Samalla kun yhä useampi kyseenalaistaa kristillisen kirkon painoarvon yhteiskunnassa on kristikunnan historia vetänyt puoleensa uudistunutta mielenkiintoa ympäri maailman Da Vinci Koodin tapaisten romaanien ja elokuvien välityksellä. Tällaisissa julkaisuissa kristillinen kirkko – joka fokusoituu katoliseen kirkkoon – ei ole tarinan sankari vaan sen konna. Katolisen kirkon historialliset synnit ristiretkistä inkvisitioon nostetaan jälleen parrasvaloon, mutta protestanttien sijaan sankarin roolin ottaakin nyt paaviuden muut uhrit – noidat, pakanat ja salaseurat. Samaan aikaan kristittyjen keskuudessa on alettu tavoittelemaan ekumeenista yksimielisyyttä aina siihen pisteeseen, että on jo unohdettu protestantismin juuret. Kun paavi oli vielä Lutherille, Kalvinille ja Jonathan Edwardsille Antikristus, on hän tänään kunnioitettu hengellinen johtaja jopa monien evankelisten keskuudessa. 

Monet ovat jo saattaneet unohtaa koulun historian tunneilta sellaiset hahmot kuin Kaarle Suuri ja Kaarle V. Tämän artikkelin tarkoitus ei ole vain palauttaa heitä lukijan muistiin vaan osoittaa myös heidän merkityksensä raamatullisessa eskatologiassa (so. opissa lopun ajoista). Nämä molemmat liittyvät katolisen kirkon valta-aikaan Euroopassa ja muualla. Itselleni on ollut kiehtovaa oivaltaa kuinka kristikunnan historian merkittävimmät tapahtumat ja nimet ovat olennaisesti kytköksissä Prinssi Charlesiin ja hänen rooliinsa Raamatun Antikristuksena. Philp J. Sampson tähdentää erinomaisessa kirjassaan 6 Moden Myths about Christianity and Western Civilization (2001) kuinka historia koostuu tarinoista, jotka ottaa erilaisina aikoina erilaisia muotoja. Mikään kertomus ei vedä lukijoita puoleensa jos siitä riisutaan sen tarinanomaisuus – kertomus hyvästä ja pahasta, sankarista ja hirviöstä ja näiden välisestä taistelusta.

Valitettavan usein näin käy myös historian opetukselle. Jos historiasta tulee liian puolueetonta tai poliittisesti korrektia – jos se menettää liioitellussa suhteellisuuden tavoittelussaan kuvan hyvästä ja pahasta – menettää se samalla sen kerronnallisen kiinnostavuutensa. Filosofi Edmund Burke varoitti 1700 -luvulla, “Nämä jotka eivät tunne historiaa ovat tuomittu toistamaan se.” Historia ei ole nykyhetkelle merkityksetöntä menneen kaivelua. Päinvastoin, tuntemalla historiaa voimme ennustaa myös tulevaisuutta. Kuitenkin, se minkä muodon historian tutkimus ottaa eri aikoina riippuu pitkälti ajan vallitsevasta maailmankuvasta. Tämä vallitseva paradigma määrittää usein tarinan konnan ja sankarin. Esimerkiksi 1700-1800 -lukujen valistuksen aikana alkoi muotoutua tarina, joka lainasi uskonpuhdistajilta, humanisteilta ja filosofeilta tarinan konnan – paavin johtaman katolisen kirkon ja sen valtaa kumartaneet taantumukselliset monarkiat.

Sankarin roolin otti rationalismi, tiede, humanismi ja sekulaarit demokratiat. Kaikista pisimmälle tämä tarina muodostettiin niiden taholta, jotka hyökkäsivät avoimesti kaikkea uskontoa ja erityisesti kristinuskoa kohtaan julistaen ateismin olevan ainoa tie kohti maanpäällistä paratiisia. Tällainen tarina muotoutui paitsi Marxin että Nietzschen kirjoituksissa mutta myös sellaisten henkilöiden kuin John Draperin ja Andrew Whiten (Sampson, luku 1). Vaikka tätä tarinaa toistetaan yhä populistisella tasolla, akateemisissa piireissä on tiedetty jo kauan tämän kuvan olevan vanhentunut ja virheellinen. Materialistisen naturalismin pätevyyttä on alettu kyseenalaistaa niin tieteissä, filosofiassa kuin etiikassakin ja sen paikan on ottanut uudistunut kiinnostus hengellisiin asioihin. Kuitenkin, tämä hengellinen renessanssi mitä lännessä on koettu aina 60 -luvulta lähtien on ollut pikemminkin elpynyttä kiinnostusta pakanuutta kuin kristinuskoa kohtaan. Planeetan ympäristökriisit ovat antaneet myös yhden syyn hyökätä materialistisen maailmankuvan turmiollista vaikutusta vastaan, kuten Prinssi Charles tekee kirjassaan Harmony, jonka arvioin edellisessä artikkelissani.

Jos valistuksen aika loi tarinan missä sekulaari humanismi ja tiede muodosti kertomuksen sankarin, nyttemmin ne ovat ottaneet kanssarikollisen roolin yhdessä fundamentalistisen uskonnon kanssa. Uuspakanoiden, newagalaisten ja Charlesin välittämä tarina kohdentaa syyttävän sormansa planeetan ympäristökriiseistä paitsi kristillisen kirkon että sekulaarin tieteen ja humanismin ylle. Tämä pakanuuden maailmalaajuinen esiinmarssi on valmistanut maaperää sen vallankumouksen puhkeamiseen mitä Prinssi nyt tavoittelee hänen kirjassaan.

Profeetallinen tarina

Myös profetioiden tutkimus antaa historialle tarinan. Se paljastaa todellisen tarinan historian takaa, joka on paljon kiehtovampi kuin mikään Da Vinci Koodi-hölynpöly. Tarinan konna on edelleen sama – Rooman kirkko – mutta sankari ei ole sen enempää protestantismi kuin pakanuuskaan. Sen sankari löytyy kaikista Kristuksen todellisista seuraajista olivatpa he sitten roomalaiskatolisia tai protestantteja. Tätä seikkaa on syytä painottaa, koska tarkoitukseni ei ole demonisoida roomalaiskatolisia kristittyjä itsessään, joista uskon monien olevan todellisia vilpittömiä – uudestisyntyneitä – Kristuksen seuraajia, joiden nimi on kirjattu Karitsan elämän kirjaan. Tarinan sankarin ei tarvitse olla edes kristitty – ne ovat niitä, jotka ovat puolustaneet oikeutta kaikkina aikoina ja seisseet rohkeasti vääryyttä vastaan. Toisinaan tarinan sankaria on vaikeamapi määrittää. Osa Rooman kirkon sankareista on voinut olla paavin auktoriteetin vankkoja tukijoita, mutta seissyt silti lujasti Euroopan katolisen hallitsijoiden suorittamia vääryyksiä vastaan esim. Amerikan kolonisaation aikana (Sampson, luku 4).

Tarinan konna on sen sijaan helpompi tunnistaa – so. uskonnollisen ja poliittisen vallan epäpyhä liitto. Yhä suurempaa poliittista valtaa tavoitellessaan Rooman kirkko korruptoitui sen ylimmiltä valtarakenteiltaan. Historia on lahjomaton todistaja sille kuinka valta turmeli Pyhän Pietarin istuimen 700 -luvulta eteenpäin. Kaikista selkeimmin tämä pahuus oli näkyvillä inkivisitiossa – paavillisessa instituutiossa, joka taisteli “harhaoppisuutta” vastaan yli kuuden vuosisadan ajan kiduttamalla ja tappamalla miljoonia (vaikka nämä luvut tuntuvat laimeilta kommunismin kymmenien miljoonien uhrien rinnalla, tämä ei poista sen pahuutta). Osa historian kammottavimmista kidutustekniikoista keksittiin juuri inkvisiton aikana. Yksi tällainen menetelmä oli rottakidutus mitä Kaarle V:n poika Filip II käytti Hollannin protestantteja vastaan. Siinä rotilla täytettyä maljaa kuumennttiin uhrin vatsan päällä jolloin rotat yrittivät paeta maljasta jyrsimällä uhrin jokaisen suolen. Tällaisiin julmuuksiin ryhdyttiin paavin ja Rooman kirkon täydellä siunauksella. Tämä heittää totisesti tumman varjon paaviuden historian ylle.

Tottakai olisi tasapuolista mainita myös lukuisia myönteisiä vaikutuksia millä Rooman kirkko on vaikuttanut yhteiskuntaan sen 2000 vuotisen historiansa aikana, mutta tämä ei poista sitä tyrannimaista luonnetta millä Rooman piispat – “Kristuksen maanpäälliset sijaiset” – hallitsivat Eurooppaa 1200 -luvulta lähtien. Tämä hengellinen ja maallinen tyrannia johti lopulta vallankumoukseen nimeltä uskonpuhdistus, kun Martin Luther naulasi 95 teesiään Wittenbergin kirkon oveen Saksassa vuonna 1517. Vuosi 2017 tulee olemaan uskonpuhdistuksen 500 vuotisjuhla, mutta tänään protestanttisuus ei enää protestoi sillä ekumenia on palauttamassa sen uudestaan Rooman äitikirkon helmoihin, mitä monet kristityt ovat hairahtuneet pitämään myönteisenä asiana. Tähän sopii jälleen tuo kuuluisa toteamus: “Nämä jotka eivät tunne historiaa ovat tuomittu toistamaan se.”

Kaarle V – Antikristuksen esikuva. 

Kaarle V (eng. Charles V) nousi Espanjan valtaistuimelle vain vuotta ennen uskonpuhdistuksen alkua. Espanja oli yhdistynyt yhdeksi kuningaskunnaksi vain hieman aikaisemmin – 1492. Tämä oli vuosi jolloin Kolumbus löysi Amerikan mantereen Espanjan kruunun tuella. Samana vuonna alkoi pahamaineinen Espanjan inkivisitio ja intiaanien vereen kastettu Espanjan siirtomaavalta Amerikoissa. Samaan aikaan kun Kaarle V hallitsi ensimmäistä “globaalia imperiumia” Espanjan siirtomaavallassa, nousi hän vuonna 1519 myös Saksan – sen aikaisen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan – hallitsijaksi, mikä johtajana hän peri luonnostaan Rooman keisarin tittelin Romanorum Imperator. Tämä titteli kuului kaikille Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijoille koko olemassaolonsa ajan vuodesta 962 vuoteen 1806.

Euroopan kristillisistä hallitsijoista ensimmäisenä sitä kantoi frankkien kuningas Kaarle Suuri (Charles the Great). Mutta siinä kun Kaarle Suuri oli ensimmäinen paavin kruunaama Rooman keisari (kruunattu Roomassa vuonna 800), Kaarle V oli viimeinen paavin kruunaama Euroopan hallitsija. Myös Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hajottanut Napoleon I kruunattiin paavin toimesta, mutta tarinan mukaan hän otti kruunun Paavi Pius VII:n kädestä ja kruunautti itse itsensä osoittaakseen valtansa olleen paavien yläpuolella. Näitä kolmea miestä – Kaarle Suurta, Kaarle V:ttä ja Napoleon Bonapartea – yhdistää se, että he kaikki olivat manner-Euroopan hallitsijoita ja Rooman keisareita (vaikka Napoleon ei tätä titteliä virallisesti omistanutkaan). He kaikki hallitsivat aikana jolloin Euroopan historiallinen kurssi otti uuden suunnan ja uudet arvot.

Kaarle Suuren aikana se oli katolisen kirkon vahvemman roolin omaksuminen osana samaan aikaan Euroopassa noussutta islamin uhkaa (muslimit olivat vallanneet 700 luvulla Espanjan). Kaarle V:n aikana se oli Euroopan uskonnollisen yhtenäisyyden ja Habsburgin dynastian ylivallan puolustaminen protestantismin kumouksellisia oppeja vastaan ja Napoleonin aikana se oli valistuksen ajan uudistusmielisten arvojen – kuten ihmisoikeuksien – edistäminen hierarkista, itsevaltaisten kuninkaiden hallitsemaa ja uskonnollisesti suvaisematonta vanhaa katolista järjestystä vastaan. Mitä jos tämä tarina Euroopan historiallisista hallitsijoista onkin osa suurempaa kokonaisjuonta, jonka loppuhuipennus ruumiillistuu Antikristuksen persoonassa? Entä jos tarina kristillisen ajan Rooman keisareista saisikin jatkoa aivan lähivuosina? Entäpä jos elämme paraikaa historiallisen murroksen kynnyksellä – samankaltaisen mikä koettiin edellisten Rooman keisareiden aikana?

Rooman viimeinen keisari

Miksi uskon Kaarle V:n ja paaviuden laajemmin olleen Antikristuksen esikuvia? Koska tämä vahvistetaan uskonpuhdistajien eskatologiassa, Danielin näyissä ja lukuisissa Raamatun ulkopuolisissa profetioissa, joita kiersi Euroopassa keskiajan katolisten näkijöiden keskuudessa. Nämä profetiat – joista myös Kolumbus kirjoitti niin sanotussa Profetioiden kirjassa – opetti Jeesuksen toiseen tulemukseen ja Antikristuksen ilmestymiseen liittyvän messiaaninen hallitsija, joka saisi vallan Euroopasta ja koko maailmasta yhdessä Rooman piispan kanssa, joka kruunaisi hänet Rooman viimeiseksi keisariksi. Ensimmäisen ja viimeisen keisarin tavoin tämä apokalyptinen hahmo tunnettasiin myös nimellä Charles. Toiset profetiat lisäävät hänen olevan prinssi, joka voidellaan paavin käsillä Rooman hallitsijaksi. Seuraava lainaus tulee tältä sivulta.

Nämä kirjailijat sisältävät Arlesin Caesarin (469-543) ja Rabanus Maurusta (k. 856) lainataan ”Meidän valtuutettuina tohtorenaimme, jotka yhtyvät julistukseen että ajan loppua kohden Ranskan kuninkaiden yksi jälkeläisistä hallitsee koko Rooman Imperiumia; ja tulee olemaan Ranskan monarkeista suurin ja rotunsa viimeinen.” Nämä etevät tohtorit käsittävät hänen laskevan kruununsa ja valtikkansa Jerusalemissa merkiten Rooman ja kristillisten imperiumien loppua. Tämä toistetaan jälleen munkki Adsonin taholta (k. 992), joka sanoo, ”Tämä tulee olemaan Rooman Imperiumin loppu ja täyttymys ja välittömästi sen jälkeen Antikristus tulee” Magdeburgin Aikakirja (1100 -luvulta) siteeraa [profetiaa] ”Keisari Kaarle Suuren ja Ranskan kuninkaiden verestä, joka nousee Charles-nimisenä keisarina, joka hallitsee keisarillisesti Euroopassa ja jonka kautta kirkon rappioitunut tila uudistetaan ja Imperiumin muinainen kunnia palautetaan.” Aystinger saksalainen (myös 1100 -luvulla) sijoittaa tämän prinssin, joka on syntynyt Keisari Kaarlesta, viimeisiin päiviin. Hän perii lupauksen maan, so. Jerusalemin luvatun maan, ja uudistaa kirkon Euroopan keisarina.

Jos nykyiset eskatologit kiinnittäisivät suurempaa huomiota yllä kuvatun kaltaisiin profetioihin ja uskonpuhdistajien unohdettuun historisistiseen eskatologiaan, mikä näki paavinvallan ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan välittömän profeetallisen merkityksen, oivaltaisivat he paremmin historian tapahtumien yhtenäistä kertomusta missä henkilöillä kuten Kaarle Suuri ja Kaarle V on keskeinen rooli Antikristuksen identiteetin tunnistamiseksi. Nykyinen Walesin Prinssi ei vain ole kastettu nimellä Charles, mutta polveutuu suoraan alenevasti Ranskan kuninkaiden verestä ja Kaarle Suuresta, kuten Magdeburgin Aikakirja ennusti Antikristuksesta. Ottaen huomioon hänen super-ekumeninsen pyrkimyksensä tulla tunnetuksi kaikkien kristillisten kirkkojen ja kaikkien uskojen puolustajana, on hänen tavoitteensa täysin linjassa Vatikaanin nykyisen suunnan kanssa, joka on myös johtanut ekumeenista liikettä ja uskontojen välistä vuoropuhelua Vatikaanin toisesta kirkolliskokouksesta (1962- 65) ja erityisesti Johannes Paavali II:sta lähtien.

Tässä roolissa Charlesilla on täysin ennustettavat mahdollisuudet tulla valituksi Rooman viimeiseksi keisariksi. Tämä ei edellyttäisi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan uudelleen perustamista sillä on paljon todennäköisempää, että tämä tapahtuisi osana hänen valintaansa EU:n tulevaksi presidentiksi, mikä sekin on täysin ennakoitavissa oleva kehityssuunta ottaen huomioon hänen johtavan globalistisen agendan.

Suurempi kokonaiskuva

Kaikki tässä artikkelissa esiintyneistä asioista on tietysti vain osa suurempaa eskatologista kokonaiskuvaa, mitä en nyt pysty tämän puitteissa käsittelemään paremmin. Tämä kokonaiskuva liittyy historisistisen ja futuristisen eskatologian yhteensovittamiseen. Ensiksi mainittu opetti Danielin 7:n luvun ennustaneen paavinvallan synnyn 700 -luvulla – yhdistäen sen persoonallisen Antikristuksen historialliseksi eskuvaksi – ja tämän eskatologian puitteissa voidaan mm. esittää miksi paaviuden ja kristillisen kirkon aika yleisemmin tulisi päättymään jo vuonna 2016, mitä taas seuraa Danielin yhdeksännessä luvussa mainittu 70. vuosiviikko ja sen ohella Antikristuksen ilmestyminen. Voit tutustua tähän aiheeseen kirjani luvuista 10 ja 11.

Tilasin äskettäin Amazon.uk:sta Prinssi Charlesin 329 sivuisen kirjan Harmony, A New Way of Looking at Our World (Harper Collins 2010), jonka hän työsti Tony Juniperin ja Ian Skellyn avustamana. Se ei ole ensimmäinen tai ainoa Prinssin kirjoittama kirja, mutta epäilemättä hänen merkittävin. Se julkaistiin samaan aikaan samaa nimeä kantavan TV-dokumentin kanssa marraskuussa 2010, jonka kaksituntisen teatteri version ensi-ilta nähtiin Sundancen elokuvafestivaaleilla Lontoossa huhtikuussa 2012 ja Amerikan ensi-ilta maaliskuussa 2015. Kuten filmin paneelikeskustelusta selviää, filmin ohjaajat Julia ja Stuart Sender työskentelevät kuumeisesti saadakseen sen maailmanlaajuisen huomion keskipisteeseen ja yliopistojen vakiosisältöön. Miksi uskon tämän kirjan olevan merkittävin profeetallinen ennusmerkki Antikristuksen ilmestymisen läheisyydestä?

Sain teoksen vasta toissa päivänä postissa, joten aivan sanasta sanaan en sitä ole ehtinyt lukea. Olen selaillut kirjaa ympäriinsä ja käyttänyt avukseni sanahakemistoa etsiäkseni merkittävimmät kohdat. Joku voisi sanoa, ettei yhden päivän selailu oikeuta asianmukaiseen kirja-arvioon. Olen ollut kuitenkin selvillä Prinssin maailmankuvasta ja kirjan keskeisestä sisällöstä jo useita vuosia, että sallinet minulle tämän malttamattomuuden. Sitä paitsi opuksen aiheskaala on niin laaja, ettei sitä olisi mahdollistakaan arvioida kaikilta osin yhden artikkelin merkeissä.

Catherine Mayor – Charlesia ylistävän The Heart of a King -kirjan tekijä — kuvaa Harmonya  “eräänlaisena manifestina… Se selittää miksi hän vastustaa niin kiivaasti modernistista arkkitehtuuria, se selittää miksi uskojen välinen yhteistyö on hänelle niin luontaista, se selittää miksi hän on niin kietoutunut judaismiin ja islamiin.” Kyseessä on todellakin Charlesin poliittinen manifesti, joka tähtää koko vallitsevan maailmanjärjestyksen ja sen takan olevan filosofian mullistamiseen vallankumouksen keinoin. Kumouksellinen tavoite paljastuu jo kirjan avauslauseesta:

Tämä on kutsu vallankumoukseen. Maa on uhattuna. Se ei voi selviytyä kaikesta mitä vaadimme siltä. Se on kadottamassa tasapainonsa ja me ihmiset olemme aiheuttamassa tämän tapahtuvan.

Saadakseen tämän kutsun aseisiin vallitsevaa järjestelmää vastaan mahdollisimman monien kuultavaksi, on hän julkaissut kirjastaan myös lasten version ja itse lukemansa puhekirjan. Ja niille jotka ovat mieltyneet paljon visuaalisempaan esitystapaan löytyy sitten tuo Harmony filmi, joka julkaistiin samalla viikolla, kun William ja Catherina ilmoitti kihlausuutisensa. Kun hänen poikansa avioitui huhtikuussa 2011, Charles saapui Yhdys-valtoihin pitämään kirjansa viestiä koskevaa puhetta, joka sai haltioituneen vastaanoton monilta merkittäviltä juhla-vierailta (mm. Al Goren Oscar-palkitun Epämiellyttävän Totuuden tuottaneelta Laurie Davidilta). Harmonyn vallankumouksellinen viesti näkyy myös kirjan takakannessa, joka lainaa Prinssiä:

Me olemme historiallisessa hetkessä – koska kohtaamme tulevaisuuden missä on todellinen näköala sille, että jos laiminlyömme maata, laiminlyömme ihmiskuntaa. Välttääksemme tällaisen lopputuloksen, joka tulee tuhoamaan kokonaisvaltaisesti meidän lastemme tulevaisuuden, meidän tulee kiireisesti kohdata ja tehdä valintoja jotka välittävät monumentaalisia vaikutuksia.

Kirjan esittely teksteissä sanotaan Harmonyn näyttävän, “kuinka esiintullut epätasapaino on kriisien sydämessä, mitkä nyt uhkaavat meidän sivilisaatiotamme. Se kertoo tarinan kuinka meidän irrottautumisemme luonnosta on edesauttanut suurimpiin kriiseihin ihmiskunnan historiassa, ja kuinka tasapainon etsiminen meidän toimissamme tulee palauttamaan meidät paljon harkitumpaan, turvallisempaan, hyvinvoimampaan ja puhtaanpaan maailmaan. Ammentaen hänen omasta käytännän kokemuksestaan, Walesin Prinssi kartoittaa kuinka muutokset tavassa jolla katsomme maailmaa, voivat johtaa meidät parempaan maailmaan.” Kirjan pohjana on siis viesti paratiisimaisesta maailmasta johon voimme kääntää meidän nykyisen elämäntapamme apokalyptisen kurssin, jonka reunalle ekologiset, taloudelliset ja sosiaaliset kriisit ovat viemässä ihmiskuntaa. Tämä messiaaninen sanoma tulee esiin Harmonyn punaisena lankana.

Esimerkiksi sivulla 27 Prinssi kirjoittaa: “Koko syyni tämän kirjan kirjoittamiseen oli se, että tunsin epäonnistuvani velvollisuudessani tulevia sukupolvia kohtaan ja Maata itseään kohtaan jos en yrittäisi tähdentää tätä ja osoittaa mahdollisia teitä joilla voimme parantaa maailman.”  Ikäänkuin tämä ei olisi jo tarpeeksi ylimielistä, hän jatkaa, “En olisi voinut suunnitella tämän tuottamista edes kahta vuotta sitten, mutta tunnen ajan olevan nyt paljon suotuisampi. Aistin kasvaneen levottomuuden ja pelon ihmisten sieluissa…” Charles siis uskoo, että hänen tehtävänsä on parantaa maailma ja tuoda lepo ihmisten sielunhätään. Kristityt eskatologit ovat puhuneet jo kauan siitä, että planeetan globaalien kriisien kärjistyessä maailmaan ilmestyisi messiaaninen hahmo, joka tarjoaa ratkaisuja näiden ongelmien päihittämiseen. Bestseller kirjailija Hal Lindsey kirjoitti vuonna 1983 (Viimeisten päivien Israel, Osa 4, sivut 75-76)

Antikristus tulee olemaan messiaaninen hahmo, jolla näyttää olevan vastaukset maailman ongelmiin. Hän tulee olemaan äärimmäisen viehättävä persoonallisuus. Hän tulee sokaisemaan maailman ihmeillään. Voi olla, että Euroopan lopullisen liittovaltiomuodon synnyttämiseen tarvitaan juuri tällainen henkilö. Ja juuri tällainen henkilö tarvitaan johtamaan maailma tuhon partaalle, ennen kuin Jeesus Kristus palaa pelastamaan planeetan.

Nämä ovat profeetallisia sanoja menneisyydestä, joiden pitäisi saada jokainen profetioista kiinnostunut henkilö kiinnittämään suurempaa huomiota Prinssi Charlesin persoonaan ja hänen sanomaansa kirjassa Harmony. Loppusanoissa Charles myöntää itsekin, että hänen kirjansa tavoittelee sellaisen maailman luomista mitä hänen kriitikkonsa kutsuisi “utopiaksi”, mutta haastaa näitä “kyynikkoja” tulemaan esiin paremman ratkaisun kanssa ennen kuin koroittavat ääntään. Mitä hän ei näytä ymmärtävän on tämä: Historia todistaa, että kaikki yritykset missä ihminen on yrittänyt luoda paratiisia maanpäälle – tai kuten Prinssi sanoo, “luoda edellytykset jossa ihmisyhteisöt kukoistavat määräämättömästi” – ovat olleet tuhoon tuomittuja. Mutta tällaiset hankkeet eivät ole vain hyödyttömiä – ne ovat myös vaarallisia, sillä useimmiten utopia on muuttunut dystopiaksi ja paratiisi maanpäälliseksi helvetiksi.

Onhan niitäkin, jotka sanovat että Prinssi sentään yrittää tehdä jotakin maailman ongelmien eteen, kun kristityt taas istuvat kädet ristissä odottamassa maailmanloppua. Raamattu ei kuitenkaan kehoita yhteiskunnalliseen välinpitämättömyyteen “maailmanlopun” edellä, sillä mitä lähempänä olemme loppua sitä suurempi on myös vastuumme meidän teoistamme ja tekemättömyydestämme tässä maailmassa. Mutta on asioita, joiden edessä ihmisen tulee myöntää oma voimattomuutensa, sillä viime-kädessä vain Jeesus Kristus voi parantaa tämän sairaan ja syntiensä alla vioittuneen planeetan.

Harmonyn okkulttinen evankeliumi

Daily Mailin Max Hasting kirjoitti arvostelussaan Prinssin kirjaan, “Nyt saatat sanoa sen olevan hieno asia, että meillä on kruununperillinen joka välittää intohimoisesti planeetasta ja on määrätietoinen tekemään jotakin sen hyväksi. Mutta entä jos hänen lääkemääräyksensä ovat vääriä?” Tämä on tärkeä kysymys sekä kristilliseltä että profeetalliselta näkökannalta. Mitkä sitten ovat Charlesin lääkemääräykset planeettamme parantamiseen? Vastaus voitaisiin tiivistää yhteen sanaan: okkultismi!  Prinssin tapa tarkastella meidän nykyisiä ongelmiamme on hyvin syvälle luotaava. Hän paneutuu ongelmien juurisyihin, joiden hän esittää löytyvän 1500- 1700 -luvuilla yleistyneestä materialistisesta maailmakuvasta. Tässä suhteessa Harmony ei ole mikään apologia ateismille – kaukana siitä. Prinssi kritisoi toistuvasti ateistista ja materialistista maailmankuvaa, jota hän kutsuu tieteellis-mekanistiseksi ajatteluksi – maailmakuvaksi, joka riisuu elämän merkityksen tarkoitusta tai päämäärää vailla harhailevaksi koneeksi ilman sielua tai henkeä.

Hän käyttää usein sanoja “Jumala”, “luominen” ja “luomakunta”.  Mutta kirjan sanomaan syvällisemmin paneuduttuaan lukija havaitsee nopeasti, että Prinssin maailmankuva edustaa kaikkea muuta kuin kristillistä teismiä. Voimme nähdä kaikkialla, että Harmonyn kuva Jumalasta ei perustu klassiseen teismiin vaan panteismiin. Tämä ei ole mikään vähäpätöinen ero. Panteisteille Jumala ei ole luomakunnastaan erillään oleva persoona, jolle ihmisen tulisi osoittaa kunnioitusta ja palvontaa, vaan elämän ja aineen yhdistävä voima, joka on erottamaton osa hänen luomakuntaansa. Panteisteille ihminen itse on Jumala yhdessä muun luomakunnan kanssa ja ihmisen tärkein päämäärä ei ole polvistua ristin juurelle, vaan löytää sisimmästään löytyvä jumaluus – yhdistyä osaksi tätä kaikenkattavaa jumaluutta, joka on tullut lihaksi meissä kaikissa. Tämä panteistinen filosofia on ollut ominaista kaikille pakanoille ja okkultismin harjoittajille aina nykypäivän newagelaisia myöten.

Vaikka Prinssi puhuu Jumalasta ja luomisesta, hän ei hylkää Charles Darwinin evoluutioteoriaa (tähän liittyen kannattaa muuten käydä katsomassa TV7:n erinomainen paneelikeskustelu aiheesta luominen vai evoluutio osoitteessa http://www.tv7.fi/vod/series/?series=45032). Tämä ei ole yllättävää, sillä alusta alkaen panteistit ovat olleet kaikkein innokkaimpia evoluutioteorian puolustajia. Myös natsismi omaksui panteistisen kuvan Jumalasta ja tällä perusteltiin mm. sosiaalidarvinismia – brutaalia oppia vahvimpien eloonjäämisestä a sen yhteiskunnallista sovitusta. Mutta mikä vieläkin tähdellisempää, Harmonyn edustama hengellisyys ei ole vain panteismia – se on läpeensä okkulttinen ja saatanallinen. Vaikka Harmony ei ilmaise suoraan vihamielisyyttä kristinuskoa kohtaan tai kiintymystä satanismiin, on se luetavissa selvästi “rivien välistä”.

Prinssi ei ilmaise tätä suoraan koska hänen tavoitteensa on luoda “uskontojen Yhdistyneen Kansakunnat” – yksi maailmanuskonto ja maailmakirkko hänen kruununsa alle. Englannin anglikaanisen kirkon tuleva pää ylistää toistuvasti buddhalaisuutta, hindulaisuutta ja islamia. Hän tuomitsee uskonnollisen fundamentalismin, mutta puolustaa uskoa itseään materialismia ja ateismia vastaan. Hän esittää jokaisen maailman uskonnon edustavan yhtä universaalia totuutta, joka on havaittavissa näiden uskontojen tavoissa osoittaa palvontaa pyhien rakennustensa arkkitehtuurin geometrisissä muodoissa ja symboleissa, joihon palaan myöhemmin. Kirjan vihamielisyys raamatullista uskoa kohtaan näyttäytyy ilmeisenä sivulla 9, missä Prinssi kirjoittaa:

Hallitseva maailmankuva hyväksyy tosiasiana vain sen minkä se näkee materialistisin ehdoin ja avaa meidät hyvin vaaralliseen asioiden tilaan, eikä vähiten koska se mitä äärimmäisemmäksi tämä lähestyminen tulee, sitä äärimmäisempi reaktio taipuu olla skaalan toisessa päässä, joten näin me päädymme kahteen fundamentalistiseen, reduktionistiseen leiriin, jotka vastustavat toisiaan. Toisella puolella fundamentalistinen sekularismi ja toisella fundamentalistiset uskonnot. Tämä näyttää tapahtuvan yhtälailla kristinuskossa kuin se tapahtuu islamissa ja missä tahansa se tapahtuu, mitä puhdasoppisemmaksi ja kirjaimellisemmaksi uskonnollinen tulkinta tulee, sitä enemmän kulttuuri luopuu ja jopa hyökkää sen oman perinteensä aikoja-vanhaa symboolista tulkintaa vastaan – noita opetuksia mitkä itseasiassa painottavat välttämättömiä rajoituksia meidän käytöksellemme.

Tämän järkeilyn lähtökohtana on hyvin yleinen harhaluulo siitä, että kaikissa uskonnoissa on hyvää, kunhan niitä ei vain tulkita kirjaimellisesti. Monet ovat jo lähtökohtaisesti omaksuneet tämän näkemyksen, että kaikki fundamentalistinen usko – on se sitten fundamentalistinen islam tai fundamentalistinen kristinusko – on jo perusteiltaan pahaa ja suvaisematonta. Haluan painottaa, että tällaisella suhtautumisella on potentiaalia saada laajaa kannatusta tämän hetken post-modernissa ilmapiirissä, joka näkee kaiken fundamentalismin tuomittavana – oli se sitten fundamentalistinen ateismi tai fundamentalistiset uskonnot. Ateismin suosia oli pitkälti menneisyydessä. Beatlesien, 70- luvun hippikulttuurin ja kommunismin romahtamisen myötä sen paikan on ottanut vähitellen New Age -henkinen uusi hengellisyys, jota Charles nyt ajaa hänen manifestissaan.

Tänä päivänä muotiin on tullut kaikenlainen okkultismi, noituus ja uuspakanuus. Esimerkkinä tästä on Dan Brownin – Da Vinci Koodin kirjoittajan – teosten universaali suosio. Kaikissa hänen romaaneissaan on haastettu klassinen kristinusko ja tuettu gnostilaisia, okkulttisia ja esoteerisiä tekstejä ja järjestöjä. Järjestöt, kuten vapaamuurarit ja illuminaatit ovat saaneet hänen kirjoissaan suurta huomiota ja nousseet laajan keskustelun keskipisteeseen. Toisin kuin internetin vuolaana virtaavissa salaliittoteorioissa, Dan Brownin teoksissa näitä salaseuroja ja niiden demonisia oppejaan on käsitelty usein positiivisessa valossa. Monet kriitikot ovatkin jo verranneet Harmonyn hengellisiä prinsiippejä Da Vinci Koodiin.

Prinssi itsekin mainitsee tuon kirjan sivulla 108 käsitellessään niin sanottua kultaista suhdetta. Harmonyn kaikista selkein todiste sen kallistumisesta okkultismiin ja satanismiin, tulee luvusta 3. Tämä luku nimeltään The Golden Thread (kultainen lanka) alkaa koko aukeaman kuvalla muinaisen Egyptin siivellisestä Ma’at jumalattaresta. Syy tähän tribuuttiin on se, että koko luku on omistettu kristinuskoa edeltäneen muinaisen maailman pakanuuden ylistykselle. Kuvaselityksessä sanotaan egyptiläisten “suojelleen syvällistä viisautta. Egyptiläiset pitivät myytin maailmaa sellaisena missä hengelliset voimat omaksuivat objektiivisia muotoja opettaakseen ihmiskunta universaaleista realiteeteista.”

Prinssi puhuu “ikiaikaisesta viisaudesta”, mikä on kulkeutunut kulttuurista ja uskonnosta toiselle huolimatta niiden dogmaattisista eroista. Tuo ikiaikainen viisaus on ollut erinäisten symbolien esoteeristä – käyttäen itsekin sanaa “esoteria” – ymmärtämistä ja niiden soveltamista pyhässä taiteessa. Tässä luvussa hän tekee täysin selväksi sen, että Harmonyn edustaman uskonnon juuret on muinaisen Egyptin pakanuudessa – ei heprealaisessa uskossa, kuten kristinuskon. Käytännössä kaikki okkultismin haarat pohjautuvat hermetisminä tunnettuun esoterismin muotoon, minkä juuret on gnostilaisuudessa ja Egyptin pakanuudessa. Luvussa 3 (sivu 120) Prinssi siteeraa hermetismin smaradgitaulua ja sen kuuluisaa fraasia “niinkuin ylhäällä, niin myös alhaalla”, joka löytyy mm. Tarot korteista. Alunperin smaradgitaulua tutkittiin Euroopan alkemistien piirissä ja myöhemmin se alkoi vetää huomiota sellaisilta henkilöiltä kuten Aleister Crowley – 1900 luvun kuuluisimmalta satanistilta, joka käytti itsestään lempinimeä Peto 666 (erityisen pahamaineinen hänen harjoittamastaan seksimagiasta, joka otti toisinaan hyvin irstaita ja sairaita muotoja).

Myös gnostilaisia tekstejä, kuten Marian evankeliumia lainataan. Samalla kristinuskon tärkeimmän totuuden – Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen – vihjaillaan olleen Egyptin pakanuuden uudelleen muotoiltu versio. Prinssi kirjoittaa: “[Egyptin] jumalat tulivat symboleiksi ikuiselle taistelulle rappeutumisen ankarien voimien ja hyväntahtoisen uudistumisen välillä. Tarinat, jotka nousivat tästä prosessista ovat niin muinaisia, että me elämme yhä tänään niiden voimakkaissa jäljissä. Mieti vain egyptiläistä jumala Osirista, sankaria joka uhrattiin brutaalissa teloituksessa vuoden käänteessä, joka nousi ihmeen kautta kuolleista niin että hän voisi lunastaa maailman elämän elinvoimalla.”  Rowan Moore piikittelee arvostelussaan, “Osiriksen ja Jeesuksen linkittäminen olisi kerran lähestynyt harhaoppia. Ennenkuin me tulimme näin typerän rationalistisen kolmen vuosisadan lävitse, tällaiset kirjoitukset olisivat voineet johtaa hänen polttamiseensa roviolla.”  

Moore osuu asian ytimeen. Aikana, jota Prinssi niin sokeasti romantisoi, Harmonyn kirjoittaminen olisi ollut mahdotonta ilman inkivisition kuulustelua. Vaikka en olekaan ehdottamassa Prinssin tai hänen kirjansa polttamista roviolla, on sen okkulttinen sanoma hyvin vaarallista. Se on myös antikristuksen hengen varsinainen ydin. Johanneksen mukaan tuo henki, joka manifestoituu Antikristuksessa, kieltää Jeesuksen lihaan tulleena Jumalan Poikana samalla kun ottaa itse sen aseman, mikä kuuluu yksin ja ainoastaan Hänelle. Hän siis kieltää Jeesuksen Jumaluuden samalla kun hän väittää itse olevansa Kristus, lihaan tullut Jumala. Tämä on juuri sitä mitä Prinssi Charles tekee kirjassaan Harmony. Hän jatkaa,

Tällaiset ‘myytit’ eivät ole mielikuvituksellisia tarinoita. Me emme olisi niin houkuteltuja niihin jos ne olisivat. Se voi yllättää sinua kuinka usein nyky-päivän tarinat mukautuvat niiden muotoihin. Hahmot ja puvut ovat saattaneet muuttua, mutta miljoonat kerääntyvät yhä ostamaan niitä on ne sitten kerrottu uudelleen CS Lewisin tai JRR Tolkienin kirjoissa, jonka tarinat ovat nyt tehty menestyneiksi elokuva hiteiksi, tai paljon äskeisemmin JK Rowlingin tai Philip Pullmanin tarinoissa, jotka ovat vanginneet ei vain lasten mielikuvitusta mutta heidän vanhempiensa myös. Kaikki näistä kirjailijoista tekee taitavasti universaalit mytologiset kuviot helposti lähestyttäväksi nykyisellä tavalla. Mikä on joskin vähemmän etualalla, on ymmärrettävä selitys yksinkertaisilla termeillä mitä nämä universaalit myytit itseasiassa tarkoittavat ja kuinka ne ovat yhteydessä meidän tulevaan eloonjäämiseemme. (sivut 92 – 93)

Voitko kuvitella? Ensin Charles esittää evankeliumeiden muotoutuneen Egyptin myyttien pohjalta ja sitten hän vertaa niiden sanomaa CS Lewisin, JRR Tolkienin, JK Rowlingin ja Philip Pullmanin fantasia kirjoihin. Ensiksi mainitun vertauksen vielä ymmärtää, sillä ateistista kristityksi kääntynyt CS Lewis sommitteli Narnia-kirjojensa tarinan evankeliumeiden perustalle missä Aslan leijona kuvasi Jeesusta, joka on Juudan Leijona (Ilm. 5:5). Mutta todella paljastavaksi tämä muuttuu, kun hän mainitsee JK Rowlingin ja erityisesti Philip Pullmanin kirjat kertoen niiden edustavan fiktiivistä kertomusta jostakin universaalista totuudesta, joka on löydettävissä jo muinaisen Egyptin mytologiasta. JK Rowling on Harry Potter kirjojen takaa löytyvä nainen ja Philip Pullman taas vähemmän tunnetun Universumien tomu -fantasiatrilogian. Kristityt ovat jo kauan varoittaneet näiden kirjojen okkulttisesta sisällöstä ja opettaneet niiden edesauttavan Antikristuksen esiintuloa. Ei ole sattumaa, että Charles nyt opettaa näiden kirjojen sanoman olevan enemmän kuin pelkkää fantasiaa ja mielikuvitusta.

Moni kristitty hätkähtää kuullessaan Charlesin tukevan Harry Potter kirjojen noituutta, mutta itseasiassa paljon huolestuttavampaa on hänen tukensa Philip Pullman Universumien tomulle. Miksi? Koska Pullman itse ihmettelee: ”Olen ollut ihmeissäni kuinka vähän kritiikkiä olen saanut. Harry Potter saa kaiken arvostelun. Olen J.K. Rowlingin suuri fani, mutta ihmiset – pääosin Amerikan Raamattu vyöhykkeeltä – jotka valittavat Harry Potterin tukevan satanismia tai noituutta eivät ilmeisesti ole saaneet elämissään tarpeeksi. Sillä välin olen jäänyt huomiota vaille sanoen asioita jotka ovat paljon kumouksellisempia kuin mikään mitä vanha Harry parka on sanonut. Minun kirjoissani on kyse Jumalan tappamisesta.” Pullmanin kirjoissa Raamatun kertomus hyvästä ja pahasta, Jumalasta ja Saatanasta, on kuvattu symboolisessa muodossa, mutta siinä asiat on käännetty ylösalaisin. Aadamin ja Eevan vietellyt  käärme paratiisissa ei ollutkaan tarinan konna vaan sen sankari, joka tuli lunastamaan ihmiskunnan ja vapauttamaan sen Jumalan tyranniasta, joka ei itseasiassa olekaan Luoja vaan Hänen valtaistuimensa kaapannut langennut enkeli, joka teeskentelee Luojaa.

Tämäkö on se mitä Prinssi Charles todella uskoo – että kristittyjen palvoma Jumala ei olekaan Luoja vaan Häntä teeskentelvä langennut enkeli ja että todellinen Jumala onkin paratiisin käärme, Lucifer itse? Pullmanin kirjoissa kuvataan myös demonista riivaustilaa myönteisenä asiana – siinä demoneita kutsutaan niiden latinalaisella muodollaan daemoneiksi, jotka kuvataan sympaattisina eläinhahmoina jotka asuvat ihmisen sielussa. Jos selaamme Harmonyn sivuja eteenpäin, päädytään okkulttisiin symboleihin, jotka perinteisesti on yhdistetty noituuteen ja satanismiin. Kolmio, Horuksen silmä ja pentagrammi – nämä symbolit muodostavat Prinssin itsensä mukaan “Harmonian kieliopin”, joka on hänen sanomansa ytimessä ja jonka ymmärtäminen sisältää avaimen koko maailman eheyttämiseen tuholta, jonka materialistinen filosofia on tuonut meidän keskuuteemme.

Sivulla 106-07 kolmen tärkeimmän symbolin sanotaan löytyvän kuvioista Vesica Piscis, kolmio ja viisisakarainen tähti. Pythagoraan ja Platon oppeihin perustuen, Prinssi opettaa näiden kuvioiden olevan näkyviä pyhässä arkkitehtuurissa ja luomakunnassa itsessään. Hän mm. opettaa varhaiskristittyjen omaksuneen kalasymbolinsa paljon varhaisemmasta symboliikasta, jonka juuret ulottuu jo muinaiseen Egyptiin: “Mutta sen muoto on löydetty paljon varhaisimmista sivilisaatioista. Hyvin muinaisissa traditioissa muoto oli yhdistetty jumalatar Venukseen, symbolisoiden naisen syntymä elintä – oviaukkoa tai ikkunaa kahden maailman välillä. Muinaisessa Egyptissä se oli käännetty sivuttain muodostaakseen Horuksen suuren silmän.” Yhden dollarin setelissäkin näkyvä USA:n suuren sinetin pyramidin yllä leijuva ja kolmion sisässä oleva Horuksen silmä, on vapaamuurariuden ja illuminaatin tärkeimpiä symboleita. Tässä Prinssi tekee kunniaa tälle symbolille sanoen sen muodostavan yhdessä kolmion kanssa niin sanotun “Harmonian kieliopin”, jonka perustalle koko luomakunta on rakennettu.

Vieläkin suurempaa huomiota Pinssi antaan viisisakaraiselle tähdelle tai pentagrammille, jonka hän esittää esiintyvän paitsi luonnossa että pyhässä taiteessa myös Venuksen astronomisessa kiertokulussa. Venuksen ja viisisakaraisen tähden yhteyttä painotetaan kahden ja puolen sivun verran ja esitetään sen olevan todiste tämän jumalan olemassa olosta, joka ei ole rajoittunut vain yhteen uskontoon tai kulttuuriin vaan jota on palvottu jo muinaisissa pakanauskonnoissa ja jonka olemassaoloa on kunnioitettu näiden kulttuurien pyhissä temppeleissä, jotka on rakennut juuri oikeuden mittasuhteiden ja symbolien perustalle.

Näin syvästi esoteerisiin symboleihin perehtyneenä Prinssin täytyy olla epäilemättä tietoinen – vaikkei sitä kirjassaan tuo esiin – , että kristillinen traditio on yhdistänyt ja 2000 vuoden ajan planeetta Venuksen, aamuntähden, Luciferiin, koska nimi “Lucifer” itsessään on johdettu Jes. 14:12:sta latinalaisesta  käännöksestä, mikä puhuu Saatanan yrityksestä tehdä itsestään Jumalan vertainen. Tuo jae on suora viittaus ei vain Saatanaan vaan Antikristukseen yhtälailla. Myös viisisakarainen tähti on yhdistetty jo kauan satanismiin. Anton LaVeyn vuonna 1966 perustama Saatanan Kirkko omaksui sen viralliseksi symbolikseen. Symbolin on usein käsitetty edustavan “valkoista” magiaa, kun sen on esitetty yksisakara ylöspäin ja mustaa magiaa, kun se kuvataan kaksisakaraa ylöspäin, kuten LaVeyn Saatanan Kirkossa.

Nämä molemmat vaihtoehdot pentagrammille, joka löytyy kirjan kuvituksesta yhteensä viisi kertaa, on kuvattu Harmonyn sivulla 117 missä suuremman pentagrammin sisältä löytyy ylösalaisin käännetty pienempi pentagrammi (yläpuolinen kuva). Jos Hitler omaksui puolueensa logoksi hakaristin, hindulaisuuden ja buddhalaisuuden muinaisen symbolin, en olisi yllättynyt jos Prinssi Charles tulee valitsemaan joku päivä hänen maailmanuskontonsa ainoaksi hyväksytyksi tunnukseksi pentagrammin. Jos näin, todistaa se ettei hänen maailmankirkkonsa ei ole mitään muuta kuin kaikki maailman uskonnot yhdistävä Saatanan Kirkko.

Antikiristus ja linnoitusten jumala

Dan. 11:38 sanoo, että Antikristus ei kunnioittaisi isiensä Jumalaa (KJV) vaan “sen sijaan hän kunnioittaa linnoitusten jumalaa. Sitä jumalaa, jota hänen isänsä eivät tunteneet, hän kunnioittaa kullalla ja hopealla, kalliilla kivillä ja muilla kalleuksilla.” Harmonya lukiessaan on vaikeata olla näkemättä Prinssin uskonnon yhteyttä tähän profetiaan. Kuvaus “linnoitusten jumala” on täydellinen luonnehdinta Prinssin uskonnosta, joka painottaa todellisen Jumalan löytyvän ei pyhistä Kirjoituksista tai lihaan tulleesta Jumalan Pojasta vaan kullasta, hopeasta ja kalliista kivistä – pyhistä palvontapaikoista, jotka on rakennettu platonisille mittasuhteille, jotka noudattavat arkkitehtuurissaan täsmällistä “Harmonian kielioppia” kultaisesta leikkauksesta, Fibonaccin järjestysluvusta (1,2,3,5,8,13) ja muista luonnon lainalaisuuksista lainatuista geometrisistä kuvioista ja symbooleista, kuten noista joita kuvattu yläpuolella. On selvää, että luomakunnassa vallitsee hyvin tarkka harmonia ja matemaattinen järjestys, sillä Jumala ei ole epäjärjestyksen Jumala (1. Kor. 14:33). Tässä mielessä eivät kaikki Harmonyn esille nostamat asiat ole luontaisesti väärää. Sen keskeisenä sisältönä on kuitenkin ajatus, minkä Uusi Testamentti hyvin yksiselitteisesti hylkää.

Se on tämä: “Jumala, joka on tehnyt maailman ja kaikki, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu käsillä tehdyissä temppeleissä, eikä häntä voida ihmisten käsillä palvella, ikäänkuin hän jotakin tarvitsisi, hän, joka itse antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken.” (Ap. t. 17:24-25) Tämä niin sanottu Pyhän Geometrian filosofia mihin yllä olen viitannut, opettaa kuitenkin täysin päinvastaista – että todellinen Jumala on löydettävissä pyhää arkkitehtuuria noudattavissa rakennuksissa ja että todellinen jumalanpalvelus on ihmiskäsin tehtyä taidetta. Tämä filosofia muodostaa Harmonyn keskeisen sisällön ja tärkeimmäin syyn siihen miksi hän hyökkää modernia arkkitehtuuria vastaan. Toisin kuin useimmille meistä Prinssille arkitehtuuri ei ole vain kysymys estetiikasta, vaan hänelle kyseessä on hänen uskontonsa. Jokainen moderni rakennus, mikä ei noudata “ajattomia periaatteita” niiden mittasuhteissaan ja symboolisessa koristelussa, on pyhäinhäpäisy tätä jumaluutta kohtaan, joka ilmentää itsensä pyhän taiteen ja sen symbolien keinoin.

Prinssille kristillisten kirkkojen loiteliaat katetdraalit ovat yhtälailla pyhiä palvontapaikkoja kuin islamin kauneimmat moskeijat tai buddahalaisten mietiskely temppelit, koska jokainen näistä sisältää niiden geometrisessä sommittelussaan nähtävästi “Hamonian kieliopin” – pyhän geometrian platoniset periaatteet. Harmonyn mukaan tämä yhdenmukaisuus jolla eri kulttuurit ja uskonnot ovat rakentaneet heidän rukoushuoneensa, todistaa kaikkien uskojen perimmäisestä ykseydestä ja yhdestä jumalasta, jota ne kaikki palvovat. Tämä ei ole kuitenkaan sitä mitä kristinusko opettaa – tuo “vaarallinen” fundamentalistinen kristinusko – sillä Raamatun mukaan taivaallisen Isän luo on vain yksi tie ja tuo tie on Jeesus Kristus (Joh. 14:6). Paavalin mukaan pakanoiden jumalat ovat demoneita (1. Kor. 10:20), mutta tästä huolimatta Prinssi esittää monta sivua pitkän ylistyspuheen Egyptin muinaisille jumalille. Eikä hän epäröi poseerata samassa kuvassa Buddhan valtavan epäjumalanpatsaan kanssa sivulla 86.

Mutta kuten Daniel 11:27 kertoo, hän ei kumarra sen enempää Allahia, kuin Buddhaakaan “sillä hän uhittelee niitä kaikkia.” (KJV: koroittaa itsensä heidän yläpuolelleen). Ainoa jumaluus mitä hän kunniottaa “kullalla ja hopealla, kalliilla kivillä ja muilla kalleuksilla” on tuo linnoitusten jumala;  temppeleiden ja muiden palvontapaikkojen jumala – jumala joka ei ilmoita itseään maailmalle kirjoitusten, profeetan tai lihaan tulleen Poikansa kautta vaan vaan ihmisen hakkaaman kiven maagisissa symboleissa.

Joten yhtään syvällisemmin en siis Prinssin kirjaa voi tämän artikkelin puiteissa enää tarkastella, mutta uskoisin tämän antaneen melko hyvän yleiskuvan siitä mistä Harmonyssa on todella kyse. Prinssi osuu oikeaan arvioidessaan materialistisen maailmankuvan ja yleisen jumalattomuuden olevan meidän planeettamme syvimpien ongelmien juurisyy, mutta iskee harhaan tarjotessaan tämän tilalle okkultista panteismia raamatullisen teismin sijaan, saatanallista pentagrammia ristin sijaan ja itseään Jeesuksen Kristuksen pelastavan voiman sijaan. Yksi asia on varmaa, Harmony ei ole polku maanpäälliseen paratiisiin vaan maanpäälliseen helvettiin, sillä Saatana on ollut murhaaja alusta asti, joka ei tule muuta kuin varastamaan ja tappamaan ja tuhoamaan. (Joh. 8:44, 10:10)