Tulin eilen Lahdesta kaverini varpajaisista. Hänen poikansa syntyi heinäkuun alussa, ja juhliin hän oli kutsunut parisenkymmentä kaveriaan, joista lopulta noin puolet pääsi paikalle. Juhlistimme uutta tulokasta Lahden Nosturissa, jossa on varsin hieno saunamaailma: maisemasauna upealla näkymällä Teivaan satamaan, savusauna, tavallinen sauna, laiturisauna ja vielä telttasaunakin.

Yövyin myös kaverini kotona, kuten olin tehnyt jo vuonna 2023. En olisi koskaan tavannut tätäkään kristittyä uskonveljeäni ilman kirjallista kutsumustani. Hän oli lukenut vuonna 2019 ensimmäisen julkaistun kirjani “Joka ei ollut saapa kuninkaan arvoa – Antikristus paljastettu?” ja ylistänyt sitä siitä lähtien maasta taivaisiin käyttäen siitä sellaisiakin ilmaisuja kuin ”vallankumouksellinen”.

Saunaillan alussa kävimme lyhyen esittelykierroksen, jossa jokainen kertoi itsestään ja työstään. Huomasin jälleen esitteleväni itseäni lähes anteeksipyydellen: ”Tällaisia aiheita olen tutkinut ja tällaisista olen julkaissut kirjoja, mutta en ole dogmaattinen ihminen. Olen voinut myös erehtyä, koska olen erehtyväinen ihminen siinä missä kuka tahansa muukin.”

Koska tarkkailen itseäni jatkuvasti myös ikään kuin ulkopuolisen silmin, aloin jälkeenpäin miettiä tätäkin. Ei se välttämättä anna kovin itsevarmaa kuvaa kirjailijasta, jos jokainen epätavallinen väite, jonka tutkimiseen on käyttänyt suuren osan elämästään, täytyy kehystää jonkinlaisella vastuuvapauslausekkeella:

”Perehtykää ajatuksiini, mutta omalla vastuullanne.”

Pohdin tätä eilen tekoälyn kanssa ja tajusin, että olen jo pienestä lapsesta lähtien kasvanut eräänlaisessa ristipaineessa sen välillä, miten me uskovaiset näemme itsemme ja miten ulkopuoliset meidät näkevät. Tämä ristipaine on ehkä osaltaan vahvistanut taipumustani voimakkaaseen itsetarkkailuun.

Kun esittelen esimerkiksi kirjojeni aiheita, en ajattele vain sitä, mitä itse tiedän niistä vuosikymmenten perehtyneisyydellä. Samalla päässäni pyörii jatkuvasti kysymys siitä, miltä kaikki tämä kuulostaa sellaisen ihmisen korviin, joka ei tunne aihetta lainkaan.

Siksi huomattava määrä kognitiivista energiaani kuluu jo siihen, miten onnistuisin esittelemään työni niin, etten kuulostaisi laitoksesta karanneelta sekopäältä.

Tiedän myös kokemuksesta, ettei huoli ole täysin mielikuvitukseni tuotetta. Kun vuonna 2019 maksoin ensimmäisestä Facebook-mainoksesta kirjalleni, lähes kaikki kommentoijat reagoivat sen esittelytekstiin kysymällä, olinko trolli vai kenties karannut jostain laitoksesta. Kommentit tuntuivat osittain ilkeiltä ja osittain huvittavilta, mutta samaan aikaan pystyin myös ymmärtämään niitä. Osaan nimittäin tarkastella omaa tutkimusaihettani ulkopuolisen näkökulmasta.

Tämä kokemus on saanut minut jollakin tavalla häpeämään omaa työtäni.

En tarkoita häpeällä sitä, että pitäisin vuosien tutkimustyötäni turhana tai että itse ajattelisin tutkimusaiheeni olevan naurettava. Häpeä liittyy enemmän siihen mielikuvaan, jonka tiedän aiheen voivan synnyttää ihmisessä jo ennen kuin hän on lukenut ensimmäistäkään perusteluani.

Häpeän tavallaan sitä karikatyyriä, joksi minut voidaan typistää: mies, joka kirjoittaa satoja sivuja siitä, voisiko kuningas Charles olla Raamatun Antikristus.

Kun asian tiivistää yhteen lauseeseen ilman kaikkea sitä historiallista, eksegeettistä ja eskatologista taustaa, jonka varaan tutkimukseni rakentuu, ymmärrän itsekin hyvin, miksi jonkun ensimmäinen reaktio voi olla:

”Mitä helvettiä?”

Saatan kyllä kaivata työlleni enemmän näkyvyyttä, mutta en mitä tahansa näkyvyyttä. En halua tulla tunnetuksi jonakin Suomen pellekirjailijana, jonka kustannuksella voidaan naureskella tarvitsematta koskaan lukea hänen kirjojaan.

Haluaisin, että ajatuksiini suhtauduttaisiin ainakin siinä määrin vakavasti, että niitä voitaisiin myös kritisoida niiden omilla ehdoilla. Minulle olisi paljon mielekkäämpää saada kymmenen sivun perusteellinen vastaväite ihmiseltä, joka on todella perehtynyt argumentteihini, kuin tuhat Facebook-reaktiota ihmisiltä, jotka ovat muodostaneet käsityksensä minusta kirjan kannen ja muutaman mainoslauseen perusteella.

Ehkä juuri tästä syystä olen oppinut rakentamaan ajatusteni ympärille jatkuvasti jonkinlaisen älyllisen turvapuskurin:

”Tämä on hypoteesi.”

”Voin olla väärässä.”

”En ole profeetta.”

”Olen vain erehtyväinen ihminen.”

Kaikki nämä lauseet ovat sinänsä totta, ja pidän niitä edelleen tärkeinä. Olen puhunut paljon episteemisen nöyryyden merkityksestä eli siitä, että meidän pitäisi suhtautua varovaisesti myös omien johtopäätöstemme paikkansapitävyyteen.

Ongelma syntyy vasta silloin, jos alan käyttää näitä lauseita enemmän oman sosiaalisen maineeni suojelemiseen kuin aidon epävarmuuden ilmaisemiseen. Ettei kukaan vain leimaisi minua kiilusilmäiseksi uskonnolliseksi fanaatikoksi tai laitoksesta karanneeksi sekopääksi.

Liian pitkälle vietynä episteminen nöyryys alkaa kuulostaa helposti anteeksipyytelyltä. Ikään kuin sanoisin kuulijalle jo ennen kuin hän ehtii muodostaa minusta mitään käsitystä:

”Tiedän kyllä, että tämä kuulostaa hullulta. Älkää vain pitäkö minua hulluna.”

Ja koska tarkkailen itseäni jatkuvasti myös ulkopuolisen silmin, alan jälkeenpäin analysoida vielä tätäkin: kuulostinko nyt liian epävarmalta? Veinkö omalta tutkimukseltani uskottavuutta yrittäessäni vakuuttaa muille, etten pidä itseäni erehtymättömänä?

Siinä syntyy melkein koominen kaksoissidos.

Jos puhun tutkimuksestani itsevarmasti, voin pelätä kuulostavani fanaatikolta. Jos taas painotan jatkuvasti epävarmuuttani, pelkään kuulostavani tutkijalta, joka ei itsekään usko siihen, mitä kirjoittaa.

Mutta kaiken tämän keskellä on yksi tosiasia, jonka helposti unohdan.

Jos en olisi koskaan ryhtynyt kirjoittamaan näistä aiheista, en olisi myöskään koskaan tavannut tätä Lahden uskonveljeäni. En olisi päätynyt hänen varpajaisiinsa esittelemään itseäni eri puolilta Suomea saapuneille ihmisille, joista osa oli uskovaisia ja osa ei-uskovaisia. Sosiaaliset verkostoni olisivat todennäköisesti jääneet vielä paljon pienemmiksi kuin ne ovat olleet 14 vuotta kestäneen kirjallisen urani aikana.

Ilman kirjallista työtäni olisin ehkä pysynyt enemmän kotona, vältellyt ihmisiä ja hävennyt sitä, ettei minulla ollut muuta työnimikettä kuin ”työtön”.

En edes tiedä varmasti, olisinko enää elossa.

Pitkään jatkuva häpeä, tarkoituksettomuuden tunne ja kokemus omasta arvottomuudesta voivat viedä ihmisen hyvin synkkiin paikkoihin. Tiedän myös, mikä mielenterveysongelmien lopullinen päätepiste pahimmillaan voi olla, sillä rakas isoveljeni Mikael riisti henkensä joulukuussa 2020 vain puoli vuotta kestäneen vakavan masennuksen jälkeen.

Siksi en enää ajattele kirjallisen työni arvoa ensisijaisesti sen perusteella, toteutuvatko kaikki ennustukseni tai osoittautuvatko kaikki tulkintani oikeiksi. En edes sen perusteella, saako työni koskaan sellaista vakavasti otettavaa julkisuutta, jota sille ehkä toivoisin.

Pidän sitä arvokkaana myös tämän Lahden ystäväni kaltaisten ihmisten vuoksi, joihin olen saanut tutustua kirjallisen työni kautta.

Pidän sitä arvokkaana, koska se on avannut minulle ovia, joita ilman sitä ei olisi koskaan avautunut.

Pidän sitä arvokkaana, koska se on antanut elämälleni suuntaa ja merkitystä.

Ja jos sillä on ollut myönteinen vaikutus edes jonkun toisen ihmisen elämään, sekään ei ole aivan vähäpätöinen asia.

Ehkä juuri tämän vuoksi oman kutsumuksensa seuraaminen on niin tärkeää. Ei siksi, että voisimme aina olla varmoja onnistumisesta, oikeassa olemisesta tai muiden hyväksynnästä. Vaan siksi, ettemme voi etukäteen tietää, mihin kaikki ne pienet askeleet lopulta johtavat.

Ympärillämme on aina ääniä, jotka yrittävät lannistaa meidät ennen kuin olemme ehtineet edes aloittaa. Vielä hankalampia ovat ne äänet, jotka olemme vuosien aikana oppineet kantamaan sisällämme.

”Mitä muut tästä ajattelevat?”

”Entä jos olen väärässä?”

”Entä jos nolaan itseni?”

”Entä jos kukaan ei ota minua vakavasti?”

Näitä kysymyksiä voi kuunnella koko elämänsä eikä koskaan tehdä mitään.

Oman kutsumuksensa seuraaminen ei tarkoita sitä, ettei koskaan epäilisi itseään. Se tarkoittaa ehkä enemmän sitä, ettei anna epäilyksen viime kädessä päättää puolestaan.

Sillä joskus vasta vuosien päästä huomaa, mitä kaikkea olisi menettänyt, jos olisi alussa kuunnellut niitä ääniä, jotka kehottivat häpeämään, vaikenemaan tai luovuttamaan.

Se tie voi olla tosin kivinen. Se voi tarkoittaa usein yksinäisyyden ja pilkan sietämistä. Mutta kuten Daavid kirjoitti Psalmeissa:

Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat. (Ps. 126:5)