Ajauduin tässä jonkin sorttiseen identiteettikriisiin, kun minulle ennestään tuntematon kanadalainen fantasian ja scifin kirjailija nimeltä Tanya Huff kommentoi X:ssä äskeisestä Lahden reissusta kertovaan blogiini: “Tarinankerrontasi on vaikuttavaa. Onnittelut. Seurasin sinua juuri ja toivon, että voimme olla yhteydessä toisiimme luovina tekijöinä.” Olen toisinaan hieman epäluuloinen, kun se tulee tämän tyyppiseen palautteeseen ihmisiltä, jotka tuskin normaalisti seuraisivat oman blogini kaltaista kirjallisuuden genreä. Mutta siinä uskossa, että palaute oli vilpitöntä, jäin pohtimaan Tanyan sanavalintaa: tarinankerronta.

Ymmärtääkseni sanavalinta ei ollut negatiivinen. Se ei tarkoita sitä, että kommentoija pitäisi eskatologisia tietokirjojani fiktiona tai keksittynä satuina – oli hän sitten mitä mieltä tahansa niiden aiheesta. Paremminkin, se viittasi siihen, että osasin luoda blogissani tarinan, joka kiehtoi uutta lukijaa sen verran, että hän jaksoi lukea tekstini loppuun asti. Tämä oli minulle hieman uusi ja outo konsepti, koska en ole mieltänyt itseäni tarinankertojaksi.

Olen lukenut koko elämäni aikana ehkä vain yhden käden sormilla laskettavan määrän kaunokirjallisia romaaneita. Tähän yksi syy saattaa olla siinä, että olen paljon kiinnostuneempi todellisuudesta kuin fiktiosta. Ainoa fiktio, josta olin lapsena kiinnostunut, oli Don Rosan piirtämät ja käsikirjoittamat Disneyn ankkasarjakuvat. Ehkä siksi, että Rosa sisällytti tarinoihinsa lukuisia viittauksia todellisiin tapahtumiin, todellisiin paikkoihin ja todelliseen historiaan.

Eräässä mielenkiintoisessa seikkailussa Ankat matkasivat ympäri maailmaa koko maailmanhistorian halki etsiessään Alexandrian kadonnutta kirjastoa ja päätyivät lopulta takaisin Ankkalinnaan, sillä kadonnut kirjasto löytyi suoraan Roope Ankan rahasäiliön alta. Tällaiset tarinat olivat äärimmäisen jännittäviä 12-vuotiaan pojan mielelle.

Siksi myös isäni lapsuuden kodin, johon perheeni muutti kun olin tuon ikäinen, varasto oli varsinainen aarreaitta, löytäessäni sieltä vuosikymmeniä vanhoja Aku Ankkoja ja Rosan lähes koko 15 vuoden tuotannon. Tosin muistan yhä ne kyräilevät ilmeet kirjastossa, kun kävin tulostamassa netistä kasapäin Don Rosan ankkapiirroksia. Omituinen harrastus, kun muut sen ikäiset lapset tekivät jotain “normaalimpaa” – kuten pelasivat lätkää.

Myös äitini ihmetteli kun uusien vaatteiden hankkimisen sijasta Tampereella käydessämme vaadin pääsyä antikvariaatteihin Rosan sarjakuvien löytämiseksi. Luin kyllä sarjakuvien ohella myös kirjallisuutta, mutta lähinnä folionmakuista salaliittokirjallisuutta vapaamuurareista ja Illuminatista ja profetiakirjallisuutta pian lähestyvästä maailmanlopusta. Tiedän. Hieman omituinen tenava. En tiedä, oliko hänellä kaikki kamarit lämpöisenä. Mutta nämä omituiset pakkomielteet synnyttivät lopulta kirjailijan nimeltä Samuel Tuominen.

Onko kamareissani lämpöä edelleenkään jää tietenkin lukijan pohdittavaksi. Tässä blogissa ei ole kuitenkaan tarkoitus lähteä selvittelemään sitä. Olen paljon kiinnostuneempi siitä milloin minusta tuli tarinankertoja, tai mitä se edes tarkoittaa. Minulla oli tapana ajatella, että elämäni on sen verran tapahtumaköyhää ja mielenkiinnotonta, ettei siitä kyllä etevinkään tarinankertoja onnistuisi rakentamaan kovinkaan koukuttavia tarinoita.

Tätä havainnollistaa hyvin eräs hauska anekdootti menneiltä vuosiltani, kun oli yhä kirjallisen urani alkuvaiheessa. Kaksi vanhempaa veljeäni tulivat kylääni ja alkoivat heittää omasta mielestään hauskaa läppää kustannuksellani:

– Mika, aistiks sä täällä saman pysähtyneisyyden ilmapiirin kuin minä?

– No ilman muuta. Kaikki esineetkin ovat ihan saman samalla paikalla kun viimeks kävin täällä noin pari viikkoa sitten. Ikään kuin aika ei kuluisi täällä lainkaan.

Ja todistuksena siitä, että asuntoni oli kulkenut todellakin jonkinlaisen einsteiniläisen fysiikan mukaisen aikavääristymän lävitse, he nostivat kahvikuppini pöydästä, joka oli jo imeytynyt siihen osittain kiinni. Veljeni tulkitsivat tämän ilmeisesti empiiriseksi todisteeksi siitä, että asuntoni sijaitsi jonkinlaisessa aika-avaruuden anomalissa. Kahden viikon aikana kahvikupin paikanmuutos Δx oli pysynyt likimain nollassa samalla, kun ulkopuolisessa maailmassa aika oli edennyt normaalisti. Yleisen suhteellisuusteorian lisäksi ilmiölle on ehdotettu vaihtoehtoista hypoteesia, jonka mukaan asunnon haltija oli vain saamaton siivoamaan jälkiään. Jälkimmäisellä teorialla on valitettavasti huomattavasti vahvempi empiirinen evidenssi.

Ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta asunnossani aika oli lähes pysähtynyt. Sama asunto, samat tavarat ja näköjään jopa sama kahvikuppi samalla paikalla viikosta toiseen. Mutta ehkä Einstein olisi tarjonnut veljilleni kokonaan toisen selityksen. Erityisen suhteellisuusteorian mukaan aika hidastuu kappaleen liikenopeuden kasvaessa. Ehkäpä aikani ei siis ollutkaan pysähtynyt siksi, etten liikkunut mihinkään, vaan siksi, että liikuin niin perhanan lujaa, etteivät muut pysyneet vauhtini mukana.

Kahvikupin nopeus suhteessa pöytään oli kiistatta nolla. Sen hieman viiveellä tiskanneen miehen ajatusten nopeudesta veljeni eivät tehneet kuitenkaan mittauksia. Eivätkä he olisi pystyneet mittaamaan sitäkään potentiaalienergiaa, jota tuohon ulkoisesti varsin pysähtyneeseen elämään oli varastoitunut.

Sillä kirjailijakaan ei synny tyhjiössä. Jostakin täytyy tulla se energia, joka saa ihmisen lopulta tuottamaan elämänsä aikana miljoonia sanoja. Omalla kohdallani se ei syntynyt siitä, että elämäni olisi ollut erityisen vauhdikasta ja tapahtumarikasta. Ehkä pikemminkin päinvastoin. Kun ulkoiseen maailmaan suuntautunutta liikettä oli vähän, energiaa kasaantui sisäiseen maailmaan: lukemiseen, ajatteluun, kuvittelemiseen, kysymiseen ja loputtomaan tarpeeseen ymmärtää, miten asiat liittyvät toisiinsa.

Ehkäpä tarinankerronta on siis jotain tämän kaltaista. Alkuunsa voisi olla vaikea kuvitella miten Tanya Huff-niminen fantasiakirjailija, Don Rosa, kahvikuppi ja Einstein liittyvät yhteen. Mutta ehkä hyvä tarinankertoja osaa sitoa näennäisesti irralliset asiat jollain omituisella tavalla yhteen, ja löytää sen punaisen langan, joka luo niiden välille merkityksellisen narratiivisen kaaren.

Ehkä tarinankerronta on myös sitä, että kirjoittaja luo jostain konkreettisesta tapahtumasta, kokemuksesta tai havainnosta ikkunan johonkin paljon suurempaan. Pöytään kiinni liimautunut kahvikuppi on itsessään vain likainen kahvikuppi. Tarinassa siitä voi kuitenkin tulla kuva kokonaisesta elämänvaiheesta, joka näytti ulkopuolisen silmin pysähtyneeltä, vaikka pinnan alla tapahtui jatkuvasti jotain. Hyvä tarina ei ehkä edellytäkään sitä että sen päähenkilön tulisi olla kuin Roope Ankka Rosan sarjakuvissa, joka vierailee 20 maassa etsiessään kadonnutta aarretta.

Päähenkilö voi viettää vuosikausia saman pöydän ääressä ja silti kulkea mielessään tuhansien vuosien ja kokonaisten sivilisaatioiden halki. Ulkoisten tapahtumien vähäisyys ei tarkoita sisäisen maailman tapahtumattomuutta. Joskus elämäntarinan kiinnostavin matka ei tapahdukaan paikasta toiseen vaan siinä, kuinka sama ihminen alkaa vuosien kuluessa nähdä itsensä ja ympäröivän maailman eri tavalla. Tapahtumarikas elämä ei vielä tee hyvää elämäntarinaa, eikä tapahtumaköyhä elämä tee huonoa. Tarina syntyy vasta siitä, mitä tapahtumat merkitsevät.

Ajatellaampaa henkilöä X ja Y. X matkustelee ympäri maailmaa, on yhteydessä uusiin ihmisiin, uusiin kulttuureihin ja kohtaa elämässään jatkuvasti uusia käänteitä. Samalla Y istuu kaiket päivät kotonaan ilman, että kahvikuppikaan liikkuisi. Molempien elämäntarina on lukijan perspektiivistä kuitenkin yhtä hengetön jos sen kertoisi lineaariseen ja kronologiseen tyyliin:

X:n elämäkerta:

Vuonna 2004 X muutti Lontooseen. Seuraavana vuonna hän matkusti Intiaan, jossa hän vietti kolme kuukautta. Intiasta hän jatkoi Thaimaahan ja tutustui siellä tulevaan vaimoonsa. Vuonna 2007 he muuttivat New Yorkiin. Siellä X sai uuden työpaikan. Vuonna 2009 heille syntyi ensimmäinen lapsi. Vuonna 2011 perhe muutti takaisin Eurooppaan. Vuonna 2013 X kiipesi Kilimanjarolle. Vuonna 2015 hän erosi vaimostaan ja muutti Australiaan. Siellä hän oppi surffaamaan. Vuonna 2017 hän perusti yrityksen. Vuonna 2019 yritys meni konkurssiin. Vuonna 2020 hän muutti jälleen Lontooseen.

Y:n elämäkerta:

Maanantaina Y heräsi kello kymmeneltä ja keitti kahvia. Hän istui tietokoneelle ja tarkisti sähköpostinsa. Tiistaina hän teki suunnilleen saman. Keskiviikkona hän kävi kaupassa. Torstaina hän unohti kahvikuppinsa pöydälle. Perjantaina kuppi oli edelleen siinä. Seuraavalla viikolla tapahtui suunnilleen samaa. Vuonna 2011 kahvikuppi vaihtui.

Luulen, että useimpien ihmisten elämä olisi varsin hengetöntä luettavaa jos vain raportoisimme siitä miten arkemme etenee päivästä toiseen. Hyvä tarinankertoja osaa kuitenkin löytää elämästään jonkin varsin vähäpätöiseltä kuulostavan konkreettisen muiston, tapahtuman tai yksityiskohdan, ja rakentaa sen ympärille paljon suuremman narratiivisen merkityksen: Miksi tämä tapahtui? Miksi kahvikuppi oli jäänyt pöydälle? Seurasiko siitä kenties jotain käänteentekevää?

Tämä on muuten yksi syy siihen miksi tekoälyn generoima teksti ei pysty korvaamaan vielä täysin ihmisen kirjoittamaa tekstiä. Tekoälyllä ei ole nimittäin elettyä elämää. Ei kokemuksia. Ei muistoja. Sen voi kyllä panna imitoimaan narratiivista tekstiä, mutta usein seurauksena on jollain tapaa ontto keskiarvoistettu jäljitelmä, joka kuulostaa sieluttomalta ja epäaidolta.

Se voi keksiä pöytään unohtuneen kahvikupin. Se voi keksiä sille myös symbolisen merkityksen. Mutta se ei voi muistaa sitä hetkeä, jolloin kaksi veljeäni oikeasti seisoivat asunnossani naureskelemassa sen pysähtyneelle ilmapiirille. Se ei muista heidän äänensävyään eikä sitä, miltä heidän huomautuksensa minusta silloin tuntui. Vielä vähemmän se voi 15 vuotta myöhemmin katsoa samaa tapahtumaa takaisinpäin ja huomata siinä merkityksen, jota tapahtumahetkellä en itsekään nähnyt.

Merkitys syntyy kokemuksista, joita tekoälyllä ei ole. Merkitys syntyy myös valmiudestamme olla lukijan edessä epätäydellisiä ja haavoittuvia. Valmiudesta jakaa elämästämme noloja asioita, kuten vähäisen motivaatiomme tiskaamiseen. Jos jakaisin vain kiillotetun kuvan itsestäni, kukaan ei uskoisi sitä. Ja kun nolojen tunnustusten äärellä ollaan, niin käytän kyllä tekoälyä kirjoittamisen avustajana. Se pätee tähänkin blogitekstiin. Sillä vaikka tekoäly ei osaisikaan kirjoittaa tarinaa, se osaa ehdottaa sen kirjoittamisessa parempia ratkaisuja ja muokata sen tekstiä sujuvammin jäsenneltyyn kielelliseen rakenteeseen.

Vaikka en olekaan mieltänyt itseäni tarinankertojaksi, olen kyllä ymmärtänyt narraation merkityksen jo pidemmän aikaa. Itse asiassa tämä on luultavasti syy siihen miksi kiinnostuin alun perin historiasta ja profetioista. Sanoin alussa, että olen lukenut vain kourallisen fiktiivisiä romaaneita. Eräs mieleenpainuvin oli Dan Brownin Da Vinci -koodi, joka oli sen verran mielenkiintoinen rikostrilleri, että luin sen jälkeen myös vuoden 1982 578-sivuisen tietokirjan Pyhä veri, pyhä Graal (Bazar Kustannus Oy:n, 2005). Tuon kirjan pseudohistoriallisiin ideoihin Jeesuksen ja Maria Magdaleenan sukulinjasta Brown perusti vuoden 2003 menestysromaaninsa, josta Ron Howard ohjasi vuonna 2006 samannimisen elokuvasovituksen.

Vaikka kristittynä en tietenkään yhtynyt Brownin romaanin epäortodoksisiin teologisiin ajatuksiin, joiden historiallista pohjaa on myös aiheellisesti kritisoitu pseudohistorialliseksi, minua kiehtoi ehkä juuri se tapa, jolla Brown muutti historian narratiiviksi. Historia ei ollut hänen romaanissaan vain sarja vuosilukuja, henkilöitä ja toisistaan irrallisia tapahtumia. Se oli vuosisatojen halki kulkeva mysteeri, jossa menneisyyden tapahtumat olivat johtolankoja paljon suurempaan kertomukseen. Tarinalla oli jopa selkeä pahis: Rooman kirkko, joka Brownin fiktiivisessä historiassa pyrki vuosisatojen ajan salaamaan totuuden Jeesuksen ja Maria Magdaleenan väitetystä sukulinjasta.

Renessanssiajan ikonisimmat taideteoksetkin muuttuivat tässä kertomuksessa historiallisiksi johtolangoiksi. Leonardo da Vincin Viimeinen ehtoollinen ei ollutkaan enää vain kuvaus Jeesuksen viimeisestä ateriasta opetuslastensa kanssa, vaan siihen oli Brownin maailmassa kätketty vihje Maria Magdaleenasta. Jopa Mona Lisan arvoituksellinen hymy tuntui vihjaavan, että Leonardo tiesi jotakin, mitä muu maailma ei tiennyt.

Historiantutkijan näkökulmasta tällaisiin väitteisiin on tietysti helppo ampua reikiä. Tarinankerronnan näkökulmasta ne ovat kuitenkin vastustamattoman tehokkaita. Brown sai lukijan katsomaan tuttua maalausta ja kysymään: Entä jos olen katsellut tätä koko elämäni ymmärtämättä, mitä siinä oikeastaan näen?

Myöhemmin luin Philip J. Sampsonin mielenkiintoisen tietokirjan 6 Modern Myths About Christianity & Western Civilization. Jo kirjan lukujen otsikot jäivät mieleeni: Galileo: A Story of a Hero of Science, Darwin: A Story of Origins, The Environment: A Story of Mastery ja niin edelleen. Sampsonin keskeinen huomio oli, ettemme tarkastele menneisyyttä vain irrallisten historiallisten tosiasioiden kautta. Rakennamme niistä tarinoita, jotka kertovat meille myös siitä, keitä me itse olemme ja miten nykyiseen maailmaan on päädytty.

Ongelma on siinä, ettei hyvä tarina ole välttämättä sama asia kuin hyvä historia. Todellisuus on sotkuista, ristiriitaista ja täynnä yksityiskohtia, jotka eivät sovi siististi mihinkään juoneen. Narratiivi puolestaan kaipaa sankareita ja pahiksia, syitä ja seurauksia sekä mielellään jonkinlaisen opetuksen. Siksi historian monimutkaisuutta on houkuttelevaa leikata pois, kunnes jäljelle jää kertomus, joka vahvistaa maailmankuvaamme.

Sampson käyttää tästä hyvänä esimerkkinä Galileota. Populaarissa kertomuksessa Galileo muuttuu rohkeaksi järjen ja tieteen sankariksi, joka seisoo yksin taikauskoista ja tiedevihamielistä kirkkoa vastaan. Ongelma ei ole siinä, etteikö Galileon ja kirkollisten auktoriteettien välillä todella ollut vakavaa konfliktia, vaan siinä, että jälkikäteen rakennetun draaman yksinkertaiset roolit peittävät alleen huomattavasti sotkuisemman historiallisen todellisuuden. Juuri siksi tarina on niin sitkeä: se ei vain kerro meille Galileosta. Se kertoo meille, millaisena haluamme nähdä tieteen, uskonnon ja oman modernin yhteiskuntamme.

Pointti ei kuitenkaan ole siinä, että historian näkeminen narraationa olisi itsessään ongelmallista. Usein tarkastelemme menneisyyttä vain oman aikamme valmiiden – ja toisinaan pahastikin vääristyneiden – narratiivien kautta. Samaan aikaan kun luin Sampsonin hyvin lähteistettyä akateemista kirjaa, rakensin myös omaa eskatologista narratiivia historiasta. Vuosien tutkimustyön lopputuloksena syntyi ensimmäinen kirjani, 700-sivuinen julkaisematon Muhammad, Kaarle Suuri ja Antikristus, joka valmistui joulukuussa 2014.

Jo kirjan nimi sisälsi sen perimmäisen narratiivisen arvoituksen: miten islamin perustaja profeetta Muhammad, ensimmäinen paavin kruunaama Rooman keisari Kaarle Suuri ja raamatullisen eskatologian lopunajallinen pahuuden ruumiillistuma Antikristus voisivat liittyä toisiinsa? Ja voisiko näitä historiallisia ja profeetallisia johtolankoja seuraamalla päätyä lopulta aina Charles III:een saakka tuon lopullisen Antikristuksen henkilöitymänä?

Raamatun profetioiden tutkiminen on pohjimmiltaan historian näkemistä suurena kertomuksena – ei toisistaan irrallisina, sattumanvaraisina ja merkityksettöminä tapahtumina. Historioitsija voi selittää Länsi-Rooman hajoamista germaanikansojen vaelluksilla, valtakunnan sisäisillä kriiseillä, taloudellisilla ongelmilla ja lukuisilla muilla historiallisilla syillä. Profetioita tutkiva kristitty voi hyväksyä kaikki nämä selitykset ja nähdä niiden takana vielä toisen tason: Rooman valtakunnan oli määrä hajota Danielin 2. ja 7. luvun profetioiden kuvaamalla tavalla.

Historioitsija kysyy: Mitä tapahtui ja miksi? Eskatologi kysyy jotain vielä syvempää: Mitä tämä merkitsee ja mihin tämä kaikki on menossa? Jälkimmäisessä kysymyksessä historia muuttuu kronologiasta kertomukseksi. Babylon ei vain nouse ja tuhoudu, minkä jälkeen Persia sattumalta ottaa sen paikan. Persiaa ei vain seuraa Kreikka ja Kreikkaa Rooma. Danielin kirjassa nämä valtakunnat asetetaan osaksi yhtä historiallista draamaa, jolla on alku, kehityskaari ja päätepiste. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kuuluvat samaan kertomukseen.

Eskatologi yrittää kurkistaa pintaa syvemmälle historian tapahtumien taakse löytääkseen historiasta suuren metafyysisen metanarratiivin. Hän yrittää nähdä sen profeetallishistoriallisen kaavan, joka paljastaisi miten tai milloin nykyinen maailmanaikamme päättyy tai saavuttaa historiallisen kliimaksinsa. Hän esittää kysymyksiä, joita harvat muut esittäisivät. Kuten: “Mitä Rooman kirkon ja islamin historia, Donald Trumpin kaksi presidenttikautta, Charles III:n valtaannousu, Iranin sota, tai tekoälyn kehitys merkitsevät profeetallisesti?”

Ja jos voimme purkaa näiden tapahtumien profeetallisen merkityksen, ehkä voimme nähdä myös sen mihin suuntaan historian tulisi edetä. Usein profetiantutkija saattaa tehdä maailman tilanteista tosin ennenaikaisia tai liian hätäisiä johtopäätöksiä. Hän muistuttaa hieman matkustajaa, joka yrittää selvittää sijaintinsa vanhan kartan avulla. Vuorenhuippu näyttää tutulta, joki kaartuu oikeaan suuntaan ja horisontissa näkyvä kaupunki näyttäisi olevan juuri siinä, missä kartankin mukaan pitäisi. Mitä useampi maamerkki osuu kohdalleen, sitä vakuuttuneemmaksi matkustaja tulee siitä, että hän tietää missä on – ja ennen kaikkea siitä, mitä seuraavan mutkan takana pitäisi tulla vastaan.

Ongelma syntyy silloin, kun yksi maamerkki ei sovikaan karttaan. Huono kartanlukija alkaa helposti siirtää vuorta mielessään muutaman kilometrin vasemmalle sen sijaan, että kysyisi, onko hän itse tulkinnut karttaa väärin. Kristitylle ongelma ei siis välttämättä ole profeetallisessa kartassa vaan siinä, että kartanlukija voi erehtyä omasta sijainnistaan. Raamatun profetia voi olla täysin oikea samalla, kun minun tulkintani siitä, missä kohtaa karttaa Donald Trump, Charles III, Iran tai tekoäly sijaitsevat, voi olla täysin väärä.

Eskatologi on tässä mielessä yhtä aikaa historioitsija, salapoliisi ja kartanlukija. Hänellä on edessään tuhansien vuosien historiallinen aineisto ja toisessa kädessään profeetallinen kartta, jonka symboleja hän yrittää sovittaa maastoon. Hän etsii toistuvia kuvioita, seuraa johtolankoja ja yrittää päätellä niiden perusteella, missä kohtaa kertomusta parhaillaan elämme. Siksi tuon kartan oikea lukeminen vaatii juuri hyvää narratiivien hahmottamista. Se edellyttää taitoa nähdä historia kokonaisuutena, jossa yksittäinen tapahtuma saa merkityksensä suhteessa siihen, mitä tapahtui ennen sitä ja mitä sen jälkeen pitäisi tapahtua.

Yksittäinen sota, vallankumous, kuninkaan valtaannousu tai teknologinen läpimurto ei vielä itsessään kerro juuri mitään profeetallisesti. Ratkaisevaa on se, mihin kohtaan suurempaa kertomusta tapahtuma mahdollisesti kuuluu. Tässä narratiivien hahmottaminen eroaa pelkästä yhteyksien keksimisestä. Hyvä salapoliisi ei kysy ainoastaan, kuinka hän voisi yhdistää kaksi johtolankaa toisiinsa, vaan myös sitä, onko niiden yhdistämiseen riittäviä perusteita. Muuten jokainen sattuma muuttuu vihjeeksi, jokainen historian merkkihenkilö Antikristus-ehdokkaaksi ja jokainen uusi teknologinen keksintö pedon merkiksi.

Narratiivinen ajattelu vaatii siis kahta näennäisesti vastakkaista kykyä. Ensimmäinen on mielikuvitus: kyky nähdä yhteyksiä siellä, missä muut näkevät vain irrallisia tapahtumia. Toinen on itsehillintä: kyky jättää yhteys muodostamatta silloin, kun todistusaineisto ei kanna sitä. Ehkäpä blogin otsikon kysymys perustuu siis väärään dikotomiaan. Ehkä en ole tietokirjailija tai tarinankertoja vaan molempia. Tietokirjailija minussa yrittää selvittää, mitä todellisuudessa tapahtui ja mitä käytettävissä oleva todistusaineisto antaa meidän siitä päätellä. Tarinankertoja puolestaan kysyy, mitä nuo tapahtumat merkitsevät, miten ne liittyvät toisiinsa ja millaisen suuremman kokonaisuuden ne muodostavat.

Mutta kahvikuppini odottaa jälleen pöydällä pesijäänsä, joten jätän pohdinnat tällä kertaa tähän ja siirryn tiskausvuoroon. Muistin muuten juuri, että Don Rosalla oli tarina nimeltä Pysähtyneisyyden aika, jossa leikiteltiin ajan pysähtymisellä. Taidan siis mennä lukemaan sen ensin ja pestä kahvikupin vasta sen jälkeen. Ehkä.