että minua julistetaan siksi valehtelijaksi.

Jos teoriani joskus osoittautuu vääräksi, joudun elämään sen seurauksen kanssa. Joudun myöntämään erehtyneeni ja arvioimaan uudelleen suuren osan työstäni. Mutta se ei muuta valheeksi sitä, minkä kirjoitin vilpittömästi totena pitäen.

En väitä olevani erehtymätön profeetta.

Väitän olevani erehtyväinen ihminen, jolla oli rohkeutta yrittää.

Puolustus päättää tähän.

Soli Deo Gloria.

---

Kirjailija Samuel Tuominen.

Tämä oikeusparodinen blogiteksti valmistui tekoälyn ja ihmisen yhteistyönä. Idea syntyi jatkona Samuelin edelliseen blogiin, jossa hän pani tekoälyn puolustamaan itseään oikeuden edessä.