Kuinka Prinssi Charles onnistuu luomaan itsensä ja aatteensa ympärille hysteerisen henkilökultin ja globaalin massaliikkeen?

Tämä kysymys on askarruttanut minua aina siitä lähtien kun lähdin tutkimaan tätä aihetta. Edellinen vuosisata oli todellinen henkilökulttien vuosisata. Hitler, Stalin, Mao, Kim Il-Sung. He kaikki onnistuivat rakentamaan valtion propagandakoneiston avulla uskonnollisiin mittoihin yltävän johtajakultin missä valtion johtaja nähtiin kuin taivaasta lähetetty jumala, joka oli saapunut pelastamaan kansakunnan ja tuhomaan armotta kaikki ne jotka nähtiin tämän johtajan tuoman uuden järjestyksen vihollisina. Koska näistä johtajakulteista tunnetuin lienee Hitlerin ympärille syntynyt Führer-kultti ja koska Hitler monien muidenkin ominaisuuksiensa tähden on Euroopan lähihistorian merkittävin Antikristuksen esikuva, niin on syytä tutkia ensinnäkin sitä miten Hitler onnistui saamaan hänen persoonansa ja vihalla kyllästetyn poliittisen aatteensa ympärille niin merkittävän kansanhurmion. Tosiasiassa tämä on ollut yksi tutkituimpia aiheita historioitsijoiden keskuudessa. Lukuisia Natsi-Saksa aiheisia TV-dokumentteja seurattuani ja tutkimalla muutenkin ääriliikkeiden historiaa ja niiden aatteellisia kytkentöjä, uskon päässeeni jyvälle tästä ilmiöstä, minkä uskon toistuvan pian Prinssi Charlesin johdolla. 

On huhtikuun 20. vuonna 1939 – Adolf Hitlerin 50. syntymäpäivä. Tuhannet ja taas tuhannet saksalaiset ovat kokoontuneet yhteen nähdäkseen heidän suuren johtajansa, joka matkustaa hänen Mercedes-Benzissään suuren hurmoksen vallassa olevan kansanjoukon lävitse. Führerin turvamiesten on pakko pidätellä kansanjoukkoa, etteivät he syöksyisi auton eteen ja pysäyttäisi sen voittokulkua. Tuon ajan saksalainen kirjailija Friedrich Reck-Malleczewen kuvaili tätä näkymää seuraavilla sanoilla: ”Todistin juhlintaa, kuulin elämöinnin, näin naisten hurmioituneet kasvot. Kaiken sen lävitse tämä ääliömäinen ”heil” karjaisu. Hysteeriset naiset, keskenkasvuiset transsissa, koko väestö pyörivien dervissien hengellisessä tilassa. Nämä ihmiset ovat mielenvikaisia.” Friedrich Reck-Malleczewenin sanat kävivät hänelle kalliiksi. Hänet vangittiin ja murhattiin Dachaun keskitysleirillä 16. helmikuuta 1945. Toinen Hitlerin kriitikko, sveitsiläinen psykologi ja analyyttisen psykologian perustaja Carl Jung (1875 – 1961) sanoi Hitleristä 30 -luvun lopulla:

Emme tiedä aikooko Hitler perustaa uuden Islamin. Hän on jo lähestymässä sitä; hän on kuin Muhammad. Tunne Saksassa on islamilainen; sotaisi ja islamilainen. He ovat kaikki juovuksissa villin jumalan kanssa. Tämä voi olla historiallinen tulevaisuus.

Mielenkiintoisena sivuhuomautuksena sanottakoon, että Hitler itse oli islaminuskon harras ihailija, kuten paljastuu hänen viimeisestä testamentistaan, minkä hän jätti maailmalle ennen itsemurhaansa Valpurinyönä (merkittävä pakanallinen juhlapyhä ) 30. huhtikuuta 1945. Tämän kaiken valossa on syytä kysyä: ”Miten tämä oli mahdollista?” Miten Saksan kansa – joka oli Euroopan sivistyksen ja kristinuskon keskus – saatiin hylkäämään juutalaiskristilliset arvonsa ja kääntymään islaminuskolle tyypilliseen fanatismiin. Ellemme osaa vastata tähän, emme myöskään voi ymmärtää sitä kuinka tuo ilmiö tulee toistumaan Antikristuksen alla – tällä kertaa ei vain yhden kansallisuuden sisällä vaan globaalina joukkohysteriana. Ilmestyskirja tekee selväksi, että tällainen globaali Führer-kultti tulee syntymään Antikristuksen valtaannousun yhteydessä. Ilmestyskirjan 13. luvun jakeet 7-8 kertoo, että pedon ”valtaan annettiin kaikki sukukunnat ja kansat ja kielet ja kansanheimot. Ja kaikki maan päällä asuvaiset kumartavat sitä, jokainen, jonka nimi ei ole kirjoitettu teurastetun Karitsan elämänkirjaan, hamasta maailman perustamisesta”. 

Kreikan sana kumartamiselle on tässä proskynéō, minkä kirjaimellinen merkitys on: ”ojentua kohti suutelemaan” tai ”langeta alas jumaloimaan jotakin polvillaan” tai ”tehdä hoviniiaus” (Strong’s Concordance). Se voidaan kääntää myös ”palvoa” tai ”ylistää” viitaten johonkin fyysiseen elehtimiseen, jolla osoitetaan syvää kunnioitusta jumaluudelle tai ihmiselle. Kun saksalaiset nostivat oikean kätensä innostuneeseen ”Heil Hitler” -tervehdykseen, tällainen elehdintä täyttää täysin sen merkityksen minkä sana proskynéō pitää sisällään. Itseasiassa sen kirjaimellisin merkitys viittaa pikemminkin käden ojennukseen kuin polvistumiseen. Sana heil merkitsee saksankielessä ”pelastusta”, jota on käytetty laajasti saksankielisissä Raamatunkäännöksissä. Thomas Schirrmacher toteaa, ”’Pelastus Hitler’ tai ’Pelastus Hitleriltä’ oli päivittäinen viesti, jota jokainen saksalainen, mukaanlukien lähes kaikki kristityt, saarnasivat naapureillensa päivittäin. Vaikka jotkut yrittävät selittää sen pelastuksen toivotuksena Hitlerille, virallinen viesti oli selvä: Hitler on pelastus Saksalle ja maailmalle.”

Schirrmacher lainaa myös useita esimerkkejä, jotka todistavat kansallisosialismin antikristillisestä uskonnosta. Hitlerjugendin virallinen laulu vuonna 1934 oli tämä: ”Me olemme Hitlerin iloisia nuoria, Mihin tarvitsemme kristillisiä hyveitä!, Meidän Führerimme Adolf Hitler on aina meidän lunastajamme! Yksikään paha pappi ei voi olla esteenämme tunteaksemme, että olemme Hitlerin lapsia; Me emme seuraa Kristusta vaan Horst Wesseliä, Pois suitsukkeiden ja pyhän veden kanssa.” Yhdistyneiden ammattiliittojen natsijohtaja sanoi seuraavaa: ”Sen jälkeen, kun sinun sydämesi on polttomerkitty hakaristillä, sinä vihaat mitä tahansa muuta ristiä! Jos sinä identifioit itsesi kansakunnan kanssa, sinä naurat lunastajan marinalle… Varokaa häntä, joka vaatii, ’Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä’. Se mitä nasaretilainen vaatii on meidän loppumme.” Johtavien natsihenkilöiden omissa lausunnoissa kansallisosialismia luonnehdittiin uskonnoksi, jonka tehtävänä oli hävittää kaikki muut uskonnot – etenkin juutalaisesta kansasta syntynyt kristinusko. Uusateistit rakastavat sitä kun he saavat johtaa seuraajiaan harhaan lainatessaan Hitlerin joitakin puheita joissa hän näyttää osoittavan sympatioita kristinuskoa kohtaan tai esittää natsismin ajatusten pohjautuneen kristilliseen uskoon.

Mutta jokainen, joka on tutkinut edes hiemankaan syvällisemmin natsismin aatteellisia ja hengellisiä taustoja tietää varsin hyvin, että tällaisilla puheilla Hitler yritti lepytellä Saksan kristillisiä kirkkoja, jotka olivat suivaantuneet monien natsijohtajien kristinuskoa rienaavista puheista. Kuitenkin, Hitlerin omat yksityiskeskustelut ovat paljastaneet hänen syvän halveksuntansa kristinuskoa kohtaan, kuten eräs missä hän kutsui kristillistä uskoa ”sairaiden aivojen keksinnöksi”. Elesha Coffman raportoi elokuussa 2008: ”Äskettäin julkaistut materiaalit Nurembergin oikeudenkäynnistä näyttävät, että natsit sitoutuivat vähemmän brutaaliin, vaikkei vähemmän järjestelmälliseen kampanjaan Euroopan kristinuskon tuhoamiseksi.”. Lopullisen ratkaisun arkkitehti Heinrich Himmler kertoi mikä tulisi olemaan Euroopan kristittyjen kohtalo juutalaisten kansanmurhan jälkeen, ”Me emme lepää kunnes olemme hävittäneet kristinuskon juurinensa pois.”  Tosiasiassa natsismin yksi päätavoite oli elvyttää kristinuskoa edeltänyt germaaninen pakanuus. Tämä natsismin hengellinen tausta on olennaista tiedostaa kun siirrymme kirjoituksessa eteenpäin.

Miten Hitler onnistui lumoamaan Saksan?

Tällainen kysymys on askarruttanut tutkijoita jo kauan koska saksalaisten hullaantuminen tähän wieniläiseen viiksekkääseen mieheen näyttää kuin jonkinlaiselta pahan noidan lumoukselta. Vaikka ilmiöön on luultavasti myös selittämätön hengellinen ulottuvuus, tämä ei tarkoita etteikö sitä voisi tutkia myös selitettävissä olevien seikkojen pohjalta. On yleinen harhaluulo, että Hitler olisi lumonnut Saksan valtaväestön vain pelkän karismansa pohjalta. Vaikka hänen seuraajansa ovat kertoneet Hitlerin olemuksessa olleen jotain selittämätöntä hypnoottista sähköisyyttä, joka veti heitä puoleensa magneetin tavoin, tämä magnetismi ei tehnyt vaikutusta saksalaisten äänestäjien enemmistöön 20 -luvulla, jolloin kansallissosialistinen puolue oli vielä suhteellisen pieni ja merkityksetön puolue. Tätä kuvastaa hyvin saksalaisen historioitsija Sebastian Haffnerin kirja Defying Hitler (1940), joka kertoo miten saksalaiset suhtautuivat alkuunsa Hitlerin persoonaan.

Vuonna 1930 häntä pidettiin yhä laajasti jonkinlaisena kiusallisena hahmona, jolla oli synkkä menneisyys; vuoden 1923 Münchenin pelastaja, irvokkaan olutkellarivallankaappauksen mies. Sitä paitsi tavallisille saksalaisille (ei vain ”älyköille”) hänen henkilökohtainen olemuksena oli kauttaaltaan vastenmielinen – parittajan otsatukka, gangsterin eleganssi, wieniläisen esikaupungin aksentti, loputon paasaus, epileptinen käytös villeine elehtimiseneen, suu vaahdossa puhuminen ja vuorotellen epäluotettavat ja tuijottavat silmät (luku 14).

Haffner kertoo, että ”suurin osa noista, jotka alkoivat huutaa Hitlerille suosinosoituksia Sportpalastilla vuonna 1930, olisivat luultavasti välttäneet kysymästä tältä tulta jos olisivat tavanneet hänet kadulla.” Tällainen kuvaus mieheltä, joka todisti Hitlerin valtaannousua 30 -luvun alussa, todistaa vääräksi sen kaltaiset harhaluulot, että pelkästään Hitlerin hypnoottinen katse olisi lumonnut miljoonat saksalaiset uskonnolliseen ekstaasiin. Karisma on muutenkin melko subjektiivinen käsite. Se joka yhdelle on puoleensavetävä, on toiselle ikävystyttävä tai vastenmielinen. Professori Joseph Nyomarkay toteaa tästä aiheesta seuraavaa kirjassaan Charisma and Factionalism in the Nazi Party (1967):

Johtaja on karismaattinen jos häntä pidetään seuraajiensa keskuudessa henkilönä, jonka voimat tai ominaisuudet ovat niin epätavallisia, että ne ovat jumalallista alkuperää tai joihin tavallisella ihmisellä ei ole osaa… Karisman merkittävä näkökohta on siinä, että johtajan epätavalliset ominaisuudet ovat puhtaasti subjektiivisia riippuen hänen seuraajiensa havainnosta; ne eivät ole riippuvaisia mistään objektiivisesta todisteesta tai vahvistuksesta. ”Karisma” ei ilmaise ojektiivisesti määriteltävissä olevia piirteitä eikä karismaattisen johtajan tarvitse täyttää mitään objektiivisia, eettisiä, esteettisiä tai muita kriteereitä. ”Mikä ainoastaan on tärkeää”, kirjoittaa Weber, ”on se kuinka yksilö on nähty niiden keskuudessa, jotka on alistettu karismaattiselle auktoriteetille, hänen seuraajiensa ja opetuslastensa taholta” (Weber, 1947, s. 359). Karismaa, kuten Davies oikein tähdentää, ei tulisi pitää ”johtajan ominaisuuksina sellaisinaan vaan suhteena, mikä vallitsee johtajan ja hänen seuraajiensa välillä (1954, 1083). Vaikka karisma on subjektiivista ollen siis riippuvainen seuraajien johtajalleen antamista ominaisuuksista, olisi virhe olettaa että sitä voitaisiin soveltaa kehen tahansa.

Täytyy olla epätavallisuuden mitta karismaattisen johtajan persoonassa yrityksessä saada esiin innostusta ja omistautumista karismaattisen auktoriteetin asettamiseksi. Mikä muodostaa ”epätavallisuuden” on jälleen kerran subjektiivista riippuen olemassa olevasta poliittisesta kulttuurista, mutta voidaan tuskin epäillä, että karismaattisen suhteen voi synnyttää vain henkilö jolla on jotain erityispiirteitä. Siten, ei ole merkitystä kuinka epätavallinen hän saattaa olla, sillä henkilö ei tule karismaattiseksi ellei hänen epätavallisuutensa tule muiden tunnistamaksi. Epätavallisuuden muuttuminen karismaksi riippuu poliittisista taidoista ja mahdollisen karismaattisen johtajan magnetismista ja hänen vakaumuksesta, joka koskee hänen historiallista rooliaan. Jos henkilö meinaa muuttaa menestyksekkäästi epätavallisuuden karismaksi, hänen tulee ottaa itsensä vakavasti; hänen tulee nähdä itsensä valittuna täyttämään jokin historiallinen tehtävä. Tunne missiosta ja sen täydennys, välttämättömät poliittiset taidot, ovat edellytyksiä karismaattisen oikeutuksen perustamiseksi (sivu 11).

Ydinajatus Nyomarkayn päättelyissä on nyt se, että koska karisma ei ole jokin objektiivisesti määriteltävissä oleva piirre, ketään ei ole mahdollista määrittää karismaattiseksi tai ei-karismaattiseksi vain tämän ulkoisten piirteidensä tai käyttäytymisensä osalta. Karisma syntyy ja näkyy vasta johtajan ja hänen seuraajiensa välisestä vuorovaikutuksesta. Mutta ennen kuin tällainen vuorovaikutus voi syntyä, johtajassa tulee olla jotain, joka erottaa hänet selvästi muusta valtaväestöstä ja – mikä tärkeintä – hänen tulee itse uskoa oman elämäntehtävänsä erityislaatuisuuteen ja hänen tulee edistää tätä uskoa poliittisella määrätietoisuudella saadakseen käännytettyä kansanjoukot hänen omien harhojensa fanaattisiksi seuraajiksi. Nyomarkay kertoo, että se ”vei Hitleriltä useita vuosia ennen kuin hän kykyni muuttamaan epätavallisuutensa karismaattiseksi auktoriteetiksi natsipuolueessa. Konrad Heidenin (1935, s. 45) mukaan hän alkoi ottaa itsensä vakavasti vasta 1920 -luvun puolivälissä. Se oli toinen puolisko Mein Kampfia, jonka hän kirjoitti vankilaista vapautumisensa jälkeen, jossa hän alkoi identifioida itseään suurena miehenä, joka on ”harvinaisin maanpäältä löydettävissä oleva asia” (1939, s. 849). Hän näki itsensä messiaana, jonka tehtävä oli toteuttaa ’täydellinen idea’ maanpäällä.”

Prinssi Charlesin magnetismi

Otan nämä esimerkit nyt sen tähden, että Antikristuksen on odotettu olevan ”messiashahmo, jolla tuntuu olevan ratkaisu maailman kaikkiin ongelmiin. Hän on äärimmäisen karismaattinen, lumoava, ja jopa viekoitteleva. Hän sokaisee maailman tekemällä ihmeitä saatanan voimalla, jonka vallassa hänen sielunsa ja ruumiinsa on” (Hal Lindsey, Ilmestyskirja nyt, s. 51). Tietysti hänen tulee olla kaikkea tätä, jotta ”kaikki maan päällä asuvaiset kumartavat sitä, jokainen, jonka nimi ei ole kirjoitettu teurastetun Karitsan elämänkirjaan” (Ilm. 13:8). Yleisin vastaväite, mikä on nostettu sitä ajatusta vastaan että Prinssi Charles olisi tässä jakeessa mainittu Antikristus, on se että häneltä puuttuisi tarvittavaa karismaa tällaisen joukkosuggestion synnyttämiseksi. Tähän vastaväitteeseen olen törmännyt ehkä useimmin. Myös Tim Cohen lainaa näitä Charlesin persoonallisuuteen kohdistuvia ennakkoasenteita kirjansa The Antichrist and a Cup of Tea (1998) johdannossa, sivulla 15:

Monet kristityt ovat vaivautuneita pelkästä ehdotuksesta, että tunnettu yksilö – erityisesti jokin Prinssi Charlesin kaltainen – voisi olla Antikristus. Kirjailija on jopa kohdannut yksilöitä jotka, todellisina ”uutislehti eksegeeseinä”, hyväksyisivät mielummin mukavan saarnatuoli tai media stereotyypin – välittämättä sen todenperäisyydestä – kuin sallisi itsensä vilpittömään, raamatulliseen harkintaan tai käsillä olevan todistuksen opiskeluun, oli se sitten objektiivista tai seikkaperäistä. Kuitenkin, kuten kirjoitukset sanovat, ”Jos kuka vastaa, ennenkuin on kuullut, on se hulluutta ja koituu hänelle häpeäksi” (Sananl. 18:13). Eräs pastori, joka on vahvasti mukana Pensacolan ”herätyksessä”, on esimerkiksi sanonut:

”[Prinssi] Charles on tullut kasvavassa määrin säälittäväksi hahmoksi, ja ei ole mitenkään mahdollista, että juutalainen kansa, tai muslimit, tai amerikkalaiset (nimetäkseni vain muutamia etnisiä tai uskonnollisia ryhmiä) tulee koskaan katsomaan häntä heidän maailmanjohtajanaan.” Toinen pastori, joka puhuu ja opettaa profetian ”tutkijana”, toteaa jyrkästi, ”Kukaan ei tiedä kuka Antikristus on koska häntä ei ole vielä paljastettu – ehkä nephelim… Ajatus, että ihmiset ympäri maailman seuraisivat Prinssi Charlesia on vain naurettava… Jokainen uudestisyntynyt uskovainen tulee tietämään sen kun Antikristus on paljastettu.” Tällaiset lausunnot, kuten tämä työ tekee selväksi, ovat kenties harkitsemattomia.

On totta, että erityisesti 90 -luvun alusta lähtien, kun Charlesin aviorikos tuli julki, hän ”on tullut kasvavassa määrin säälittäväksi hahmoksi”. Britannian lehdistössä kielteiset kannanotot ovat olleet hänestä paljon yleisempiä kuin positiiviset (tämäkin vastaa täysin profeetallista kokonaiskuvaa, joka edellyttää Antikristuksen olevan ensialkuun halveksittu kruununprinssi, ks. Dan. 11:21). On itseasiassa vaikea törmätä uutisjuttuihin, joissa hänen tempauksensa eivät saisi aikaan jonkinlaista hälinää puolesta ja vastaan (vaikkakin useimmiten vastaan). Prinssi itse suhtautuu negatiiviseen palautteeseen, kuin jokin väärinkohdeltu marttyyri, joka on tullut väärinymmärretyksi ja jota herjataan epäoikeudenmukaisesti. Monet myös saattavat nähdä hänen ulkoisen olemuksensa jonkinlaisena hemmoteltuna ”äidinpoikana”, jonka yläluokkaista puhetyyliä imitaattorit eivät ole kaihtaneet matkia. Tarkoittaako tämä sitä, ettei hänessä ole tarpeeksi karismaa, millä hän voisi innoittaa kuulijoita tai lumota massoja hurmokselliseen joukkosuggestioon saadakseen heidät seuraamaan itseään kuin rotat Hamelnin pillipiiparia? Tällainen vastaväite on yhtä tyhjän kanssa, koska sen arvio perustuu Charlesin tämän hetkiseen stereotypiaan ja kansansuosioon, joka ei ole mikään muuttumaton vakio.

Nyomarkayn määritelmän mukaan johtaja voidaan määritellä karismaattiseksi vasta, kun hän on onnistunut luomaan ainutlaatuisen siteen itsensä ja hänen seuraajiensa välille. Esimerkiksi Barack Obaman karisma ”paljastui” maailmalle vasta hänen presidenttikampanjansa menestyksen myötä. Ilman hullaantunutta fanilaumaansa, joka näki hänen saapumisensa vähintäänkin Jeesuksen toisen tulemuksen edelläkävijänä (kuten tanskalaislehti Politeken, joka kutsui Obamaa suuremmaksi kuin Jeesus joulukuussa 2009), hän olisi ollut vain tavallinen afroamerikkalainen Illinoisista. Samaa voidaan sanoa myös Adolf Hitleristä. Eli pointtini on nyt siinä, että ihminen nähdään karismaattisena vasta sen jälkeen, kun hänen poliittiset tai filosofiset ajatuksensa alkavat vetää puoleensa innostuneita seuraajia. Vasta liikkeen syntyminen johtajan ympärille, tekee hänestä karismaattisena pidetyn henkilön. Se minkälainen liike tämän johtajan ympärille sitten syntyy, riippuu kuten Nyomarkay totesi, ”olemassa olevasta poliittisesta kulttuurista”. Massaliikkeen syntyminen ei siis ole yksistään johtajan karisman varassa. Ajan poliittinen kulttuuri ja muut myllerrykset vaikuttavat siihen paljon enemmän.

Tässä artikkelissa tarkoitukseni ei ole vain analysoida sitä poliittista kulttuuria, mikä vaikutti Führer-kultin syntymiseen 30 -luvun Saksassa, mutta myös nykyään vallitsevia poliittisia muotivirtauksia, joiden uskon edesauttavan sen globaalin massaliikkeen syntymisessä, mikä muodostuisi pian Prinssi Charlesin johtajuuden alle. Tätä ennen sanon kuitenkin muutaman sanan siitä magnetismista, jonka oletetaan puuttuvan Charlesin persoonasta. Kuten sanoin, tällainen havainto perustuu subjekiiviseen stereotypiaan siitä jollaisena julkisuus näkee Charlesin persoonan tällä hetkellä historiaa. Yksilön magnetismia ei voida kuitenkaan mitata hänen sen hetkisen kansansuosionsa pohjalta. Esimerkiksi, Hitlerin persoonaa pidettiin vastenmielisenä vielä 20 -luvun Saksassa, mutta 30 -luvulla hän yhdisti koko Saksan seuraamaan häntä sokeasti aina hautaan saakka. Miten hänen olemuksensa muuttui yhdessä vuosikymmenessä vastenmielisestä puoleensavetäväksi? Sama pätee Charlesiin. Kuinka halveksittavana hänet tänään sitten ikinä nähdäänkään, huomenna tilanne voi olla jo aivan toinen.

Tähän liittyen mieleeni muistuu yli kuuden vuoden takainen tapaus missä juttelin puhelimessa erään hyvän ystäväni kanssa, johon tutustuin Ison Kirjan Raamattuopistolla keväällä 2006. Kerroin hänelle tutkimuksistani joissa yhdistin Antikristuksen henkilöllisyyttä koskevat johtolangat Prinssi Charlesin. Hän reagoi tähän alkuunsa hyvin epäluuloisesti, koska Charles oli ilmeisesti liian ikävystyttävä tähän ”virkaan”. Mutta katsottuaan Youtubessa ehdottamiani videoita, hän soitti takaisin ja kertoi pitäneensä Charlesin olemusta äärimmäisen karismaattisena sanoen Prinssi Williamin – jonka charmia media hehkuttaa paljon enemmän – olevan isänsä  rinnalla melko ikävystyttävä hahmo (hyvä esimerkki siitä miten henkilön suosio värittää median mielikuvia siitä onko joku karismaattinen vai ei). Arvio piti yhtä myös omien havaintojeni kanssa sillä olen itsekin pannut merkille Charlesin silmiinpistävän karisman. Vaikka kyse on aina enemmän tai vähemmän subjektiivisista asioista, joihin kaikki eivät ehkä yhdy, samanlaisia havaintoja ovat tehneet monet muutkin, jotka eivät katso Charlesia sen stereotypian valossa, jonka media on hänestä luonut. Esimerkiksi Catherine Mayer kirjoitti Time -lehden lokakuun 2013 pääartikkelissa kuinka kruununperijän ulkokuori ”kätkee taakseen todellisen magnetismin”. Tai kuten hän ilmaisi sen toisessa lehtijutussa, ”hänellä on uskomaton henkilöhtainen magnetismi”.

Kerron yhden tällaisista eriskummallisista kohtaamisista, joita julkisuuden henkilöt ovat raportoineet vuosien varrella. Brittiläinen Hollywood-tähti Emily Mortimer kertoo vastustaneensa nuoruudessaan Britannian kuningasperhettä ja vihanneensa kaikkea sitä mitä tuo instituutio edusti. Se kaikki katosi yhdessä illassa, kun hän joutui kosketuksiin Prinssi Charlesin magneettisen vetovoiman kanssa. Kun hän joutui vasten tahtoaan huolehtimaan äitinsä – joka oli kuningasperheen tuttuja – ystävän vauvasta Prinssi Charlesin kutsumilla teejuhlilla Clarence Housessa, Mortimer muistelee, ”Minua kosketettiin olkapäähän ja siinä oli Prinssi Charles… En tiedä mitä tapahtui. Minä vain kadotin tajuntani. Olin niin yli-innostunut… Vajosin matalaan niiaukseen ja menin vain tulipunaiseksi ja hän oli niin lumoava ja kiltti. Käännyin ympäri katsomaan tuota vauvaa, josta minun oli tarkoitus huolehtia ja vauva oli täysin kadoksissa. Ei ollut merkkiäkään tästä vauvasta… Minut nujerrettiin täysin emotionaalisesti tavattuani Prinssi Charlesin, jota luulin vihanneeni mutta osoittautuikin, että että olin rakastunut häneen.” Jos Prinssi Charlesilla on tämä pelottava kyky saada hänen entiset vihaajansa rakastumaan häneen, niin se kertoo hyvin voimakkaasta hypnoottisesta vaikutuksesta, joka hänen persoonallaan on ihmisiin.

Entä onko hänestä sitten Hitlerin kaltaiseksi kansanvillitsijäksi eli demagogiksi? Ilmestyskirjan 12. luvussa Saatanaa on kutsuttu ”koko maanpiirin villitsijäksi” vaikka parempi käännös olisi tosin ”pettäjä” eikä ”villitsijä”. Charlesin ulkoinen olemus saattaa olla monessa suhteessa Hitlerin täydellinen vastakohta. Jos Hitleriä leimasi ”gangsterin eleganssi” ja ”epileptinen käytös villeine elehtimiseneen”, Charlesin olemus heijastaa paremminkin yläluokkaisen herrasmiehen hillittyä eleganssia paljon sävyisemmällä käytöksellä – kuin filmien Dracula (johon Charles itse haluaa samaistua), joka peittää paholaismaisen luontonsa siniverisen aristokraatin pinnalliseen charmiin ja ystävällisyyteen. Demagogin rooliin ei tarvita välttämättä suu vaahdossa huutavaa ja agressiivisesti viittoilevaa Hitlerin kaltaista rähinöitsijää. Charlesin kyky innostaa massat hurmokselliseen messuamiseen nähtiin kesäkuussa 2012, kun hän piti päätöspuheen äitinsä valtakauden 60 -vuotisjuhlakonsertissa. The ‘Great Speech’ Consultancy raportoi tuon viiden minuutin pituisen puheen kääntäneen kansalliset gallupit Prinssi Charlesin eduksi, kun tätä edeltäneet mielipidemittaukset olivat osoittaneet brittien toivovan Prinssi Williamia heidän seuraavaksi hallitsijakseen.

Tämä puhetehokeinoja mainostava verkkosivu kertoi kuinka Buckinghamin palatsin edustalle ja The Mallin kadulle ahtautunut monituhatpäinen yleisö ”nautti tästä ennennäkemättömästä spektaakkelista missä kuninkaallinen leikki kansankiihottajaa.” Charlesin yllytyksestä yleisö alkoi huutaa hänen isänsä Philipin nimeä, että tämä kuulisi heidän juhlintansa sairaalaan asti, jonne tämä oli joutunut  konsertin ajaksi. Joten Charlesin puhelahjat riittävät kyllä kansanjoukkojen villitsemiseen. Tuo puhe juhlisti hänen äitinsä Elisabet II:n 60 -vuotista valtakautta eikä siinä ollut minkäänlaista poliittista sisältöä. Mutta myös poliittisella areenalla Charles on todistanut hänen kykynsä innostaa ja inspiroida. Esimerkiksi helmikuussa 2008, kun hän matkusti Brysseliin ja piti puheen EU:n parlamentissa missä hän kutsui EU:n vallan tehostamiseen taistelussa ilmastonmuutosta vastaan, BBC kertoi Charlesin puheen saaneen parlamentaarikot osoittamaan suosiotaan seisaaltaan. Ainoa, joka jäi istumaan paikalleen, oli Britannian itsenäisyyspuolueen Nigel Farage, joka oli tyrmistynyt Charlesin puheen sisällöstä, mikä vaati EU:lle entistäkin suurempia valtuuksia.

Toinen esimerkki oli hänen puheensa kestävästä maataloudesta Washington, D.C.:ssä toukokuussa 2011. Charlotte Germane raportoi: ”Prinssi Charles voi lopettaa valittamisen ettei kukaan ota häntä vakavissaan. Hänen äskeinen pääpuheensa Washington, D.C.:n Future of Food -konferenssissa toi hänelle ylistäviä arvosteluja ja se lähettiin suorana verkossa”. Charlotte jatkaa kertomalla kuinka Prinssin puhe ”laukaisi välittömän reaktion Twitterissä kutsuilla, jotka vaativat että puhe tulisi lukea jokaiselle koululaislapselle Yhdysvalloissa.” Tosiasiassa Prinssin puhe teki niin suuren vaikutuksen amerikkalaiseen yleisöön, että se julkaistiin vuosi myöhemmin pienen kirjan muodossa. Oscar palkitun Al Goren filmin Epämiellyttävä totuus (2006) tuottaja Laurie David oli myös yksi noista juhlavieraista, joka kuunteli Prinssin puhetta paikanpäällä. Hän kirjoittaa:

Ei ole mitään vastaavaa kuin istua yleisössä ja mennä kananlihalle kuunnellessa suurta visionääriä, joka kertoo asiat kuten ne ovat. Sanotaan ettei salama iske kahdesti, mutta kuullessani Prinssin puheen tuona päivänä, tunsin samanlaisen tärinän jonka sain ensikerran nähdessäni Al Goren diaesityksen globaalista lämpenemisestä. Goren voimanäytös erottui koska se oli selkein, kaikkein ytimekkäin selitys meidän ilmastokriiseistämme, jonka olin koskaan kuullut. Nyt toinen vanhempi valtionmies, Prinssi Charles, puhuu rohkeasti toisesta kriisistä, johon meidän tulee kiireellisesti vastata. Kaunopuheisilla sanoilla, selkeydellä ja hartaalla intohimolla, Prinssi selitti mikä oli mennyt niin pahasti pieleen ruokaketjussamme – ja miten me voimme oikaista sen. Prinssin puhe oli molempia kauhistuttava ja mieltä ylentävä.

Kauhistuttava, koska olemme sössineet todella ruokasysteemimme – ja ruokasysteemimme on tämän seurauksena pilannut terveytemme, ympäristömme ja ilmastomme. Mutta puhe oli lopulta mieltä ylentävä, koska kuten Prinssi huomioi, ”On myös vaihtoehtoisia tapoja kasvattaa ruokamme … mikä vaatisi hyvin pitkän matkan ratkaistaessa joitain ongelmia joita kohtaamme.” Oli hyvin vaikuttavaa nähdä Charlesin käyttävän huomattavaa vaikutusvaltaansa tukeakseen näkyä paljon ekologisesti valistuneemmalle ruokasysteemille. Hän on elänyt ja hengittänyt näitä aiheita jo vuosikymmeniä, ollen rohkea julkinen ääni massiivisen, agressiivisen intressejä vastaan. Olin niin innoittunut, että halusin auttaa Prinssin puheen löytävän laajemman yleisön. Onnekkaasti, kaverit Rodale Books kustannusyhtiössä Grace Foundationin sekä Patrick Holdenin avustamana jakoi innokkuuteni ja auttoi julkaisemaan sen.

Siniverinen Che Guevara

Huomaatko kuinka yhtäkkiä Charlesin imago on muuttunut 90 -luvun halveksitusta avionrikkojasta globalisaation vastaiseksi sankarilliseksi vallankumoustaistelijaksi. Yhä useammalle hän on Daavid, joka on nostanut äänensä tämän päivän Goljatia vastaan, ”massiivisen, agressiivisen intressejä vastaan” eli maksimaalista voittoa tavoittelevaa suurteollisuutta, joka ei piittaa luonnon tai ihmisten hyvinvoinnista. Suurteollisuuden näkeminen aikamme ”Frankensteinin hirviönä” näyttää olevan päivän poliittinen muotivirtaus. Oli kyseessä sitten ilmastoa saastuttavien fossiilisten polttoaineiden, GMO -ruoan, tai vapaan markkinatalouden leviämisen aikaansaaman monokulttuurin vastustaminen, kaikki palaa tähän samaan hirviöön – suurteollisuuteen ja sen valtaa pönkittäviin markkinavoimiin. Tällainen suurteollisuuden vastaisuus ei ole ominaista vain punavihreässä vasemmistossa vaan nyt se on levinnyt myös joihinkin oikeistolaisiin piireihin – etenkin äärioikeistolaisiin suuntauksiin. Kaikista suurin demoni on tietysti GMO -siemeniä kauppaava Monsanto, jonka häikäilemätöntä yritystä ”Äiti Maan patentoimiseksi” vastustaa fanaattisesti myös Prinssi Charles, joka oletetaan taistelevan luonnon ja ihmiskunnan puolella suuren rahan kasvotonta koneistoa vastaan. GMO -teknologian vastustaminen tällaiselta sosioekonomiselta pohjalta on kuitenkin kovin heikosti harkittua tieteen- ja tutkimusten vastaista poliittista populismia, kuten kirjoitin tästä artikkelissani Miksi puolustan geenimuunneltua kasvinjalostusta ja miksi sinunkin tulisi?

Lasten sokeutumista ja nälänhätää ehkäisevän GMO teknologian torjuminen syyryritysten mukana on ”lapsen heittämistä pesuveden mukana pois”. Se ei perustu rationaaliseen ajatteluun sillä sen lähtökohta on suurteollisuuden ja teknologian itsensä vastaisessa tunteellisessa luontoromantiikassa. Jopa Greenpeacen entinen toiminnanjohtaja Stephen Tindale on myöntänyt tänään, että hänen aikaisempi GMO vastaisuutensa perustui vihreän ideologiansa luontoa romantisoivaan subjektiiviseen maailmankuvaan eikä vertaisarvioituihin tieteellisiin tutkimuksiin, jotka kerta toisena jälkeen ovat vahvistaneet teknologian turvallisuuden ja hyödyn ihmisille ja luomakunnalle. Kristittyjen olisi myös hyvä tietää, että tuon teknologian kehitti alkujaan Raamatun Jumalaan uskova kristitty tiedemies, tohtori John Sanford, joka on aikamme johtavia kreationismin puolestapuhujia. Kirjoitin aikaisemmin, että suuren johtajan karisman tunnistaminen vaatii ensin liikkeen syntymistä tämän johtajan ympärille, joka on valmis edistämään johtajansa ideoita suurella innostuneisuudella ja antaumuksella. Tällainen liike on ollut kasvamassa jo ainakin vuodesta 2010 lähtien, kun Charles julkaisi ajatusten pohjalta hänen ensimmäisen poliittisen manifestinsa – kirjan ja TV-dokumentin nimeltä Harmony.

Tuon manifestin kumoukselliset ajatukset paljastuvat jo sen avauslauseesta missä Charles julistaa täysin peittelemättä, ”Tämä on kutsu vallankumoukseen!” Jo helmikuussa 2006 BBC paljasti kuinka kruununperijä näki roolinsa ”’tosinajattelijana’ työskentelemässä vallitsevaa poliittista konsensusta vastaan.” Näiden paljastusten tultua julki, ei ollut epätavallista törmätä internetissä kuviin missä Charlesin kasvot oli kuvakäsitelty Che Guevara -tyyppisiin propagandajulisteisiin (viereiseen kuvaan olen lisännyt vain tekstin päälle). Kun Prinssi Charles itse kertoi NBC:n uutisankkuri Brian Williamsille marraskuussa 2010, ettei hänen tavoitteensa ”ole yhtään vähempää kuin maailmantalouden uudelleen luominen”,  tällainen Che Guevara -vertaus näyttää melko oikeutetulta. Harmonyn sisältämä apokalyptinen viesti voitaisiin tiivistää seuraavaan lauseeseen: Valistuksen ajan tuoman materialistisen maailmankuvan vahingollinen suhde luontoon ja sen sosioekonomiset seuraukset ovat johtaneet nykyisiin sosiaalisiin, ekonomisiin ja ekologisiin kriiseihimme, jotka uhkaavat nyt koko planeetan elämän olemassoloa. Läntisen sivilisaation kulmakivi, kasvuun tähtäävä vapaa markkinatalous, ei ole Prinssin mielestä osa ratkaisua vaan osa ongelmaa.

Hitlerin valtaanousun hengellinen tausta

Tässä kohtaa on syytä palata kertaamaan jälleen historiaa. Nimittäin sama poliittinen kulttuuri, mikä vaikutti 20 -luvun Saksassa ja mikä keräsi Hitlerin ympärille innokkaita seuraajia, vaikuttaa nyt tämän päivän maailmassa paljon globaalimmin ja juuri tämä tekijä on se millä on potentiaalia saada aikaan 30 -luvun Saksan kaltainen massaliike Charlesin ajatusten ympärille. Edellä vertasin Charlesia Che Guevaraan, 60 -luvulla vaikuttaneeseen Kuuban marxilaiseen vallankumousjohtajaan, johtuen hänen kapitalismin vastaisesta poliittisesta ohjelmastaan. Mutta en väitä, että Charles kannattaisi marxilaista ideologiaa. Hänen ideologiansa poliittinen väri ei ole punainen vaan vihreä. Tarkemmin ottaen siinä yhdistyy punainen, vihreä ja ruskea, mutta palaan tähän asiaan vielä myöhemmin. Olennaista tässä on nyt se, että 20 -luvun äärioikeiston poliittinen väri ei ollut itseasiassa ruskea (nimitys tulee Hitlerin SA joukkojen käyttämistä ruskeista univormuista) vaan ruskeanvihreä.

Natsismi oli aate missä suurteollisuuden vastainen luontoromantiikka yhdistyi kiihkonationalistiseen kansallisromantiikkaan ja antisemitismiin. Samalla kun kansallisromantiikka on nykyisin poliittinen kirosana, luontoromantiikka on niin kiinteä osa meidän poliittista ja aatteellista kulttuuriamme, että jos joku uskaltaa tuoda esiin vihreän ideologian historiallisen yhteyden natsismiin, häntä aletaan syyttää ”natsikorttiin” turvautumisesta tai Reductio ad Hitlerum -argumentaatiovirheestä. Natsikorttia on kyllä hyväksyttävää käyttää silloin, kun se tulee Donald Trumpin tai Jussi Halla-ahon kaltaisiin kansallishenkisiin johtajiin, jotka vastustavat monikulttuurisuutta nationalistsista lähtökohdista. Prinssi Charles on sen sijaan monikulttuurisuuden suuri tukija. Hänelle ja hänen seuraajilleen ongelma ei ole monikulttuurisuus vaan monokulttuurisuus, joka tuhoaa globalisaation leviämisen myötä meidän luontomme ja kulttuuriemme monimuotoisuutta. Ironista tässä on se, että myös äärioikeisto vastustaa monokulttuuria. Tällä nimittäin tarkoitetaan amerikkalaisen kulttuurin, sen instituutioiden ja suurteollisuuden hegemoniaa. Äärioikeistohan vastustaa amerikkalaisen kulttuurin leviämistä ja sen syövyttävää vaikutusta Euroopan kansallisten yhteisöjen omalle kulttuuriperimälle.

Itseasiassa jotkin äärioikeiston ryhmät näkevät islamin liittolaisenaan taistelussa amerikkalaisuuden ja ”juutalaisen kapitalismin” ylivaltaa vastaan. Tässä he ovat löytäneet yhteisen sävelen globalisaatiota vastustavan vasemmiston kanssa. Kaikki lienevät olevan perillä Hitlerin valtaanousun päävaiheista. Versaillesin rauhan (1919) kansallinen nöyryytys Saksalle; vuoden 1923 hyperinflaatio, jonka aikana Hitler nousi kansalliseen julkisuuteen epäonnistuneella olutkellarivallankaappauksellaan; Hitlerin poliittisen uran alku 20 -luvun puolivälissä; ja lopulta vuonna 1929 Wall Streetiltä alkanut lama, joka vei miljoonilta saksalaisilta työpaikan ja nosti kansallissosialistisen puolueen suosion pilviin. Monet ovat pelänneet 30 -luvun historian kertautuvan tämän hetkisessä Euroopassa. Vuonna 2008 alkanut taantuma yhdessä monikulttuurisuuden ongelmien ja pakolaiskriisin tuoman muukalaisvihan myötä on johtanut jälleen äärioikeiston uuteen nousuun. Kaikki maahanmuutto- tai islamkriittiset puolueet eivät ole äärioikeistolaiseksi, mutta sellaiset kuin Saksan NPD tai Kreikan Kultainen aamunkoitto (jonka tunnus on tyylitelty hakaristi) ovat tunnettuja niiden äärioikeistolaisista kytkennöistään.

Samalla kun monet näkevät uudelleen heränneen nationalismin uhkana ”Hitler II” nousulle, harva osaa odottaa, että uusi Führer tulisikin nousemaan hyvin anti-nationalistisista voimista. Niistä voimista, jotka nationalismin ja muukalaisvihan elpymisen pelossa vaatii kansakuntia luovuttamaan kansallisen suvereniteettinsa epädemokraattiselle maailmanhallitukselle. Juuri tällaisen kehityksen Johannes näki Ilmestyskirjan 13. luvussa. Mutta sekulaarit toimittajat, joilta puuttuu hengellinen näkökyky, varoittavat yksistään Euroopan kansallishenkisten liikkeiden vaaroista uuden Hitlerin kasvualustana. Mutta Antikristus – uusi Führer – ei tule olemaan kansalliskiihkoilija vaan huipputason globalisti (Ilm. 13:7). Kun sanon Prinssi Charlesin vastustavan globalisaatiota, en tarkoita sillä maailman yhdentymiskehitystä. En tarkoita sillä sellaisten instituutioiden kuin EU:n parlamentin ylikansallista valtaa jäsenmaidensa lainsäädännöstä. Kuten edellä kävi ilmi, Englannin tuleva kuningas vaatii EU:lle vieläkin suurempaa valtaa vastauksena ilmastonmuutoksen oletettuun uhkaan. Globalisaatiota vastustaessaan Prinssi puhuu yksistään globaalista kapitalismista – kylmän sodan jälkeisestä uudesta maailmanjärjestyksestä mitä on ohjattu vapaan markkinatalouden ylivallan periaatteilla.

Anti-globalisaatio liikettä kutsutaan nykyisin nimellä alter-globalisaatio sillä se kannattaa vaihtoehtoista globalisaatiota – ei sitä mikä perustuu USA:n ja kapitalismin hegemonialle. Sen puhemieheksi noussut Prinssi Charles taistelee siis yhden maailmanjärjestyksen ja maailmantalouden puolesta, mutta vastustaa kapitalismia, jonka hän näkee syypäänä maailman ekologisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Vuonna 2010 hän kertoi NBC:n Brian Williamsille: ”Kaikki ovat kauhuissaan. He näyttävät ajattelevan sen ehdottamisen, että taloustieteelle on myös toinen näkökanta, olevan jokin hirviömäinen uhka kapitalismille itselleen”. Muutamaa kuukautta myöhemmin hän puhui taas EU:n parlamentissa ja viittasi sarkastisesti niihin, jotka vihjaavat hänen ja IPCC:n hallitsevaa ilmastotiedettä kannattavien tiedemiesten olevan osa salaliittoa, jonka päämäärä on ”heikentää ja harkitusti tuhota koko markkinaperusteinen kapitalistinen systeemi, joka nyt hallitsee maailmaa”. Mutta kuten kerroin joulukuussa Pariisin ilmastokokousta käsitelleessä artikkelissa, hänen ystävyytensä ekotaistelija ja miljardööri Maurice Strongiin, joka on paljastanut salaisen unelmansa olevan kapitalismin valtarakenteiden tuhoaminen maailman kulutusjuhlien lopettamiseksi, osoittaa että hän saattaa hyvinkin kuulua juuri tällaiseen salaliittoon mihin hän itse viittaa.

Hitler ennusti, että natsismin seuraava kehitysaskel ei olisi enää nationalismiin perustuva kansallisuusaate vaan vaan arjalaisen eliitin johtama globaali maailmanvaltio. Hänen on kerrottu sanoneen: ”Rodun mielikuvan kanssa kansallissosialismi tulee jakamaan vallankumoustaan ulkopuolelle ja järjestämään maailman uudestaan… Minun täytyy rohkaista ’kansallisia’ tunteita oman etuni syistä; mutta olin jo tietoinen, että ’kansakunta’ ajatuksella voisi olla vain väliaikainen arvo. Päivä tulee, jopa täällä Saksassa, jolloin se mikä tunnetaan ’nationalismina’ tulee käytännössä häviämään. Sen paikan maailmassa ottaa mestareiden ja valtaherrojen universaali yhteiskunta” (Abir Taha: Nietzsche, Prophet of Nazism: The Cult of the Superman, s. 104). Kansallissosialismin vastakohtana kommunismia on kutsuttu kansainväliseksi sosialismiksi sillä yksi sen päätavoitteita oli valtiottoman ja luokattoman maailmanvaltion perustaminen. Tämä oli juutalaisen Lev Davidovitš Trotskin kannattama sosialismin muoto, jota antisemiittinen Stalin sittemmin vastusti. Lännessä tätä maailmanvaltion ideaa ovat ajaneet monet yhden maailmanjärjestyksen ideaa kannattaneet eliittiseurat, kuten vuonna 1883 Lontoossa perustettu Fabian Society, joka on pyrkinyt sosialismin asteittaiseen laajentamiseen ilman mullistuksia. Fabian Societyn kuuluisin jäsen lienee ollut brittiläinen tieteiskirjailija H.G. Wells (1866 – 1946), joka kirjoitti avoimesti yhden maailmanhallituksen suunnitelmista kirjoissaan The Open Conspiracy: Blueprint for a World Revolution (1928) ja The New World Order (1940).

Väittelin kirjani kolmannessa osassa siitä, että Antikristuksen perustaman maailmanjärjestyksen luonne ei olisi niinkään marxismin ajatuksille rakennettu sosialistinen maailmanvaltio vaan natsismiin juurtuva fasistinen maailmanvaltio – tuo Hitlerin ennustama ”mestareiden ja valtaherrojen universaali yhteiskunta”. Tätä tukee mm. Ilm. 13:16, jonka mukaan Antikristuksen globaali yhteiskunta yhdistää ”kaikki, pienet ja suuret, sekä rikkaat että köyhät, sekä vapaat että orjat”. Tämä ei puhu marxilaisuuden luokattomasta yhteiskunnasta, jonka kommunismi pyrki saavuttamaan luokkataistelun avulla. Antikristuksen yhteiskunta ei hävitä erilaisia yhteiskuntaluokkia – ei edes orjaluokkaa – vaan yhdistää ne kaikki yhden maailmanvaltion alaisuuteen. Se ei poista köyhien ja rikkaiden välistä luokkajakoa, mutta se lopettaa luokkataistelun ja yhdistää ne molemmat pedon merkin kantajaksi. Tämän merkin kantaminen merkitsee sitä, että köyhien ja rikkaiden välinen vihollisuus pannaan syrjään, jotta kaikki yhteiskuntaluokat yhdistyisi pedon palvontaan ja ”murtaisi yhteistä leipää” hänen nimensä kunniaksi. Se on Saatanan apinoima vastine seurakunnalle missä ei ole ”juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa” (Gal. 3:28).

Hitlerin kansallissosialismi oli nimensä mukaisesti sosialismin muoto, mutta toisin kuin marxismi se ei uskonut kaikkien ihmisten tasa-arvoon eikä se tavoitellut luokkataistelun käynnistämää luokatonta yhteiskuntaa. Tämän sijaan se hyödynsi ensimmäisen maailmansodan jälkeistä volksgemeinschaft ihannetta, mikä pyrki kansalliseen ja rodulliseen yhtenäisyyteen. Wikipedian mukaan sen tavoiteena oli ”hajottaa elitismi ja yhdistää kansa luokkajakojen ylitse ja saavuttaa kansallisen päämäärä”. Tässä opissa myös Saksan luonnolla ja maaseudulla nähtiin olevan erottamaton side kansan vereen, sen historiaan ja traditioon. Hitler yhdisti saksalaisten vereen monia mystisiä ja jumalallisia ominaisuuksia. Häntä piti sitä Kristuksen pyhää verta kantavana Graalin maljana, keskiaikasen mytologian tarunhoitoisena esineenä, joka esiintyy Hitlerin suosiman antisemiittisen säveltäjän Richard Wagnerin oopperassa Parsifal. Hänen on kerrottu sanoneen, ”Parsifalista minä luon uskonnon”. Siinä kun kommunismin filosofisena aatesuuntana oli ateismi, natsismissa se oli esoteerinen panteismi, joka pyrki herättämään henkiin muinaisen germaanisen pakanuuden.

Hitler julisti, ”Ihmisestä on tulossa jumala. Ne jotka näkevät kansallissosialismin vain poliittisena liikkeenä, eivät tiedä siitä juuri mitään. Se on jopa enemmän kuin uskonto. Se merkitsee tahtoa luoda ihmiskunta uudelleen.” Vuonna 1933, kun Hitler nousi valtaan, hän antoi kannattajilleen väistämättömän valinnan, ”Meidän kansallemme on ratkaisevaa tunnustaako se juutalaiskristillisen uskon ja sen sääliin perustuvan etiikan vai vahvan sankarillisen uskon luonnon jumaluuteen, meidän omaan kansaamme, kohtaloomme ja vereemme.” (Occult History of the Third Reich, 1991). Jos löydät jostakin edellä mainitun DVD dokumentin, suosittelen ostamaan sen. Tuossa dokumentissa paljastuu nimittäin natsismin okkulttiset juuret ja sen yhteydet aristokraattiseen luonnonsuojelu liikkeeseen, joka vastusti teollisen ajan luonnosta ja ”luonnollisuudesta” vieraannuttavia voimia. Tällainen teollisen ajan vastainen luontoromantiikka oli suosittua etenkin Euroopan aristokratian keskuudessa 1900 -luvun alussa. Myös Saksan nuorison keskuudessa syntyi tuon ajan hippiliike, Lebensreform, jonka ”tavoitteena oli palauttaa  luonnollisempi elämäntyyli”. Liikkeen jäseniä yhdisti ”mystinen rakkaus Saksan maaseutuun sekä kansantarinoiden ja rituaalien kunnioitus.”

Aivan kuin nykyiset uuspakanat ja new age ”henkisyyden” harjoittajat, myös Lebensreformin jäsenet torjuivat tieteen ja lääketieteen teollisen ajan tuotteina samalla kun ”kasvisravinto, yrttihoidot, nudismi, yhteisasuminen ja meditaatio tulivat muotiin.” Tuo liike veti puoleensa etenkin spiritistisiä, astrologisia ja okkulttisia lahkoja ja 30 -luvulla sen huomattavimpiin jäseniin kuului SS:n johtaja Heinrich Himmler, joka oli kiinnostunut okkultismista ehkä vieläkin syvemmin kuin Hitler. Oxfordin historian professorin Anna Bramwellin vuonna 1989 julkaistu Ecology in the 20th Century osoittaa seikkaperäisesti – kuten Mikko Paunio kirjoittaa Vihreä Valheen sivulla 73 -, ”että natsismi oli ajan ideologisista virtauksista vihreiden protoajatusten riivaama. Itse asiassa Kolmas Valtakunta oli radikaali, ympäristötietoinen yhteiskunta, jossa panostettiin ruoan luomutuotantoon, metsien istuttamiseen, luonnonsuojeluun, naturalismiin, uuspakanuuteen, holistiseen tieteeseen, eläinten oikeuksiin, auringon palvontaan, herbalismiin, antikapitalismiin, ekologiaan ja antiurbanismiin. Siellä oltiin aktiivisesti huolissaan myös kemiallistumisesta ja saastuttavasta teollisuudesta.” 

Nyt joku vihreä intoilija voisi sanoa, että ”show what!” Jos kansalliskiihkoilu ja antisemitismi oli natsismissa miinusta niin ympäristöaktivismi oli sen plussaa. Yritänkö sanoa, että koska Hitler oli kasvissyöjä, niin kaikki kasvissyöjät ovat natseja? En tietenkään, mutta tällainen vastaväittäjä ei ymmärtäisi kuinka natsien vihreässä intoilussa oli kyse heidän uskonnostaan. Natsismin tärkeimpien opinkappaleiden – kuten eugeniikan eli rodun puhdistamisen yhteiskunnan ei-toivottujen steriloinnilla tai kaasuttamisella – filosofinen, tieteellinen ja eettinen perusta oli tässä luontoromantiikassa. Natsismi oli pohjimmiltaan darvinistisen ”tieteen” ja panteistisen luontouskonnon sekoitus. Siinä Charles Darwinin opit luonnonvalinnasta ja ”sopivimpien eloonjäämisestä” sekottui uuspakanoiden vaatimuksiin korvata juutalais-kristillisen uskon heikkoja säälivä etiikka muinaisen pakanuuden luontoa ja luonnollista järjestystä pyhittävällä filosofialla, mikä vaati yhteiskunnan heikoimpien uhraamista vahvimpien henkisen ja rodullisen evoluution tieltä. Tämä sama verenhimoinen kutsu maailman ”ylimääräisen liikaväestön” kylmäveriseen hävittämiseen kuullaan yhä tänään monien uuspakanoiden ja radikaalin ympäristöliikkeen syvä ekologien suista.

Natsismi saattaa olla jo kadonnut, mutta sen takana vaikuttanut maailmankatsomus, joka kutsui luonnon jumalille annettuihin ihmisuhreihin, elää yhä tänään natsismin hengellisissä perillisissä. Mutta sekulaari maailma tarkastelee natsismia vain pelkkänä poliittisena ja sosiaalisena liikkkeenä tai ääri-ideologiana, jolla ei olisi mitään hengellistä taustaa. Vielä pahempaa, uusateistit yrittävät assosioida sen hengelliset juuret kristinuskoon huolimatta johtavien natsien avoimen kristinuskon vastaisista puheista ja opeista. On kaunistelematon tosiasia, että muinaisessa pakanuudessa ihmisuhrit olivat hyvin yleisiä. Esimerkiksi kristinuskoa edeltäneessä Britanniassa luontoa palvoneet druidit polttivat ihmisiä elävältä suuressa vitsoista punotussa häkissä, jotta maa olisi siunannut heitä mahdollisimman suurella sadolla. Viimeisimmät arkeologiset löydöt ovat vahvistaneet tämän Julius Ceasarin kertomuksen druidien ihmisuhreista. Ei ole siten yllättävää, että tämän päivän johtavan ekofasistin Prinssi Charlesin äiti Elisabet II vihittiin druidiksi jo vuonna 1946.

Vesimiehen ajan Messias 

Okkultistit ovat odottaneet jo vuosikymmeniä Vesimiehen ajan Messiaan saapumista. New Age liikkeen opeissa Vesimiehen aika merkitsee käynnissä olevaa siirtymävaihetta jossa 2000 vuotta sitten alkanut Kalojen aikakausi eli kristillinen ajanjakso olisi päättymässä ja siirtymässä uuteen aikakauteen missä läntinen ajattelutapa muuttuisi itäiseksi, kun idän uskonnot yleistyvät yhteiskunnan kaikilla osa-alueilla. Skotlantilaisen New Age -pappi Benjamin Cremen telepaattisesti vastaanotetuissa viesteissä tämän Uuden Ajan Messiaan asuinpaikan on kerrottu olevan Lontoossa ja Cremen ensimmäisen viestin mukaan hänen olisi pitänyt esittäytyä maailmalle jo kesäkuun 21. 1982. Tämä oli sama päivä jolloin Charles ja Diana ilmoittivat heidän esikoisensa Williamin syntymästä. Puoli vuotta myöhemmin Charles alkoi edistää julkisesti hänen New Age uskomuksiaan vaihtoehtohoitoihin yms. Samoihin aikoihin hän käynnisti yli 30 vuotta kestäneen taistelunsa luonnon puolustamiseksi. Prinssin ihailija David Lorimer kertoo kirjassaan Radical Prince (Floris Books, 2004), sivulla 236:

Se on ollut tämän kirjan teesi ja Walesin Prinssin väite, että mekanistinen ja materialistinen elämänkatsomus on rajoittunut ja vanhentunut ja on asteittain syrjäytetty systeemeillä, jotka perustuvat hengellisiin, holistisiin ja ekologisiin periaatteisiin. Walesin Prinssi on tämän siirtymän eturintamassa, artikuloiden ja ilmentäen integroitunutta maailmankuvaa hänen filosofiassaan ja työssään, joka vastaa Cultural Creativesina tunnettua kasvavaa liikettä, jotka ovat uuden maailman systeemin edelläkävijöitä. Hänen kokoaiskuvansa vastaa sitä mitä evolutionaarisen systeemin teoreetikko Ervin Laszlo, Budapestin klubin presidentti, kutsuu kestäväksi Holos sivilisaatioksi, mikä menee sen puhtaasti rationaalisen Logos edeltäjänsä toiselle puolen. Samalla kun Prinssin kriitikot ylivoimaisesti taipuvat korostavan mekanistisia ja materialistisia argumentteja, hänen tukijansa omaksuvat samanlaiset hengelliset, holistiset ja ekologiset periaatteet. Tätä taistelua tai ”paradigma sotaa” ei pitäisi yksinkertaisesti vähentää kahtiajakoon moderni tiede vs. perinteinen uskonto. Siirtymä uuteen maailmankuvaan on tapahtumassa tieteessä ja lääketieteessä kuin myös muilla alueilla kuten psykologiassa ja hengellisyyden luonteessa itsessään, kuten olemme nähneet aikaisemmissa luvuissa.

Lorimer puhuu tässä nyt New Age liikkeen filosofian ja uuspakanuuden yli 30 vuotta jatkuneesta asteittaisesta esiinmarssista ja tunkeutumisesta tieteeseen, lääketieteeseen, psykologiaan ja koko hengellisyyden luonteeseen itsessään. Tämä Lorimerin liputtama idän holistinen filosofia juurtuu sen kaltaisiin 1800 -luvun mystikoihin, kuin H.P. Blavatsky, joka oli merkittävä taustajavaikuttaja natsijohtajien okkulttisessa maailmankatsomuksessa. Tämä sama nainen on kirjoittanut mm. seuraavaa: ”Saatana, tai raivokas punainen lohikäärme… [on] meidän kiusaajamme ja vapahtajamme, meidän älykäs vapauttajamme ja pelastajamme.” Kirjassaan Harmony Prinssi Charles ylistää Blavatskyn opetuslasta Rudolf Steineriä, joka kehitti niin sanotun biodynaamisen maanviljelyn, mikä on astrologiaan perustuva luomuviljelyn muoto. Lainasin aikaisemmin Professori Joseph Nyomarkayn määritelmää karismaattisesta auktoriteetistä: ”Jos henkilö meinaa muuttaa menestyksekkäästi epätavallisuuden karismaksi, hänen tulee ottaa itsensä vakavasti; hänen tulee nähdä itsensä valittuna täyttämään jokin historiallinen tehtävä. Tunne missiosta ja sen täydennys, välttämättömät poliittiset taidot, ovat edellytyksiä karismaattisen oikeutuksen perustamiseksi.”

Jos meidän olisi etsittävä vakavasti otettavaa Antikristus-ehdokasta, joka voisi lumota eräänä päivänä koko maailman hänen jalkojena juureen, niin välttämätön edellytys tähän olisi ensinnäkin se, että tällainen henkilö uskoo itse olevansa korkeampien voimien valitsema yksilö, jonka kohtalona on täyttää jokin messiaaninen tehtävä. Kiinnostuin ensikertaa Prinssi Charlesin roolista mahdollisena Antikristus ehdokkaana, kun luin 12 vuotta sitten Cutting Edge Finland sivulla suomennetun artikkelin nimeltä ”Prinssi Charles julistettu ”maailman pelastajaksi” ja hänestä on suunnitteilla patsas!” Tässä jutussa oli lainattu Fox News’in uutista, jonka mukaan Charlesille suunniteltiin rakentaa Brasiliassa Palmas-nimiseen kylään elämänkokoista patsasta missä hänet kuvataan taivaasta saapuvana lannevaatteisena puolijumalana, joka tulee pelastamaan hädässä olevaa maailmaa. BBC:n uutisessa kerrottiin kuinka Prinssi itse oli vastaanottamassa tämän patsaan pienoisversiota ja hän valtuutti sen täysikokoisen version rakentamisen sanoen olevansa ”hämmästynyt” ja ”syvästi kosketettu”.

Kaksi vuotta tämän uutisen jälkeen julkaistussa David Lorimerin bestseller kirjan johtopäätöksessä kirjailija lainaa Walesin Prinssin paljon puhuvaa lausuntoa, joka ”antaa täydellisimmän ilmaisun hänen perusmotivaatiosta ja pyrkimyksestä” (painotukset minun):

Kun olen kasvanut vanhemmaksi, olen asteittain alkanut tajuamaan, että koko elämääni on tähän asti motivoinut halu parantaa – parantaa revitty maalaismaisema ja myrkytetty maaperä; julmasti murskattu kaupunkikuva, missä harmonia on korvattu epäsoinnulla; parantaa jakaumat intuitiivisen ja rationaalisen ajattelun välillä, mielen, ruumiin ja sielun välillä, niin että meidän ihmisyytemme temppeli voisi olla jälleen pyhän lieken valaisemaa; tasoittaa hirviömäinen keinotekoinen muuri, joka on pystytetty tradition ja nykyisyyden välille; ja ennen kaikkea, parantaa kuolettavasti haavoitettu sielu, joka yksinään voi varoittaa meitä Jumalan leikkimisen typeryydestä ja sen uskomisesta, että tieto itsessään korvaa viisauden.

Prinssi Charles yrittää siis varoittaa meitä ”Jumalan leikkimisen typeryydestä”, mutta samalla hänen tukijoitaan, kuten David Lorimeria, ei näytä häiritsevän, että hän itse on tässä se, joka leikkii Jumalaa lausunnoillaan kuten ”minun elämääni motivoi halu parantaa kuolettavasti haavoitettu sielu”. Jokainen kristitty tietää, että vain Jumala voi parantaa meidän kuolettavasti haavoitetun sielumme Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa tai ”valaista meidän ihmisyytemme temppelin pyhällä liekillä”. ”Jumalan leikkimisellä” Prinssi tarkoittaa tässä lähinnä sellaista tieteelliseen rationalismiin ja materialismiin liitettyä ajatusta, jonka mukaan me voimme päihittää monet ihmiskuntaa vaivaavat ongelmat meidän teknologisilla keksinnöillämme, kuten kaikkein viimeisimmin kasvin geeniperimää muuttavalla GMO teknologialla. Olen yrittänyt tähdentää jo monissa yhteyksissä, ettei tällaisessa teknologiassa ole kyse mistään Jumalan leikkimisestä vaan Jumalan itsensä ihmiselle antamasta valtuutuksesta harjoittaa tieteellistä hallintavaltaa luomakunnan ylitse voidaksemme päihittää joitakin niistä ongelmista mitä syntiinlankeemus toi mukanaan luomakuntaan. (1. Moos. 1:28). Tämä hallintavalta luonnosta on juuri sitä minkä teollinen vallankumous on saanut aikaan ihmisen suhteessa luontoon yli 200 vuoden ajan.

Pakanuutta romantisoivien keskuudessa on tiedetty jo kauan, että tällä ilmiöllä oli suora syy–seuraussuhde juutalaiskristillisen uskon vaatimukseen hallita luomakuntaa Jumalan kuviksi luotuina luomakunnan kruunuina eikä mukautua luonnon lakien tai luonnollisen järjestyksen alamaisiksi, kuten pakanuus on opettanut. Kun tästä pakanallisesta ajattelusta innoituksena saanut natsismi vaati kansakuntaa hylkäämään juutalaiskristillisen uskon sääliin perustuvan etiikan ja elämään sen sijaan luonnollisen järjestyksen alamaisina, se ei tarkoittanut vain teollisen ajan ihmiselämään tuomien parannusten hylkäämistä, mutta myös darvinistisille periaatteille perustettua ankaraa lainsäädäntöä vahvimpin oikeudesta ja ”sopivimpien eloonjäämisestä”. Tosin sanoen, ”luonnon laki” oli heille yhtä kuin kymmenen käskyä muinaiselle Israelille. Jos Charlesin mieli oli häiriintyneellä kurssilla jo vuonna 2003, niin lopullinen todiste hänen sekoamisestaan tapahtui seitsemän vuotta myöhemmin. Tuolloin Britannian luetuin päivälehti Daily Mail uutisoi: ”Minun velvollisuuteni on pelastaa maailma: Prinssi Charles uskoo, että hän syntyi tarkoitusta varten!”

Uutinen perustui marraskuussa 2010 Amerikan TV:ssä julkaistuun Harmony-dokumenttiin – josta sen tuottajat julkaisivat kaksituntisen teatteriversion huhtikuussa 2012 – , jonka trailerissa Prinssi julistaa: ”Voin vain jollakin tavoin kuvitella, että huomaan syntyneenä tähän asemaan tarkoitusta varten. En halua lastenlasteni tai teidän tulevan luokseni ja sanovan minulle, ’Miksi helvetissä et tullut ja tehnyt tälle asialle jotain? Sinä tiesit mikä ongelma oli.’ Tämä on se mikä motivoi minua… Halusin ilmaista jotakin ulkopuolisessa maailmassa, jota tunsin sisäpuolella.” Uutinen jatkoi, ”Kriitikot tuomitsevat hänen sanansa ’harhaluuloisena’. Graham Smith, monarkian vastaisesta Tasavalta-ryhmästä, sanoi: ’Hän elää vaikutelmassa, että hänet on lähetetty pelastamaan maailma ja lunastamaan meidät kaikki synneistämme. Se on melko harhaluuloista’… ’Hän on sanonut olevan syy siihen miksi hän on tässä asemassa nostamassa esiin näitä asioita – että on jokin korkeampi voima.'” Tästä uutisestä huolestuneena Daily Mailin kolumnisti Damien Thompson kirjoitti Telegraphissa 1. elokuuta 2010: ”Prinssi Charlesin messiaaniset harhaluulot ovat alkaneet huolettaa minua. Uskooko hän voivan käännyttää Yhdistyneen Kuningaskunnan hänen henkilökulttiinsa?”

Joten aivan kuin Hitler, myös Prinssi Charles uskoo, että hänet on voideltu asemaansa messiaanisella päämäärällä. Mutta toisin kuin Hitler, hän ei usko olevansa vain yhden kansakunnan Pelastaja vaan koko maailman. Täytyy edelleenkin ihmetellä miksi niin harvat eskatologit ovat kiinnittäneet huomionsa edellä mainittuihin uutisotsikoihin vaikka he ovat varoitelleen jo vuosikymmeniä tällaisen väärän messiaan tulemuksesta. Eivätkö nämä ole selviä todisteita siitä, että hän on Antikristus? Ymmärtäisin näiden uutisten sivuuttamisen jos kyse olisikin vain tästä, mutta kun sama mies täyttää kaikki muutkin tähän väärään messiaaseen kytketyt raamatulliset ja ekstra-raamatulliset ennustukset joista olen luetellut kirjassani kaikkiaan 27. Kenties ihmisten epäuskoon vaikuttaa yhä se vääristynyt kuva Charlesin persoonasta mitä Tim Cohen lainasi: ”Ajatus, että ihmiset ympäri maailman seuraisivat Prinssi Charlesia on vain naurettava…” Tästä huolimatta totuus on se, että ihmiset ovat alkaneet jo seurata häntä. Kyse ei ole enää vain Prinssin oman pään sisällä olevista harhoista.

Harmony filmin – missä Charles julistaa messiaanista tehtäväänsä – ohjaajat Julia ja Stuart Sender ovat kertoneet työskentelevän kuumeisesti saadakseen elokuvan globaalin huomion keskipisteeseen ja yliopistojen vakiosisältöön kaikkialla maailmassa. Catherine Mayer, viimevuonna julkaistun The Heart of a King -kirjan tekijä, kirjoittaa Prinssiä ihaillen kuinka hänen ystävänsä sanovat hänen olevan ”Kristuksen kaltainen, ’lähes siihen kipupisteeseen, että hän kärsii ihmisten kanssa’… ’ainutlaatuinen ihmisolento’ jonka saapuminen ’tälle planeetalle’ tällä hetkellä ’ei ole sattumaa.'” 70 -luvun punk-tyttönä tunnettu nykyinen muotisuunnittelja Vivienne Westwood, joka julkaisi vuosi sitten t-paita malliston, mikä ikonisoi Charlesia Che Guevara-tyyliin, on niin hullaantunut tähän kuninkaalliseen, että hän julistaa: ”Jos koko maailma annettaisiin Prinssi Charlesin vastuulle, se olisi ihmeellinen paikka elää.” Näistä esimerkeistä näemme kuinka sellaiset voimat, jotka yrittävät luoda Charlesin ympärille samanlaista henkilökulttia, mikä vaikutti Natsi-Saksassa Hitlerin ympärillä, ovat jo lähteneet liikkeelle.

Prinssi Charles ja ääriliikkeiden poliittinen yhdentyminen

Ennen kuin siirryn tämän artikkelin lopulliseen yhteenvetoon, mainitsen vielä lyhyesti siitä poliittisesta liittoumasta, mikä uskon tulevan kokoontumaan Charlesin julistaman vallankumouksen kannattajiksi. Mainitsin jo kuinka Antikristuksen yhteiskunta tulee yhdistämään pedon diktatuurin alaisuuteen kaikki yhteiskuntaluokat – ”pienet ja suuret, sekä rikkaat että köyhät, sekä vapaat että orjat” – kaikissa kielissä, kansoissa ja kansanheimoissa. Tämän valossa on syytä kysyä: Kuinka hän onnistuu tässä? Kuinka hänen onnistuu saada näin laaja tuki näin vaihtelevalta ihmisjoukolta koko maailmassa? Monilla tavanomaisilla poliitikoilla on vaikeuksia yhdistää eri yhteiskuntakerrostumia jo yhden kansallisuuden sisällä. Kuinka siis Antikristus onnistuu tässä globaalisti? Hitler onnistui tässä volksgemeinschaft –käsitteellä, mikä pyrki häivyttämään luokkaerot painottamalla saksalaisten veriveljeyttä ja kansan yhteyttä Saksan maaseutuun, luontoon ja kansalliseen traditioon. Vaikka kansallisuusaate on hävinnyt tänään muodista, niin tänään tätä volksgemeinschaft ajatusta hyödynnetään jälleen kerran vaikkakin globaalilla mittakaavalla. Tällä kertaa kansakuntia, uskontoja ja yhteiskuntaluokkia pyritään yhdistämään ei marxismin pohjalle, mikä pyrki kaikkien luokkaerojen ja uskontojen hävittämiseen vaan sen ajatuksen perustalle, että meitä kaikkia yhdistää yhteys Maahan.

Tämä on ollut ympäristöliikkeen hallitsevana retoriikkana aina 70 -luvulta lähtien. Sen toistaminen, että planeetta Maa on meidän ainoa kotimme, jota meidän tulee suojella ja vaalia, ja että tämä olisi jokaisen kansakunnan yhteinen intressi. Myös 70 -luvun kuulentojen myötä otetut henkeäsalpaavat kuvat planeetta maasta – erityisesti vuoden 1972 kuva nimeltä Sininen marmorikuula – ovat avustaneet tätä vihreän liikkeen ympäristöpropagandaa. Kööpenhaminen ilmastokokouksen (COP15) avauspuheessa Prinssi Charles toisti jälleen kerran tätä samaa retoriikkaa: ”Lisäksi, lisääntyvässä määrin epävarmassa tilanteessamme – meidän pienellä, ainutlaatuisella ja arvokkaalla planeetallamme – tämä ei ole ongelma joka ratkaistaisiin ehdoilla ’he ja me’. Sillä mitä tulee ilmaan jota hengitämme ja veteen jota juomme, ei ole olemassa kansallisia rajoja. Olemme kaikki riippuvaisia toisistamme – ja etenkin toistemme toimista – kun on kyse säästämme, ruostamme ja energiastamme. Nämä ovat ’mannerlaattoja’ joiden päällä kansainvälisen yhteisön rauha ja vakaus lepää.”  Eli aivan kuin natsismi yritti yhdistää ihmiset painottamalla maan yhteyttä kansaan, nyt kaikkia kansoja pyritään yhdistämään täysin samanlaisen arvoperustan pohjalle. Nyt painotus ei ole enää vain yhden kansan luonnossa ja maaseudussa vaan koko planeetta Maassa.

Tällaisesta kaikki kansat yhdistävästä Äiti Gaia uskonnosta nähtiin esimakua jo 07/07/07, kun Epämiellyttävästä totuudesta Nobelin rauhan palkinnon voittanut Al Gore, Prinssi Charlesin pitkäaikainen ystävä, järjesti seitsemällä eri mantereella pidetyn Live Earth rock-konsertin. Näissä samanaikaisesti  ympäri planeettaa järjestetyissä konserteissa, jotka lähetettiin TV:stä kaikkialle maailmaan, ihmisiä velvotettiin vannomaan seitsenkohtainen vala missä he lupautuivat mm. tukemaan vain sellaisia johtajia, jotka tukevat tätä Al Goren ja Prinssi Charlesin ilmastopropagandaa CO₂ päästöjen vähentämisestä. Vaikka IPCC:n propaganda (lukuisat muut ilmastopaneelit ovat kyseenalaisteneet IPCC:n väitteet ihmisen päällimmäisestä vaikutuksesta ilmaston lämpenemiseen) on onnistunut soluttautumaan monien puolueiden ohjelmaan niiden suhteessa ilmasto- ja ympäristöpolitiikkaan, vihreät puolueet ovat edelleen marginaaliryhmiä Euroopan poliittisessa kentässä. Virallinen ilmastopropaganda ei ole onnistunut myöskään vakuuttamaan tavallista kansaa. Express kertoi 1. joulukuuta, että ”YLI neljä viidestä britistä ei ole vakuuttunut, että globaalia lämpenemistä tapahtuisi – kun lähes 150 maailmanjohtajaa valmistautuvat tuhlaamaan satoja MILJARDEJA puntia päästöjen leikkaukseen.”

Jos luontointoilijat ovat edelleen marginaaliryhmä tavallisen väestön keskuudessa, niin kuinka henkeen ja vereen ”vihreä” Prinssi Charles onnistuu saamaan aatteelleen niin laajan poliittisen tuen kuin Ilmestyskirja näyttäisi edellyttävän? Uskon, että tähän vastaamiseksi meidän tulee palata jälleen Hitlerin valtaannousun vaiheisiin. Hitler ei onnistunut saamaan aatteellensa valtavästön ja massojen kannatusta ennen kuin 30 -luvun alussa jolloin lokakuussa 1929 romahtaneen New Yorkin pörssin jälkiseuraukset alkoivat levitä kaikkialle maailmaan. Suuren laman vaikutukset olivat erityisen ankaria etenkin Saksassa missä työttömyys saavutti lähes 30 % asteen vuonna 1932. Juuri tämä oli se tekijä, minkä johdosta Weimarin tasavaltaa hallinnut poliittisesti kekustalainen sosiaalidemokraattinen puolue menetti saksalaisten tuen ja vahvisti kommunistien ja kansallissosialistien asemaa, joka nousi Saksan suurimmaksi puolueeksi heinäkuun 1932 valtionpäivävaaleissa. Se ei ollut kauan tämän jälkeen kun Hitler kaappasi diktatuuriset valtuudet ja alkoi vainota kaikkia muita puolueita ja heidän kannattajiaan. Uskon, että sama kehitys mikä tapahtui 30 -luvun alun Saksassa, tulee tapahtumaan Antikristuksen valtaan noustessa.

Vladimir Leninin ja Adolf Hitlerin tapaan myös Prinssi Charles ei ole vain poliittinen johtaja vaan myös aatteellinen johtaja. Al Gore itse hehkutti New Yorkissa vuonna 2007 kuinka ”Walesin Prinssi on johtaja ja ajatus johtaja”. Leninin ja Hitlerin tapaan hänellä on oma poliittinen manifestinsa – ei vain kirjana vaan myös filminä, jota sen ohjaajat ovat sanoneet työstävänsä paljon laajempaan teatterilevitykseen ympäri maailmaan. Leninin ja Hitlerin tapaan hänen poliittinen ohjelmansa kutsuu vallankumoukseen vallitsevaa arvomaailmaa ja taloudellista systeemiä vastaan. Mutta näistä kahdesta hänen ohjelmansa on paljon lähempänä Hitlerin kuin Leninin ohjelmaa. Charles ei nimittäin kutsu proletariaatin eli työväenluokan luokkataisteluun porvaristoa ja aristokratiaa vastaan (Walesin Prinssille tällainen kutsu olisi melkoisen itsemurhahakuista) eikä hän kutsu myöskään aseisiin kaikkea uskontoa vastaan. Sen sjaan hän kutsuu vallankumoukseen, jota natsismin tapaan leimaa vaatimus luopua juutalais-kristillisestä uskosta okkultismin, pakanuuden ja holistisen tieteen eduksi. Kolmannen Valtakunnan tapaan hän kutsuu radikaaliin ympäristötietoiseen yhteiskuntaan missä luomutuotanto on korvannut teollisen ruoantuotannon ja missä kemiallistumisen ja saastuttavan teollisuuden pelossa on luovuttu sivilisaatiota ja kehitystä ylläpitävistä yhteiskuntarakenteista vihreän talouden saavuttamiseksi.

Luokkataistelun ja universaalin taloudellinen tasa-arvon saavuttamisen sijasta hän kutsuu Natsi-Saksan volksgemeinschaft –ihanteen hengessä universaaliin luokkien yhdistymiseen taistelussa yhteisten luonnonvarojemme säilyttämiseksi, että elämä planeetta Maalla voisi jatkua. Kuitenkin se väite, että planeetan uusiutumattomat luonnonvarat olisivat ehtymässä on kyseenalaistettu monien itsenäisten tutkijoiden taholta. Tätä volksgemeinschaft päämäärää kuvastaa hyvin Harmony-filmin seuraava esittely:

Hänen kuninkaallisen korkeutensa Walesin Prinssin innoittama HARMONY vangitsee filmille aidon johtajan ratkaisevissa globaaleissa kysymyksissä tavalla jota emme ole vielä aikaisemmin nähneet. Kolmen vuosikymmenen aikana Walesin Prinssi on työskennellyt yhdessä yllättävän ja dynaamisen ryhmittymän kanssa ympäristö aktivisteista liikejohtajiin, artisteihin, arkkitetuureihin ja hallitusjohtajiin. He työskentelevät muuttaakseen maailman, pitävät puheita globaaleista ympäristö kriiseistä ja etsivät tapoja tuoda paljon hengellisempi ja eheämpi yhteys planeetan kanssa… Harmony katsoo kohtaamiemme globaalien ongelmien juurisyihin ja tarjoaa ratkaisuja. HARMONY maalaa kuvan tietoisuudesta joka on nousemassa ihmisissä ympäri maailmaa maantieteellisten rajojen, rodun, uskonnon ja yhteiskunnallis-taloudellisen statuksen yläpuolella. Hetkellä, jolloin kuulemme päivittäin ennen-näkemättömien planetaarisen mittasuhteiden haasteista, Harmony ehdottaaa tietä eteenpäin ja varustaa yleisön uudella näkökulmalla tarpeesta muuttaaa meidän suhteemme planeetan kanssa. Harmony on globaali kutsu toimintaan. Me kutsumme katsojia tulemaan mukaan ja yhdistämään ne jotka työskentelevät tasapainon palauttamiseksi heidän elämissään  ja planeetalla. (Painotukset minun)

Tämä kapitalismin ja globalisaation vastainen vastainen retoriikka Prinssin poliittisessa ohjelmassa on se tekijä, jolla on potentiaalia nostaa hyvin laajat ihmisryhmät Harmonyn julistaman vallankumouksen kannattajiksi. Eräässä filmin trailerissa hän valittaa kuinka ”globalisaatiolla ei ole ihmiskasvoja”. Aivan kuin 30 -luvun suuri lama johti Saksassa siihen, että ihmiset menettivät uskonsa demokratiaan ja kapitalismiin, niin on käyvä myös tänään. Globalisaation vastainen liike on kerännyt riveihinsä hyvin laajan joukon eri ihmisryhmistä jo 90 -luvun lopusta lähtien, kun Amerikan vastaisuus alkoi kasvaa Euroopassa ja ympäri maailmaa. Irakin sodan vastaiset joukkomielenosoitukset syyskuun 11. iskuja seuraavina vuosina, olivat osa tätä globalisaaation vastaista globaalia rintamaa. Vuonna 2008 New Yorkista alkanut globaali taloudellinen taantuma, on myös johtanut moniin globalisaation vastaisiin mellakoihin Kreikassa ym. tästä lamasta pahimmin kärsineissä maissa. Ei siis ole vaikea ennustaa, että jos ja kun kapitalistista finanssisysteemiä ylläpitävät taloudelliset tukipylväät alkavat lopulta kaatua – missä vuoden 2008 kriisi näyttää vain mitättömältä laskusuhdanteelta – niin tällöin Prinssin globalisaation vastainen, uuteen taloudelliseen järjestelmään kutsuva poliittinen ohjelma alkaa vetää puoleensa massojen ja maailman valtaväestön yksipuolisen tuen.

Usein massaliikkeen ja henkilökultin syntymiseksi tarvitaan myös propagandistinen ja stereotyyppinen viholliskuva. Hitler-kultissa se oli kommunismi ja juutalaiset (mitkä natsismi yhdisti myös kapitalismin ja läntisten demokratioiden taustavoimaksi). Stalin-kultissa se oli kapitalismi (jonka Stalin assosioi myös juutalaisiin tehden hänestä lähes yhtä antisemiittisen johtajan kuin Hitler). Kim Il-Sungin perustamassa Pohjois-Korean dynastiassa kapitalistinen USA on ollut samaten tällainen stereotyyppinen viholliskuva josta kaikki maailmassa oleva pahuus on lähtöisin. Tällaisissa valtiomuodoissa tiettyjen vähemmistöryhmien – kuten kristittyjen – vainot oikeutetaan usein sillä, että ne assosioidaan siihen poliittiseen kulttuuriin mitä näissä valtioissa vastustetaan. Samoin globalisaation vastaisessa liikkeessä on tänään omat stereotyyppiset viholliskuvansa – maksimaalista voittoa tavoitteleva suuren rahan valta, kuten ”ilmastoa tuhoava” öljyteollisuus, ja ”ihmisiä myrkyttävä” tehomaatalous sekä kaiken huippuna Monsanto, joka on agrokemikaalien ja GMO siementen suurin valmistaja. Ja tietysti, kuten tyypillistä punavihreän uusvasemmiston ajattelussa, tähän ”sotateolliseen kompleksiin” – josta presidentti Eisenhower varoitti jäähyväispuheessaan vuonna 1961 – liitetään myös Amerikan uuskonservatiivinen oikeisto ja sitä tukeva raamatullinen kristinusko.

Erityisesti George W. Bushin uuskonservatiivisen hallinnon aikana Euroopan ja Amerikan vasemmistossa oli tapana kytkeä yhteen Irakin sota, palestiinalaisten ”kansanmurha” ja globalisaatio homoliittoja sekä evoluutioteoriaa vastustaviin konservatiivisiin kristittyihin. Tämä assosiaatio luontoa saastuttavan amerikkalaisen suurteollisuuden, köyhiä maita riistävän kapitalismin, Israelin ”agression” ja raamatullisen kristinuskon ”suvaitsemattomuuden” välillä, on johtanut ennennäkemättömään allianssiin erilaisten poliittisten ääriryhmien välillä. Se kokoaa yhteen sekä radikaaleja islamisteja, äärivasemmistoa, äärioikeistoa että radikaaleja luonnonsuojelijoita ja sen uuspakanoita. Näitä kaikkia ryhmiä yhdistää niiden yhteinen viha kristinuskoa ja juutalaiskristillistä sivilisaatiota vastaan. Minulla ei ole nyt mahdollista käydä yksityiskohdilla läpi tämän puna-ruskea-vihreä allianssin syntyhistoriaa ja sen globaalia mobilisoitumista, mutta voit lukea siitä ranskalaisen ääriliikkeiden tutkijan Alexandre del Vallen mielenkiintoisesta artikkelista täältä. Samoin globalisaation vastaisen liikkeen yhteydestä anti-semitismiin ja Israel-vihaan löydät tietoa Mark Straussin artikkelista Antiglobalism’s Jewish Problem.

Johtopäätös

Kommunismin romahtamisen jälkeinen historia johtanut sellaiseen kehitykseen missä Walesin Prinssi voi eräänä päivänä manifestinsa globalisaation vastaisella sodanjulistuksella koota yhteen kaikki poliittiset ääriliikkeet, jotta ne taistelisivat hänen rinnallaan juutalaiskristillisen sivilisaation arvoja vastaan. Vallitsevan kapitalistisen taloussysteemin ohella hän kyseenalaistaa koko sen 200 vuotisen historian, mikä on valinnut lännessä aina valistuksen ajan päivistä lähtien. Tällainen nostalginen kutsu menneisyyden ”harmooniseen” yhteiskuntaan oli tyypillistä myös natsismissa. Huolimatta siitä onko kapitalismilla itseasiassa mitään yhteyttä kristilliseen arvomaailmaan, olemme nähneet historiasta että kun kapitalismi on hävitetty yhteiskunnasta, niin samalla on torjuttu myös juutalaiskristillinen usko ja sen paikan on ottanut joko ateismi tai pakanuus. Sama vaatimus pakanuuden elvyttämiseen ja Äiti Maan pyhittämiseen, mikä oli hallitsevaa 30 -luvun Saksassa, on tänään Prinssi Charlesin manifestin keskeisenä sisältönä. New Age hengellisyyden asteittainen leviäminen kaikkialle maailmaan yhdessä kasvaneen vastustuksen kanssa globaalia kapitalismia ja juutalaiskristillistä uskoa vastaan, on yksi niitä tekijöitä minkä uskon laukaisevan tämän globaalin massaliikkeen, joka sitoutuu Prinssi Charlesin liputtaman vallankumouksen fanaattisiksi seuraajiksi ja ottaa hänet vastaan Uuden Ajan Messiaana.