Olen kertonut olevani persoonallisuustestin mukaan INTP-loogikko. Siksi ei pitäisi olla yllättävää, että olen pyrkinyt ymmärtämään myös oman kristillisen uskoni maailmankuvaa aina loogisesti ja rationaalisesti. Eikä todellisuuden luonteen syvällinen pohdinta ole antanut minulle aina mielenrauhaa. Totta puhuen se on johtanut minut usein hyvin pimeään maailmaan mistä minun on täytynyt repiä itseni melkein väkisin irti saadakseni taas jonkinlaisen mielenrauhan. Useita vuosia sitten sanoin psykologilleni, että minulla on eksistentiaalinen ahdistus, mihin psykologini kysyi että luenko Nietzscheä. Yritin kyllä lukea joskus Nietzschen masentavaa kirjaa nimeltä Antikristus, mutta jätin lukemisen kesken kun ei se liittynyt mitenkään kristilliseen eskatologiaan. Eksistentiaalinen ahdistukseni ei ollut peräisin tosin Nietzschen ateismista vaan kristinuskosta.

Eksistentiaalinen ahdistus mielletään terminä yleisemmin ateistisen maailmankatsomuksen sivutuotteeksi missä yksilön elämällä ei ole mitään suurempaa merkitystä, tarkoitusta tai arvoa, tai missä elämän tarkoitus pohjautuu vain siihen mitä kukin ihminen päättää tehdä itse omalla elämällään. Ateistista universumia määrittää myös sen välinpitämättömyys yksilön elämänvalintoja tai kärsimystä kohtaan. Kukaan tuolla ylhäällä ei ole valvomassa ajatuksiamme ja tekemisiämme tai piittaa siitä rääkkäätkö kissanpentuja vai pelastatko lapsia ihmiskauppiailta.

“Kuinka kristitty voi kokea eksistentiaalista ahdistusta?”, kysyy joku. Itse taas kysyisin, kuinka kristitty ei voi olla kokematta ahdistusta, murhetta tai epätoivoa siitä, että miljoonat ihmiset joutuvat iankaikkiseen kadotukseen. Vaikka minulla tai sinulla olisi mielenrauha ja pelastusvarmuus oman sielumme iankaikkisesta kohtalosta, niin kuinka meillä voi olla mielenrauha siitä että monet kanssamatkaajamme – ja ehkä myös osa sinulle läheisistä ja rakkaista ihmisistä – “kävelevät unissaan” kohti iankaikkista pimeyttä ja epätoivoa, tai mielenrauha niistä sieluista, jotka ovat jo siellä vailla minkäänlaista toivoa. Meidän kristittyjen velvollisuutena on kertoa tietysti evankeliumi, hyvä uutinen, kadotetuille sieluille. Tuon “uutisen” sanoma on hyvin yksinkertainen:

 Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi. Joka uskoo häneen, sitä ei tuomita; mutta joka ei usko, se on jo tuomittu, koska hän ei ole uskonut Jumalan ainokaisen Pojan nimeen.¹

---

Sisältö

1. Evankeliumin paradoksaalisuus
2. Kaksisuuntainen tienhaara?
3. Jumalan oikeuden ja armon välinen jännite
4. Vanhurskaat kansojen joukossa
5. Syyntakeettomat?
6. Kuolemanjälkeinen pelastus?
7. Kuoleman ja tuonelan avaimet
8. Rikas mies ja Lasarus
9. Lampaat ja vuohet
10. Kristillisen teologian monimutkaisuudesta
11. Aabrahamin helma
12. Loppusanat
13. Alaviitteet

---

Evankeliumin paradoksaalisuus

Tämä kristinuskon maailmalle tarjoama “hyvä uutinen” on ollut kuitenkin aina jossain määrin paradoksaalinen minulle. Koska miten tuo 2000 vuotta vanha “uutinen” on hyvä niille, jotka eivät usko, tai niille, jotka kuolivat ei-kristittyinä? Evankeliumin perspektiivistä uutinen on varsin kammottava heille, jotka eivät uskoneet. Ja mikäli nyt ateismin ongelma on se, ettei se anna ihmisyksilön elämälle mitään syvällisempää tarkoitusta, niin onko tilanne yhtään sen parempi kristinuskon perspektiivistä missä Juudaksen elämän tarkoituksena oli pettää mestarinsa ja joutua iankaikkiseen kadotukseen. Tällä en nyt tarkoita kalvinismin mukaista predestinaatio-oppia, jonka mukaan Jumala määrää ennalta toiset sielut pelastukseen ja toiset kadotukseen. Vaikka Juudas olisi valinnut itse oman kohtalonsa, Jeesuksen mukaan Juudakselle olisi ollut parempi, ettei hän olisi koskaan edes syntynyt.

 Ihmisen Poika tosin menee pois, niinkuin hänestä on kirjoitettu, mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta Ihmisen Poika kavalletaan! Parempi olisi sille ihmiselle, että hän ei olisi syntynyt.²

Jumala siis loi Juudaksen tähän maailmaan tietoisena siitä, että hänen kohtalonsa oli joutua iankaikkiseen kadotukseen missä hän kiroaa iäisyyden omaa syntymäänsä. Ja Jumala luo jatkuvasti miljoonia uusia ihmisiä tähän maailmaan vaikka tietää heidän viettävän iäisyytensä päättymättömässä piinassa ja epätoivossa. Kun se tulee tässä maailmanajassa esiintyvän kärsimyksen ongelmaan, niin kristillinen maailmankuva vastaa tähän mielestäni paremmin ja syvällisemmin kuin yksikään toinen uskonto tai maailmankatsomus. Samalla kuitenkin teodikean ongelman laajentaminen iankaikkisen rangaistuksen käsitteellä nostaa esiin useampia kysymyksiä mihin se vastaa. Kristinuskoon liittyvä eksistentiaalisen ahdistukseni on noussut usein enemmän Jumala-kuvani vääristymisestä kuin pelkistä vaikeista kysymyksistä. Voimme nimittäin jakaa tämän teistisen todellisuuden luonnetta koskevan filosofisen pohdinnan kolmeen erilaiseen vaihtoehtoon.

1. Näkyvää ja näkymätöntä todellisuutta hallitsee Jumala, jonka tahto ja toiminta luotujansa kohtaan on täydellinen Hänen viisaudessaan, hyvyydessään, oikeudenmukaisuudessaan, armossaan rakkaudessaan ja säälivyydessään. Tämä Jumala sallii ja pahan ja kärsimyksen tässä todellisuudessa, mutta jotain sellaista päämäärää varten mitä ihminen ei kykene vielä ymmärtämään rajoittuneella käsityskyvyllään, mutta josta ihminen tulee ylistämään lopulta Luojaa sen lopulta ymmärrettyänsä.
2. Näkyvää ja näkymätöntä todellisuutta hallitsee välinpitämätön jumala, jolla ei ole mitään suunnitelmaa tai tarkoitusta luotujansa kohtaan ja joka antaa ihmisten elää kuten he haluavat puuttumatta heidän tekemisiinsä. Jos joku kiduttaa kissanpentuja tai myy lapsia pedofiileille, tuo Jumala ei vuodata kyyneltäkään, koska häntä ei kiinnosta meidän ihmisten touhut oli ne sitten hyviä tai pahoja. Tällaisen “Jumalan” hallitsema universumi vastaa samaa kuin ateistien Jumalaton universumi.
3. Näkyvää ja näkymätöntä todellisuutta hallitsee paha tyranni-jumala, joka esittää täydellistä ja pyhää, mutta joka todellisuudessa nauttii vain absoluuttisesta vallasta ja hallitsee luotujansa pelon ja tyrannian kautta kuin kuka tahansa diktaattori. Tällainen “jumala” väittää olevansa kiinnostunut ihmisen hyvistä ja pahoista teoista, mutta tosiasiassa hän on kontrollifriikki, joka hallitsee luotujansa pelolla ja ja käyttää kärsimyksen ja pahan olemassaoloa vain siihen tarkoitukseen, että se mahdollistaa hänen absoluuttisen valtansa jatkumisen. Ellei tuo jumala itse nauti luotujensa kärsimyksestä, hän ei ainakaan välitä siitä.

Lienee selvää, että kenen tahansa eksistentiaalinen ahdistus pahenee mitä enemmän hänen todellisuuskuvansa liukuu ensimmäistä vaihtoehdosta kolmatta kohden. Tästä syystä sanoin, että minun on “täytynyt repiä itseni melkein väkisin irti” tuosta kolmannen vaihtoehdon pimeästä maailmasta mihin mieleni on saattanut joskus väliaikaisesti eksyä. Se on pimeä maailma esimerkiksi siksi, että siinä todellisuudessa ei ole mitään hyvää, tai kaikki se hyvä mikä tuossa maailmassa on vielä jäljellä, menettää merkityksensä.

En ole kokenut elämässäni kertaakaan epäuskoa itse Jumalan olemassaoloa kohtaan. Paremminkin ajoittaisten uskonkriisieni aikana olen meinannut kadottaa uskon Jumalan luonnon hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen, en niinkään Hänen olemassaoloonsa. En ole koskaan esimerkiksi ymmärtänyt ateistien käyttämiä argumentteja Jumalan olemassaoloa vastaan, mutta olen ymmärtänyt paljon paremmin heidän argumenttejansa Raamatun Jumalan moraalisuutta vastaan. Kun näen tuolin, pystyn päättelemään siitä, että sillä on täytynyt olla puuseppä, joka on kasannut tuolin kokoon. En kuitenkaan pysty päättelemään tuolista itsestään onko kyseinen puuseppä hyvä vai paha ihminen.

Tässä kohtaa meidän tulee siis luottaa Jumalan erityiseen ilmoitukseen – Hänen Sanaansa – ja siihen miten Jumalan hyvyys ilmenee meille esimerkiksi Hänen Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa, joka “on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa.”³ Jumalan hyvä tahto Hänen luotujansa kohtaan voidaan päätellä kuitenkin myös Hänen luomistöistään ja itseäni on puhutellut usein esimerkiksi Jobin kirja missä Jumala vastaa Jobin valituksiin ja kritiikkiin elämän epäoikeudenmukaisuudesta ja viattomien kärsimyksestä vetoamalla vain Hänen suuruuteensa ja viisauteensa, joka näkyy Hänen luomistöissään, vastaamatta koskaan suoraan Jobin kysymyksiin siitä miksi Hän sallii kärsimyksen ja pahan olemassaolon.

Koska joskus meidän on hyvä antaa Jumalan olla Jumala eikä vaatia Häntä vastaamaan sellaisiin asioihin, joita me emme kykenisi edes ymmärtämään pimentyneellä ja rajoittuneella mielellämme. Jumala ei ole jokin ChatGPT keskustelubotti, joka vastaa automaattisesti kaikkiin Hänelle esittämiimme kysymyksiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö voisi yrittää etsiä vastauksia myös vaikeisiin kysymyksiin. Vaikka pohdiskelustamme rajattaisiin nyt kokonaan ulkopuolelle kalvinistinen predestinaatio oppi ja vedotaan esimerkiksi 1. Timoteus 2:4:een, jonka mukaan Jumala “tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden”, niin kristillinen pelastusoppi nostaa silti esiin monia vaikeita kysymyksiä. Helvettiä esimerkiksi puolustellaan usein ajatuksella, että “Jumala ei tuomitse ketään Helvettiin vaan ihminen itse valitsee helvetin.” Tämä ei ole kuitenkaan aivan näin yksinkertaista. Ensinnäkin Jeesus sanoi, että Jumala on se, joka valmisti Helvetin Saatanaa ja hänen enkeleitään varten ja Jumala on myös se, joka voi hukuttaa ihmisen ruumiin ja sielun Helvettiin.⁴

Kaksisuuntainen tienhaara?

Ihminen kyllä valitsee Helvetin siinä mielessä, että hän jättää vastaamatta siihen pelastukseen, jota Jumala tarjoaa kaikille ihmisille Poikansa Jeesuksen Kristuksen sovintoveren kautta. Mutta todellisessa maailmassa valinta ei ole kaikille ihan niin yksinkertainen kaksisuuntainen tienhaara kuin se esitetään meille kristillisissä traktaateissa. Kasvuympäristö esimerkiksi vaikuttaa asiaan aika paljon. Olet paljon todennäköisemmin kristitty jos synnyt kristilliseen Amerikkaan kuin islamilaiseen Pakistaniin missä ainoa ymmärryksesi kristinuskon sanomasta on jokin imaamien siitä esittämä “olkinukke”, koska muslimilapset aivopestään jo lapsesta asti islamin propagandalla. Internetin ja lähetystyön ansiosta kristityt ovat tosin onnistuneet murtamaan sitä pimeyden ja epätietoisuuden muuria jonka takana muslimit ovat eläneet vuosisatojen ajan.

Esimerkiksi omaan uskooni vaikuttaa jo aika paljon se, että satuin syntymään kristityille vanhemmille. Jos olisin syntynyt erilaisiin olosuhteisiin tai ei-kristilliseen maahan, en olisi todennäköisesti kristitty. Tämä ei kerro sinänsä mitään siitä onko jokin väittämä, kuten Jeesuksen Jumaluus, totta vai ei. Mutta se kertoo siitä että elämä on kompleksia ja ihmisen elämänvalintoihin ja uskonnolliseen kääntymykseen vaikuttavat hyvin monet tekijät. On ihmisiä, jotka eivät voineet ottaa evankeliumin sanomaa vastaan, koska eivät koskaan edes kuulleet sitä heidän elinaikanansa. Sanoisin, että tämä joukko muodostaa suurimman osan maailmaan koskaan syntyneistä ihmisistä, koska kristinusko on vain 2000 vuotta vanha ja levinnyt vähitellen eri puolille maailmaa. Mutta sitten on myös monia niitä, jotka kuulivat evankeliumin, mutta kuulivat ainoastaan sen vääristyneen “olkinukkeversion” esimerkiksi muslimimaiden pimennossa viimeisen 1300 vuoden aikana.

Tai jopa kristilliseen Amerikkaan syntynyt henkilö on voinut saada Jumalan olemuksesta ja evankeliumin sanomasta täysin vääristyneen kuvan jos hän on kasvanut vaikkapa “kristilliseen” lahkoon kuuluneiden vanhempien kotona missä lapsiin on kohdistettu henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa “Jeesuksen nimessä” ja aikuistuttuaan nuo lapset assosioivat Raamatun Jumalan heidän vanhempiensa harjoittamaan väkivaltaan ja kääntyvät ateisteiksi. Myös juutalaisten parissa lähetystyötä tekevät kristityt ovat hyvin tietoisia kristittyjen vuosisatojen ajan juutalaisiin kohdistamasta antisemitismistä ja siitä kuinka paljon se vaikuttaa monien juutalaisten vastahakoisuuteen hyväksyä Jeesusta heidän messiaanaan.

Ja voitko syyttää heitä siitä, kun uskonpuhdistajamme Martin Lutherkin kehotti polttamaan juutalaisia ja 400 vuotta myöhemmin natsit oikeuttivat tekonsa myös Lutherin antisemiittisillä teksteillä. Lyhyesti, ihmisen kääntymys ei ole kiinni siitä kuinka kovaa lyöt häntä Raamatulla päähän. Ellei uskomme näy teoissa ja rakkaudessa ja lähimmäisen kunnioituksessa, kukaan ei ota evankeliumia vastaan. Tiedän, että on myös joitakin hyvin älykkäitä ateisteja, jotka ovat paljon paremmin perillä kristinuskon totuuden puolesta esitetyistä argumenteista ja todisteista kuin monet kristityt ovat, mutta eivät kykene silti uskomaan. Heitä kutsutaan usein “ei-vastahakoisiksi ateisteiksi”, koska he haluaisivat uskoa Jumalaan, – saattavat myös väittää rukoilleen Jumalaa vilpittömästi, että he voisivat uskoa Häneen – mutta eivät vain syystä tai toisesta kykene siihen.

Eli kysymys siitä miksi toiset ottavat iankaikkiseen elämään johtavan uskon vastaan ja toiset taas eivät, on melko kompleksi aihe jo itsessään, ja luterilaisen sola gratia perinteen valossa edes ihmisen kääntymys ei ole meidän omaa ansiotamme vaan yksistään Jumalan armon ja Pyhän Hengen työn vaikutusta, kuten systemaattisen teologian professori Miikka Ruokanen selittää alapuolisessa mielenkiintoisessa podcastissa (suosittelen muuten kuuntelemaan Niirasen ja Marjokorven apologeettisia podcasteja).

Jumalan oikeuden ja armon välinen jännite

Tästä nousee kuitenkin toinen ongelma, joka liittyy eräänlaiseen Jumalan armon ja oikeudenmukaisuuden väliseen jännitteeseen ja ristiriitaan. Voiko Jumala olla samaan aikaan sekä oikeudenmukainen että armollinen? Havainnollistan tätä asiaa seuraavalla kristinuskon parodialla, jonka esitin keskustellessani aiheesta tekoälyohjelma ChatGPT:n kanssa.

Otetaanpa esimerkiksi seuraava irvokas karikatyyri kristillisestä teologiasta: Toisen maailmansodan aikainen saksalainen on hurskas protestanttikristitty ja ahkera kirkossakävijä. Samaan aikaan hän on myös natsipuolueen jäsen, joka työskentelee keskitysleirillä ja ohjaa juutalaisia kaasukammioihin. Tuon saksalaisen kristityn tappamat juutalaiset joutuvat helvettiin koska he eivät uskoneet Jeesukseen, mutta tämä tappaja itse pääsee taivaaseen, koska hän oli kristitty. Tämä esimerkki oli tietysti parodia ja irvikuva kristillisestä teologiasta. Miten uskoaan puolustava kristitty apologeetti vastaisi kyseiseen irvikuvaan?

ChatGPT vastasi odotetusti, että kyseessä oli “äärimmäinen ja parodinen irvikuva kristillisestä teologiasta”, millaista kukaan vakavasti otettava kristitty teologi ei opettaisi ja esitti vastalauseeksi monia raamatunkohtia, joiden mukaan todellisen uskon tulee näkyä tekoina ja rakkautena lähimmäisiä kohtaan, ei vain pelkkänä ulkoisena hurskautena, ja siksi esimerkkini “kristitty natsi” ei voinut olla todellinen kristitty. Jatkoin kuitenkin inttämistä.

Seuraavaksi sitten hieman maltillisempi karikatyyri. Saksalainen kristitty elää toisen maailmansodan aikana, mutta ei osallistu juutalaisten tappamiseen kuten edellisessä esimerkissä. Hän ei kuitenkaan pelosta johtuen nouse aktiiviseen vastarintaan natseja vastaan ja hyväksyy vääryydet hiljaisuudellaan. Toinen saksalainen, joka ei ole kristitty, on taas rohkeampi jo piilottaa juutalaisia kotiinsa riskeeraten myös oman ja perheensä hengen. Rohkea saksalainen kuolee ei-kristittynä, mutta Jumala tuomitsee hänet helvettiin koska hän ei uskonut syntiemme sovittajaan. Kristitty pelkuri pääsee kuitenkin taivaaseen, koska hän uskoi syntiemme sovittajaan.

Botin vastaus tähänkin esimerkkiini oli jotakuinkin sama ja sanoi, että todellisen uskon pitäisi ilmetä uhrautuvana rakkautena lähimmäisiämme kohtaan eikä välinpitämättömyytenä tai pelkuruutena. Kuten keskitysleirillä kuollut pastori Dietrich Bonhoeffer sanoi, “Vaikeneminen pahan edessä on itsessään pahuutta: Jumala ei pidä meitä syyttöminä. Puhumattomuus on puhumista. Toimimatta jättäminen on toimimista.” ⁵ Saksassa oli tosiasiassa monia todellisia kristittyjä, jotka nousivat vastarintaan natseja vastaan, mutta tämä ei nyt ole keskustelumme pointtina. Kommentoin botille vielä näin kiteyttääkseni sen mitä ajoin kysymyksilläni ja karikatyyreillani takaa.

Vaikka uhrin asema ei sinänsä ole suorassa yhteydessä siihen onko tämä henkilö moraalisesti hyvä vai paha, niin luonnollinen oikeustajumme edellyttää usein jonkinlaista hyvitystä niille, joita vastaan on rikottu ja rangaistusta niille, jotka ovat rikkoneet. Holokausti olisi yksi historian tunnetuin esimerkki sortajista ja sorretuista. Tuossa tapauksessa sortajat olivat kuitenkin nimellisesti kristittyjä ja sorretut ei-kristittyjä. Tästä nouseva Jumalan oikeudenmukaisuuteen liittyvä moraalinen ongelma on nyt siinä, että vaikka Jumala tuomitsisi toisen maailmansodan “pahikset” heidän pahojen tekojensa mukaisesti (huolimatta siitä olivatko he ulkoisesti kristittyjä tai eivät), niin Jumalan lopullinen tuomio, hyvitys ja palkkio, ei perustu kristillisen maailmankuvan mukaan siihen rikkoiko joku lähimmäistään vastaan (kuten sorrettujen juutalaisten tapauksessa) vaan siihen uskoiko hän Kristukseen vai ei. Eli vaikka natsirikollisia odottaisi iankaikkinen rangaistus heidän pahoista teoistaan, niin heidän uhrejaan odottaa myös yhtäläisesti iankaikkinen rangaistus (jos he eivät olleet kristittyjä) jonkinlaisen hyvityksen sijasta mitä luonnollinen oikeustajumme edellyttäisi oikeamieliseltä Jumalalta.

Botin vastauksen alkua: “Tämä on erittäin vakava ja herkkä kysymys, joka liittyy syvällisesti kristilliseen teologiaan, erityisesti käsityksiin Jumalan oikeudenmukaisuudesta, armosta ja pelastuksesta. On tärkeää ymmärtää, että kristillisessä teologiassa on monenlaisia tulkintoja ja että monet kristityt teologit ja apologeetit pyrkivät sovittamaan yhteen uskon ja oikeudenmukaisuuden periaatteet. Tässä muutamia keskeisiä näkökulmia, joita kristilliset apologeetit voivat käyttää vastatakseen tähän kysymykseen… [ja pälä, pälä, pälä]”

Historia on tietysti täynnä samankaltaisia esimerkkejä missä kristinuskoa nimellisesti tunnustaneet kansat ja henkilöt olivat todellisia pahantekijöitä, kun taas heidän uhrinsa eivät olleet kristittyjä (Espanjan konkistadorien orjuuttamat ja tappamat alkuperäisamerikkalaiset, “kristittyjen” harjoittama afrikkalaisten orjakauppa, jne., jne.). Kristillisen uskon eräitä perusperiaatteita on ollut aina se, että kukaan ihminen ei voi ansaita iankaikkista elämää tai vanhurskautta Jumalan edessä luottamalla yksistään omiin hyviin tekoihinsa vaan uskomalle sen sijaan syntiemme sovittajaan Jeesuksen Kristukseen, joka on vanhurskauttanut meidät kuolemallaan Golgatan ristillä.

Tämä ajatus on kuitenkin luontaisesti konfliktissa Jumalan oikeudenmukaisen luonnon kanssa, koska jos tuomiomme perustuu armoon ihmisen tekojen sijasta, niin silloin tuomiomme ei voi olla oikeudenmukainen. Se siis ei voi olla oikeudenmukainen armahdettuja kohtaan, koska jumalallisessa oikeuskäsityksessä heidän olisi pitänyt saada oikeudenmukainen tuomio armon ja anteeksiannon sijasta, mutta se ei voi olla oikeudenmukainen myöskään tuomittuja kohtaan, koska heidät tuomitaan huolimatta siitä tekivätkö he eläessään hyvää vai pahaa. Eli huolimatta siitä olitko tässä elämässä Adolf Hitler vai Oscar Schindler, sinut tuomitaan jos kuolet uudestisyntymättömänä ei-kristittynä (vaikka noiden kahden henkilön tuomion laadussa olisikin sitten suuria eroja).

Vanhurskaat kansojen joukossa

Juutalaisessa ajattelussa myös lakia noudattamattomat pakanat voidaan lukea vanhurskaiksi kansojen joukossa jos he noudattavat niin sanottua Nooan lakia ja harjoittavat hyväntekeväisyyttä lähimmäisiään kohtaan. Tästä juutalaisesta perinteestä nousee myös Yad Vashem -holokaustimuseon myöntämä titteli “hasidei Umot HaOlam”, “vanhurskaat kansojen joukossa”, niille pakanoille, jotka pelastivat juutalaisia toisen maailmansodan aikana. Tämä juutalaisuuden oppi “vanhurskaista pakanoista” oli tuttu myös Paavalille, kun hän opetti Roomalaiskirjeen 2. luvussa:

“Kaikki, jotka ovat ilman lakia syntiä tehneet, joutuvat ilman lakia myös kadotukseen, ja kaikki, jotka lain alaisina ovat syntiä tehneet, tuomitaan lain mukaan. Ei nimittäin lain kuulijat ole vanhurskaita Jumalan edessä, vaan lain täyttäjät vanhurskautetaan. Sillä kun pakanat, joilla ei ole lakia, luonnostaan tekevät, mitä laki vaatii, niin he, vaikka heillä ei ole lakia, ovat itse itselleen laki. He osoittavat, että lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämiinsä, ja heidän omatuntonsa todistaa siitä, samoin heidän ajatuksensa, jotka syyttävät tai myös puolustavat heitä – sinä päivänä, jona Jumala tuomitsee ihmisten salaisuudet Kristuksen Jeesuksen kautta, minun evankeliumini mukaan.”

Tässä Paavali ei puhu varsinaisesti evankeliumille saavuttamattomista kansoista, kuten se on yleisesti opetettu, vaan kaikista ei-juutalaisista pakanakansoista, jotka eivät tunteneet juutalaisten lakia. Tämän mukaan myös pakanoille oli kirjoitettu laki heidän sydämiinsä, heidän omaantuntoonsa, jota seuraamalla he voisivat tietää eron hyvän ja pahan välillä ja elää joko moraalisesti tai moraalittomasti. Ateenan pakanoille hän julisti:

“Ja hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta ja antanut heidän asua kaikkialla maan päällä ja säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat, että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä hapuillen voisivat hänet löytää; vaikka hän ei ole kaukana yhdestäkään meistä sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme, niinkuin myös muutamat teidän runoilijoistanne ovat sanoneet: ‘Sillä me olemme myös hänen sukuansa’.”⁶

Eli Paavalin mukaan myös pakanoiden ja antiikin kreikkalaisten filosofien oli mahdollista etsiä Jumalaa ja löytää Hänet vaikka he eivät olisi olleet tietoisia juutalaisesta laista tai kuulleet koskaan evankeliumin sanomaa Kristuksen sovintoverestä. Vastavuoroisesti voisimme kysyä, että olisiko Jumala täydellisen oikeudenmukainen jos Hän luo ensin miljoonia ihmisiä pakanakansoihin (ennen Kristuksen syntymää ja sen jälkeen) ja tuomitsee kaikki heistä sitten Helvettiin vain siksi, että he sattuivat syntymään epäonnisesti väärään paikkaan ja väärään maailmanaikaan.

On myös syytä tähdentää, että vaikka Paavalin mukaan “ihminen [ei] tule vanhurskaaksi lain teoista, vaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen”,⁷ niin Aabraham vanhurskautettiin myös hänen uskostaan vaikkakaan ei uskosta Kristukseen, koska Kristus ei ollut tullut vielä maailmaan. Paavali siteerasi Tooraa, kun hän sanoi: “Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”.⁸ Tällä en nyt yritä sanoa, että ihminen voisi tulla vanhurskaaksi ilman uskoa Kristukseen, joka on meidän ainoa tiemme pelastukseen, vaan että niille, joilla ei ollut mahdollisuutta tuntea Kristusta tämän elämän aikana – joko siksi, että he syntyivät ennen Kristusta tai joita evankeliumin valo ei saavuttanut vuosisatoihin Hänen syntymänsä jälkeenkään – tarjottaisiin silti pelastusta uskon kautta samaan tapaan kuin polyteismiä harjoittaneen pakanakulttuurin keskellä elänyt Aabraham vanhurskautettiin hänen uskostaan ja kuuliaisuudestaan taivaan ja maan Luojalle.

Ymmärtääkseni edellä mainittu ajatus ei ole erityisen kiistanalainen ja monilla kristityillä teologeilla, filosofeilla ja apologeetoilla on jonkinlainen yksimielisyys Jumalan tarjoamasta pelastuksen mahdollisuudesta niille kansoille, jotka eivät kuulleet koskaan evankeliumia. Seuraavaksi astelen varovasti tunnustellen hieman kiistanalaisempiin ajatuksiin vaikkakaan en jonkinlaisena dogmaattisena uskontunnustuksena, ettei minua poltettaisi roviolla hereetikkona (onnekseni viimeisen rovion savu taisi laskeutua jo yli 200 vuotta sitten). Mutta nostan esiin joitakin teorioita, joilla on pyritty vastaamaan niihin moraalifilosofisiin ongelmiin, joita oppi Helvetistä ja Jumalan iankaikkisesta rangaistuksesta tuo mukanaan.

Syyntakeettomat?

Monet kristityt opettavat tänään, että on ihmisiä, joita voidaan pitää syyntakeettomina vaikka he kuolisivatkin ilman Kristusta. Esimerkiksi lapset luetellaan tähän joukkoon, koska olisi julmaa jos Jumala tuomitsee pienen viattoman lapsen iankaikkiseen kadotukseen vain siksi, että sattui syntymään ateistivanhemmille (katolisilla on ollut puolestaan oppi Limbuksesta, Helvetin osasta johon kastamattomat lapset päätyvät kuolemansa jälkeen). Jeesus sanoi myös, että taivasten valtakunta on pienten lasten kaltainen.⁹ Ajatus syyntakeettomista ihmisistä nostaa kuitenkin monia jatkokysymyksiä. Entäpä se aikuiseksi kasvanut “kristillisen” lahkon kasvatti, joka hylkää uskonsa, koska hänen vanhempiensa uskonnon nimissä harjoitetut rikkomukset vääristivät hänen Jumala-kuvansa? Entä jos hän kuolee parikymppisenä auto-onnettomuudessa tai surmaa itsensä, koska “kristittyjen” vanhempien hyväksikäyttö jätti häneen niin syvät psyykkiset haavat?

Tai entäpä ne Jumalan lakia kunnioittaneet hurskaat juutalaiset, jotka eivät hyväksyneet Jeesusta Messiaakseen vain siksi, että olivat nähneet Hänen seuraajiensa polttavan juutalaisia rovioilla Espanjan inkvisitiossa tai ohjaavan heitä kaasukammioihin Kolmannessa Valtakunnassa? Olisiko sinun kristittynä helppoa kääntyä vapaaehtoisesti “profeetta” Muhammadin seuraajaksi, sen jälkeen kun näet radikaalimuslimien kiduttavan ja tappavan perheenjäseniäsi islaminuskon nimissä? Voiko tällaisia ihmisiä pitää syyntakeettomina?

Entäpä se juutalaisia toisen maailmansodan aikana pelastanut ei-kristitty, jonka juutalaiset julistivat myöhemmin “vanhurskaaksi kansojen joukossa”, koska vaikka hän ei tuntenut lakia tai Kristusta, hänen omatuntonsa ajoi hänet tekemään vanhurskaita tekoja tässä elämässä? Eikö hänen epäitsekkäillä teoillaan ole mitään arvoa Luojansa edessä viimeisellä tuomiolla? Rauschning Hermann kertoi muuten vuoden 1939 kirjassaan Hitler speaks: kuinka Hitler oli kirjaimellisesti sodassa Raamatun Jumalaa, juutalaiskristillistä etiikkaa ja jopa oman sydämensä omaatuntoa vastaan. Hermannin mukaan Hitlerin filosofia perustui mm. seuraaviin periaatteisiin (Hermann kirjasi ylös nämä sitaatit Hitlerin omasta suusta):

• “Kymmenen käskyä ovat menettäneet pätevyytensä”
• “Omatunto on juutalaisten keksintö. Se on tahra, kuten ympärileikkaus.”
• “Meidän täytyy lakata luottamasta älykkyyteen ja omaantuntoon, ja meidän on luotettava vaistoihimme. Meidän on saatava takaisin uusi yksinkertaisuus.”
• “Kaitselmus on määrännyt, että minun tulee olla ihmiskunnan suurin vapauttaja. Vapautan ihmiset vallan ottaneen älyn rajoituksista; omantunnon ja moraalin likaisesta ja alentavasta itsemurhasta.”

Uuden testamentin opetus on hyvin yksiselitteinen sen suhteen, ettei kukaan voi saavuttaa vanhurskautta ja iankaikkista elämää muutoin kuin Kristukseen uskomalla. Tämä ajatus on myös alussa lainatun Johannes 3:16 pienoisevankeliumin ytimessä. Tämä teologinen totuus ei kuitenkaan vapauta kristinuskoa sen kaltaiselta moraalifilosofiselta kritiikiltä mitä olen esittänyt jo yllä. Koska vaikka juutalaiskristillinen etiikka ja Jeesuksen opetukset ovat innoittaneet miljoonia ihmisiä muuttamaan elämänsä ja tekemään vanhurskaita tekoja kautta historian, niin jo maalaisjärki ja kokemus kertoo meille sen, että ihmisen moraalisuus tai moraalittomuus eivät ole sidoksissa yksistään hänen uskoonsa tai maailmankatsomukseen.

Toisin sanoen, myös kristittynä itseään pitävä voi olla itsekäs ja paha ihminen ja ei-kristitty voi olla puolestaan epäitsekäs ja hyvä ihminen. Ja kun se tulee ihmisen pahuuteen ja hyvyyteen, meissä kaikissa on kyky molempiin ja siinä välissä on myös monia harmaita alueita. Jos joku kristitty uskoo pelastuvansa siksi, että hän kuvittelee olevansa paljon vanhurskaampi ja pyhempi kuin hänen ei-kristitty ystävänsä, niin hän ei ole tainnut ymmärtää koko evankeliumin ydintä. Hän on kuin Jeesuksen vertauskuvan omavanhurskas fariseus:

Niin hän puhui vielä muutamille, jotka luottivat itseensä, luullen olevansa vanhurskaita, ja ylenkatsoivat muita, tämän vertauksen: “Kaksi miestä meni ylös pyhäkköön rukoilemaan, toinen fariseus ja toinen publikaani. Fariseus seisoi ja rukoili itsekseen näin: ‘Jumala, minä kiitän sinua, etten minä ole niinkuin muut ihmiset, riistäjät, väärämieliset, huorintekijät, enkä myöskään niinkuin tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa; minä annan kymmenykset kaikista tuloistani.’ Mutta publikaani seisoi taampana eikä edes tahtonut nostaa silmiään taivasta kohti, vaan löi rintaansa ja sanoi: ‘Jumala, ole minulle syntiselle armollinen’. Minä sanon teille: tämä meni kotiinsa vanhurskaampana kuin se toinen; sillä jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään.”¹⁰

Kuolemanjälkeinen pelastus?

Viimeaikoina joidenkin kristittyjen teologien, filosofien ja apologeettien keskuudessa on saanut ainakin suurempaa avoimuutta oppi nimeltä post-mortem salvation eli kuolemanjälkeinen pelastus. Itse pohdin samansuuntaisia ajatuksia jo ennen varsinaista kirjallista uraani (yli 10 vuotta sitten), ja lähetin aiheesta pari sähköpostikirjettä Patmos-lähetyssäätiön nykyiselle toiminnanjohtajalle ja teologian maisteri Pasi Turuselle, joka kiitteli minua vain mielenkiintoisista kirjeistä sen enempää kantaa ottamatta. Kun kysyin aiheesta tekoälyohjelma ChatGPT:ltä, se kertoi minulle, että samanlaisia ajatuksia esitettiin jo kristillisen kirkon varhaisimpien teologien ja filosofien taholta, kuten toisella ja kolmannella vuosisadalla eläneiden Klemens Aleksandrialaisen ja Origenesin kirjoituksissa. Vaikka Origenes (185 – 254) on hieman kiistelty hahmo, hän oli myös ensimmäinen varsinainen kristinuskon apologeetti, joka pyrki puolustamaan kristinuskon oppeja järjellisesti vastauksena sen ajan kreikkalaisten pakanafilosofien kritiikkiin. Wikipedia kertoo hänen urastaan mm. seuraavaa:

Hän oli tuottelias kirjoittaja, joka kirjoitti noin 2 000 tutkielmaa useista teologian aloista, kuten tekstikritiikistä, raamatun eksegetiikasta ja hermeneutiikasta, homiletiikasta ja hengellisyydestä. Hän oli yksi varhaiskristillisen teologian, apologetiikan ja askeesin vaikutusvaltaisimmista ja kiistellyimmistä henkilöistä. Häntä on kuvailtu “suurimmaksi neroksi, jonka varhaiskirkko koskaan tuotti”…

Origenes pystyi tuottamaan valtavan määrän kirjoituksia, koska hänen läheinen ystävänsä Ambrosius Aleksandrialainen suojeli häntä, ja hän antoi hänelle sihteerien ryhmän kopioimaan hänen teoksiaan, mikä teki hänestä yhden antiikin tuotteliaimmista kirjoittajista. Hänen tutkielmansa Ensimmäisistä periaatteista määritteli järjestelmällisesti kristillisen teologian periaatteet, ja siitä tuli perusta kirkon myöhemmille teologisille kirjoituksille. Hän kirjoitti myös Contra Celsumin, varhaiskristillisen apologetiikan vaikutusvaltaisimman teoksen, jossa hän puolusti kristinuskoa pakanafilosofi Celsusta vastaan, joka oli yksi sen varhaisimpia arvostelijoita. Origenes laati Hexaplan, ensimmäisen heprealaisen Raamatun kriittisen painoksen, joka sisälsi alkuperäisen hepreankielisen tekstin sekä neljä erilaista kreikankielistä käännöstä siitä ja yhden kreikankielisen hepreankielisen translitteraation, jotka kaikki oli kirjoitettu sarakkeina vierekkäin.

Vaikka Origenes laski perustan koko varhaiskirkon myöhemmälle teologialle, hän kannatti myös joitakin hieman kiistanalaisempia oppeja, kuten universalismia, jonka mukaan kaikki sielut palaisivat myöhemmin takaisin Jumalan yhteyteen kärsittyään ensin väliaikaisesti Helvetissä. Wikipedia kuitenkin kertoo: “Origenes piti myös tarkasti kiinni siitä, että universaalinen pelastus oli vain mahdollisuus eikä lopullinen ja ehdoton oppi.” Universalismi ja post-mortem salvation -oppi eroaa toisistaan sen suhteen, että jälkimmäinen ei opeta, että kaikki sielut palaisivat lopulta Jumalan yhteyteen. Se opettaa eräänlaista ei-katolista kiirastulioppia, jonka mukaan joillakin sieluilla olisi mahdollisuus pelastua vielä kuolemansakin jälkeen vaikka heidät olisi tuomittu jo tuonelaan (tuonela on eräänlainen Helvetin esiaste ja odotuspaikka, koska Ilmestyskirjan mukaan sielut tuomitaan varsinaiseen Helvettiin vasta viimeisen tuomion jälkeen tuhatvuotiskauden lopussa).

Vaikka moni kristitty saattaa nyt kavahtaa tällaista “hirvittävää ja vaarallista harhaoppia”, niin Raamatussa on totta puhuen muutamia jakeita, joilla tällaistakin oppia voitaisiin puolustella. Kaikkein merkittävimmät niistä löytyy 1. Pietarin kirjeestä:

Sillä parempi on hyvää tehden kärsiä, jos niin on Jumalan tahto, kuin pahaa tehden. Sillä myös Kristus kärsi kerran kuoleman syntien tähden, vanhurskas vääräin puolesta, johdattaaksensa meidät Jumalan tykö; hän, joka tosin kuoletettiin lihassa, mutta tehtiin eläväksi hengessä, jossa hän myös meni pois ja saarnasi vankeudessa oleville hengille, jotka muinoin eivät olleet kuuliaiset, kun Jumalan pitkämielisyys odotti Nooan päivinä, silloin kun valmistettiin arkkia, jossa vain muutamat, se on kahdeksan sielua, pelastuivat veden kautta.¹¹ 

Mutta heidän on tehtävä tili hänelle, joka on valmis tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Sillä sitä varten kuolleillekin on julistettu evankeliumi, että he tosin olisivat tuomitut lihassa niinkuin ihmiset, mutta että heillä hengessä olisi elämä, niinkuin Jumala elää.¹² 

Jälkimmäinen jae seuraa vain muutamaa jaetta edellistä jaetta myöhemmin, joten sen asianyhteys näyttäisi viittaavan juuri ensimmäisen jakeen kontekstiin. Tämä näyttäisi kumoavan sen, että “kuolleet” tuossa jakeessa viittaa eläviin, kuten jotkut tulkitsevat, jotka ilman Kristusta ovat “hengellisesti kuolleita”. Ensimmäisessä jakeessa puhutaan nimittäin Kristuksen kirjaimellisesti kuolemasta ja Hänen laskeutumisestaan tuonelaan, jossa Hän saarnasi kolmen päivän ajan “vankeudessa oleville hengille”. Olen tietoinen myös yleisemmästä tulkinnasta, jonka mukaan kyseessä oli ainoastaan kertaluontoinen tapahtuma missä Herramme saarnasi evankeliumia niille Vanhan liiton pyhille, jotka olivat tuonelassa “Abrahamin helmassa”, ja jotka Hän vei sieltä kolmanteen taivaaseen Isänsä ja pyhien enkeleiden tykö.

Tätä tulkintaa vastaan puhuisi kuitenkin kohta: “saarnasi vankeudessa oleville hengille, jotka muinoin eivät olleet kuuliaiset“. Hän ei siis saarnannut evankeliumia niille, jotka ennen muinoin olivat kuuliaisia Jumalalle, kuten Nooalle ja Abrahamille, vaan juuri niille, jotka eivät olleet kuuliaisia. Tästä nousee tietysti looginen jatkokysymys: miksi saarnata evankeliumin ilosanomaa niille sieluille, joilla ei ole enää minkäänlaista toivoa?

Kuoleman ja tuonelan avaimet

Samanlaisia kysymyksiä voisimme nostaa esiin muutamista muistakin raamatunjakeista. Esim. Ilmestyskirja 1:18:ssa Jeesus sanoi:

Minä elän; ja minä olin kuollut, ja katso, minä elän aina ja iankaikkisesti, ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.

Mitä Vapahtajamme tekee kuoleman ja tuonelan avaimilla, jos Hänellä on valta pelastaa ihmisiä joutumasta tuonelaan, mutta Hänellä ei ole enää valtaa pelastaa ketään tuonelasta. Eikö vankilan johtaja, joka pitää käsissään vankiensa sellien avaimia, voisi halutessaan avata kalterit ja päästää vankinsa vapauteen? Entä miksi monissa kuolemanrajakokemuksissa ihmiset ovat kertoneet joutuneensa tuonelaan mistä Jeesus on tullut vapauttamaan heidät Hänen nimeään huutaessaan? Nämä tapaukset ovat siis koskeneet henkilöitä, jotka on saatu elvytettyä viimehetkellä henkiin, mutta heidän sielunsa on jo poistunut ruumiista ja heidät on viety joko taivaaseen tai helvettiin. Tämän lisäksi Raamatussa on joitakin erikoisia jakeita, joiden mukaan “maanalla” eli tuonelassa olisi ihmisiä, jotka ylistävät Kristusta.

Sentähden onkin Jumala hänet korkealle korottanut ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman, niin että kaikkien polvien pitää Jeesuksen nimeen notkistuman, sekä niitten, jotka taivaissa ovat, että niitten, jotka maan päällä ovat, ja niitten, jotka maan alla ovat, ja jokaisen kielen pitää tunnustaman Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra.¹³

Ja kaikkien luotujen, jotka ovat taivaassa ja maan päällä ja maan alla ja meren päällä, ja kaikkien niissä olevain minä kuulin sanovan: “Hänelle, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsalle ylistys ja kunnia ja kirkkaus ja valta aina ja iankaikkisesti!”¹⁴

Miksi maan alla eli tuonelassa olisi ketään, joka ylistäisi Kristusta, jos heillä ei ole enää mitään toivoa jäljellä? Voisimme esittää monia muitakin vastaavia argumentteja. Esim. miksi Raamatussa toistuu usein ylistyslaulu, “Kiittäkää Herraa, sillä hän on hyvä, sillä hänen armonsa pysyy iankaikkisesti”, jos Jumalan armo ihmisiä kohtaan on rajattu vain tätä elämää varten, joka monilla meistä saattaa päättyä jo hyvin nuorena? Ajatellaanpa teoreettisesti vaikkapa ihmistä, joka kuolee ei-kristittynä 16 -vuotiaana. Hän on ollut ehkä vain muutaman vuoden vastuussa omaa elämäänsä koskevista valinnoista saadakseen Jumalan silmissä armon syyntakeettomana lapsena, mutta hän joutuu kantamaan siitä iankaikkiset seuraukset.

Muutoinkin, missä kulkee tuo raja? Ihminen kuolee 11 -vuotiaana ja päätyy iankaikkiseen onneen ja autuuteen? Ihminen kuolee 12 -vuotiaana ja päätyy iankaikkiseen tuskaan ja ahdistukseen? Post-mortem salvation oppia vastaan on nostettu tietysti muita raamatunkohtia, kuten Heprealaiskirje 9:27:

Ja samoin kuin ihmisille on määrätty, että heidän kerran on kuoleminen, mutta sen jälkeen tulee tuomio.

Tämä usein siteerattu kohta on mielestäni yksi heikoimpia argumentteja kyseistä oppia vastaan, koska kukaan ei väitä, etteikö ihminen eläisi vain kerran ja kuolisi vain kerran. Kyseinen jae sopii kyllä vasta-argumentiksi jälleensyntymisopille. Eikä argumenttina ole myöskään se, etteikö tuomio (tai armahdus) seuraisi välittömästi ihmisen kuolemaa. Parempia vasta-argumentteja post-mortem salvation opille ovat ne useat jakeet missä painotetaan Helvetin tuomion iankaikkista luonnetta. Mutta kysymys herää, että onko nämä jakeet mahdollista tulkita siinä valossa, että tuomio itsessään on ikuinen kaikille niille sieluille, jotka eivät halua ottaa pelastusta vastaan senkään jälkeen? Hieman kuin elinikäinen tuomio missä voit päästä kuitenkin “ehdonalaiseen” jos käyttäydyt vankilassa hyvin ja osoitat todellista mielenmuutosta.

Rikas mies ja Lasarus

Tällainen ajatus olisi tosin hyvin ongelmallinen jo siinä valossa, että kaikki Helvetin tuskissa kituvat ihmiset olisivat valmiita tekemään mitä tahansa päästäkseen pois sieltä. Tämä ilmenee hyvin esimerkiksi Jeesuksen vertauksessa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta tuonelassa. Eikä Jumala myöskään armahtanut rikasta miestä, kun hän aneli tuskissaan että Lasarus antaisi hänelle vettä tai että hän voisi päästä varoittamaan perheenjäseniään tuosta kauheasta paikasta. Aivan yhtä absurdia olisi odottaa maallisen vanginvartijan päästävän vankinsa vapaaksi jos hän vain valittaa tarpeeksi kovaan ääneen kurjaa kohtaloaan.

Vertauksessa rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta tuonelassa käy kuitenkin ilmi eräs tärkeä seikka mistä Helvetissä on todella kyse raamatullisessa maailmankuvassa. Helvetti ei ole paikka missä Jumala pääsee kiduttamaan niitä, jotka eivät uskoneet Hänen olemassaoloonsa tässä ajassa, tai missä Jumala antaa demoneille vapaat kädet toteuttaa sairaita kidutusfantasioitaan niitä vastaan, jotka eivät seuranneet eläessään jotain tarkoin määriteltyä uskonnollista oppijärjestelmää. Kyse on paremminkin jumalallisesta oikeudesta missä Jumalan oikeudenmukainen luonto vaatii Häntä kostamaan sen vääryyden ja välinpitämättömyyden millä rikas mies kohteli Jumalan kuvaksi yhtäläisesti luotua Lasarusta, vaikka olisi voinut lievittää hänen tuskiaan ja ahdinkoaan paljoine rikkauksinensa. Niinpä kun rikas mies aneli tuonelassa Lasarukselta armoa kovissa tuskissaan, Aabraham vastasi hänelle:

Poikani, muista, että sinä eläessäsi sait hyväsi, ja Lasarus samoin sai pahaa; mutta nyt hän täällä saa lohdutusta, sinä taas kärsit tuskaa.¹⁵

Aabraham itseasiassa vastaa rikkaalle miehelle hyvin lempeästi ja vetoaa Jumalan olleen hyvä myös rikasta miestä kohtaan, koska tämä sai eläessään hyvän osan. Jos hän olisi kohdellut vain köyhää ja sairauksien piinaamaa Lasarusta hieman empaattisemmin, hän nauttisi lepoa nyt samassa paikassa hänen kanssaan (rikkaushan itsessään ei ollut tuon rikkaan miehen synti, koska myös vanhurskas Aabraham oli hyvin rikas mies). Rikas mies ei lähtenyt väittelemään Abrahamia vastaan, koska tiesi hänen olleen oikeassa ja hänen tuskallisen rangaistuksensa olleen oikeudenmukainen sekä häntä itseään että Lasarusta kohtaan.

Lampaat ja vuohet

Kun Jeesus palaa takaisin maanpäälle ja jakaa kansat lampaisiin ja vuohiin, Hän ei vislaa, että “kristityt oikealla puolelle – tarkemmin sanoen, viittaan nyt vain baptisteihin – ja ateistit, juutalaiset, muslimit ja muut pakanat vasemmalle”, ja sano sitten vasemmalle puolella seisoville: “Menkää pois minun tyköäni, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä.” Ei, sen sijaan Hän sanoo:

Sillä minun oli nälkä, ja te ette antaneet minulle syödä; minun oli jano, ja te ette antaneet minulle juoda; minä olin outo, ja te ette ottaneet minua huoneeseenne; minä olin alaston, ja te ette vaatettaneet minua; sairaana ja vankeudessa, ja te ette käyneet minua katsomassa.’ Silloin hekin vastaavat sanoen: ‘Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä tai janoisena tai outona tai alastonna tai sairaana tai vankeudessa, emmekä sinua palvelleet?’ Silloin hän vastaa heille ja sanoo: ‘Totisesti minä sanon teille: kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle’. Ja nämä menevät pois iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”¹⁶

Vertaus lampaista ja vuohista on mielenkiintoinen, koska Jeesus ei kiittele oikealla puolellaan olevia siitä, että nämä uskoivat Hänen nimeensä ja nuhtele vasemmalla puolella oleviaan siitä, ettei nämä uskoneet Hänen nimeensä. Sen sijaan tuomio perustui yksinään siihen mitä nämä ihmiset kohtelivat lähimmäisiänsä tässä elämässä. Vertaus nostaa esiin kysymyksen siitä, että voiko ihminen palvella ja seurata Kristusta tietämättään. Koska osoittaessaan armoa ja sääliä alastomia, nälkäisiä, vankeudessa olevia ja muita huono-osaisia kohtaan, nämä ihmiset tekivät sen kaiken Kristukselle ja siksi he ihmettelivät itsekin: “Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä ja ruokimme sinua, tai janoisena ja annoimme sinulle juoda?” Olivatko esimerkiksi muslimit, jotka pelastivat juutalaisia holokaustin aikana, tällaisia Kristuksen ei-tietoisia palvelijoita? Toisaalta moni myös niistä, jotka luulivat olleensa Kristuksen seuraajia, eivät olleetkaan sitä:

Heidän hedelmistään te tunnette heidät. Eihän orjantappuroista koota viinirypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita? Näin jokainen hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu tekee pahoja hedelmiä. Ei saata hyvä puu kasvaa pahoja hedelmiä eikä huono puu kasvaa hyviä hedelmiä. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen. Niin te siis tunnette heidät heidän hedelmistään. Ei jokainen, joka sanoo minulle: ‘Herra, Herra!’, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon. Moni sanoo minulle sinä päivänä: ‘Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?’ Ja silloin minä lausun heille julki: ‘Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät’.¹⁷

Kristillisen teologian monimutkaisuudesta

Kristillinen teologia ei ole totta puhuen lainkaan yksiselitteistä. Ehkä siksi olen eskatologi, koska Ilmestyskirjan tulkinta on minulle paljon helpompaa. Se ei ole yksiselitteistä, koska Jumalan armon ja oikeudenmukaisuuden yhteensovittaminen on hyvin hankalaa. Samoin ihmisen uskon ja tekojen roolia hänen iankaikkisessa kohtalossaan on hyvin vaikea sovittaa yhteen, koska siinä voidaan mennä helposti yhdestä ääripäästä toiseen, joko kristilliseen legalismiin missä ihmisen täytyy ansaita pelastus omilla hyvillä teoillaan, pyhityksellään, tai muulla ihmislähtöisellä, tai sitten äärimmäiseen armokeskeisyyteen missä usko yksinään riittää ja ihminen voi elää miten huvittaa koska Kristuksen veri peittää kaiken allensa.

Mutta samalla nämä kristillisen teologian eri nyanssit ja monimutkaisuudet tarjoavat myös vastapainoa sellaisiin naurettavuuksiin, jotka esitin tarkoituksellisena parodiana ChatGPT:lle kirjoittamissani kristillisen opin yksinkertaistuksissa. Jos luemme esimerkiksi vain Johannes 3:16:sta ja sivuutamme kaikki muut raamatunkohdat, niin toki voimme päätyä siitä siihen lopputulokseen, että kristityksi kastettu ja virsiä veisannut saksalainen natsirikollinen on nyt taivaassa, koska pelastus on – kuten Luther opetti – “Sola fide, Sola Gratia, Sola Christus”, “yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen ansiosta”, ja tämän natsin juutalaiset uhrit kituvat nyt Helvetissä.

Auschwitz oli vasta esikoulu ja leikkikenttä siellä tapetun kuuden miljoonan juutalaisen kärsimyksiin. Varsinainen Paratiisi ja lomakeskus siihen paikkaan verraten missä heitä kidutetaan nyt sarvipäisten demoneiden taholta. Mutta jos otamme huomioon Raamatun ja Jeesuksen opetusten laajemman kontekstin, niin tilanne on todennäköisesti aivan päinvastainen tämän “kristityn natsin” ja hänen juutalaisten uhriensa osalta. Raamattu painottaa kuitenkin lopulta kaikkialla ihmisen tekojen roolia siinä miten kukin meistä lopulta tuomitaan tai palkitaan. Lainaan ChatGPT:n kattavia vastauksia:

1. Uskon ja Tekojen Välinen Jännite

Usko Vanhurskauden Perusteena:

• Roomalaiskirje 3:28: “Päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja.”
• Efesolaiskirje 2:8-9: “Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.”
  • Näissä kohdissa korostetaan, että vanhurskautus tulee yksin uskosta Jeesukseen Kristukseen, ei tekojen kautta.

Teot Tuomion Perusteena:

• Matteus 25:31-46: Vertaus lampaista ja vuohista korostaa, että viimeisellä tuomiolla ihmiset tuomitaan tekojen perusteella, kuten ruokkiminen, juottaminen, vaatettaminen ja vankien luona käyminen.
• Roomalaiskirje 2:6-7: “Hän antaa kullekin hänen tekojensa mukaan: niille, jotka kärsivällisesti hyvää tehden tavoittelevat kunniaa, kirkkautta ja katoamattomuutta, iankaikkisen elämän.”
  • Näissä kohdissa korostetaan tekojen merkitystä viimeisellä tuomiolla.

2. Erilaiset Teologiset Tulkinnat

Reformoitu Teologia:

• Reformoitu teologia painottaa sola fide -periaatetta (yksin uskosta). Uskon katsotaan olevan vanhurskauttamisen ainoa perusta, mutta todellinen usko ilmenee aina hyvissä teoissa. Teot eivät ole vanhurskauden perusta, vaan todisteet pelastavasta uskosta.

Katolinen Teologia:

• Katolinen kirkko opettaa, että sekä usko että teot ovat tärkeitä. Vanhurskaus alkaa uskosta ja kasteesta, mutta pyhittymisen prosessi sisältää tekoja, jotka ovat Jumalan armon vaikutusta. Jumalan armo mahdollistaa ihmisten tekemään hyviä tekoja, jotka ovat myös pelastuksen osatekijöitä.

1. Jumalan Oikeudenmukaisuus ja Armo

Jumala on täydellisen oikeudenmukainen ja armollinen:

• Kristillinen teologia opettaa, että Jumala on sekä oikeudenmukainen että armollinen. Jumala tuomitsee jokaisen ihmisen oikeudenmukaisesti heidän tekojensa ja sydämensä tilan perusteella. Raamatussa on useita kohtia, jotka korostavat Jumalan oikeudenmukaisuutta ja armoa (Psalmi 89:14, Roomalaiskirje 2:6-11).

2. Pelastuksen Luonne

Usko Jeesukseen Kristukseen:

• Kristillinen usko korostaa, että pelastus tulee uskon kautta Jeesukseen Kristukseen. Tämä on kristillisen teologian keskeinen periaate (Johannes 14:6, Roomalaiskirje 10:9-10). Kuitenkin usko Jeesukseen ei ole pelkkä nimellinen tunnustus, vaan se vaatii sydämen muutosta ja Jumalan armon vastaanottamista.

3. Tekojen Merkitys Tuomiossa

Teot eivät ole merkityksettömiä:

• Kristillisessä teologiassa teot ovat tärkeitä ja niitä pidetään todisteena todellisesta uskosta. Matteus 25:31-46 korostaa, että teot ovat merkityksellisiä viimeisellä tuomiolla. Pelkkä usko ilman tekoja ei riitä (Jaakobin kirje 2:14-26).

4. Pelastumattomien Hyvät Teot

Ei-kristittyjen hyvät teot:

• Monet kristilliset teologit uskovat, että Jumala arvioi myös ei-kristittyjen elämää heidän tekojensa perusteella. Roomalaiskirje 2:14-16 puhuu siitä, että pakanat, joilla ei ole lakia, voivat luonnostaan tehdä, mitä laki vaatii, ja heidän omatuntonsa todistaa heitä vastaan tai puolustaa heitä.

5. Erilaiset Teologiset Näkemykset

Inklusiivinen Pelastus:

• Inklusiivisen pelastuskäsityksen mukaan Jumala voi pelastaa ne, jotka eivät ole kuulleet evankeliumia, mutta elävät moraalisesti ja vilpittömästi. Jumalan armo voi ulottua heihin heidän omantuntonsa ja sydämensä perusteella.

Universalismi:

• Universalistinen näkökulma korostaa, että kaikki ihmiset pelastuvat lopulta, riippumatta heidän uskostaan tai teoistaan. Tämä näkökulma painottaa Jumalan lopullista armon voittoa.

6. Apologeettinen Vastaus

Esimerkki Apologeettisesta Vastaamisesta:

• Apologeetti voisi vastata tähän ongelmaan seuraavasti: “Kristillinen teologia opettaa, että Jumala on täydellisen oikeudenmukainen ja armollinen. Jumala näkee jokaisen ihmisen sydämen ja teot, ja Hän tuomitsee oikeudenmukaisesti. Vaikka pelastus tulee uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, kristillinen usko ei vähättele tekojen merkitystä. Jumala ei salli epäoikeudenmukaisuutta eikä väärin tuomitse ketään. Vaikka emme täysin ymmärrä Jumalan tuomion kaikkia ulottuvuuksia, voimme luottaa siihen, että Jumala toimii aina oikeudenmukaisesti ja armollisesti.”

Johtopäätös

Kristillinen teologia kohtaa haastavia kysymyksiä uskon, tekojen ja pelastuksen suhteen. Vaikka perinteinen näkemys korostaa uskoa Jeesukseen pelastuksen edellytyksenä, on olemassa monia teologisia tulkintoja, jotka pyrkivät sovittamaan yhteen Jumalan oikeudenmukaisuuden ja armon. Apologeetit korostavat, että Jumala on täydellisen oikeudenmukainen ja näkee jokaisen ihmisen sydämen ja teot, tuomiten heidät oikeudenmukaisesti. Tämä luo pohjan uskolle siihen, että Jumala toimii aina reilusti ja armollisesti.

Aabrahamin helma

Jeesuksen vertauksen kuvaus tuonelassa sijaitsevasta “Aabrahamin helmasta” missä Lasarus ei kärsinyt tuskaa rikkaan miehen tavoin vaan sai lohdutusta eläessään kokemaansa tuskaan ja epäoikeudenmukaisuuteen, kertoo myös siitä, että kaikki eivät kärsi tuonelassa samalla tavoin ja että siellä on myös sellaisia osastoja, joissa kuolleilla sieluilla on paljon parempi osa kuin rikkaalla miehellä oli. Moni tietysti sivuuttaa ajatukseni sillä, että tämä lempeämpi osa oli varattu siellä ainoastaan Vanhan liiton pyhiä varten, koska ennen Kristuksen kuolemaa he eivät voineet päästä kuoltuaan vielä suoraan Jumalan kirkkauteen. Tämä on tietysti yksi mahdollinen tulkinta.

Mutta yhtä hyvin voisimme esittää, että “Aabrahamin helmana” tunnettu paikka on tuonelassa yhä tänäänkin. Ja mikäli kukaan meistä ei voi päästä Jumalan kirkkauteen muutoin kuin Kristukseen uskomalla, niin ehkäpä ne sielut, jotka eivät ottaneet eläessään Kristusta sydämeensä, mutta elivät nuhteettomasti Lakia tai omaatuntoansa seuraten ovat tänään tuossa helmassa. Jos mietimme esimerkiksi kirjoitukseni aiempia esimerkkejä holokaustissa tapetuista juutalaisista, voisimme ajatella monien heistä saavan nyt lohdutusta Aabrahamin helmassa samalla kun heidän natsivartijansa Auschwitzissa ovat rikkaan miehen paikalla anelemassa armoa juutalaisilta uhreiltansa. Ehkäpä samassa paikassa ovat ne muslimit, jotka pelastivat juutalaisia holokaustin aikana ja luettiin “vanhurskaiksi kansojen joukossa”.

Entä onko Aabrahamin helmassa yhä tänäänkin ne sielut, jotka ylistävät Kristusta Ilmestyskirja 5:13 mukaan, koska he tietävät nousevan ylösnousemuksen päivänä hyvään osaan – ei hyvien tekojensa tähden vaan siksi, että he ottivat evankeliumin vastaan kun “kuolleillekin julistettiin evankeliumi” (1. Piet. 4:5-6)? Nämä ovat tietysti kysymyksiä, joihin emme saa koskaan ehdotonta vastausta tässä elämässä, mutta mielestäni niiden esittäminen ja pohtinen on täysin oikeutettua jos yritämme puolustella apologeettisesti Jumalan hyvää ja oikeudenmukaista luontoa. Isäni tuli uskoon Helvetin pelon kautta ja isäni uskoontulon ansiosta olen kai itsekin uskossa. Jos pelko oman sielun iankaikkisesta kohtalosta johtaa ihmisen uskoon, niin silloin Helvetin pelko on positiivinen asia, Kuten Jeesus sanoi: “Älkääkä peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan ennemmin peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin.”.¹⁸

Helvetin pelkoa on kuitenkin käytetty myös kaikissa lahkoissa ja väärissä uskonnoissa ihmisten kontrollin välineenä, sillä mikään meissä ei herätä suurempaa psykologista kauhua kuin ajatus ihmisen iankaikkisesta ja päättymättömästä kidutuksesta. Pelon alla ihmistä on aina helpompi ohjailla, manipuloida ja kontrolloida. Siksi en halua nähdä kristinuskon Jumalaa sellaisena, joka pyrkisi kontrolloimaan ihmisiä pelon kautta. Raamatussa puhutaan suhteellisen vähän Helvetistä siihen nähden mitä siitä puhutaan esimerkiksi Koraanissa. Luin (tai kuuntelin) viimekesänä noin puolet Koraanista ja kyllästyin lopulta sen jatkuvaan itsetoistoon ja epärakenteelliseen kerrontaan.

Vaikka Koraanin kuuntelu itsessään oli jo yhtä Helvettiä, niin en voinut olla nauramatta sen toistuville muistutuksille siitä mikä kauhea kohtalo odottaa kuoleman rajan takana niitä ihmisiä, jotka kääntävät selkänsä Muhammadin ja Koraanin opetuksille. En nauranut asialla siksi, että Helvetti itsessään olisi jokin naurunaihe, vaan siksi että kykenin näkemään Koraanin psykologisen manipuloinnin taakse, jonka avulla muslimit saadaan pysymään islamin hengellisessä vankeudessa pienestä lapsesta lähtien ilman, että he uskaltaisivat edes kyseenalaistaa sen oppeja ja moraalisuutta. Helvetin kauhuista ja kidutuksista muistutettiin nimittäin lukijoita joka toisella sivulla. Sanoin Allahille, että “okei, okei, eiköhän pointti tullut jo varsin selväksi ensimmäisen 100 kuvauksen jälkeen.”

Loppusanat

Helvetin olemassaolo on ollut minulle yksi kristillisen uskoni vaikeimpia aiheita minkä ajattelua olen pyrkinyt jo välttelemään, koska se on johtanut minut usein sellaiseen eksistentiaaliseen ahdistukseen mistä minun on ollut vaikea löytää tietä ulos. Kuten sanoin tekstini alussa, ahdistuksen suurin syy on ollut siinä, että minun on ollut vaikea nähdä Jumalan hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta sen keskeltä. Ja ellen voi uskoa Jumalaan hyvyyteen, en tiedä haluanko uskoa Häneen lainkaan. Jos esimerkiksi Jumala olisi sellainen kuin Hänet kuvataan Koraanissa ja islaminuskossa, niin se olisi varsin traaginen uutinen koko maailmalle. Yhtä hyvin voisimme tehdä ihmisrotuna kollektiivisen joukkoitsemurhan ja käynnistää ydinsodan, koska en haluaisi elää sellaisessa todellisuudessa missä Allah on Jumala (sori vain, Allah).

Tässä pitkässä tekstissä yritin jäsentää joitakin niistä ajatuksista mitä olen pohdiskellut Helvetin osalta jo vuosia ja esittää nuo ajatukseni paremminkin puolustuspuheena kristinuskolle kuin kritiikkinä sitä vastaan. Mutta osana tätä prosessia minun on täytyy käsitellä myös sellaisia kysymyksiä, jotka ovat kriittisempiä kristinuskolle. Tämä on myös yksi asia mikä erottaa kristinuskon vaikkapa islamisuskosta. Kristitty kykenee tarkastelemaan kriittisemmin myös oman uskonsa opinkappaleita, ilman tarvetta kääntyä Jumalaa ja Hänen Sanaansa vastaan. Kuten sanoin jo artikkelin alussa, minua on puhutellut usein Jobin kirja ja se on antanut myös mielenrauhan kun olen alkanut epäilemään Jumalan hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta.

Myös Job kritisoi Kaikkivaltiasta hyvin uskaliaasti, jopa röyhkeästi, kyseenalaisten Hänen koko auktoriteettinsa oikeutuksen kuin itse Lucifer konsanaan. Mutta Job teki tämän tuskassaan ja epätoivossaan säilyttäen silti kunnioituksensa ja kuuliaisuutensa Jumalalle. Kun Jobin uskonnolliset “ystävät” nuhtelivat häntä ankarasti hänen rienaavasta ja epäkunnioittavasta puheestaan, niin Jumala oli lopulta Jobin puolella eikä Häntä puolustaneiden Jobin “ystävien” puolella. Koska vaikka Jumala ei aina vastaisikaan täydellisesti ja yksiselitteisesti meitä askarruttaviin elämän suurimpiin kysymyksiin, kuten kärsimyksen ongelmaan tai Helvetin oikeudenmukaisuuteen, niin Hän ymmärtää meidän kysymyksiämme ja valitustamme, koska Hän kärsii itsekin Hänen luomakuntansa rinnalla. Ja tästä syystä Hän tuli myös ihmiseksi ja otti kannettavakseen koko maailman synnit ja kaiken sen tuskan mistä koko luomakunta on kärsinyt meidän syntiemme seurauksena, kun päätimme lähteä omille teillemme Jumalan yhteydestä.

“Jos Jumala on olemassa, Hänen täytyy anella minulta anteeksiantoani.” —Teksti, jonka juutalaiset keskitysleirin vangit kirjoittivat leirien muurien seinään toisen maailmansodan aikana. Teksti muistuttaa meitä siitä, että joskus epätoivoisen ja väärinkohdellun ihmisen “röyhkeä” puhe Jumalaa vastaan voi olla kuin vanhurskaan Jobin valitusta, jota Jumala ymmärtää paremminkin kuin Jumalan uskonnolliset “puolustelijat” voivat käsittää.

---

Alaviitteet

1. Johannes 3:16-18 ↩︎
2. Matteus 26:24 ↩︎
3. Kol. 1:15 ↩︎
4. Matteus 10:28, 25:41, ↩︎
5. Wikiquoten mukaan tämä sitaatti olisi luettu tosin väärin Bonhoefferin nimiin. ↩︎
6. Ap.t. 17:26-28 ↩︎
7. Gal. 2:16 ↩︎
8. 1Moos. 15:6, Room. 4:3 ↩︎
9. Matteus 11:16 ↩︎
10. Luukas 18:9-14 ↩︎
11. 1. Piet. 3:17-20 ↩︎
12. 1. Piet. 4:5-6 ↩︎
13. Fil. 2:9-11 ↩︎
14. Ilm. 5:13 ↩︎
15. Luuk. 16:25 ↩︎
16. Matteus 25:42-46 ↩︎
17. Matteus 7:16-23 ↩︎
18. Matteus 10:28 ↩︎