Historian tutkiminen on tärkeää, sillä se antaa usein syvempää ymmärrystä myös nykypäivän ilmiöistä. Toisinaan menneisyyden tapahtumat voivat jopa ennakoida tulevaisuuden kehitystä. Charles I:n ja Charles III:n valtakausia erottaa 15 monarkkia ja 373 vuotta. Charles I muistetaan erityisesti siitä, että hän on yhä ainoa Britannian hallitsija, joka on mestattu omien kansalaistensa toimesta. Tämä tapahtui Englannin verisen sisällissodan päätteeksi vuonna 1649, kun hänet tuomittiin maanpetoksesta sodittuaan omaa kansaansa vastaan. Charles uskoi edeltäjiensä tavoin, että kuninkaalla oli Jumalan antama oikeus hallita parlamentin tahdon vastaisesti.

Ennen sisällissotaa maanpetos tarkoitti lähes yksinomaan alamaisen uskottomuutta hallitsevaa kuningasta tai hänen laillista perillistään kohtaan. Sisällissodan myötä syntyi vallankumouksellinen valtio-oppi: kuningas ei ollut lain yläpuolella, ja myös hallitsija saattoi syyllistyä maanpetokseen omia alamaisiaan vastaan. 1600-luvun Englannissa ei ollut nykyisen kaltaista parlamentaarista monarkiaa, jossa hallitsijan valta on sidottu parlamentin tahtoon. Parlamentti ei myöskään edustanut koko kansaa, vaan se oli lähinnä varakkaiden ja vaikutusvaltaisten miesten kokous – eräänlainen kuninkaan neuvonantajien elin. Äänioikeus kuului vain varakkaimmille, eikä suurimmalla osalla kansasta ollut mitään vaikutusmahdollisuutta parlamentin kokoonpanoon. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus syntyi vähitellen vasta seuraavien kolmen vuosisadan aikana.

1600-luvun Britanniassa alkoi kyteä vallankumouksellinen käsitys, että parlamentti voisi hallita kuninkaan yläpuolella – tai että monarkia olisi jopa vastoin Jumalan tahtoa. Puritaanien ja muiden protestanttien keskuudessa levisi radikaaleja oppeja, jotka vaativat suurempaa tasa-arvoa ja kansan laajempaa osallistumista päätöksentekoon. Juuri näihin aikoihin John Locken kaltaiset varhaiset kristityt valistusfilosofit alkoivat levittää ajatuksia vapaudesta, tasa-arvosta, ihmisarvosta, ihmisoikeuksista ja modernista oikeusvaltiosta. Heidän ajattelunsa perustui käsitykseen, että nämä oikeudet ovat luovuttamattomia ja Jumalan ihmiselle antamia – eivät hallitsijan tai minkään maallisen auktoriteetin myöntämiä etuoikeuksia.

Locke ja muut painottivat, että valtiovalta on olemassa kansaa varten, ei kansa valtiovaltaa varten. Hallitsijan valta on oikeutettua vain niin kauan kuin se suojelee alamaisen elämää, vapautta ja omaisuutta (life, liberty and property). Jos hallitsija rikkoo tätä “luonnollista sopimusta” ja muuttuu sortajaksi, kansalla ei ole pelkästään oikeus vaan jopa velvollisuus vastustaa häntä ja vaihtaa hallintomuotoa. Tämä ajattelutapa mullisti 1600-luvun poliittisen teologian. Se siirsi legitiimiyden lähteen “Jumalan voidellusta kuninkaasta” Jumalan edessä tasa-arvoisten yksilöiden yhteiseen tahtoon. Näin luotiin pohja perustuslailliselle monarkialle ja myöhemmälle modernille demokratialle – sekä käsitykselle, että monarkia on vain yksi mahdollinen hallintomuoto, ei Jumalan asettama muuttumaton instituutio.

Vuosisatojen ajan ennen Charles I:n mestausta ja vielä vuosikymmeniä sen jälkeenkin kun monarkia palautettiin, kuningas tuomitsi hänen yksinvaltaansa vastaan nousseet “maanpetturit” hirttämiseen, repimiseen ja paloitteluun, jossa tuomittu uhri raahattiin ensin hevosen vetämänä hirttopaikalle, pidettiin hirttoköydessä vain pökerryksiin asti, kunnes hänet sukuelimensä leikattiin, vatsa avattiin ja sisäelimet poistettiin yksi kerrallaan kansan katsoessa kauhistuneina tätä makaaberia näytelmää pelotteena siitä miten käy niille, jotka nousevat kuningasta vastaan. Charles I:n tuomittiin rikoksistaan omaa kansaansa vastaan vain mestaamalla, samalla kun hän itse oli tuominnut monia alamaisiaan tähän kiduttavan hitaaseen kuolemantuomioon.

Kerron nämä oksettavat yksityiskohdat vain sen tähden, että monilla nykyajan ihmisillä saattaa olla yhä lapsellisen satukirjamainen kuva siitä mitä keskiajan kuningasvalta todella oli. Se oli kaikkea muuta kuin jalomielinen, oikeudenmukainen ja isällinen suojelija, joksi monet nykyajan romanttiset kuvitelmat sen maalaavat. Todellisuudessa keskiajan ja varhaismodernin ajan kuninkuus oli usein raakaa vallankäyttöä, jossa hallitsijan ensisijainen tehtävä ei ollut alamaisen hyvinvoinnin turvaaminen vaan valtansa säilyttäminen hinnalla millä hyvänsä. Kruunun arvovaltaa puolustettiin armotta, ja lakia käytettiin usein pelon ja alistamisen välineenä, ei kansan turvaksi vaan sen hallitsemiseksi.

Kun nykyään katselemme monarkiaa loisteliaiden seremoniakulkueiden, jalokivien ja kansallisen yhtenäisyyden symbolin kautta, on helppo unohtaa, että sama instituutio oli aikanaan myös väline veristen kostojen, mielivaltaisten tuomioiden ja säälimättömän luokkayhteiskunnan ylläpitämiseen. Niinpä Charles I:n ja muiden aikakauden hallitsijoiden harjoittama väkivalta ei ollut poikkeus, vaan osa laajempaa järjestelmää, jossa kuninkaan koskemattomuus ja hänen vihollistensa kärsimys olivat vallan näyttämisen tärkeimpiä rituaaleja.

Kuningasvalta säilyi Britanniassa vielä Charles I:n mestaamisen ja vuoden 1688 Mainion vallankumouksen jälkeenkin, juuri siksi että se alistettiin parlamentin vallan alle. Tämä oli perustuslaillisen monarkian alkua missä kuningas tai kuningatar ei voinut hallita enää yksinvaltiaana vaan hänen täytyi hallita parlamentin suostumuksella ja lakien puitteissa, jotka rajoittivat hänen valtaoikeuksiaan. Hallitsija ei enää ollut itse lain lähde ja ylin tulkitsija, vaan yksi valtioinstituutio muiden joukossa, sidottu samoihin sääntöihin kuin alamaisensa. Tämä merkitsi ratkaisevaa muutosta: kruunun auktoriteetti säilyi, mutta sen olemassaolo oli nyt riippuvainen kansanedustuslaitoksen tahdosta.

Vuoden 1689 Bill of Rights vahvisti tämän periaatteen laissa, kieltäen monarkilta oikeuden lakkauttaa parlamentin säätämiä lakeja, kerätä veroja ilman parlamentin hyväksyntää tai ylläpitää pysyvää armeijaa rauhan aikana ilman sen lupaa. Näin luotiin malli, jossa kuningas tai kuningatar oli edelleen valtionpäämies, mutta todellinen toimeenpanovalta alkoi siirtyä parlamentille ja sen muodostamalle hallitukselle – kehitys, joka pitkän ajan kuluessa johti nykyisenkaltaiseen seremonialliseen monarkiaan.

Charles III:n nousu valtaistuimelle syyskuussa 2022 saattoi muodostaa historiallisesti merkittävän vedenjakajan. Tämä ei johdu vain siitä, että hänen hallitsijanimensä palauttaa mieleen 1600-luvun edeltäjät, joiden autoritäärinen hallintotapa kiihdytti parlamentaarisen monarkian syntyä, vaan myös hänen maineestaan “aktivistikuninkaana”. Charlesin taipumus – sekä aiemmin että nykyisin – ottaa kantaa poliittisesti arkoihin kysymyksiin haastaa suoraan sen vuosisataisen perinteen, jonka mukaan hallitsijan on pysyttävä poliittisesti neutraalina. Hänen elämäkerturinsa Catherine Mayerin mukaan kuningas on jopa ilmaissut haluavansa seurata Charles I:n jalanjälkiä. Daily Mailin vuoden 2015 artikkelia lainatakseni:

Hän päättää melko valitettavalla kunnianosoituksella sanoen, että Charles III ”lupaa olla yhtä ikimuistoinen kuningas kuin Charles I” – joka oli tietenkin ainoa englantilainen monarkki, joka on koskaan teloitettu.

Tosin artikkelista jää epäselväksi se perustiko Mayer tämän lausuntonsa omiin mielipiteisiinsä vai silloisen Walesin Prinssin itsensä lausuntoihin (Mayer haastatteli häntä kirjaansa varten).

Samoin kuin 1600-luvun Englannissa osa kansasta piti Charles I:tä maanpetturina, myös nykyään yhä useammat Yhdistyneen Kuningaskunnan kansalaiset alkavat nähdä nykyisen hallitsijansa pettäneen maansa. Heidän silmissään hän on luovuttanut Britannian vaikutusvaltaisen Maailmantalousfoorumin globalistieliitin käsiin ja asettunut puolustamaan islamia maan kristillisen perinnön kustannuksella. Esimerkiksi konservatiivinen mediapersoona ja itsekin monarkisti Daniel Wootton käsittelee alla olevassa videoraportissaan sitä, kuinka valtamedia vaikenee kuninkaan islam-myönteisistä näkemyksistä, vaikka yhä useammat Britannian kansalaiset kokevat hänen pettäneen maansa flirttaillessaan kristillisen lännen vihollisten kanssa. Videon alussa eräs haastateltu brittinainen kuvailee kuningasta “islamofiiliksi, joka halveksii omaa kansaansa ja suojelee islamia” – kommentti, joka heijastaa monien brittien kasvavaa tunnetta kansan syvissä riveissä.

Tosiasiassa kuninkaassa henkilöityy vain kansan laajempi tyytymättömyys koko sitä hallinneeseen liberaaliin ja konservatiiviseen valtaeliittiin. Tämä eliitti tuki vuonna 2016 laajasti Britannian pysymistä EU:ssa ja suhtautui usein halveksivasti Brexitin puolesta äänestäneisiin kansalaisiin, leimaten heitä radikaaleiksi ääriajattelijoiksi. Valtamedia vahvisti tätä kuvaa käyttämällä halventavia termejä ja liittämällä heidät rasistiseen äärioikeistoon – samalla tapaa kuin valtamedia toimi Yhdysvalloissa koskien Donald Trumpin äänestäjiä.

Samaa asennetta on sovellettu myös niihin, jotka ovat arvostelleet islamia ja vaatineet tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa islamilaisten ääriryhmien pitämiseksi poissa maasta. Ehkä tunnetuin esimerkki on se, miten Britannian poliittinen eliitti ja valtamedia ovat kohdelleet jo kahden vuosikymmenen ajan ylenkatsotun työväenluokan etuja ajavaa journalisti Tommy Robinsonia. Monet kansallismieliset britit pitävät häntä kansallissankarina, joka toi muslimien raiskausjengit julkisuuteen vuosia ennen muuta mediaa. Silti hänen paljastuksensa ovat johtaneet siihen, että hänet on leimattu valheellisesti rasistiksi ja tuomittu useita kertoja eristysselliin juridisilla verukkeilla – tuomioissa, joita monet pitävät poliittisesti motivoituneena ajojahtina.

Nämä kehityskulut ovat jakaneet Britannian kansan jyrkästi kahtia. Toisella puolella on kansallismielinen ja kristillinen oikeisto, toisella monikulttuurista, arvoliberaalia ja EU-myönteistä Britanniaa puolustava punavihreä vasemmisto yhdessä maa kasvavan muslimiväestön kanssa. Tämä vasemmistolaisten ja muslimien liittouma on myös Israelin ja Gazan välisessä sodassa asettunut Hamasin islamistien puolelle, kun taas Tommy Robinsonin kaltaiset brittinationalistit tunnetaan Israelin puolestapuhujina. Robinson nimittäin ymmärtää Israelin taistelevan samaa lännen vapauksille vihamielistä, kuolemaa ihannoivaa islamistista ideologiaa vastaan, jota vastaan hän on itse käynyt informaatiosotaa jo kahden vuosikymmenen ajan paljastaen ongelman juurisyyn löytyvän Koraanista itsestään vaikka tuo islamia myötäilevä punavihreä media onkin leimannut hänen sen johdosta rasistiksi ja islamofoobikoksi.

Monet kansallismieliset kokevat myös maan konservatiivipuolueen pettäneen heidät. Heidän silmissään puolue on edistänyt samaa punavihreää politiikkaa – avointen rajojen maahanmuuttoa, islam-myötäilyä, korkeaa verotusta ja Maailman talousfoorumin globalistista ilmastoagendaa – enemmän kuin kuunnellut omaa kansaansa. Monien mielestä konservatiivihallituksen linja ei ole juurikaan eronnut pääministeri Keir Starmerin johtaman työväenpuolueen politiikasta. Tästä syystä Liz Truss – joka ehti toimia pääministerinä vain vajaat kaksi kuukautta Charles III:n valtaannousun aikaan ja joka syrjäytettiin virastaan Britannian “syvävaltion” vallankaappauksessa, kuten hän itse on todennut – on varoittanut, ettei todellista muutosta maan nykyisen valtaeliitin status quohon voida odottaa ilman “Trump-tyylistä vallankumousta”. Trussin mukaan tämä “syvävaltio” koostuu ennen kaikkea maan keskuspankista ja sen ympärille kytkeytyneistä vaikutusvaltaisista verkostoista, jotka pystyvät kaatamaan hallituksia silloin, kun niiden politiikka poikkeaa liikaa vakiintuneesta linjasta.

Ilman tällaista “Trump-tyylistä vallankumousta”, maa on ajautumassa todennäköisesti sisällissotaan. Näin arvelee ainakin eläkkeelle vetäytynyt Britannian armeijan eversti Richard Kemp, joka on esiintynyt usein mediassa puolustamassa IDF:n toimintaa valtamedian Israelin vastaisilta valheilta. Eversti Kemp painottaa, ettei hän toivo sellaista lopputulosta eikä rohkaise tai kannusta ketään väkivaltaan, mutta sanoo pelkäävän ettei nykyiseen räjähdysherkkään tilanteeseen ole olemassa poliittista ratkaisua – ainakaan sellaista, johon kukaan nykyisen pääpuolueen poliitikko olisi valmis ryhtymään.

Kysymys kuuluu: voisiko Yhdistynyt kuningaskunta ajautua sisällissotaan Charles III:n valtakaudella – aivan kuten se ajautui siihen jo Charles I:n hallitessa? Ja jos niin tapahtuisi, voisiko tapahtumaketju johtaa Charles III:n syrjäyttämiseen tai jopa hänen loppuunsa samalla tavalla kuin hänen 1600-luvun edeltäjänsä teloitus? Sisällissodat ovat aina verisiä ja tuhoisia. Charles III:n asema maansa armeijan ja poliisivoimien muodollisena ylipäällikkönä tarkoittaisi, että hänet nähtäisiin vastuullisena myös hallituksen joukkojen tekemiin rikoksiin omia kansalaisiaan vastaan. Tällaisessa tilanteessa monien armeijan ja poliisin jäsenien olisi tehtävä vaikea moraalinen päätös: noudattavatko he virkavalaansa puolustaa monarkkia vai liittyvätkö kansan puolelle hallitusta vastaan.

Onko Raamatussa profetioita, joista voitaisiin päätellä Antikristuksen tuhoavan myös oman maansa tai olevan sodassa omaa maataan vastaan? Ehkä selkein tällainen tulee Jesajan kirjan 14. luvusta koskien Babylonin kuningasta. Tämä luku on tulkittu usein profetiaksi Antikristuksesta, koska siitä on johdettu myös Saatanan “erisnimi” Lucifer, joka rinnastetaan tässä Babylonin kuninkaaseen, joka “järisytti maan, järkytti valtakunnat, joka teki maanpiirin erämaaksi ja hävitti sen kaupungit, joka ei päästänyt vankejansa kotiin?” (jakeet 16-17) Eli kyseessä on selvästi globaalia tuhoa aiheuttavasta lopun ajan hahmosta, joka sanoi sydämessään: “Minä nousen taivaaseen, korkeammalle Jumalan tähtiä minä istuimeni korotan ja istun ilmestysvuorelle, pohjimmaiseen Pohjolaan. Minä nousen pilvien kukkuloille, teen itseni Korkeimman vertaiseksi.” (jakeet 13-14). Jakeessa 20 hänestä ennustetaan näin:

 Et sinä saa yhtyä heidän kanssaan haudassa, sillä sinä olet maasi hävittänyt, kansasi tappanut. Ei ikinä enää mainita pahantekijäin sukua. 

Arthur W. Pink mainitsi myös tämän profetian reilun vuosisadan takaisessa klassikossaan The Antichrist missä hän luetteli kaikki Vanhan ja Uuden testamentin Antikristusta koskeneet profetiat. Sivulla 70 hän rinnastaa ja asettaa vastakkain useita Antikristuksen ja Kristuksen luonne-eroja näihin jakeisiin perustuen:

• Kristus johtaa laumaansa (Joh. 10:3); Antikristus hylkää laumansa (Sak. 11:17).
• Kristus surmattiin kansan puolesta (Joh. 11:51); Antikristus surmaa kansansa (Jes. 14:20).

Vastaava profetia on Sakarja 11:16-17, johon Pink tässä viittaa:

Sillä katso, minä olen herättävä maahan paimenen: hukkaantuneista hän ei pidä huolta, hajaantunutta hän ei etsi, ruhjoutunutta hän ei paranna, pystyssäpysyvää hän ei tue; mutta hän syö lihavien lihaa ja halkaisee niiden sorkat. Voi hullua paimenta, joka lampaat hylkää! Käyköön miekka hänen käsivarteensa ja oikeaan silmäänsä. Hänen käsivartensa kuivettukoon, ja hänen oikea silmänsä soetkoon.”

Jeesus kuvasi itseään “hyvänä paimenena”, joka antaa henkensä lampaiden edestä (Joh. 10:11). Sakarjan kirjassa puolestaan esiintyy sen vastakohta – “hullu paimen”, joka hylkää lampaansa (Sak. 11:15–17). Monet tulkitsijat ovat nähneet tämän kuvauksen viittaavan Antikristukseen. Mielenkiintoista kyllä, tämä profeetallinen kuva sopii kuningas Charles III:n julkisuuskuvaan toisestakin syystä: hän esiintyy usein mediassa paimenen vaatteissa osana PR-strategiaansa, jonka tarkoituksena on luoda hänestä mielikuva maanläheisenä maalaisprinssinä, joka muka on huolissaan pienten maanviljelijöiden toimeentulosta.

Charles III muuten sopii myös Jesaja 14. profetian kriteeriin Babylonin kuninkaasta, koska Brittiläinen imperiumi ja Yhdistynyt Kuningaskunta edustaa Danielin neljän pedon näyn lopun ajan täyttymyksessä sitä leijonapetoa, eli Babylonin valtakuntaa mihin leijonapeto viittasi Danielin omina elinpäivinä. 1800 -luvun brittiläinen pääministeri Benjamin Disrael, maan ainoa juutalainen pääministeri, totesikin että Lontoo on nykyisen ajan Babylon.

Joidenkin profeetallisten tulkintojen mukaan, kuten Arthur W. Pinkin opetuksissa, Antikristusta kuvataan myös “assyrialaisena” (Jes. 10, Miika 5). Tämä ei välttämättä tarkoita, että hänen pitäisi olla syntyperältään nykyisen Irakin tai Syyrian alueelta. Tuo profetia voisi yhtä hyvin täyttyä tilanneessa, jossa Lähi-itään muuttanut tai siellä hallitseva kuningas täyttää “assyrialaisen” tunnusmerkit. On hyvä huomata, että vain pieni osa Irakin tai Syyrian nykyisestä väestöstä on historiallisia, geneettisiä assyrialaisia – suurin osa assyrialaisista elää nykyään kristittynä diasporakansana eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi Daniel 11:45 viittaa siihen, että vihan ajan loppupäässä Antikristus siirtäisi hallintokeskuksensa Lähi-itään, kun “sanomat idästä ja pohjoisesta säikähdyttävät häntä, ja hän lähtee täynnä kiukkua hävittämään monia ja vihkimään heitä tuhon omiksi.” Myös tällöin hän täyttäisi profetian ehdot assyrialaisesta.

Ongelma “syyrialaisen Antikristuksen” -teorian kanssa on ennen kaikkea se, että se on ristiriidassa useiden muiden Raamatun profetioiden kanssa, jotka asettavat tarkempia kriteereitä tämän hahmon alkuperämaalle. Erityisen selvästi tämä käy ilmi Danielin kirjasta, jakeista kuten Daniel 8:21–23 ja Daniel 9:27. Nämä kohdat yhdistävät tuon kuninkaan alkuperän Roomaan ja Kreikkaan. Nämäkin tunnusmerkit täyttyvät Charles III:n tapauksessa – mutta tämän artikkelin puitteissa en nyt syvenny tähän aiheeseen sen tarkemmin.

On tietysti täysin mahdollista, että viimevuoden alussa todetta kuninkaan syöpä vie hänet ennenaikaisesti hautaan ennen kuin hän ehtii täyttää kaikkia Antikristukseen kytkettyjä Raamatun profetioita. Nuo profetiat tosin mainitsevat myös tämän henkilön saaman kuolinhaavan, josta hän parantuisi, kuten jo Pink opetti yli vuosisadan takaisessa kirjassaan. Itse jäljitin tämän tulkinnan alkuperän jo varhaiskirkon päiviin ja osa varhaiskirkon opettajista uskoivat hänen olevan jopa haudastaan kirjaimellisesti nouseva keisari Nero jäljitelläkseen Kristuksen kuolemaa ja ylösnousemusta. Vaikka olenkin ollut aina hieman skeptinen tällaisia sensaatiomaisia tulkintoja kohtaan, niin Ilmestyskirja ilm. 17:11 kaltaiset jakeet antaisivat tälle tulkinnalle enemmän tukea:

Peto, jonka sinä näit, on ollut, eikä sitä enää ole, mutta se on nouseva syvyydestä 

Tällä ilmaisulla on selvä typologinen yhteys Kristukseen, joka kuvailee itseään samassa kirjassa hyvin samaan tapaan:

 “Minä olen A ja O”, sanoo Herra Jumala, joka on ja joka oli ja joka tuleva on, Kaikkivaltias… minä elän; ja minä olin kuollut, ja katso, minä elän aina ja iankaikkisesti, ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.

Jos pedon kuolinhaavaa tulkitaan vain esimerkiksi Rooman valtakunnan elpymisenä, kuten itsekin olen joskus ehdottanut, siitä katoaa tämä typologinen yhteys missä Antikristus pyrkii jäljittelemään kaikessa Kristusta. On myös vaikea sanoa millä tavoin valtakunta voisi nousta syvyydestä, eli tuonelasta, kuten edeltävä jae antaisi ymmärtää. Lainaan tähän loppuun vielä 1970 -luvulla kirjoitettua akateemista historian kirjaa, Christopher Hillin teosta Antichrist in Seventeenth-Century England, joka vahvistaa sen että 1600 -luvun puritaanien keskuudessa Charles I:stä pidettiin Antikristuksen ruumiillistumana – tai ainakin yhtenä antikristuksena monista. Ajatukseni Charles-nimisten Englannin kuninkaiden historiallisesta ja profeetallisesta painoarvosta ei siis ole lainkaan uusi.

‘Kansojen hallinto’, sanoi John Owen parlamentille huhtikuussa 1649, ’on rakennettu täysin Antikristuksen edun varaan. Ei ole mitään hallintomuotoa Euroopassa… jossa Peto [Antikristus] ei olisi vaikuttanut merkittävästi sen rakenteeseen tai perustamiseen.’ Kansojen järisyttäminen ’ei lopu ennen kuin antikristilliset intressit on kokonaan erotettu niiden valtioiden vallasta’. Hän lisäsi, että ’antikristillisten intressien avaaminen, purkaminen ja paljastaminen’ oli hänen sukupolvensa ’suurin löytö’. Tämän saarnan kuultuaan Oliver Cromwell halusi tutustua Oweniin, ja 1650-luvulla Owenista tuli lähes hallituksen politiikan virallinen tulkitsija.

Milton, joka oli nähnyt vaivaa yhdistääkseen Charles I:n Antikristukseen teoksessaan Thee Tenure of Kings and Magistrates, esitti vastaavan kutsun ristiretkeen antikristillistä monarkiaa vastaan koko Euroopassa teoksessaan Ei konoklastes. Vuoden 1649 pamflietti julisti: ’Pyhien nykyinen tehtävä on yhdistyä antikristillisiä maailmanvoimia vastaan.’ ’Kuninkaat, jopa parlamentit ja virkamiehet’ oli syrjäytettävä ennen kuin Kristuksen valtakunta voitiin pystyttää… Viidennen monarkian kannattaja William Aspinwall osoitti Charles Stuartin [Englannin kuningas Charles I] olevan “Pieni Sarvi” ja Peto, ja päätteli, että ’pyhien teko Petoa surmatessaan ja hänen valtansa lakkauttamisessa ei ollut harkitsematon tai kapinallinen teko, vaan terveeseen järkeen perustuva ja Jumalan hyväksymä teko’. Antikristuksen vallan ’äärimmäinen kestoaika’ ulottuisi vuoteen 1673.

Jopa maltillisempi Edward Haughton kuvasi luentosarjassaan Horshamissa, Sussexissa, sisällissotaa ’osaksi taistelua, josta luetaan Ilmestyskirjan luvuissa 16 ja 19’. Charles I oli ’paavin kakkosmies’, joka oli ’avoimesti ja julkisesti liittoutunut antikristillisen puolueen kanssa’. Hänen mukaansa vuosisata vuodesta 1641 eteenpäin olisi Euroopan monarkialle tuhoisampi kuin mikään muu ajanjakso maailman alusta lähtien. Myöhemmin piispa Burnet huomautti, että Oliver Cromwellille oli vaikea hyväksyä hänelle vuonna 1657 tarjottua kruunua, koska John Goodwinin kaltaiset miehet olivat pitkään esittäneet monarkian suurena Antikristuksena, joka esti Kristusta asettumasta valtaistuimelleen. Tämä vahva monarkian yhdistäminen antikristillisyyteen oli tyypillistä John Goodwinille, Miltonille ja eversti Goffeelle.

Tarkoitukseni ei nyt ole arvioida näiden 1600 -luvun Englannin puritaanien eskatologisten tulkintojen pätevyyttä. Pointtini on se, että kyseessä oli yksi historian merkittävimmistä ajanjaksoista – aikakausi, joka laski perustukset koko modernin länsimaisen yhteiskunnan, demokratian ja oikeusvaltion synnylle. 1600-luvun Englannissa kuningas Charles I nähtiin maanpetturina ja jopa Antikristuksena. Samoin tänään yhä useammat pitävät Charles III:ta kansansa pettäjänä tai jopa Antikristuksen lopullisena ruumiillistumana. Tuolloin monarkiaa vastaan nousseiden kristittyjen eskatologiset ja yhteiskunnalliset näkemykset johtivat lopulta siihen, että demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien ihanteet levisivät kaikkialle maailmaan.

Ehkäpä myös nykyhetken Euroopassa kristillisten arvojen ja kristillisen perinteen puolustamisesta nouseva kansallismielinen kapina globalistista, jumalatonta eliittiä vastaan – eliittiä, jota monet pitävät enemmän islamin kuin kristinuskon puolestapuhujana – voisi sysätä liikkeelle uuden yhteiskunnallisen keskustelun. Sellaisen, joka 1600-luvun valistusfilosofien tavoin voisi toimia uuden valistuksen aikakauden siemenenä. Demokratia ja tasa-arvo on ollut aina asteittain edistyvä prosessi. Vuonna 1215 Juhana Maattoman allekirjoittama Magna Carta oli ensimmäinen merkittävä askel sillä tiellä, sillä se rajoitti kuninkaan mielivaltaa ja tunnusti aateliston oikeudet hallitsijan vallankäytön rinnalla. Vaikka Magna Carta ei vielä merkinnyt kansanvaltaa nykyisessä mielessä, se loi periaatteen, että kuningas itsekin oli lain alainen.

Seuraavina vuosisatoina Englannin parlamentin asema vahvistui vähitellen, erityisesti 1600-luvun sisällissotien ja Glorious Revolutionin (1688) seurauksena. Tuolloin syntyi perustuslaillisen monarkian malli, jossa kuningas tai kuningatar ei enää voinut hallita yksin, vaan vallankäyttö sidottiin parlamentin hyväksyntään. 1700–1800-luvuilla demokratian kehitys jatkui askel askeleelta: vaalioikeus alkoi laajeta varakkaasta yläluokasta keskiluokkaan, ja lopulta 1900-luvun alussa myös työväestö ja naiset saivat täyden poliittisen osallistumisoikeuden. Tämä pitkä historiallinen jatkumo osoittaa, että demokratia ja tasa-arvo eivät syntyneet yhdessä yössä, vaan ovat vuosisatojen kamppailun, kompromissien ja vallankumousten tulosta.

Kukaan ei väitä, että tämän päivän maailma olisi täydellisen demokraattinen ja tasa-arvoinen. Mutta jos vertaamme nykyhetkeä 1800-luvun tai 1600-luvun yhteiskuntiin, historia on ottanut valtavan harppauksen eteenpäin parempaan suuntaan. Tämä edistys ei kuitenkaan tapahtunut itsestään tyhjiössä. Se syntyi Euroopan juutalais-kristillisten arvojen ohjaamana, vuosisatojen kamppailujen ja uhrausten seurauksena – taisteluiden, joissa kansa vuodatti verta ja kyyneleitä puolustaakseen vapautta, oikeutta ja ihmisarvoa. Vastassa olivat usein rikkaat ja vaikutusvaltaiset eturyhmät, joskus jopa hallitsijat itse, jotka pyrkivät säilyttämään status quon, sillä se takasi heidän valtansa ja etuoikeuksiensa säilymisen.

Historiamme on aina kulkenut samaa kaavaa: kansa on joutunut taistelemaan vapauksistaan valtaeliittiä vastaan, ja sama kamppailu jatkuu vielä tänäkin päivänä. Vain tällaisen taistelun melskeistä voi syntyä entistä demokraattisempi, tasa-arvoisempi, inhimillisempi ja vapaampi yhteiskunta. Oli Charles III sitten se lopullinen Antikristus tai vain yksi monista edeltäjistään, taistelumme totuuden ja kansojen vapauden puolesta ei ole turha.

---

---

---

Tämän artikkelin lauserakenteiden kielellisistä ilmaisua oli paranneltu suurten kielimallien avulla ja tekoäly avusti minua myös muutamien lauseiden jatkamisessa.