Kenellä on tänään paras historiallinen vaatimus Rooman keisarin titteliin?

Katsoin äsken Youtubesta videon nimeltä Kenellä on paras vaatimus Rooman Keisarin titteliin? Video on vlogaajalta UsefulCharts, jonka kanava keskittyy selvittämään lähinnä Euroopan kuninkaallisia sukulinjoja. Miksi tämä kysymys on merkityksellinen myös Raamatun profetioiden kannalta? Koska Danielin ja Ilmestyskirjan näyissä Antikristus identifioidaan Rooman viimeiseksi keisariksi. Tarkemmin ottaen Daniel 9:26-27 rinnastaa hänet Jerusalemin toisen temppelin tuhonneeseen Prinssi Titukseen, joka oli Keisari Vespanianuksen poika ja kruununperillinen. Samoin Danielin kirjan 7 luku ja sen rinnakkaisprofetiat Ilmestyskirjassa antavat ymmärtää, että hänen tulisi nousta Rooman keisareiden perilliseksi (Dan. 7:23-24, Ilm. 13:1, 17:9). Tässä puolituntisessa videossa (ks. alla) mainitaan viisi pääkandidaattia. Nämä ovat: Jean-Christophe Napoléon (Napoleon Bonaparten perillinen), Karl Von Habsburg, Espanjan Kuningas Felipe VI, Dündar Ali Osman (Turkin Ottomaani Sulttaanien nykyinen perillinen) ja Andrew Romanov (keisarillista Venäjää hallinneen Romanovin suvun jälkeläinen ja tsaari Nikolai I:n pojanpojanpojanpoika). Videon tekijä sivuuttaa kokonaan Walesin Prinssi Charlesin, jolla on ylivoimaisesti paras vaatimus niin Länsi- kuin Itä-Roomankin keisareiden titteliin.



Videossa käydään läpi historiallisia perusteita kunkin eri kandidaatin puolesta ja vastaan. Vaikka Venäjän keisarisuvun perillinen saa eniten ääniä vlogaajan tekemässä katsojakyselyssä, hän itse päätyy äänestämään Espanjan Kuningas Felipe VI:tta. Kysymys ei ole mikään yksiulotteinen asia ja vaatii hieman pohjatietoa Euroopan historiasta. On ymmärrettävä ensinnäkin, että Rooman valtakunta jaettiin kahteen osaan vuonna 395, Itä- ja Länsi-Roomaan. Itä-Rooman pääkaupunkina oli keisari Konstantinus Suuren perustama Konstantinus, jonka hän nimesi Nova Romaksi, uuden Roomaksi, vuonna 330 jKr. Rooma säilyi Länsi-Rooman symboolisena ja historiallisena keskuksena vaikka se oli  Länsi-Rooman varsinaisena pääkaupunkina ainoastaan vuosina 455 – 473. Länsi-Rooma kukistettiin barbaarien valloitussodissa 400 -luvulla ja viimeinen Länsi-Rooman keisari Romulus Augustus syöstiin valtaistuimeltaan vuonna 476. Itä-Rooman keisari Justianus I valloitti Italian takaisin Roomalle germaaniselta Ostrogoottien valtakunnalta vuonna 536. Tämän jälkeen Itä-Rooma hallitsi Italiaa ja Roomaa 700 -luvun puoliväliin asti, jonka jälkeen Italiaan perustettiin paavillinen kirkkovaltio frankkien Pipin Pienin, Paavi Stefanus II:n, Paavi Hadrianus I:n ja Kaarle Suuren myötävaikutuksella.

Hadrianuksen seuraaja Paavi Leo III kruunasi frankkien kuninkaan Kaarle Suuren Rooman keisariksi Pietarinkirkossa Roomassa joulupäivänä vuonna 800. Monet historioitsijat pitävät tätä tapahtumaa läntisen sivilisaatiomme syntyhetkenä ja Kaarle Suurta itseään on kutsuttu usein ”Euroopan isäksi”. Tämä nimitys loukkasi Itä-Rooman keisarikuntaa, joka oli pitänyt itseään antiikin Rooman ainoana lainmukaisena perillisenä. Paavi Leo käytti tähän tekosyynä sitä, että Itä-Roomaa tai Bysantin valtakuntaa hallitsi tuolloin nainen nimeltä Irene eikä Rooman keisarius voinut olla paavin mukaan naisen hallussa. Todellisia syitä on saattanut olla paavien ja Bysantin keisareiden välille kehittyneet dogmaattiset ja poliittiset erimielisyydet ja se, ettei Itä-Rooma ollut enää ainoa hallitseva kristillinen valtakunta, joka kykeni suojelemaan Italiaa barbaarien hyökkäyksiltä (frankkien valtakunta oli ottanut nyt tämän roolin). Vaikka Frankkien valtakunta hajosi vuonna 843, frankkien seuraajavaltiona syntyneen Saksan kuninkaat perivät sittemmin Kaarle Suuren Augustus tittelin (kokonaisuudessaan Romanorum Imperator Augustus eli roomalaisten keisari Augustus).

Tämä pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta jatkoi olemassaoloaan seuraavat tuhat vuotta aina Napoleon Bonaparteen asti. Valtakunnan syntyhetkenä pidetään joko Kaarle Suuren kruunausta Rooman keisariksi vuonna 800 tai Otto I Suuren kruunausta vuonna 962. Keisarikunta lakkasi olemasta vuonna 1806 Kolmannen liittokunnan sodan päättäneen Pressburgin rauhan jälkeen, joka allekirjoitettiin osana Napoleonin sotia. Bonaparten perillinen Jean-Christophe Napoléon mainitaan yläpuolisessa videossa yhdeksi viidestä kandidaatista, joka olisi oikeutettu kantamaan Rooman keisareiden Augustus titteliä. Teorian tueksi mainitaan kuinka Napoleon ei vain hajottanut Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa (tullen sen keisareiden lailliseksi perilliseksi), mutta kruunasi itsensä keisariksi Roomassa Kaarle Suuren kruunun jäljennöksellä paavi Pius VII:n läsnäollessa.

Jacques-Louis_David_-_The_Coronation_of_Napoleon_(1805-1807).jpg

Jacques-Louis Davidin kuuluisa maalaus (1804) Napoleon I:n kruunauksesta Roomassa Kaarle Suuren kruunun jäljennöksellä.

Tarinan mukaan Napoleonia ei kruunattu kuitenkaan paavin itsensä toimesta sillä hän riisti kruunun paavin kädestä ja kruunasi itse itsensä. Eikä hän pannut myöskään Kaarle Suuren kruunua päähänsä vaan piti sitä symboolisesti päänsä yläpuolella ja pani sen tämän jälkeen vaimonsa Joséphinen päähän. Tästä voitaisiin päätellä, ettei Napoleonin kruunaus ollut Rooman paavin siunaama laillinen toimenpide toisin kuin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Kaarle Suuren, Otto I:n ja Kaarle V:n. Tästä syystä jotkut asettaisivat Rooman keisarin kruunun Habsburgien dynastian nykyisen perillisen päähän. Habsburgien suku on historian kuuluisin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijasuvuista. Tämä saksalainen aatelissuku avioitui Espanjan hallitsijasukuun, kun Pyhän Rooman keisari Maksimilian I:n poika Filip Komea nai Johanna Mielipuolen, Espanjan hallitsijapari Ferdinand II:n ja Isabella I:n tyttären.

Ferdinand ja Isabella saattoivat loppuun Reconquistan eli Espanjan takaisinvalloituksen muslimeilta kristityille, käynnistivät Espanjan inkvisition ja perustivat Espanjan siirtomaavallan rahoittamalla Kristoffer Kolumbusta hänen purjehdusmatkallaan Atlantin yli, mikä johti Amerikoiden löytymiseen vuonna 1492. Espanjan siirtomaavalta hallitsi Eurooppaa koko seuraavan vuosisadan ajan. Tästä Habsburgien ja Espanjan hallitsijasukujen liitosta johtuen Filipin ja Johannan poika Kaarle V nousi samaan aikaan sekä Espanjan kuninkaaksi että Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi. Hän ei siis hallinnut vain Espanjan konkistadorien raivaamaa valtavaa siirtomaavaltaa Amerikoissa, mutta myös lähes koko Länsi-Eurooppaa Saksan, Espanjan ja Italian hallitsijana. Hänen aikanaan Saksassa nousi myös Martin Lutherin käynnistämä uskonpuhdistus, jonka Kaarle V pyrki tukahduttamaan Rooman paavin liittolaisena. Tämä oli aikaa jolloin protestantteja tapettiin ja kidutettiin laajasti ympäri katolista Eurooppaa.

main-qimg-f4f062c0ba202fdb5d24684ea2bb5b69

Habsburgien suvun Kaarle V:n valtapiiri 1500 -luvulla. Alkuperäinen kartta täällä.

Kaarle V:n poika Filip II peri Espanjan valtaistuimen, muttei Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueita. Pyhän Rooman keisarin virka periytyi Kaarle V:n nuoremmalle veljelle Ferdinand I:lle ja hänen jälkeläisilleen. Espanjan Filip II (1556 – 1598) tunnetaan parhaiten hänen Englannin Elisabet I:n vastaan julistamasta sodastaan, mikä päättyi Espanjan ”voittamattomana Armadana” tunnetun laivaston tuhoon. Jos Englanti olisi hävinnyt tämän meritaistelun ja Filip II olisi onnistunut syrjäyttämään Elisabet I:n valtaistuimeltaan, maailmanhistoriamme näyttäisi nyt aivan toiselta. Tästä alkoi nimittäin protestanttisen Englannin nousu Euroopan hallitsevaksi siirtomaavallaksi, mikä johti 1700 -luvulla myös Amerikan Yhdysvaltojen syntyyn. Habsburgien itävaltalainen sukulinja jatkui Ferdinand I:stä aina Frans Joosef I:een asti, Itävalta-Unkarin hallitsijaan, jonka veljenpojan Frans Ferdinandin salamurha Sarajevossa kesäkuussa 1914 kaatoi ensimmäisen dominon ensimmäiseen maailmansotaan johtaneissa tapahtumissa. Fran Ferdinandin veljenpojanpojan Otto von Habsburgin (1922 – 2007) poika Karl von Habsburg on Habsburgien suvun nykyinen johtaja. Moni voisi väittää hänen olevan tämän päivän ainoa laillinen perillinen kuolleista herätetyn Rooman valtakunnan keisariksi.

Romanovit ja Osmannit

Jean-Christophe Napoléon ja Karl von Habsburg ovat epäilemättä vahvoja ehdokkaita Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja Kaarle Suuren perillisiksi. Mutta kumpikaan näistä kandidaateista ei voisi vaatia yhtäläistä oikeutta myös Itä-Rooman keisareiden kruunuun. Paras kandidaatti olisi siis sellainen, joka voi vaatia yhtäläistä oikeutta niin Konstantinus Suuren kuin myös Kaarle Suuren keisarilliseen perintöön, Itä- ja Länsi-Roomaan, Konstantinopoliin ja Roomaan. Eräs ongelma yläpuolisen videon kaikissa viidessa ehdokkaassa on se, ettei yksikään niistä voi täyttää tätä molemminpuolista vaatimusta Itä- ja Länsi-Rooman keisareiden perillisestä. Toisin kuin Prinssi Charles, kuten selvitän tätä hieman myöhemmin. Itä-Rooma kaatui ensin Frankkien invaasiossa neljännen ristiretken aikana vuonna 1204, perustettiin pian uudelleen, mutta sai lopullisen kuoliniskunsa turkinsukuisen Ottomaani dynastian miehityksessä vuonna 1453. Ottomaanien valloittaessa Konstantinopolin, he perustivat Itä-Rooman islamilaisen seuraajavaltion, jota hallittiin samasta pääkaupungista ja jonka rajat olivat lähes identtiset kristillisen Itä-Rooman kanssa.

Ottomaanien valtakunta oli islamilaisen maailmanvallan tunnustetuista kalifaateista neljäs ja viimeinen, jonka sulttaanit pitivät itseään profeetta Muhammadin laillisina poliittisina ja uskonnollisina seuraajina. Sulttaanikunta näytteli keskeistä osaa Euroopan historiassa seuraavat 400 vuotta. Ottomaanien tukahduttamien Balkanin kristillisten kansojen kansallinen herääminen ja itsenäistyminen 1800 -luvulla johti Balkanin kriisiin ja ruutitynnyriin, mikä edisti osaltaan ensimmäisen maailmansodan puhkeamista vuonna 1914. Ottomaanien tai Osmannien dynastia lakkautettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1923, jonka jälkeen sen tilalle nousi Turkin nykyinen tasavalta. Idea siitä, että Osmannien dynastian nykyinen elossaoleva perillinen Dündar Ali Osman kantaisi oikeutta Rooman keisareiden valtikkaan, johdetaan siitä tosiasiasta että Ottomaanien sulttaanit pitivät itseään myös Itä-Rooman keisareiden lainmukaisina perillisinä. Wikipedia kertoo Ottomaanien dynastiasta seuraavaa:

Konstantinopolin valloituksella vuonna 1453, Sulttaaani Mehmed II Fatih (1451 – 1481) vaati titteliä Kaysar-i-Rûm ”Rooman Keisari” ja julisti itsensä ortodoksikirkon suojelijaksi. Hän nimitti Konstantinopolin Patriarkaksi Gennadius Scholariuksen, jota hän suojeli ja jonka aseman hän nosti kaikkien idän ortodoksikristittyjen johtajaksi. Rooman keisarina hän vaati alueita kaikkiin Rooman maakuntiin, mitkä ennen Konstantinopolin sortumista, ulottuivat kuitenkin vain hieman kaupunkia itseään plus joitakin alueita Moreassa (Peloponnese) edemmäksi.

1500 -luvun alkuun mennessä Ottomaanit hallitsivat jo koko entisen Itä-Rooman valtapiiriä sellaisena kuin se määriteltiin Theodosius I:n jaossa vuonna 395 jKr. Varhaiset uskonpuhdistajat kirjoittivat Rooman paaviuden ohella laajasti Ottomaanien valtakunnasta ja näkivät sen jatkona Danielin kirjan kuvapatsasnäkyyn Rooman kahdesta jalasta (Itä- ja Länsi-Roomasta). Kun Kaarle V:n ja Rooman paavien valta lännessä jatkoi kuvapatsaan läntistä jalkaa, Ottomaanien valta idässä jatkoi taas sen itäistä jalkaa. Tämä oli prostestanttien yksimielinen näkemys eskatologiasta ainakin 1800 -luvun loppuun asti. Tämän jälkeen J.N. Darbyn, C.I. Scofieldin, ym. edistämä profetioiden futuristinen tulkinta alkoi raivata tietä uskonpuhdistajien historisistiselta koulukunnalta. 356 -sivuisessa kirjassani Joka ei ollut saapa kuninkaan arvoa – Antikristus paljastettu? (Books on Demand, 2019), esitän historialliset ja raamatulliset perusteet siihen miksi paavien ja Ottomaanien valta ei liity ainoastaan Nebukadnessarin unen kuvapatsaan kahteen jalkaan, mutta kuinka niiden nousu ja tuho ennustettiin yksityiskohdilla Danielin kirjan 7. ja 8. luvun näyissä pienestä sarvesta.

Samoin Danielin kirjan viimeinen luku Etelän ja Pohjan kuninkaan välisistä sodista ennustaa Ottomaanien vallan nousun ja tuhon ja käy yksityiskohdilla läpi Ottomaanien kalifaatin tuhoa ensimmäisessä maailmansodassa ja sitä seuranneessa Turkin itsenäisyyssodassa, mikä johti myös Balfourin julistukseen, Palestiinan brittiläisen mandaattialueen syntyyn ja lopulta Israelin valtion elpymiseen yli 2500 vuoden jälkeen. Juuri tämän näyn kautta päädyn kirjani seikkaperäisimpään perusteluun siitä miksi Prinssi Charles olisi tuon näyn ennustama ”kelvoton, joka ei ollut saapa kuninkaan arvoa”, eli henkilö, jonka Jeesus assosioi tulevaan Antikristukseen Matteus 24:15:ssä. Koska pieni sarvi Danielin 7. ja 8. luvussa kuvaa myös lopullista persoona Antikristusta, niiden esitäyttymyksellinen toteutuminen Ottomaanien ja paavien/Pyhän rooman keisareiden vallassa, viittaa siihen, että lopullisen Antikristuksen tulisi nousta sekä Pyhän Rooman keisareiden että Ottomaani sulttaanien perilliseksi. Eli hänen tulisi periä lännen kristillinen ja idän islamilainen maailmanvalta, etenkin niillä alueilla jotka kuuluivat myös Rooman keisarikuntaan. Lisäksi hänellä tulisi olla perinnöllinen oikeus Rooman keisariuteen niin Roomassa kuin Konstantinopolissa.

Venäjän keisarikunta ei hallinnut koskaan Roomaa tai Konstantinopolia (tai mitään alueita entisestä Rooman valtakunnasta), mutta sen viimeisen keisarisuvun perillinen Andrew Romanov saa videossa eniten ääniä siitä syystä, että Venäjän keisarikunta (tai aiemmin Moskovan ruhtinaskunta) julisti itsensä ”kolmanneksi Roomaksi” kohta toisen Rooman eli Bysantin keisarikunnan sortumisen jälkeen. Wikipedia kertoo:

Vuosikymmenen sisällä Konstantinopolin valloituksesta Ottomaanien imperiumin Mehmed II:n taholta 29. toukokuuta 1453, jotkin idän ortodoksiset kansat nimesivät Moskovan ”Kolmanneksi Roomaksi”, tai ”Uudeksi Roomaksi”. Tämän tunteen lietsominen alkoi Iivana Suuren valta-aikana, joka nimitti itsensä tsaariksi (slaavilainen versio latinan keisarista), joka nai Sofia Palaiologoksen. Sofia oli Bysantin viimeisen keisarin Konstantinos XI:n veljentytär. Perinnöllisyyttä koskevien sääntöjen ja lakien mukaan, joita useimmat tuon ajan Euroopan monarkit seurasivat, Iivana saattoi väittää että hän ja hänen jälkeläisensä olivat kaatuneen imperiumin perillisiä, mutta imperiumin roomalainen traditio ei koskaan ollut tunnustanut automaattista perintöoikeutta keisarilliseen virkaan. Idea Muskovysta Rooman perillisenä kirkastui venäläisen munkin Pskovin Filofeyn ylistävässä kirjeessä vuonna 1510 pojalleen Suurherttua Vasili III:lle, mikä julisti, ”Kaksi Roomaa on kaatunut. Kolmas seisoo pystyssä. Eikä tule olemaan neljättä. Kukaan ei tule syrjäyttämään sinun kristillistä tsaarikuntaasi.” Vastakohtana yleiseen harhaluuloon,  Filofey nimenomaisesti identifioi Kolmannen Rooman Muskovyyn (maahan) ennemmin kuin Moskovaan (kaupunkiin), vaikka termiä ”Muskovy” pidettiin synonyyminä tuon ajan venäläisiin maihin. Jokseenkin merkittävää on se, että Moskova on perustettu seitsemän kukkalan päälle, kuten olivat myös Rooma ja Konstantinopoli.

Olisi kuitenkin hassua nimetä Romanovien suku parhaaksi perilliseksi Rooman keisarin virkaan, kun he eivät hallineet koskaan Roomaa tai Konstantinopolia (tai mitään aluetta Rooman valtakunnasta). Romanovit eivät olleet myöskään Itä-Rooman keisareiden suoria perillisiä. Tämä linja katkesi Iivana Julman (1547–1584) poikaan Fjodor I:een. Tämän jälkeen valtaistuimen peri Romanovien suvun Mikael Fjodorovitš Romanov, joka oli Iivana Suuren vaimon sisaren pojanpoika. Mikaelilla ei siis ollut suoraa perinnöllistä sukulaisuutta Bysantin keisareihin, toisin kuin Iivana Julmalla ja hänen edeltäjillään. Tästä huolimatta Venäjän tsaarit pitivät itseään Rooman keisareiden perillisinä myös Romanovien aikana, joista viimeinen, Nikolai II ja hänen perheensä murhattiin kylmäverisesti Venäjän bolševikkivallankumouksessa vuonna 1918. Videon tekijä itse pitää Espanjan Kuningas Felipe VI:tta parhaana kandidaattina Rooman keisareiden perilliseksi. Tämän teorian tueksi hän mainitsee sen, että Itä-Rooman viimeisen keisari Konstantinos XI:n veljenpoika Andreas Palaiologos – jonka sisar nai Venäjän Iivana Suuren – myi oikeutensa Konstantinopolin kruunuun Espanjan Ferdinand II:lle ja Isabella I:lle.

Käytännössä Espanjan hallitsijapari tai heidän perillisensä eivät ottaneet tätä titteliä kuitenkaan koskaan käyttöön tai tehneet sen pohjalta mitään laillisia vaatimuksia Konstantinopolin tai Itä-Rooman alueiden hallintaan. Videon julkaisija mainitsee Felipe VI:n puolesta kuitenkin muitakin perusteita, kuten sen että hän on jo hallitsija maassa mikä kuului alkuperäiseen Rooman valtakuntaan, maassa missä puhutaan latinasta periytyviä romaanisia kieliä, maassa mikä on roomalaiskatolinen, jne. Eli kysymys siitä kenellä on tänään paras oikeus Rooman kruunuun, on hyvin hyvin monisyinen aihe. Seuraavaksi esitän perusteeni sille miksi Elisabet II:n kohta 71 täyttävä esikoinen Walesin Prinssi Charles olisi tämän päivän paras kandidaatti sekä Itä- että Länsi-Rooman keisareiden perilliseksi.

Walesin Prinssi Charles

Prinssi Charles ei ole tietääkseni Napoleon Bonaparten sukulainen, mutta voidaan jo väittää ettei Napoleon ollut koskaan laillinen perillinen Rooman keisariksi. Hän oli vallananastaja, jonka valtaa juuri yksikään toinen monarkki Euroopassa ei tunnustanut. Vaikka Napoleon tunnusti Jeesuksen Kristuksen kuolivuoteellaan Jumalan Pojaksi ja luomakunnan Herraksi, hän nousi alkujaan ateistisen Ranskan vallankumouksen ihanteiden sanansaattajaksi. Hän itseasiassa määräsi Paavi Pius VII:n vangittavaksi  vuonna 1809. Koska Keisari Konstantinus Suuri salli kristityille uskonnonvapauden vuonna 313 ja Theodosius I teki nikealaisesta kristinuskosta Rooman ainoan sallitun valtionuskonnon Tessalonikan Ediktissä vuonna 380, voitaisiin väittää että laillisen Rooman keisarin valta-asema tulisi olla tänään sekä idän että lännen kristillisen kirkon tunnustama. Eli samaan tapaan kuin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijoiden asema oli Rooman paavin tunnustama ja Itä-Rooman keisareiden valta oli idän ortodoksikirkon ja Konstantinopolin patriarkan tunnustama. Tämä olisi tietysti mahdollista vain jos tällä henkilöllä olisi ekumeeniset suhteet molempiin, idän ja lännen katoliseen kirkkoon.

Tämä on ensimmäinen syy siihen miksi Prinssi Charles on paras kandidaatti tähän virkaan. Hänet on tunnettu jo vuosikymmeniä hänen uskonnollisesta pluralismistaan ja superekumeenisista suhteistaan useisiin kristillisiin kirkkokuntiin. Hänellä on läheinen suhde niin idän ortodoksikirkkoon kuin myös lännen katoliseen kirkkoon, yhdessä Englannin anglikaanikirkon kanssa, jonka pääksi hän nousee perittyään valtaistuimen hänen äidiltään. Hän polveutuu suoraan alenevasti Espanjan Ferdinandista ja Isabellasta (Muista, että Itä-Rooman viimeisen keisari Konstantinos XI:n veljenpoika Andreas Palaiologos myi oikeutensa Konstantinopolin kruunuun Espanjan Ferdinandille Isabellalle) sekä Pyhän Rooman keisari Maksimilian I:stä, joka yhdisti Habsburgien suvun Espanjan hallitsijasukuun naittamalla poikansa Filip Komean Johanna Mielipuolen kanssa. Prinssi Charles ei polveudu suoraan alenevasti heidän kuuluisimmasta lapsestaan eli Kaarle V:stä, mutta tämän veljestä Ferdinand I:stä, joka oli myös Pyhän Rooman keisari. Prinssi Charlesin vanhemmat polveutuvat useiden äidin puoleisen sukulinjansa eri sukuliittojen kautta suoraan alenevasti Kaarle Suuresta ja Otto I:stä, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kahdesta perustajasta.

On syytä mainita että molempien, Elisabet II:n ja Prinssi Philipin, suvun alkuperä on Saksan eikä Englannin aatelissuvuissa. Charles on siis periaatteessa saksalainen prinssi, jonka kuninkaallisen suvun alkuperä palaa ”Saksan ensimmäisen valtakunnan” – kuten natsit kutsuivat Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa – perustajiin. Charlemagnen  tai Kaarle Suuren (englanniksi Charles the Great) tapaan hänen kutsumanimensä on myös Charles. Tämänkin puolesta hän on kaikkein sopivin ehdokas ”uudeksi Kaarle Suureksi”, jonka paavi tulisi kruunaamaan Rooman keisari Augustukseksi ennen Jeesuksen paluuta maanpäälle. Tosiasiassa keskiajan Euroopassa kiersi useita profetioita tästä Rooman viimeisestä keisarista. Näissä profetioissa tämä henkilö oli nimetty juuri Charles-nimiseksi länsieuroopan prinssiksi, joka tulisi polveutumaan suoraan alenevasti Kaarle Suuresta ja perimään keisariuden molemmissa, Roomassa ja Konstantinopolissa. Yksi esimerkki tällaisista profetioista löytyy 1100 -luvulla julkaistusta Magdeburgin aikakirjasta.

Entäpä sitten hänen vaateensa Itä-Roomaan tai Konstantinopoliin? Voiko Charles todella väittää polveutuvansa Itä-Rooman keisareista? Kyllä ja paljon enemmänkin. Hänen isänsä Prinssi Philip, Edinburgin Herttua, polveutuu useita eri sukuhaarojaan pitkin useista Itä-Rooman keskiaikaisista keisareista. Lisäksi hänen isoäitinsä oli Romanovien suvun Olga Konstantinovna, tsaari Nikolai I:n pojantytär. Tämä tarkoittaa, että periaatteessa Prinssi Charlesilla olisi oikeus vaatia myös ”Kolmannen Rooman” eli koko entisen Venäjän Keisarikunnan valtapiiriä Alaskasta Suomeen. Mitäköhän Vladimir Putin tästä tuumisi, Venäjän ”nykyinen tsaari”, jota Charles vertasi Krimin miehityksen aikaan Adolf Hitleriin? Olga Konstantinovna nai Kreikan toisen kuninkaan Yrjö I:n (1863 – 1913). Heidän liitostaan syntynyt Prinssi Andreas on Prinssi Philipin isä ja Charlesin isoisä. Philip syntyi Kreikassa ja hänet tunnettiin Kreikan prinssinä ennen kuin hän avioitui Prinsessa Elisabetin kanssa vuonna 1947. Kreikka julistettiin tasavallaksi vuonna 1974, joten sillä ei ole tällä hetkellä vallassaolevaa kuningasta. Jos maahan palaisi taas monarkia, perinnöllisyyslakien mukaan Prinssi Charles voisi vaatia myös Kreikan valtaistuinta.

Kreikan Yrjö I ja hänen vaimonsa Olga polveutuivat molemmat Itä-Rooman useista keisareista, mukaan lukien ensimmäisen ristiretken aikaan hallinneesta Aleksios I Komnenosista. On syytä mainita, että Bysantin valtakunta piti itseään ja nähtiin myös muun maailman silmissä kreikkalaisena kuningaskuntana, joka jatkoi keskiajalla antiikin Kreikan perintöä (yhdessä antiikin Roooman perinnön kanssa). Sen keisarit kutsuivat itseään antiikin kreikan hallitsijoiden Basileus arvonimellä ja valtakunnan virallinen kieli muutettiin 600 -luvun alussa latinasta kreikkaan. Tämä tosiasia liittyy läheisesti myös Danielin kirjan 8. luvun näkyyn oinaasta ja kauriista, kuten selvitin tätä jo kirjani Joka ei ollut saapa kuninkaan arvoa – Antikristus paljastettu? luvussa 12. Tästä syystä myös Kreikan nykyinen valtio näkee itsensä Bysantin valtakunnan perillisenä. Ei ole siis sattumaa, että sen itsenäistymistä tukeneet Euroopan suurvallat valitsivat Kreikan valtaistuimelle Yrjö I:n joka saattoi johtaa sukunsa Itä-Rooman keisareihin.

Tästä syystä Kreikan kuninkaat saattoivat vaatia 1900 -luvun alussa oikeutta koko entisen Itä-Rooman valtapiiriin Konstantinopolista Jerusalemiin. Näin he tekivätkin tukiessaan niin sanottua Megáli idéaa eli ajatusta, jonka mukaan Kreikan olisi tullut liittää alueisiinsa myös osa nykyistä Turkkia, Konstantinopoli mukaan lukien. Iso-Britannia oli Euroopan suurvalloista Kreikan aluevaatimusten suurin pönkittäjä, sillä se toivoi hyötyvänsä siitä itse johtuen Yrjö I:n läheisistä sukulaissuhteista Englannin kuningashuoneen kanssa (hän oli Englannin Yrjö V:n eno). Danielin kirjan 11. luvussa mainitaan kuinka Pohjan kuningas ”antaa hänelle [Etelän kuninkaalle] yhden tyttäristään, tälle turmioksi. Mutta siitä ei tule pysyväistä eikä ole hänelle etua.” Tämä viittaa juuri ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin tapahtumiin missä Iso-Britannia lähetti Kreikan – Brittiläisen imperiumin suojatin ja ”tyttären” – Ottomaanien valtakunnan kimppuun yrityksessa pakottaa se Sèvresin rauhansopimuksen ehtoihin, josta ei tullut kuitenkaan pysyväistä eikä siitä ollut briteille loppupelissä hyötyä. Jos haluat tutustua perusteisiini siitä miksi Pohjan kuningas olisi Iso-Britannia, Etelän kuningas Ottomaanien valtakunta ja miksi tyttäret viittaavat näyssä kansojen – enemmin kuin hallitsijoiden – tyttäriin, niin sinun tulee lukea kirjani 13. luku.

Saadakseen Konstantinopolin haltuunsa Prinssi Charlesin ei tarvitse julistaa välttämättä sotaa Turkkia vastaan. Hänellä on nimittäin erinomaiset suhteet muslimimaailmaan ja hän on myös – ihmeellistä kyllä – profeetta Muhammadin suora jälkeläinen. Toisaalta Danielin 11. luku puhuu kelvottoman sodasta Etelän kuningasta vastaan (jakeet 25 – 27, 40), jonka tulisi olla nyt Ottomaanien seuraajavaltio eli Turkin tasavalta. On siis mahdollista, että Britannia ajautuu sotaan jälleen kerran Turkin kanssa. Viimeviikkoiset tapahtumat Pohjois-Syyriassa ja Presidentti Erdoganin yhä epävakaammaksi muuttuva käytös kansainvälisen yhteisön silmissä, saattaa johtaa juuri tällaiseen lopputulemaan. Jos Britannia saisi tämän sodan seurauksena Konstantinopolin jälleen kerran haltuunsa, niin tällöin Prinssi Charles voitaisiin julistaa Kreikan valtaistuimen ja Bysantin keisareiden laillisena perillisenä myös Konstantinopolin – Nova Roman – hallitsijaksi.

Johtopäätös

Päätän tämän kirjoituksen viimeiseen perusteeseeni, jota en käsitellyt vielä ollenkaan yllä. Jotkin historioitsijat ovat ehdottaneet, että kauimmin kestänyt Rooman seuraajavaltio tai jäänne alkuperäisestä Rooman valtakunnasta, ei ollut itseasiassa Bysantin keisarikunta, vaan Gwyneddin kuningaskunta, joka sijaitsi nykyisessä Walesissa. Sen hallitsijat kutsuivat itseään arvonimellä Walesin Prinssi ennen kuin tämä titteli myönnettiin 1300 -luvulta lähtien Englannin hallitsijan esikoiselle ja kruununperijälle. Professor Bryan Ward-Perkins on sanonut: ”Kesti vuoteen 1282 asti, kun Edward I valloitti Gwyneddin, jolloin viimeinen osa roomalaisesta Britanniasta kaatui. Todellakin, voidaan tehdä voimakas argumentti Gwyneddin puolesta aivan viimeisenä osana koko Rooman valtakunnasta, sekä idässä että lännesä, joka kaatui barbaareille (Jos otamme huomioon Konstantinopolin väliaikaisen valtauksen frankkien taholta vuonna 1204 ja useat persialaisten, slaavien, avaarien ja seljukien invaasiot Bysantin alueilla).”

Sana Wales on germaanista alkuperää ja se tarkoitti alkujaan roomalaisia. Tällä Britanniaa valloittamaan tulleet germaaniset anglosaksit erottivat heidän roomalaiset naapurinsa, jotka säilyttivät itsenäisyytensä ja roomalaisen kulttuurinsa perinteet nykyisen Walesin alueella. Etnisesti he olivat siis roomalaistettuja kelttejä. Tämä tarkoittaa sitä, että nykyinen Walesin Prinssin arvonimi merkitsee etymologisesti ja historiallisesti roomalaisten prinssiä jollaiseksi Antikristus identifioidaan Daniel 9:26-27:ssä. Mielenkiintoisesti nykyinen Walesin Prinssi syntyi myös 666 vuotta sen jälkeen kun Edward I miehitti Walesin vuonna 1282. Tämä on lopullinen perusteeni siitä miksi Walesin Prinssi Charles olisi tämän hetken ainoa pätevä kandidaatti Rooman keisareiden perilliseksi niin Itä- kuin Länsi-Roomassa. Vain aika näyttää tuleeko paavi kruunaamaan hänet kerran Kaarle Suuren kruunulla. On kuitenkin varmaa, että jos ensimmäisen Kaarle Suuren kruunaus merkitsi läntisen sivilisaation syntyä, tämän toisen Kaarlen kruunaus tulee merkitsemään sen loppua.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: