Blogini puolella on ollut viime viikot hieman hiljaista, sillä aika on mennyt ensimmäisen romaanini kirjoittamiseen. Kirjassa on 636 sivua ja sen nimi on Henkivakuutus – Prinsessa Dianan seitsemän kasettia. Vaikka kirjoitin romaania pääosin tekoälyn avulla, aikaa sen valmistumiseen meni silti 40 päivää. Alussa tuotantotahti oli aika tiheää ja saatoin kirjoittaa 2–3 lukua päivässä. Loppua kohden tahti hidastui, kun piti keksiä toimiva loppuratkaisu tarinalle.

Romaanin kirjoittamisessa syntyy nimittäin sellainen ongelma, että kun tarina alkaa vetää mukaansa yhä useampia eri arvoituksia, kohta kirjoittaja itsekin on niin solmussa niiden kanssa, ettei löydä niistä enää ulospääsyä. Hyvässä jännitysromaanissa sen arvoitusten tulisi avautua lukijalle vähä vähältä, mutta jos uusia arvoituksia syntyy lisää tarinan edetessä, pian kirjailijakin alkaa kaivata jotakuta, joka voisi selittää hänelle hänen oman romaaninsa juonen.

Erityisen hankalaksi tilanne muuttuu silloin, kun jokin tarinan alkupuolella esitelty yksityiskohta pitäisi saada sovitettua yhteen vasta satoja sivuja myöhemmin paljastuvan asian kanssa. Eikä riitä, että loppuratkaisu selittää kaikki aikaisemmat tapahtumat. Sen pitäisi myös tuntua uskottavalta eikä sellaiselta, että kirjailija on viimeisessä luvussa vetänyt hatustaan uuden henkilöhahmon tai salaisen asiakirjan, joka ratkaisee kaikki ongelmat kuin taikaiskusta.

Itse pidän erityisesti sellaisista loppuratkaisuista, joissa lukija huomaa, että ratkaisevat vihjeet ovat olleet hänen silmiensä edessä koko ajan. Niiden merkitystä ei vain ole osannut ymmärtää ennen kuin tarinan viimeiset palaset loksahtavat paikoilleen. Parhaimmillaan loppuratkaisu saa lukijan palaamaan mielessään kirjan aikaisempiin tapahtumiin ja toteamaan, että niinhän sen täytyikin mennä!

Vaikka romaanini tarina onkin fiktiivinen, se perustuu suurelta osin todelliseen historiaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuosien 1997 ja 2004 väliseen aikaan, ja niiden keskiössä on Walesin prinsessa Dianan kuolema Pariisissa 31. elokuuta 1997. Romaanissa historialliset tosiasiat, todelliset henkilöt ja dokumentoidut tapahtumat ja lehtiotsikot kietoutuvat kuvitteelliseen salaliittoon, jonka taustalta alkaa vähitellen paljastua jotakin paljon suurempaa.

Kirjaa varten jouduin perehtymään varsin yksityiskohtaisesti Dianan elämään, hänen suhteeseensa Britannian kuningashuoneeseen sekä hänen kuolemansa olosuhteisiin. Tutkin muun muassa Pariisin tapahtumien aikajanaa, onnettomuuden silminnäkijäkertomuksia, tiedustelupalvelujen toimintatapoja ja myöhempiä poliisitutkintoja. Historiallisilla yksityiskohdilla oli merkitystä siksi, että halusin rakentaa kuvitteellisen juonen mahdollisimman uskottavaksi todellisten tapahtumien muodostamassa kehyksessä.

Salaliittotrillerissä on mielestäni erityisen kiehtovaa se, että lukija ei aina tiedä, missä historiallinen todellisuus päättyy ja kirjailijan mielikuvitus alkaa. Jokin uskomattomalta kuulostava yksityiskohta saattaa perustua todelliseen asiakirjaan tai silminnäkijäkertomukseen, kun taas täysin uskottavalta vaikuttava tapahtuma voi olla kokonaan kirjailijan keksimä.

Samalla halusin välttää erään salaliittokirjallisuudelle tyypillisen ongelman. Jos salaliiton takana on kaikkivoipa organisaatio, joka hallitsee kaikkia maailman tiedustelupalveluja, poliisiviranomaisia, tiedotusvälineitä ja poliittisia johtajia, tarina alkaa helposti menettää uskottavuuttaan. Paljon kiinnostavampaa on kuvata rajattua joukkoa ihmisiä, jotka pyrkivät käyttämään olemassa olevia valtarakenteita omien tarkoitusperiensä edistämiseen. Silloin myöskään kaikki tapahtumiin osallistuvat eivät välttämättä tiedä, minkä asian hyväksi he todellisuudessa työskentelevät.

Romaanin kirjoittaminen olikin eräänlaista jatkuvaa tasapainoilua historiallisen tarkkuuden ja kirjallisen mielikuvituksen välillä. Todelliset tapahtumat asettivat tarinalle reunaehdot, mutta niiden väliin jäi runsaasti tilaa kysymyksille, joihin fiktiivinen kertomus saattoi tarjota oman vastauksensa.

Tarina on kirjailijan ensimmäinen romaani, ja tekstin proosa on tekoälyn kirjoittamaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisin antanut ChatGPT:lle tehtävän kirjoittaa kirja ja mennyt sitten itse päiväunille. Vaikka tekoäly vastasi suurelta osin varsinaisesta sanallisesta ilmaisusta, tarinan juonen, henkilöhahmojen, tapahtumien ja loppuratkaisun suunnittelu vaati minulta huomattavan määrän omaa ajatustyötä. Käytännössä toimin romaanin käsikirjoittajana ja ohjaajana, kun taas tekoäly huolehti siitä, että suunnittelemani kohtaukset muuttuivat kaunokirjalliseksi tekstiksi.

En siis pyytänyt tekoälyä kirjoittamaan 636-sivuista salaliittotrilleriä, vaan rakensin kertomusta luku ja kohtaus kerrallaan. Usein annoin sille varsin yksityiskohtaisia ohjeita siitä, mitä kohtauksessa pitäisi tapahtua, miten henkilöhahmojen tulisi käyttäytyä ja millaista tietoa lukijalle voitaisiin siinä vaiheessa paljastaa. Sen jälkeen arvioin syntynyttä tekstiä, muutin vuoropuheluja, korjasin epäjohdonmukaisuuksia ja tarvittaessa kirjoitutin kokonaisia kohtauksia uudelleen.

Tekoäly – tai “superäly”, kuten presidentti Trumpin hallinto muutti sen nimen virallisesti tätä kirjaa kirjoittaessani – osaa kirjoittaa varsin mielenkiintoista proosaa. Sen heikkous alkaa näkyä enemmän pitkässä tarinankerronnassa. Tekoälyä ei voi panna kirjoittamaan näin monimutkaista tarinaa ilman jatkuvaa ihmisen ohjausta, valintaa ja editointia. Siksi kirjoitusprosessi muistutti enemmän kahden käsikirjoittajan välistä jatkuvaa keskustelua kuin automaattista tekstintuotantoa.

Tämä kokemus sai minut myös pohtimaan, mitä kirjailijuus oikeastaan tarkoittaa. Onko kirjailija ensisijaisesti se, joka muodostaa lauseet ja valitsee sanat, vai se, jonka mielikuvituksesta kertomuksen maailma, henkilöhahmot ja tapahtumat syntyvät? Perinteisessä romaanikirjallisuudessa nämä tehtävät ovat yleensä kuuluneet samalle ihmiselle. Tekoälyn aikakaudella ne voidaan kuitenkin erottaa toisistaan.

En väitä, että tällainen työskentely korvaisi perinteisen kirjailijan käsityötaitoa. Se on pikemminkin uudenlainen tapa luoda kirjallisuutta. Omalla kohdallani se mahdollisti siirtymisen tietokirjallisuudesta kaunokirjallisuuden puolelle ilman, että minun tarvitsi ensin opetella romaaniproosan kirjoittamisen kaikkia hienouksia. Se ei kuitenkaan vapauttanut minua tarinankertojan tärkeimmästä tehtävästä: siitä, että lukijalle on lopulta kerrottava mukaansatempaava ja johdonmukainen tarina.

Kirjailija Samuel Tuominen