Turkin vallankaappaussyritys: Onko Erdoğanista tulossa Turkin uusi Sulttaani, joka vie maansa Venäjän rinnalle Googin sotaan? Entä onko hän Danielin kirjassa mainittu Etelän kuningas, joka taistelee Anti-kristusta vastaan uudelleen herätetyn Ottomaani imperiumin päänä.

Turkin 12. presidentti Recep Tayyip Erdoğan on tullut varsin kiistanalaiseksi hahmoksi lännessä. Heinäkuun puolivälissä tapahtuneen Turkin armeijan epäonnistuneen vallankaappauksen jälkeen Erdoğanin kriitikot pelkäävät hänen käyttävän tapausta hyväkseen Turkin yli 90 kestäneen demokratian lakkauttamiseksi ja maan palauttamiseksi islamistisen despotismin alaisuuteen mitä se oli yli 600 vuoden ajan Istanbulin Ottomaani sulttaanien alaisuudessa vuodesta 1300 vuoteen 1923 jolloin Turkin modernin historian mainekas sotasankari Mustafa Kemal Atatürk johti maansa sekulaariin tasavaltaan ensimmäistä maailmansotaa seuranneen Turkin itsenäisyyssodan jälkeen. Presidentti Erdoğanin radikalisoitumista läheltä seuranneet poliittiset tarkkailijat ovat syyttäneet presidenttiä mm. antisemitismistä ja islamilaisen terrorismin rahoittamisesta Turkin alueellisten intressien edistämiseksi mitä Erdoğanin kriitikot kutsuvat ”Ottomanismiksi” eli yritykseksi palauttaa Turkin menetetty suurvalta-asema Lähi-Idässä ja Kaakkois-Euroopassa. Onko Erdoğanin ulkopolitiikka Raamatun profetioiden puuttuva linkki Hesekielen 38. ja Danielin 11. luvun näkyihin.

Hesekielen 38. luvussa Raamattu ennustaa kuinka Israelin Jumala herättää päivien lopulla suuren sotilasliittoutuman maata vastaan, ”joka on tointunut miekan jäljiltä, koottu monien kansain seasta” ja vetää sen ”Israelin vuorille, jotka kauan aikaa olivat olleet rauniomaana; se on tuotu pois kansojen seasta”. Tämän liittouman johdossa on Goog – Roosin, Mesekin ja Tuubalin ruhtinas Maagogin maassa. Useimmat profetian tutkijat ovat assosioineet Roosin Venäjään. Wikipedia kertoo, että monissa kielissä esiintyvän Venäjän Rus- alkuisen nimen ”alkuperä on voinut olla Volga-joen iranilaisessa nimessä (F. Knauer, Moscow 1901), kuin myös Hesekielen Roosissa”. Samoin Mesek on assosioitu Moskovaan ja Tuubal Tobol-jokeen. Koska Hes. 38:15 lisäksi kertoo, että tämä valtakunta sijaitsee ”pohjan perillä” eli Israelista katsoen äärimmäisenä pohjoisessa, profetia ei jätä paljoakaan varaa spekulaatioon. Samassa näyssä Googin liittolaisiksi luetellaan Persia eli nykyinen Iran, Etiopia, Puut (muinainen nimi Libyalle), Goomer (Talmudin mukaan Saksa) ja ”Toogarman heimo pohjan periltä.”

Jos panet Googlen kuvahakuun hakusanan ”ancient Ethiopia” tai ”kingdom of Kush” näet Raamatun aikaisen Etiopian tai Kuusin valtakunnan vastanneen paremminkin tämän päivän Sudania kuin nykyistä Etiopiaa, jonka asukkaista enemmistö on nimellisiä kristittyjä. Se on siis ihmisoikeusrikkomuksistaan ja kristittyjen vainoista pahamaineinen islamilainen pohjois-Sudan, joka nousee Googin sodassa Israelin vastaiseen liittoumaan Venäjän ja lukuisten muiden kansojen rinnalle, jotka tunnetaan tänään Israelin leppymättöminä vihamiehinä. Aina Israelin perustamisesta lähtien vuonna 1948 Sudan on taistellut arabien rinnalla Israelin hävittämiseksi Lähi-Idän kartalta. Sudan on ollut myös Venäjän lähimpiä liittolaisia Afrikan mantereelle palaten aina kylmän sodan päiviin, mutta etenkin Vladimir Putinin hallinnon aikana, joka on vastustanut äänekkäästi YK:n pyrkimyksiä käyttää Darfurin kriisiä Sudanin alueellisen yhtenäisyyden hävittämiseksi. Venäjä ja Kiina on käynyt asekauppaa Sudanin kanssa ja näitä aseita on käytetty Darfurin siviiliväestöä vastaan.

Libyaa Venäjä on pitänyt arabimaailman vahvimpana liittolaisenaan jo vuosikymmeniä ja se oli ensimmäisenä kritisoimassa NATO:n johtamaa kampanjaa Gaddafin syrjäyttämiseksi. Putin pysyi Gaddafin rinnalla syyskuuhun 2011 asti jolloin se siirsi taktisen tukensa diktaattorin syrjäyttäneelle Libyan väliaikaishallinnolle. Islamistien ja sekularistien väliseen sisällissotaan ajautunut Libya on edelleen Venäjän läheisin liittolainen Pohjois-Afrikassa. Huhtikuussa 2015, pääministeri Abdullah al-Thani vieraili Moskovassa  ja ilmoitti, että Venäjä ja Libya tulee vahvistamaan suhteitaan etenkin taloudellisesti ja Venäjän varaulkoministeri on luvannut aseistaa Libyan Tobrukissa sijaitsevaa hallitusta sen taistelussa maailmanlaajuista kalifaattia tavoittelevia islamisteja vastaan joista ISIS on rantautunut myös Libyaan. Persia eli nykyinen Iran, joka mainitaan ensimmäisenä Googin liittolaisista, teki täyskäännöksen lännelle ja Israelille myönteisiltä valtiosuhteilta, kun Persian viimeinen monarkki Šaahi Mohammad Reza Pahlavi syrjäytettiin Iranin islamilaisessa vallankumouksessa 1979.

Irrationaalisessa Israel-vihassa rypevästä Iranista on tullut tänään yksi Venäjän tärkeimpiä liittolaisia Lähi-Idässä. Agressiivisesta retoriikastaan muistetun Maḥmūd Aḥmadīnezhādin presidenttikaudella (2005 – 2013) ydinasetta tavoitteleva ja pitkänkantaman täsmäohjuksilla pullisteleva Iranin islamilainen teokratia korvasi Saddamin Israelin ja lännen vaarallisimpana vihollisena Lähi-Idässä. Hesekielen näyn Israeliin hyökkäävästä Googin liittoumasta ainakin islamilaiset Iran, Libya ja Sudan on tavoitellut jo kauan juutalaisvaltion tuhoa. On myös muistattava tsaaristisen Venäjän juutalaisvastaisuus, mikä näky maan salaisen poliisin lietsomissa verisissä juutalaispogromeissa, mitkä johti juutalaisten kahteen ensimmäisen aliyahiin Eretz Israeliin edesauttaen näin ollen sionistisen liikkeen syntyä 1800 -luvun lopulla. Vaikka Neuvostoliitto sanoutui virallisesti irti sen tsaaristisen menneisyyden antisemismistä, jokainen historioitsija tietää, että Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa ohjaili sen jyrkkä sionismin ja Israelin vastaisuus minkä kommunistinen propagandakoneisto pyrki assosioimaan rasismiin ja imperialismiin.

Venäjän pitkä historia antisemitismin ja antisionismin tukemisessa saattaa selittää tai antaa ainakin historiallisen kontekstin Venäjän federaation nykyisille valtiosuhteille Israelin pahimpien vihollisten kanssa. Googin sotaa koskevan profetian historiallisessa perspektiivissä on myös huomioitava, että Venäjällä oli jo tsaarien aikaan imperialistinen pyrkimys hallita Lähi-Itää osana Britannian kanssa käytyä suurta peliä ja ns. idän kysymystä missä Euroopan suurvallat yrittivät kukin kasvattaa omaa vaikutusvaltaansa ”Euroopan sairaan miehen” eli kuolemaa tehneen Turkin Ottomaani imperiumin alueilla 1800 -luvulla. Goomerin eli Saksan rooli Venäjän rinnalla on nykyisen maailmantilanteen valossa vielä kovin arvoituksellinen osa profetiaa. Neuvostoliiton aikana Itä-Saksa kuului Varsovan liitossa Neuvostoliiton sotilaallisiin liittolaisiin, mutta tänään yhdistynyt Saksan liittotasavalta on EU:n johtavana valtiona osa Venäjän vastaista läntistä liittoumaa ja NATO:n jäsenmaa.

Yhden mahdollisen vastauksen tähän pulmaan voisi antaa kirjani ensimmäisessä luvussa ja Brexit-artikkelissa lainattu David Wilkersonin näky, jonka mukaan Venäjä miehittää juuri ennen Googin sotaa Pohjois-Norjan, Itä-Euroopan ja Saksan (ainakin hetkellisesti). Vaihtoehtoinen selitys olisi siinä, että Saksan johtama EU ja Venäjän johtama Euraasian Unioni taistelevat lopulta rinta rinnan Israelin vastaisessa sotilasliitossa. Koska näky mainitsee läntisen liittouman Venäjän ja sen islamilaisten liittolaisten vastustajiksi (Hes. 38:13), minusta on hyvin epätodennäköistä että Saksa ja EU kääntää selkänsä lopulta lännelle. Tälläinen skenaario ei voisi toteutua ainakaan Saksan nykyisen iittokansleri Angela Merkelin aikana. Profetian toinen puuttuva linkki on ”Toogarman heimo pohjan periltä.” Toogarman paikallistamiseksi tarvitsee suorittaa jälleen vain pikahaku aina kätevästä Wikipediasta, joka kertoo siitä seuraavaa:

Toogarma (Hebreaksi: תּוגרמה) on hahmo ”kansakuntien taulukossa” Genesiksen 10:ssä luvussa, Nooan  jälkeläisten listassa, jotka edustavat muinaisten heprealaisten tuntemia kansoja. Toogarma on Jaafetin jälkeläisten joukossa ja sen on ajateltu edustavan joitain kansoja, jotka sijaitsivat Anatoliassa. Keskiaikaiset traditiot vaihtelevasti väittivät Togarmaa Kaukasuksen ja läntisen Aasian, mukaanlukien georgialaisten, armenialaisten ja turkkilaisten kansojen (so. oghuzien, kasaarien, bulgaarien) myyttiseksi esi-isäksi.

Jos jo keskiajan juutalaiset oppineet tiesivät Toogarman heimon edustavan Anatoliassa eli nykyisessä Turkissa tänään asuvia turkkilaisia heimoja, meidän ei ole syytä epäillä tätä. Turkinsukuisia kansoja ovat myös Keski-Aasiassa sijaitsevat entiset neuvostotasavallat Azerbaidžan, Kazakstan, Kirgisia, Turkmenistan ja Uzbekistan. Nämä kuuluvat turkkilaisten itäisiin heimoihin vastakohtana Vähä-Aasian läntisiin heimoihin, jotka tunnetaan oghuzien heimona ja jotka mm. juutalainen historioitsija Josippon jäljitti jo 900 -luvulla Nooan pojan Jaafetin lapsenlapsen Toogarman jälkeläisten joukkoon. Nämä heimot ajautuivat keskiajalla etenkin islamin nousun myötä nykyisen Turkin seuduille ja korvasivat siellä aikaisemmin asuneet Vähä-Aasian kreikkalaiset kristityt. Hesekiel sanoo Toogarman heimon sijaitsevan ”pohjan perillä” eli Israelista katsoen kaukana pohjoisessa. Hesekielen aikaisen maantieteen valossa Turkki sijaitsi todellakin ”pohjan perillä” vaikka toisaalta ilmaisu voi viitata myös siihen, että turkkilaiset heimot asuivat Hesekielen aikana paljon pohjoisemmilla seuduilla kuin he asuvat tänään.

Turkki, Venäjä ja ISIS

Ottomaani imperiumin ja keisarillisen Venäjän aikana nämä kaksi kansaa olivat sotajalalla vuosisatojen ajan. Venäjän ja Turkin välillä käytiin 1500 -luvulta 1900 -luvun alkuun asti kaikkiaan 12 sotilaallista konfliktia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Turkin tasavalta ei ole ollut enää sodassa Venäjää vastaan vaikka Turkki liittyi NATO:on kylmän sodan aikana. Vielä marraskuussa 2015, kun maiden imperialistisen menneisyyden aikaiset vihollisuudet uhkasivat puhjeta uudestaan Turkin ilmavoimien ampuessa alas venäläisen Suhoi Su-24 rynnäkkökoneen Turkin ja Syyrian välisellä rajalla osana Venäjän sotilasoperaatiota Syyriassa, näköala Turkin ja Venäjän sotilasliitolle länttä ja Israelia vastaan näytti kovin epäuskottavalta mahdollisuudelta. Vaikka Turkki kuuluu nyt Natoon, on muistettava että esimerkiksi ennen ensimmäistä maailmansotaa Italia oli liittynyt Saksan valtakunnankansleri Otto von Bismarckin alulle panemaan kaksiliittoon Saksan ja Itävalta-Unkarin rinnalle puolustaakseen toisiaan Ranskan ja Venäjän mahdollista agressiota vastaan. Maailmansodan puhjetessa Italia käänsi kuitenkin takkinsa katsoessaan Saksan itse aloittaneen sodan ja liittoutui 1915 ympärysvaltojen rinnalle.

Viime aikaiset tapahtumat Turkissa saattavat toimia historiallisena käännekohtana Venäjän ja Turkin tulehtuneissa suhteissa. Kesäkuun lopussa presidentti Erdoğan pyysi Venäjältä virallisesti anteeksi sen sotilaskoneen alasampumista mistä presidentti Putin oli mielissään. Turkin vallankaappausyrityksen jälkeen, jonka Turkissa siitä syytetty oppositiojohtaja Fethullah Gülen sanoo olleen Erdoğanin itsensä lavastama, Venäjän ja Turkin suhteet ovat parantuneet entisestään. Paljon maltillisempaa islamin tulkintaa ja demokratiaa kannattavaa Gulenistista liikettä Yhdysvalloista käsin johtava Gülen sanoutui vallankaappausyrityksestä jyrkästi irti ja vertasi Turkin presidenttiä Hitleriin, jonka tarkoitus oli käyttää vallankaappausta hyväkseen samoin kuin Hitler käytti Saksan valtiopäivätalon tuhopolttoa Weimarin tasavallan siirtymävaiheessa Kolmannen valtakunnan diktatuuriksi. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö arvioi MTV:n haastattelussa 20. heinäkuuta, että  Turkki voi nyt hyvinkin etääntyy Euroopasta ja kääntyä Venäjän suuntaan. Niinistön mukaan ”Euroopan Unionin on nyt syytä katsoa, kuinka pitkälle tämä Venäjän ja Turkin yhteinen taival saattaa edetä.”

Myös Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola kertoi Uudessa Suomessa, että presidentti Erdoğan hakee ”selkeästi uusia allianssisuhteita Lähi-idässä. Tämä kylmän sodan jälkeinen asetelma on selkeästi elämässä. Turkki osoittaa, että se pikkuisen on vallankahvassa. Se on viime päivinä kovistellut Yhdysvaltoja hyvinkin suoraan ja vihjaillut, että se voi valita myös toisin. Toisaalta Yhdysvallat on myös vähän kyllästynyt Turkkiin liittolaisena.” Koska Turkin valtaapitävä islamistinen AKP puolue on syyttänyt Yhdysvaltain hallintoa vallankaappauksen tukemisesta, minkä Valkoinen talo on kieltänyt, ja Iran myös lietsoo epäilyjä väittäessään Saudi-Arabian osallistuneen vallankaappaus juoneen, tämä on saanut Erdoğanin harkitsemaan uudestaan suhteitaan länteen, mikä saattaa johtaa sen Venäjän ja Iranin liittolaiseksi. Esimerkiksi Iltalehti kertoi 18. heinäkuuta Putinin käyttäneen tilannetta hyväkseen kosiskelemalla Turkkia Venäjän liittolaiseksi. Tälläiseen U-käännökseen viittaavat merkit ovat olleet näkyvillä jo kauan aikaa Erdoğanin ulkopolitiikassa.

Yksi merkki tästä oli hänen Israelin vastaiset lausuntonsa, jotka kärjistyivät etenkin toukokuun 2010 Gazan ”avustussaattue” välikohtauksen jälkeen jossa joukko aktivisteiksi naamioituneita jihadisteja otti yhteen Israelin merivoimien kanssa kansainvälisillä vesillä. Tämän tapauksen myötä Israelin valtion suhteet Turkkiin putosivat alhaisimmalle tasolleen koko maiden historian aikana. Toinen esimerkki tästä on hyvin dokumentoitu taloudellinen tuki jolla Turkin hallitus on avustanut Syyrian ja Irakin Islamilaista valtiota eli terrorijärjestö ISISin brutaalia valtaannousua. Pariisin ilmastokokouksessa Putin väitti Turkin ampuneen venäläishävittäjän puolustaakseen ISISin öljyreittejä. Kuten Ville Kyrönlahti kirjoittaa paljastavassa artikkelissaan täältä, on olemassa vahvaa näyttöä sille, että Turkki käy laitonta öljykauppaa ISISin kanssa ostamalla siltä öjyä jonka se on varastanut Irakista ja Syyriasta. Jopa arvovaltainen Newsweek lehti raportoi tästä marraskuussa 2014 artikkelissaan ”ISIS näkee Turkin liittolaisenaan. Islamilaisen valtion entinen jäsen paljastaa turkkilaisen armeijan yhteistyön”. Turkin yhteistyö terroristien kanssa mainitaan myös Wikipediassa.

Akateemikot, journalistit ja useat valtionpäämiehet ovat todenneet, että Turkki tekee aktiivisesti yhteistyötä ISISin kanssa rahoittaen sitä, toimittaen aseita, sallien taistelijoiden liikkua vapaasti Turkista sisään ja ulos, ja tarjoamalla terveydenhuoltoa haavoittuneille ISIS taistelijoille. On myös väitetty, että Turkki ostaa öljyä pimeillä markkinoilla ISISiltä ja Turkki salakuljettaa aseita ISIS taistelijoille.

Toisaalta on ollut yhtä vahvaa näyttöä myös sen puolesta, että ISIS:in rahoittajana on toiminut Turkin lisäksi myös wahhabistinen Saudi-Arabia – Lähi-Idän sunniradikalismin äiti ja sen perimmäinen tukija – ja tämä tuki islamilaisen terrorismin nousulle on kanavoitu Anglo-Saudilaisen Al-Yamamah öljyä-aseista sopimuksen varjossa, jonka Walesin Prinssi Charles – Saudien ja Bin Ladenin perheen pitkäaikainen ystävä – neuvotteli henkilökohtaisesti prinssi Bandar bin Sultanin kanssa, jota on syytetty al-Qaidan ja ISISin todelliseksi johtajaksi (ks. Kuinka Prinssi Charles on todellinen voima al-Qaidan ja Isiksen takana?). Lisää seikkaperäisesti dokumentoitua informaatiota Lontoon pankkien ja Englannin kuningasperheen yhteydestä kansainväliseen terrorismiin löydät Executive Intelligence Reviewin artikkelista Bust the London-Riyadh Global Terror Axis täältä. Mutta mikä motiivi Turkilla tai Englannin aristokratialla olisi sitten rahoittaa ISISin kaltaisia brutaaleja terroriryhmiä? Kuninkaallisille, joiden julkisesti lausuttu tavoite on vähentää planeetan ihmisväestöä 95%, tuskinpa ihmisoikeuskysymykset ovat ainakaan tälläisen tuen esteenä. (ks. Isiksen johtaja Abu Bakr al-Baghdadi versus Walesin Prinssi Charles. Kumpi on mielestäsi vaarallisempi?)

Turkin tiedetään tukevan Syyrian ja Irakin ISIS-taistelijoita osittain siksi, että se käyttää heidän murhaavaa iskuvoimaansa välikätenä vuosikymmeniä kestäneessä taistelussaan Kaakkois-Turkin ja Pohjois-Syyrian kurdea vastaan. Uskoakseni tässä on panoksena kuitenkin paljon monisyisemmät geopoliittiset kysymykset, joista vain harva on tänään perillä. Viittaan nyt erityisesti niin sanottuun uuden suuren pelin käsitteeseen, jota käsittelin Raamatun profetioita vasten laajemmin kirjani neljännessä luvussa ja helmikuisessa artikkelissani nimeltä ”Harmageddonin shakkilaudalla. Kuinka tapahtumat Syyriassa toistavat 1800 -luvun suurta peliä Englannin leijonan ja Venäjän karhun välillä? Entä kuinka se kertoo Prinssi Charlesin olevan Raamatun Antikristus?” Tämä kirjojen otsikoissa, akateemisissa lehdissä, uutisartikkeleissa ja hallitusraporteissa tunnettu geopoliittinen käsite viittaa tämän päivän suurvaltapolitiikkaan Keski-Aasiassa, Lähi-Idässä ja Balkanilla ensimmäisen suuren pelin jatkona, joka käytiin 1800 -luvulla Venäjän keisarikunnan ja Brittiläisen imperiumin välillä Tiibetin, Persian, Mesopotamian ja hajoamassa olleen Turkin Ottomaani imperiumin alueiden hallinnasta.

Ottomaanien perintö ja Britannian uusi imperialismi

Minusta on ollut kiehtovaa oppia kuinka tämän päivän tapahtumat Lähi-Idän räjähdysherkässä ruutitynnyrissä on elimellisesti yhteydessä 1800 -luvun imperialistiseen historiaan tai itseasiassa jo varhaiseen keskiaikaan. Jihadistien propagandassa lännen interventionistiseen politiikkaan viitataan toistuvasti ”ristiretkinä”. Joskus länsi on ollut itse edistämässä tälläistä assosiaatiota. Esimerkiksi kun Britannia miehitti Palestiinan Ottomaani imperiumilta ensimmäisen maailmansodan lopussa, kenraali Allenbyn väitettiin sanoneen ”vasta nyt ristiretket ovat päättyneet”. Samaan aikaan brittiläinen lehdistö kuvasi tapahtumia pilapiirroksin missä Rikhard Leijonanmieli – Jerusalemin uudelleenvaltausta Saladinilta yrittänyt Englannin kuuluisa ristiretkijohtaja 1100 -luvulla – katsoi alas taivaasta ja sanoi, ”vihdoinkin minun unelmani ovat käyneet toteen”. Syyskuun 11. terrori-iskujen päivänä myös George W. Bush käytti tälläistä sanastoa, kun hän totesi, ”tämä ristiretki, tämä sota terrorismia vastaan tulee vaatimaan aikaa ja Amerikan kansan tulee olla kärsivällisiä.” 

Tietysti lännen poliittiset johtajat ovat vakuuttamassa jatkuvasti muslimimaille, ettei terrorismin vastainen sota ole ole sotaa islamia vaan vihaa, suvaitsemattomuutta ja uskonnollista radikalismia vastaan. Kuitenkin totuus minkä vain harvat uskaltavat sanoa ääneen on se, että islamin historia on ollut alusta asti verellä ja vihalla kyllästettyä uskonnollista fanatismia. Vasemmalle kallistuvassa ja hengellisesti sokeassa lännen valtamediassa, joka yrittää varoa viimeiseen asti rauhanomaisten muslimien mustamaalaamista, analogia modernin jihadismin ja keskiaikaisen jihadismin välillä pyritään jatkuvasti vesittämään pelkkänä ISISin propagandana. Tosiasissa tämän päivän tapahtumat ovat hyvin luonnollista jatkoa siihen sivilisaatioiden yhteenottoon, mitä on käyty islamin ja kristikunnan välillä jo lähes 1400 vuoden ajan. Itseasiassa Euroopan historian merkittävimmät tapahtumat ovat kaikki tavalla tai toisella kytköksissä tähän eeppiseen sotaan mitä on käyty islamin ja kristikunnan välillä aina Muhammadin päivistä lähtien. Tämän tiedostamiseksi ei ole tarvetta kirjoittaa pro gradua historiasta.

Tämän historian pisimpään kestäneen sivilisaatioiden välisen sodan ensimmäinen vaihe käytiin 600 -luvun alussa Bysantin keisari Herakleioksen ja hänen valtakuntaansa hyökänneiden arabivalloittajien välillä, jotka onnistuivat valtaamaan Itä-Rooman kreikkalaisilta kristityiltä Palestiinan ja Egyptin ja etenivät 700 -luvun alkuun mennessä nykyiseen Espanjaan saakka. Yksi merkittävä tekijä arabien menestykseen oli Bysantin ja Persian välillä vain vähän aikaisemmin käyty suuri taistelu mistä Herakleios oli vasta tointumassa eikä hän maahan palattuaan osannut odottaa uutta hyökkäystä takapajuisena pidetystä Arabian niemimaasta. Tämä taistelu Bysantin kreikkalaisten ja Persian välillä ja sen jatkona esiintynyt islamilaisen maailmanvallan nousu ennustettiin historiallisilla yksityiskohdilla Danielin kirjan 8. ja 11. luvun toisessa täyttymysvaiheessa, kuten demonstroin tätä kirjani 11. luvussa. Kun Itä-Rooman pääkaupunkina yli tuhat vuotta ollut Konstantinopoli (nyk. Istanbul) sortui lopulta turkkilaisten hyökkäyksessä 1453, tämä avasi tien turkkilaisen imperiumin nousulle, joka eteni pian Balkanin kristillisiin asuinseutuihin kuin myös Syyriaan, Palestiinaan ja Egyptiin.

Koska Ottomaanien kalifaatti nousi Itä-Rooman valtakunnan islamilaiseksi seuraajavaltioksi ja sen suoraksi perilliseksi, 1500 -luvun uskonpuhdistajien eskatologiassa Turkin valtakunta assosiotiin Danielin kirjan toisen luvun kuvapatsasnäkyyn Rooman valtakunnan kahdesta jalasta (Itä- ja Länsi-Roomasta) kuin myös Danielin seitsemännen ja kahdeksannen luvun näkyyn vähäpätöisestä sarvesta (so. hallitsijasta tai valtakunnasta), joka profetian mukaan nousee Rooman valtakunnan seuraajaksi sen jälkeen, kun Germaniasta nousseet kansanheimot levittäytyivät Länsi-Roomaan ja jakoivat sen kymmeneen kuningaskuntaan, kuten Dan. 7:24 täsmälleen ennusti tämän valtakunnan lopusta. Samalla kun seitsemännen luvun pienen sarven ymmärrettiin ennustaneen paavinvallan nousua Länsi-Rooman alueella Rooman läntisen vallan perillisenä, kahdeksannen luvun vähäpätöisen sarven nähtiin taas ennustavan Itä-Rooman tuhon ja Ottomaani vallan nousun ja nämä kaksi valtaa yhdessä, läntinen paavinvalta ja itäinen kalifaattikunta, jatkoivat kuvapatsasnäkyä Rooman kahdesta jalasta, joiden valta edeltäisi Jeesuksen Kristuksen ja Hänen pyhiensä tuhatvuotista hallintoa maanpäällä.

Tässä oli siis pähkinänkuoressa 1500 – 1800 -lukujen protestanttien ja joidenkin juutalaisten keskuudessa vallinnut ymmärrys Danielin kirjan profetioista, joiden raamatullisia ja historiallisia perusteita kävin paremmin läpi kirjani luvuissa 10 – 11. Mutta vaikka Ottomaani imperiumi hajosi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, sen perintö kummittelee yhä tämän päivän sekasortoisessa Lähi-Idässä. Kun viimeinen Ottomaani Sulttaani Mehmed VI syöstiin valtaistuimeltaan marraskuussa 1922, Osmannien valtakunta oli pilkottu ympärysvaltojen kesken Sèvresin rauhansopimuksessa mitä Turkin kansallismielinen sotakenraali Mustafa Kemal Atatürk vastusti viimeiseen mieheen asti ja käynnisti ensimmäistä maailmansotaa seuranneen Turkin itsenäisyyssodan. Atatürkin sinnikkyyden ansiosta Turkki onnistui pitämään itsellään sen nykyiset rajansa vaikka ennestään Turkin vallassa ollut Levantti (Syyria, Irak ja Palestiina) jaettiin Britannian ja Ranskan kesken. Britit saivat hallittavakseen Mesopotamian (nyk. Irak) ja Palestiinan (nyk. Israel ja Jordania) ja ranskalaisten valtaan päätyi Syyria.

Tämä jako perustui vuonna 1916 Ranskan ja Britannian kesken solmittuun Sykes–Picot-sopimukseen, jonka tarkoituksena oli neuvotella sodan jälkeisistä etupiireistä miehitetyn Ottomaani imperiumin alueilla. Tämä sopimus tuli julkisuuteen marraskuussa 1917 samaan aikaan, kun Britannian hallitus julkaisi ulkoministeri Arthur James Balfourin kirjeen Lionel Walter Rothschildille missä britit antoivat tukensa sionistien pyrkimyksille perustaa juutalaisvaltio Palestiinaan kiitoksena juutalaisten panoksesta ensimmäisessä maailmansodassa. Arabien puolella tämä nähtiin riitelevän brittien aikaisempaa Husain ibn Alille annettua lupausta vastaan missä britit lupasivat luovuttaa arabeille turkkilaisten hallitsemat arabimaat jos he auttaisivat heitä sodassa Ottomaaneja vastaan. Nämä ristiriitaiset lupaukset laski perustukset Israelin ja arabien myöhempiin vihollisuuksiin vaikka todelliset syyt konfliktin takana ovat tietenkin paljon monisyisempiä. Jokainen historian peruskurssin suorittanut tuntee nämä asiat kuin omat taskunsa, mutta harva tulee pohtineeksi niinkin merkittävää kysymystä kuin, että miksi Lähi-Itä ylipäätään päätyi sodan jälkeen Ranskalle ja Brittiläiselle Imperiumille.

Historian lyhyellä oppimäärällä vastaisimme, että Turkin liittolaisuus Saksan kanssa ensimmäisessä maailmansodassa pakotti laivastoministerinä tuolloin toimineen Winston Churchillin määräämään hyökkäyksen Konstantinopoliin, jotta Turkki saataisiin pois Venäjän kimpusta ja venäläiset voisivat keskittää valtavat sotilasreservinsä Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Mutta tämä ei vastaisi siihen miksi Turkki yleensä liittoutui keskusvaltojen kanssa ja miksi juuri Britannia johti hyökkäystä Turkkia vastaan. Brittiläinen Imperiumi ei nimittäin vallannut Lähi-Itää sodan mahdollistaman sattuman oikkuna. Jos Lähi-Itä olisi tipahtanut brittien syliin sattumalta, Britannia ei olisi miehittänyt Ottomaanien hallussa ollutta Kyprosta jo vuonna 1878 ja Egyptiä 1882. Kyproksen ja Egyptin miehityksen taustalla oli vuoden 1878 Berliinin kongressi jossa Britannian historian ainoa juutalainen pääministeri Benjamin Disrael neuvotteli Euroopan valtionpäämiesten kanssa Balkanin kohtalosta, jonka kristilliset kansat oli itsenäistymässä Turkin vuosisatoja kestäneestä miehityksestä.  Venäjän Keisarikunta käytti hyväkseen Balkanin historiallista yhteyttä slaavilaisiin kansoihin ja kreikkalaisortodoksiseen kristikuntaan – jonka suojelija Venäjä oli – kasvattaakseen sen varjossa omaa vaikutusvaltaansa Balkanilla.

Britit olivat huolissaan Venäjän karhun etenemisestä kohti Välimerta ja Turkin pääkaupunkia Konstantinopolia. Tämä huoli oli yhteydessä aiemmin mainitsemaani suureen peliin, jota käytiin Britannian ja Venäjän, 1800 -luvun kahden johtavan imperiumin kesken etenkin Afganistanin ja Persian alueilla. Britit pelkäsivät Venäjän vallan laajentumista Keski-Aasiassa, koska se muodosti vakavan uhan Brittiläiselle Intialle, jonka varassa koko imperiumin olemassaolo käytännössä katsoen lepäsi sen taloudellisen merkityksen tähden etenkin tuottoisassa oopiumi kaupassa, jonka Intia toi Brittiläiselle imperiumille ja mikä johti Britannian ja Kiinan välisiin oopiumisotiin, kun Kiinan keisari yritti rajoittaa brittien moraalitonta huumekauppaa. Jopa Euroopan valloittanut maineikas sotastrategisti Napoleon Bonaparte oli hyvin tietoinen siitä, että niin kaun kuin Intia olisi brittiläisten käsissä, olisi mahdotonta lyödä Britanniaa manner-eurooppalaisissa sodissa. Tästä syystä hänen ensimmäisinä sotatoiminaan 1700 -luvun lopulla ei ollut yrittää vallata saarivaltiota itseään, vaan hän kääntyi sen sijaan kohti itää ja valloitti Ottomaaneilta Egyptin ja Palestiinan katkaistaakseen brittien kauppareitit Intiaan.

Napoleonin sotaretken havahduttamana Brittiläinen imperiumi alkoi käsittää Lähi-Idän strategisen merkityksen sen vallalle Etelä-Aasiassa. Tästä syystä se yritti miehittää Egyptiä jo vuonna 1807 kenraali Alexander Mackenzie Fraserin johdolla vaikka Egyptin kuvernööri Muhammad Ali Pasha ajoi heidät tiehensä muutamaa kuukautta myöhemmin. 1800 -luvun myöhempien tapahtumien myötä, kun Turkin valtakunta heikentyi yhä entisestään Kreikan itsenäistyessä vuonna 1832 samaan aikaan kun Egyptin yksinvaltiaaksi julistautunut Ali Pasha, ”modernin Egyptin isä”, kaappasi väliaikaisesti Palestiinan ja Syyrian, Britannia alkoi pelätä yhä enemmän Ottomaani imperiumin luhistumista ja Lähi-Idän päätymistä joko Ranskan tai Venäjän etupiiriksi. Näin ollen Britannia näki parhaiden intressiensä mukaiseksi turvata Lähi-Idän hallinta oman armeijansa käsiin ennen kuin se päätyisi vihollisarmeijalle. Saksan Bismarckin isännöimässä Berliinin kongressissa Turkki luovutti briteille Kyproksen hallinnan.

Tämän takana oli kongressin edellä solmittu salainen sopimus Turkin ja Britannian hallituksen välillä missä Turkin Sulttaani lupasi lahjoittaa Kyproksen briteille mikäli he käyttäisivät sitä sotilastukikohtana mistä käsin puolustaisivat Turkkia Venäjän mahdollista agressiota vastaan. Disraelin neuvottelutaitojen ansiosta Britannian hallitus onnistui lyömään siten kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Samalla kun tukikohta Kyproksella pidätti Venäjän uhkaa Välimerellä, he saivat strategisen laivastotukikohdan josta käsin imperiumin laivoilla oli nopeat kulkuyhteydet Intiaan Välimeren ja Punaisenemeren yhdistävän Suezin kanavan kautta, joka valmistui Turkkiin yhä nimellisesti kuuluneen Egyptin hallitsijan valvonnassa vuonna 1869. Pääministeri Disrael osti kanavan neljällä miljoonalla punnalla Rothschildien juutalaisen pankkiirisuvun avustuksella velkaantuneelta Egyptiltä vuonna 1875. On siis ilmeistä, että Egyptin miehitys vuonna 1882 oli osa Brittiläisen imperiumin strategiaa suojella Suezin kanavan kauppareittejä Egyptin hallitsijalta tai vihollisvalloilta, jotka voisivat yrittää estää brittiläisten laivojen vapaan liikkumisen Välimereltä Intiaan.

Vuosisatoja aikaisemminhan se oli ollut Ottomaanien pystyttämä tiesulku idän silkkitielle, mikä pakotti lännen etsimään vaihtoehtoisia kauppareittejä Aasiaan johtaen siten suoraan löytöretkien aikakauteen ja sitä seuranneeseen Euroopan imperialismiin. Konstantinpolin sortuminen vuonna 1453 Itä-Rooman pääkaupunkina johti myös antiikin sivistystä säilyttäneiden kreikkalaisten pakenemiseen Etelä-Eurooppaan ollen yhtenä tekijänä avustamassa renessanssin syntyä lännessä. Hesekielen näyssä mainitulla Toogarman heimolla on ollut siis hyvin keskeinen rooli Euroopan historiassa. Suezin kanavaa kutsuttiin Britanniassa ”imperiumin henkireiäksi” koska se oli sen tärkein reitti Afrikassa ja Aasiassa oleviin siirtokuntiinsa. Mutta jokaiselle lienee selvää, että jos Suezin kanavan strategisen aseman turvaaminen vihollisvalloilta oli imperiumin ykkösprioriteettien joukossa, niin myös Palestiinan ja Mesopotamian hallinta olisi ollut sille vähintäänkin yhtä suuri intressi. Levanttia ja Mesopotamiaa hallitsemalla Britannia ei olisi ainoastaan voinut puolustaa paremmin Suezin kanavaa, mutta se olisi mahdollistanut sille myös Etelä-Aasiaan maitse kulkevien kauppareittien turvaamisen vihollisvalloilta.

Eräs tärkeimpiä taustavaikuttajia ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen oli sotaa edeltänyt piirityspolitiikka missä Saksa motitettiin kolmen vihollisvallan, Ranskan, Venäjän ja Iso- Britannian keskelle, jonka historioitsija Webster G. Tarpley kertoo olleen Kuningas Edward VII:n henkilökohtaisten ponnistelujen tulosta artikkelissaan King Edward VII of Great Britain: Evil Demiurge of the Triple Entente and World War 1.  Edward VII:n ”rauhanponnistelujen” seurauksena Britannia ja Ranska solmivat Entente Cordialen vuosina 1903-04, ja Britannia ja Venäjä sopivat 1907 etupiireistään Persiassa, mikä päätti heidän vuosisataisen vihollisuutensa ja sinetöi ympärysvaltojen synnyn Saksan ja Itävalta-Unkarin perikadoksi. Mielenkiintoisen lisäulottuvuuden tähän tuo muuten sekin tosiseikka, että sekä Saksan että Itävalta-Unkarin yksinvaltaiset keisarit Vilhelm II ja Habsburgien suvun Frans Joosef I, jonka veljenpojan murhasta sota alkoi elokuussa 1914, kuuluivat molemmat vuoteen 1915 asti Englannin sukkanauharitarikunnan (Order of the Garter) jäsenlistaan yhdessä Venäjän keisari Nikolai II:n ja Englannin monarkin kanssa, joka on koko ritarikunnan pää.

Edward VII:n poika Yrjö V, Nikolai II ja Vilhelm II olivat kaikki serkuksia ja palvelivat samaan aikaan tässä Britannian kaikkein ylhäisimmässä veljeskunnassa Brittiläisen imperiumin hallitsijaa aina ensimmäisen maailmansodan ensimmäiseen vuoteen asti. Tämän saman järjestön kunniajäseninä oli myös joitakin Turkin viimeisimpiä Ottomaani Sulttaaneja. Tämä on itseasiassa hyvin merkittävä tieto, koska kyseisen järjestön on väitetty olevan ylin johtoelin eliitin kulissien takaisessa suunnitelmassa juonitella sotien ja vallankumousten avulla uusi maailmanjärjestys eli yhden maailman poliittinen, hengellinen ja taloudellinen systeemi. Tämän järjestön aristokraattiset johtajat ovat olleet 1700 -luvulta asti johtavia vapaamuurareita ja Napoleonin sotien aikana siinä palveli jopa baijerilaisen illuminaatti veljeskunnan johtava saksalainen aristokraatti, kuten dokumentoin tämän kirjani 12 .luvussa. Vastuu ensimmäisestä maailmansodasta – minkä ruumiskasoista nousi sitten Hitler ja toinen maailmansota – on pantu usein yksin Saksan keisari Vilhelm II:n harteille. Mutta ei ole syytä unohtaa Vilhelm II:n olleen Britannian kuningasperheen jäsen sillä hänen äitinsä Viktoria oli Kuningatar Viktorian ja Prinssi Albertin esikoinen.

Edellä olen halunnut demonstroida lähinnä sitä, että uskomme sitten ensimmäisen maailmansodan olleen germaanisilla siniverisillä ja vapaamuurareilla pakatun Sukkanauharitarikunnan ovela salaliitto – tälläiseen uskomukseen näyttäisi viittaavan Vilhelm II:n omat päiväkirjat -, tai pelkän epäonnistuneen valtapolitiikan seurausta, niin Brittiläisen Imperiumin pyrkimykset Lähi-Idän hallitsemiseen olivat esillä jo vuosikymmeniä ennen ensimmäistä maailmansotaa. Esimerkiksi Wikipedia kertoo, että Berliinin kongressissa 1878 ”Lontoo ja Pariisi olivat hermostuneita Ottomaani imperiumin vähenevästä vallasta ja Venäjän kulttuurisesta laajentumisesta etelään missä molemmat Britannia ja Ranska olivat valmiita kolonisoimaan Egyptin ja Palestiinan.” Yksi laukaisevista tekijöistä, mikä sai Britannian liittymään lopulta Venäjän ja Ranskan puolelle Saksaa vastaan oli Vilhelm II:n suunnitelma rakentaa Berliinin ja Bagdadin yhdistävä rautatie, mikä olisi vaarantanut Brittiläisen Intian koskemattomuuden. Webster G. Tarpley kirjoittaa miten Englannin kuningas ja Intian Keisari Edward VII suhtautui tähän suunnitelmaan.

Edward myös pelasi Keisarin sabotoimaan Berliini-Bagdad rautatien. Windsorin linnassa vuonna 1907, Edward vaati Britanniaa pitämään hallussaan osan rautatiestä Bagdadin ja Persianlahden välillä ”porttina,” ilmeisesti tukkiakseen Saksan joukot menemästä Intiaan. Keisari oli valmis myöntämään tälläisen portin. Toisin sanoen, Edward vaati että kaikki puhe Bagdadin rautatiestä tulisi olla nelisuuntaista Ranskan, Venäjän, Britannian ja Saksan kanssa, niin että Saksan ehdotukset ajettaisiin alas aina äänin 3-1.

Tämän ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen 1800 -luvun imperialistisen historian ymmärtäminen on olennaisen tärkeää, koska Lähi-Itä ei vain pudonnut brittiläisten ja ranskalaisten syliin arabeille ja juutalaisille sodassa annettujen lupausten tahattomana seurauksena. Tosiasiassa Britannia ja Ranska olivat harkinneet Egyptin ja Palestiinan kolonisoimista koko maailmansotaa edeltäneen vuosisadan. Ottomaani valtakunnan hidas kuolema oli Euroopan suurvalloille samaan aikaan sekä jännitteitä luonut kansainvälinen kriisi että mahdollisuus heidän valtansa kasvattamiseksi Turkin valtakunnan kustannuksella. Myös juutalaisen kansallisromantiikan ja sitä tukeneen kristillisen sionismin syntyä 1830 -luvun Iso-Britanniassa hyödynnettiin brittien imperialistisia päämääriä varten Lähi-Idässä. Monet brittiläiset poliitikot kannattivat juutalaisvaltion perustamista Palestiinaan jo 1840 -luvulla osana heikkenevän Ottomaani imperiumin luomia jännitteitä. Lähi-Itä ja Palestiina oli todellakin maailman poliittisten tapahtumien keskiössä jo 100 vuotta ennen Israelin valtion syntyä. On kovin ironista, että tuolloin juutalaisvaltion uskottiin tuovan vakautta Lähi-Idän sekasortoiseen ilmapiiriin.

Mutta kaiken edellä kerrotun pointti on nyt siinä, että jos Lähi-Idän hallitseminen oli Euroopan suurvalloille strateginen välttämättömyys etenkin Ottomaani valtakunnan romahduksen jälkeisessä maailman tilanteessa, niin ei se ole sitä myöskään tänään yhtään sen vähempää. Toisin sanoen, jos Lähi-Idän hallinta oli jo 1800 -luvulla henkireikä Euroopan suurvaltojen vallan säilyttämiseksi, niin kuinka paljon enemmän se on sitä tänään, kun yli 80 prosenttia maailman öljyvaroista tulee OPEC maista. Öljyn ja maakaasun lisäksi Lähi-Idässä on monia muitakin kallisarvoisia luonnonvaroja, esimerkiksi mineraaleja kuten bauksiittia, rautamalmia, sinkkiä, lyijyä ja hiiltä, kultaa, hopeaa, tinaa, ja alumiinia. Lähi-Idän energiavarojen tuotantokeskittymien, öljyputkireittien, mineraalien, strategisten vesistöjen ja vuoristoalueiden hallinta on tullut tänään suuren pelin uudistetun version päämääräksi.

Anglo-amerikkalaisen maailmanvallan johtama terrorismin vastainen sota ei ole mitään muuta kuin supervaltojen välinen imperialistinen strategiapeli Lähi-Idän luonnonvarojen hallinnasta, joka on noussut jatkamaan 1800 -luvun suurta peliä Brittiläisen imperiumin ja Venäjän keisarikunnan välillä. Ei ole mikään salaisuus, että Bushin ja Blairin ulkopolitiikka perustui yhdysvaltalaisen valtiotieteilijä Zbigniew Brzezinskin vuonna 1997 julkaistuun kirjaan The Grand Chessboard: American Primacy and Its Geostrategic Imperatives, jonka mukaan ”Yhdysvaltain pitäisi pureutua Persianlahdelle ja Keski-Aasiaan öljynsaannin varmistamiseksi ennen kuin Venäjä saavuttaa entisen suurvalta-statuksensa sekä palaa voimatekijäksi itsenäistyneisiin entisiin neuvostotasavaltoihin, ja ennen kuin Kiina voimistuu sekä ehtii pureutumaan alueelle.” Syyskuun 11. terrori-iskut antoivat Bushin hallinnolle tarvitsemansa tekosyyn Brzezinskin ajatusten toteuttamiseen käytännössä.

Mutta Afganistanin ja Irakin sijaan olisi ollut paljon oikeutetumpaa kohdistaa hyökäys Saudi-Arabiaan sillä syyskuun 11. uhrien omaisten lakimiesten keräämän todistusaineiston valossa Saudi-Arabia toimi al-Qaidan johtavana rahoittajana iskuja edeltävinä vuosina. Tämän vaietun tosiasian myös USA:n mahdollinen tuleva presidentti Donald Trump toi julkisuuteen vaalikampanjansa alussa. ”The Center for Public Integrity -tutkimuslaitoksen tekemän selvityksen mukaan Yhdysvaltain johto esitti kaksi vuotta ennen sotaa kestäneen ajanjakson aikana kaikkiaan 935 valhetta Irakin joukkotuhoaseista ja 532 totuudenvastaista väitettä Irakin yhteyksistä terroristiverkosto al-Qaidaan”, raportoi Yle tammikuussa 2008. Kysymys jonka jokaisen tulisi esittää tämän jatkoksi on se, että jos Yhdysvaltain hallinto valehteli näin rankasti Irakin joukkotuhoaseista, niin miksi heihin tulisi luottaa sen enempää mitä tulee syyskuun 11. tapahtumien viralliseen selvitykseen? Obaman hallitus päästi äsken julkisuuteen 28 -sivuisen selvityksen syyskuun 11. iskujen tutkintakomitealta, jonka Bushin hallitus oli luokitellut salaiseksi ja poistanut terrori-iskujen virallisesta hallitusraportista.

Kuten niiden sisältöön edeltäkäsin päässyt senaattori Bob Graham oli jo vahvistanut kauan aikaa, raportti vihjailee useissa kohdin Saudien tukeen kansainväliselle terrorismille, minkä Bushin perhe lakaisi maton alle suojellakseen USA:n ja Saudien välillä olevaa erityissuhdetta. Raportista löytyy muiden muassa seuraavia katkelmia: ”Samalla kun he olivat Yhdysvalloissa, jotkin syyskuun 11. kaapparit olivat yhteydessä ja saivat tukea ja apua yksilöiltä, joilla saattaa olla yhteyksiä Saudi hallitukseen” ja ”On olemassa informaatiota, pääosin FBI:n lähteistä, että vähintäänkin kahden noista yksilöistä oli väitetty olevan Saudien tiedustelupalvelun viranomaisia”. Raportissa on myös paljastava maininta Osama Bin Ladenin velipuolesta Abdullah Bin Ladenista: ”FBI:n mukaan Abdullah Bin Ladenilla on useita yhteyksiä terrorijärjestöihin. Hän on World Arab Muslim Youth Associationin (WAMY) ja Institute of Islamic and Arabic Science in American Presidentti ja Esimies. Molemmat ovat paikallishaaroja kansalaisjärjestöille joiden perusta on Riyadhissa, Saudi Arabiassa”.

Tämä näyttäisi rikkovan sen vuosia vallinneen ”virallisen totuuden”, jonka mukaan Osama oli perheen musta lammas samalla kun hänen lähisukulaisensa oli nuhteetonta bisnesväkeä ilman minkäänlaisia yhteyksiä kansainväliseen terrorismiin. Mihin tämä johtaakaan jäljet esimerkiksi sen valossa, että The Guardian -lehti raportoi 13. lokakuuta 2001 kuinka Prinssi Charles illallisti Osama Bin Ladenin toisen veljen Bakr bin Laden kanssa vain kaksi viikkoa syyskuun 11. iskujen jälkeen. Lehti kertoi Charlesin vitsailleen Bakrille heidän tervehtiessään, ”Mitäs veljesi puuhailee näinä päivinä”. Executive Intelligence Review paljastaa Charlesin ja Bin Ladenin perheen yhteyksistä seuraavaa,

Osaman isä Mohammed bin Laden, oli Saudien, Qatarin, ja Kuwaitin keskimäärin 70 miljoonan USA:n dollarin yksityislahjoittajien joukossa Charlesin OCIS:lle (Charlesin johtama Oxford Centre for Islamic Studies). Bin Ladenin perhe lahjoitti Mohammed bin Ladenin puheenjohtajuudelle OCIS:ssä. Osama bin Laden värvättiin Charlesin ystävän ja häävieraan, Prinssi Turki bin Faisalin taholta perustamaan Maktab al-Khidamat verkosto, tuleva al-Qaida, mihin Charlesin virkatoveri Naseef oli myös läheisesti sekaantunut. Vuoden 2001 Ranskan parlamentaarisen tutkimuksen mukaan hänen taloudellinen verkostonsa sisältää kymmeniä Lontoo Cityn pankkeja ja suuryrityksiä.

Ecuadorin Lontoon suurlähetystössä eristyksissä elävän Julie Assangen perustama Wikileaks sivusto on myös tuonut päivänvaloon sen mitä lännen eliitti tietää terrorismin vastaisen sodan todellisista päämääristä. Lainasin kirjani neljännessä luvussa Wikileaksin julkaisemaa Yorkin Herttua Prinssi Andrewin – Charlesin pikkuveljen – lausuntoa, jonka hän oli antanut Tatiana Gfoellerille, Washingtonin suurlähettiläälle Kirgisiaan. Gfoeller oli luonnehtinut Prinssiä ”uskomattoman suorapuheiseksi, jonka keskustelu läheni joskus töykeyttä.” Suurlähettiläs kertoi Yorkin Herttuan herjanneen avoimesti Britannian korruption vastaisia tutkijoita, jotka olivat tunkeneet nokkansa Saudien kanssa tehdyn Al-Yamama aseita-öljystä sopimuksen laittomuuksien tutkimiseen. Kuten sanoin jo aikaisemmin, Prinssi Charles oli henkilökohtaisesti neuvottelemassa tätä sopimusta Saudi prinssien kanssa ja sillä on väitetty olevan yhteyksiä kansainvälisen terrorismin tukemiseen. Suurlähettiläs Gfoeller myös kertoi Andrewin viitanneen lännen sotiin Lähi-Idässä ja Keski-Aasiassa suuren pelin paluuna:

Puhutellen suurlähettiläälle suoraan, Prinssi Andrew kääntyi sitten alueelliseen politiikkaan. Hän sanoi rohkeasti, että ”Yhdistynyt Kuningaskunta, läntinen Eurooppa (ja jatkeella te amerikkalaiset myös)” ovat nyt palanneet pelaamaan suurta peliä. Paljon eloisampana kuin koskaan, hän lausui ylimielisesti: “Ja tällä kertaa me aiomme voittaa!”

Jos siis Anglo-Amerikan johtamissa sodissa ei ollut kyse terrorismista vaan Venäjää ja Kiinaa vastaan suunnatun imperialistisen pelin oikeuttamisesta terrorismin vastaisen sodan nimessä, niin herää toki kysymys että ketä syyskuun 11. päivän tapahtumat todella hyödyttivät? Vastaus on tietysti, että tuota samaa Britannian aristokratiaa, joka toivoo Britanian imperialistisen politiikan uudelleenkäynnistämistä Lähi-Idässä ja Keski-Aasiassa ja jolla on läheiset yhteydet Bin Ladenin ja Saudien öljybisneksillään rikastuneeseen perheeseen, jota on syytetty jo vuosikausia kansainvälisen terrorismin tukemisesta. Mutta kuinka innokkaasti Englannin aristokratia haluaisikaan sitten voittaa tämän uuden imperialistisen kilpailun Lähi-Idän luonnonvaroista, emme voi viitata kintaalla siihen tosiasiaan että maailmassa on Israelin lisäksi kahdeksan ydinasevaltaa, joista kaikki ovat aivan yhtä innokkaita voittamaan tämän itsetuhoisen pelin. Kuten käsittelin tätä asiaa jo täällä, on hyvin todennäköistä että tämä peli johtaa Ilmestyskirjassa ennustettuun Harmageddonin loppusotaan ennen Jeesuksen paluuta maanpäälle.

Syyrian sisällissodan vaiettu totuus

Palatkaamme jälleen ”Turkin Sulttaani” Recep Tayyip Erdoğaniin. Monien voi olla ehkä vaikea uskoa, että läntiset demokratiat, kuten USA ja Britannia tukisi kansainvälistä terrorismia. Mutta myös Turkki on demokratia – vielä – ja silti jopa Yhdysvaltain varapresidentti Joe Biden on syyttänyt Turkkia julkisesti terrorijärjestö ISISin valtaannoususta väittäen sen avustaneen sitä aseilla ja rahalla. Lännessä – mihin Suomikin kulttuurisesti kuuluu – asuvilla ihmisillä on tapana olla jossakin määrin puolueellisia mitä tulee valtiolliseen korruptioon. Meillä ei ole vaikea uskoa jos kuulemme jonkin kolmannen maailman diktaattorin tukevan terrorismia ja rikollisuutta hänen omien itsekkäiden intressiensä edistämiseksi. Meidän ei ole vaikea uskoa tätä lännen vihollisista, kuten Iranista, Syyriasta ja Sudanista. Meidän ei ole myöskään vaikea tuomita Venäjän neo-imperialistista voimapolitiikkaa Georgiassa ja Ukrainassa eikä Turkkia ole sen vaikeampi ottaa silmätikuksi. Mutta jos joku vihjailee lännen sekaantuneen terrorismin tukemiseen, hänet leimataan kaheliksi salaliittouskovaiseksi. Tälläisen leiman on saanut jo esimerkiksi Donald Trump, kun hän toi esiin Saudien yhteydet syyskuun 11. iskuihin.

Läntisen korruption paljastaminen ei tarkoita kuitenkaan sitä, että meidän tulisi siirtyä puolustamaan ja myötäilemään lännen vihollisia. Liian usein käy niin, että vaihtoehtomediat, jotka paljastavat läntisten toimijoiden vääryyksiä, ovat pelkkiä propaganda välineitä Venäjälle tai Iranille. Ei ole siten yllättävää, että tälläiset mediat ovat usein lännen ja Israelin vastaisia vihakanavia, jotka myötäilevät ja edistävät terroristien propagandaa. Mitä maailmalle sitten ikinä tapahtuukaan, tälläiset tahot löytävät syntipukin aina juutalaisista ja Israelista. ”Aatukin” oli kuulemme maailmaa hallitsevien juutalaisten demonisoima ihmiskunnan pelastaja, joka antoi henkensä ”totuuden” puolesta. Mutta Englannin kuningasperhe, joka ei ole käynyt koskaan Israelissa, ja joka luonnehti Prinsessa Margaretin – Kuningattaren siskon – suulla seitsemällä Oscarilla palkittua Schindlerin listaa ”tylsäksi ja vastenmieliseksi elokuvaksi juutalaisista”, ja kuningasperhe joka vastusti kiihkeästi juutalaisten maahanmuuttoa Palestiinaan samaan aikaan kun se tuki vuolaasti natseja, tavoittelee kulissien takana tuskin sionistien tai juutalaisten maailmanvaltaa.

Prinssi Charles, jonka tiedetään inhoavan Amerikkaa, ihailevan islamilaista kulttuuria ja joka syyttää juutalaiskristillistä uskoa Maan turmelemisesta, ei ole aivan paras henkilö edustamaan läntistä kulttuuriamme ja sen juutalaiskristillisyyteen perustuvia arvoja. Joten läntisten valtojen korruption paljastaminen ei ole yhtä kuin lännenvastaisuus. Päinvastoin se on lännen hallitseva eliitti, joka ei kiinnity vähimmässään määrin länteen tai läntisten arvojen puolustamiseen. Prinssi Charles on vain kolikon toinen puoli sille samalla islamilaisuuden hengelle mitä presidentti Erdoğan edustaa idässä. Kun Joe Biden syytti Turkkia ISISin noususta syksyllä 2014, hän vihjaili yhtä paljon Saudi-Arabian ja Yhdistyneiden Arabiemiirikuntien syyllisyyteen. ”Meidän liittolaisemme alueella olivat suurin ongelmamme Syyriassa. He [Turkki, Saudi-Arabia ja Yhdistyneet Arabiemiraattikunnat] olivat niin määrätietoisia ottamaan Assadin alas”, että tavallaan he aloittivat ”Sunni-Shiia sijaissodan” kaatamalla ”satoja miljoonia dollareita ja kymmeniätuhansia tonneja aseita kelle vain joka taistelisi Assadia vastaan”, Biden kertoi opiskelijoille Harvardin Yliopiston Politiikan Instituutissa lokakuussa 2014.

Bidenin purkaus oli niin suorapuheinen, että myöhemmin hänet pakotettiin pyytämään Yhdysvaltain liittolaisilta anteeksi tätä kommenttiaan. Kuitenkin, jo vuonna 2007 – useita vuosia ennen Syyrian sisällissotaa – Pulitzerin palkinnon voittanut journalisti Seymour Hersh paljasti 9-sivuisessa raportissaan  ”uudelleenohjaus” kuinka USA-Saudi koalition strategia ydinpommia rakentavan Iranin selättämiseksi oli tukea sunnilaisia ääriryhmiä Syyriassa al-Assadin hallinnon – shiialaisen Iranin yhden tärkeimmän liittolaisen – kaatamiseksi. Hershin mukaan tähän suunnitelmaan kuului neljä avainkohtaa josta viimeinen kuului seuraavasti: ”Saudi hallitus tarjoaisi Washingtonin suostumuksella rahoitusta ja logistista apua Bashir al-Assadin hallinnon heikentämiseen. Osana tätä strategiaa Saudi-dynastia rahoittaisi ja avustaisi Syyrian sisällä operoivia al-Assadin hallinon vastaisia sunniradikaaleja mukaan-lukien Al-Qaidaa.” Hersh kertoi kuinka ”nämä aktiviteetit ovat vahvistaneet sunni ekstremisti ryhmiä, jotka kannattavat Islamin militanttia näkemystä ja ovat vihamielisiä Amerikalle ja sympaattisia Al-Qaidalle.” Syyrian sisällisota ja ISISin nousu Irakissa ja Syyriassa, luotiin siis lännen peiteoperaationa Iranin uhan selättämiseksi.

Edellä lainatussa puheessaan varapresidentti Biden pyrki pesemään Valkoisen Talon roolin tästä pois, mutta myönsi heidän Lähi-Idän liittolaistensa mukanaolon. Hersh myös kertoi Israelin hallitukseen lähellä olleen USA:n hallituksen konsultin sanoneen hänelle kuinka Saudien Prinssi Bandar oli tämän suunnitelman avainpelaaja, joka oli vakuuttanut Valkoiselle Talolle, että hänen perheensä ”tulee pitämään silmällä uskonnollisia fundamentalisteja. Heidän viestinsä oli meille, ’Me loimme tämän liikkeen [al-Qaidan] ja me voimme hallita sitä’. Se ei ole niin, ettemme halua Salafistien heittelevän pommeja; kyse on siitä ketä he heittevät niillä —Hizbollahia, Moqtada al-Sadria, Irania, syyrialaisia, jos he jatkavat yhteistyötään Hisbollahin ja Iranin kanssa.” Tämän Saudien alulle paneman suunnitelman, jonka tarkoitus oli ”tuoda suuri muutos Amerikan politiikkaan”, keskiössä on se strateginen u-käännös, mikä tarvittiin brittien johtamaan peliin Lähi-Idässä ja Etelä-Aasiassa, kun Irakin ja Afganistanin sota oli joutunut huonoon huutoon Amerikan kansalle paljastuneiden Bushin hallinnon valheiden takia.

Kun Irakin ja Afganistanin sodissa taistellut koalitio vetäytyi Irakista joulukuussa 2011 ja Afganistanista kolme vuotta myöhemmin, tämä jätti alueelle valtatyhjiön minkä ISIS pian täytti vallaten huomattavan osan Irakia ja Syyriaa. Obaman vetäytymispolitiikkaa seurannut Syyrian sisällissota ja ISISin nousu eivät syntyneet spontaanisti, kuten monet luulevat, vaan Saudien, Turkin ja USA:n hallituksen tuella, kuten Hershin raportti selvästi osoitti. Nyt olemme tilanteessa missä Syyriassa on meneillään proxy-sota eli sijaissota missä USA ja Venäjä tukevat vastakkaisia puolia, USA Syyrian kapinallisia ja Venäjä Bashar al-Assadin hallintoa. Tälläinen lopputulos ei ole seurausta mistään muusta kuin toista sataa vuotta vanhasta brittiläisestä hajoita ja hallitse politiikasta, mikä pyrkii edistämään brittien maailman-herruus fantasioita käyttämällä hyväkseen islamin lahkolaissotia ja radikaalia terrorismia tekosyynä Lähi-Idän rikkauksien ja sen strategisen sijainnin valtaamiseksi. Heidän suunnitelmiensa tiellä olevien Iranin ja Syyrian hallinnon kaataminen kuuluu anglo-saudilaisen maailmanvallan ykkös prioriteetteihin, mutta myös Israelin valtion hävittäminen on heidän mielessään sillä historiallisesti katsoen kumpikaan, Saudi-Arabia tai Britannia eivät ole olleet koskaan juutalaisvaltion todellisia ystäviä.

Yksi syy siihen miksi Biden on sanonut Obaman hallituksen haluavan Turkin ja Saudi-Arabian ottavan päävastuun ISISin nujertamisesta on mahdollisesti siinä, että koska he olivat itse rahoittamassa ja tukemassa ISISin nousua, Washington DC. haluaa heidän siivoavan omat jälkensä sen sijaan, että USA vedettäisiin taas toiseen veriseen sotaan Lähi-Idässä. Vaikka ISIS haluaisi nähdä New Yorkin, Pariisin ja Lontoon tulessa, sitä ei luotu taistelemaan länttä vaan lännen vihollisia vastaan Lähi-Idässä eli Iran-Syyria-Hizbollah liittoumaa, jonka sekä länsi, Saudi-Arabia että Israel näkee uhkanaan. Länsi valitsi kahdesta pahasta toisen ja antoi Saudi-Arabialle ja Turkille vapaat kädet lietsoa sunniradikalismin nousua Iranin ja Bashar al-Assadin hallinnon kaatamiseksi. ISIShän teurastaa säälittä Irakin shiioja, joita se vihaa jopa vieläkin enemmän kuin kristittyjä ja juutalaisia. Iran taas näkee tehtävänsä olevan suojella Irakin shiioja edistääkseen sen kautta omaa näkyään suuresta persialaisesta sivilisaatiosta, joka laajentuisi myös sunnilaisiin naapurikansoihin. Iran on ollut yhtenä osapuolena edistämässä sunnien ja shiiojen välistä lahkolaissotaa Irakissa Saddamin hallinnon kaatumisen jälkeen 2003.

Kyse ei ole siitä etteikö Iran olisi todellinen uhka lännelle ja Israelille. Tämä uhka havainnollistetaan hyvin esimerkiksi Alex Traimanin dokumentissa Iranium (2011). Meidän ei ole syytä epäillä myöskään YK:n raportteja Bashar al-Assadin hallinnon brutaaliudesta ja kidutuksista mitä se on harjoittanut hallinnon vastustajia ja heidän lapsiaan kohtaan sisällisodan alusta lähtien (vaikka raportit sanoivat kapinallisten sortuneen julmuuksiin siviiliväestöä kohtaan yhtälailla). Iran-Syyria-Hizbollah ei siis ole jokin kansainvälisen vehkeilyn viaton uhri, joka olisi joutunut lännen pahansuopaisen salaliiton kohteeksi. Kritiikin länttä kohtaan ei tarvitse olla Iranin tai Syyrian kaltaisten roistovaltioiden myötäilyä. Mutta lännen, Turkin ja Saudien myötävaikutus Syyrian sisällissodan ja ISISin nousun synnyssä on hyvin tiedetty asia Iranin ja Venäjän mediassa. Kyse ei ole mistään Kremlin propagandasodasta länttä vastaan, koska nämä asiat ovat julkaistu alkujaan lännen omien journalistien toimesta, mutta ne ovat saaneet vähemmän uutistilaa läntisessä mediassa.

Brzezinskiläistä oppia seuraten Amerikan Lähi-Idän sotien sekä niiden seuraajaksi nousseen Syyrian sisällissodan tukemisen todellinen tavoite ei ole ollut selättää kansainvälistä terrorismia vaan torjua Venäjän kasvanutta vaikutusvaltaa Lähi-Idässä. Syyrian proxy-sota – eli sisällissota missä kilpailevat suurvallat tukevat vastakkaisia puolia – Assadin hallinnon kaatamiseksi on Amerikan epäsuoraa sotaa Venäjää, ei Syyriaa vastaan, joka on lopultakin pelkkä välikäsi suurvaltojen strategisissa mittelöissä. Samoin lännen nostaman ISISin taistelu Irakin shiioja ja siten Irania itseään vastaan on todellisuudessa Syyrian sisällissotaan kytkeytyvää USA:n ja Venäjän välistä proxy-sotaa Lähi-Idän hallitsemisesta. Se on taistelua siitä kenen nukkehallitus tai satelliittivaltio seisoo Lähi-Idän shakkilaudalla turvaamassa suurvaltojen pyrkimyksiä hallita 80% maailman öljyvaroista. Näissä suurvaltojen toimissa ei ole kyse terrorismin kitkemisestä vaan maailman hallitsemisesta. Edesmennyt brittiläinen historioitsija Albert Hourani, joka oli erikoistunut Lähi-Idän asioihin, onkin sanonut, ”Hän, joka hallitsee Lähi-Itää, hallitsee maailmaa; ja hänellä jolla on kiinnostus maailmasta, tulisi olla huolissaan Lähi-Idästä”. 

En usko sellaiseen historiantulkintaan, että Britannian ja Venäjän välinen suuri peli olisi käynnistynyt jotenkin uudestaan syyskuun 11. iskujen jälkeen ollessaan ensin vuosikymmeniä jäädyksissä. Onkin paljon johdonmukaisempaa ajatella sen jatkuneen yhtäjaksoisesti 1800 -luvulta aina tähän päivään. Britannia menetti vain etulyöntiasemansa toisen maailmansodan jälkeen kun sen sotilaallinen vaikutusvalta Lähi-Idässä alkoi väistyä Intian ja Israelin itsenäistymisen ja arabinationalismin nousun tieltä. Vuoden 1957 Suezin kriisin myötä, mikä oli lähellä johtaa idän ja lännen väliseen ydinsotaan, Britannia menetti hallintansa Egyptissä ja imperiumin henkireikeänä pidetyssä Suezin kanavassa sinetöiden Brittiläisen imperiumin lopun Lähi-Idässä. Mutta brittien imperialistiset tavoitteet Lähi-Idässä jatkuivat yhä tämänkin jälkeen tällä kertaa USA:n imperialismin varjossa. USA:n ja Yhdistyneen Kuningaskunnan erityissuhteen ansiosta brittien oli mahdollista jatkaa tätä suurta peliä Pentagonin mahtavan armeijan ja CIA:n avulla.

Vuonna 1953 anglo-amerikkalainen liittouma johti CIA:n tuella vallankaappausta missä Mohammad Reza Pahlavi asettiin Iranin diktaattoriksi ja lännen nukkehallitsijaksi sen jälkeen kun pääministeri Mohammed Mossadeq päätti kansallistaa Iranin öljyvarat vähentääkseen Anglo-Iranian Oil Companyn (APOC) vaikutusvaltaa maansa öljyreserveistä. Tapahtuman on sanottu olleen johtava syy Amerikan ja Britannian vastaisen ilmapiirin puhkeamiselle persialaisessa kuningaskunnassa, mikä johti kansan kannattamaan radikaalia shiiapappi Ruhollah Khomeinia, joka johti maan Israelin ja lännen vastaiseen Iranin islamilaiseen teokratiaan vuonna 1979. Anglo-amerikkalainen liittouma aseisti runsaalla kädellä myös Saddam Husseinia Irakin ja Irania välisessä verisessä sodassa 80 -luvulla. Samoin länsi tuki al-Qaidan ja Osama Bin Ladenin valtaannousua estääkseen Neuvostoliittoa luomasta satelliittivaltiota Afganistaniin. Seitsemän vuotta ennen ISISin nousua Seymour Hersh kirjoitti:

Nasr jatkoi, ”Saudeilla on huomattavat taloudelliset varat ja syvät yhteydet Muslimiveljeskuntaan ja Salafeihin” – Sunni ektremisteihin, jotka näkevät shiiat luopioina. ”Viime kerta kun Iran oli uhka, Saudit kykenivät mobilisoimaan pahimmanlaiset islamilaiset radikaalit. Sen jälkeen kun saat heidät ulos laatikosta, et voi panna heitä takaisin.”… Nasr vertasi nykyistä tilannetta aikakauteen missä al-Qaida alkujaan ilmestyi. 1980 -luvulla ja varhaisella 90 -luvulla, Saudi hallitus tarjoutui tukemaan Amerikan CIA:n proxy sodan peittelyä Neuvostoliittoa vastaan Afganistanissa. Satoja nuoria saudeja oli lähetetty Pakistanin rajaseutuihin missä he perustivat uskonnollisia kouluja, koulutuskeskuksia ja rekrytointi laitoksia. Silloin, kuten nyt, monet agenteista joille maksettiin Saudi rahalla olivat Salafisteja. Heidän joukossaan tietenkin olivat Osama bin Laden ja hänen yhtiökumppaninsa, jotka perustivat al-Qaidan vuonna 1988.

Erdoğanin neo-Ottomanismi

Yllä esitetty dokumentaatio avaa meille todellakin Lähi-Idän nykyiset tapahtumat aivan uusin silmin. Etenkin suuren pelin historiallista käsitettä vasten monet vastaamatta jääneet kysymykset saavat nyt järjellisen selityksen. Totta puhuakseni näiden asioiden kokonaiskuva ei ollut itsellenikään aivan selvä ennen kuin vasta aivan viime aikoihin asti. Kirjassani en käsitellyt laisinkaan anglo-saudien laajalti dokumentoitua linkkiä kansainväliseen terrorismiin. Vihjailin kyllä Prinssi Charlesin mahdollisesta kiintymyksestä Hamasin ideologiaan, koska hän ylisti ja tuki avoimesti islamilaista Muslim Aid ”hyväntekeväisyysjärjestöä”, jonka Britannian ja Amerikan tiedustelupalvelut tiesivät keräävän rahaa Hamasille. Ja olen raapaissut vasta pintaa siitä valtavasta todistusmäärästä, joka osoittaa Britannian oligarkin tukeneen islamilaista jihadismia aina Egyptin Muslimiveljeskunnan – jonka eräs haara myös Hamas on – perustamisesta asti vuonna 1928. EIR:in tutkijat ovat saaneet selville mm. seuraavaa:

The History Commons, vähän tunnettu mutta tärkeä online arkisto (www.historycommons.org), on koonnut yli 20 000 uutismerkintää – kaikki julkisista lähteistä – jotka selostavat seikkaperäisesti Anglo-Saudi linkkiä syyskuun 11. kaappareihin ja muihin brutaaleihin massaterrorismin toimiin. Se on avoin salaisuus, toistuvasti julkaistu brittiläisessä mediassa, että ”Londonistan” on globaalin jihad-terrorismin pääkaupunki [näin raportoi esim. Telegraph maaliskuussa 2011, kirj. huom.]

Eli miten Erdoğan sitten linkittyy edellä esitettyyn historialliseen kontekstiin? Miksi Turkki haluaisi pelata tätä häikäilemätöntä peliä samalla puolella brittien kanssa? Britithän olivat vastuussa heidän muinaisen imperiuminsa hävittämisestä. Vaikka Atatürkin sekulaari Turkki alkoi tehdä pesäeroa sen islamilaiseen menneisyyteensä ja liittoutui kylmän sodan aikana lännen kanssa, olemme nyt todistaneet suunnanmuutosta presidentti Erdoğanin politiikassa. Pääministerinä ollessaan hän alkoi turhautua, kun EU:n johtajat näyttivät hänelle toistuvasti punaista valoa Turkin EU:n jäsenyyteen. Hän myös kyllästyi pelaamaan USA:n johtamia sotapelejä Lähi-Idässä. Miksi edistää anglo-amerikkalaisia intressejä islamilaisissa maissa, kun yhtä hyvin hän voisi edistää omia päämääriään Turkin entisissä alusmaissa. Erdoğan ei nimittäin ole henkilö, joka tyytyisi kumartelemaan lännelle. Hän on valmis uhmaamaan uuden maailmanjärjestyksen hallitsevaa eliittiä oman vallanhimonsa tyydyttämiseksi. Brittiläisen maailmanherruuden sijaan Erdoğan haluaa elvyttää Turkin edesmenneen Ottomaani imperiumin sen historiallisille rajoille.

Vaikka virallisesti Erdoğan onkin kiistänyt tälläiset päämäärät, tämä on ilmeistä jokaiselle hänen politiikkaansa läheltä seuraanneelle tiedonjanoiselle tutkijalle. Pääministerinä ollessaan Erdoğanin oma AKP puolue antoi julkisuudessa kommentteja jossa he kutsuivat tukijoitaan ”Ottomaanien lastenlapsiksi”, mikä ”herätti kiistaa koska se nähtiin olevan avoin hyökkäys Mustafa Kemal Atatürkin perustaman modernin Turkin tasavaltaista luonnetta vastaan”. Kun Palestiinan Presidentti Mahmoud Abbas vieraili Ankarassa, Presidentti Erdoğan otti hänet vastaan uudessa presidentin palatsissaan, mikä herätti henkiin Ottomaani-tyylisen seremonian missä muinaisiin asuihin pukeutuneet vartijat edustivat 16 suurta turkkilaista imperiumia, jotka ovat hallinneet menneisyydessä. Kohta tämän jälkeen turkkilaisen parlamentin AKP:n jäsen Tülay Babuşcu kirjoitti Facebook-tilillään kuinka vuonna 1923 perustettu Turkin tasavalta merkitsi 90 kestänyttä ”mainoskatkoa” ja Ottomaani imperiumi on alkanut palata. Kommenttiinsa annettuun kritiikkiin rouva Babuşcu vastasi, ”mainokset ovat loppuneet ja filmi on alkanut ja se julkaistaan vuonna 2023.”

Tällaiset huomautukset Ottomaanien vallan uudelleen perustamisesta sata vuotta sen hajoamisen jälkeen eivät rajoitu vain AKP:n yksittäisiin jäseniin. Useissa arvovaltaisissa julkaisuissa kirjoitteleva poliittinen analyytikko Catherine Shakdam paljastaa myös Erdoğanin terrorismia tukevan politiikan todelliset päämäärät artikkelissaan ”Onko Turkki yrittämässä herättää Ottomaani imperiumin henkiin ’mustan armeijan’ takana.” Shakdam huomioi purevasti, ”Jos Saudi Prinssi Bandar bin Sultan on leimattu joidenkin taholta ”Terrorin Prinssiksi” tai Irakin ja Syyrian Islamilaisen Valtion (ISIS) ja muiden terroristi organisaatioiden suunnittelijaksi Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa, Presidentti Erdogan on tulossa nopeasti vahvaksi haastajaksi näihin titteleihin, kun hänen intiimi suhteensa ’mustan armeijan’ kanssa on saanut monet nostamaan huolestuneet kulmakarvat.” 

Shakdam päättelee, että tällaisen tuen islamilaiselle terrorismille täytyy olla yhteydessä Erdoğanin ulkopolitiikkaan, mikä tavoittelee Ottomaanien vallan tuomista takaisin TV-ruutuun yli ”90 vuoden mainoskatkon” jälkeen. Hän lainaa Piotr Zalewskin paljastusta, jonka mukaan Ahmet Davutoglu, mies joka nousi Erdogan hallituksen ulkoministeriksi vuonna 2009, julisti vähän ennen ulkoministeriksi tuloaan, ”Me olemme uusia Ottomaaneja”. Vuonna 2012, kun arabikevät oli kääntymässä jo arabisyksyksi, hän ilmaisi hallinnon tavoitteet vieläkin yksiselitteisemmin, ”Mitä ikinä menetimme vuosien 1911 ja 1923 välissä, mistä tahansa maista vetäydyimme, tulemme taas jälleen kerran tapaamaan meidän veljemme näissä maissa vuosina 2011-2023”. Vuosi myöhemmin hän taas uhkaili, ”Tulemme murtamaan sen muotin, joka pantiin meidän yllemme Sykes–Picot-sopimuksessa”.

Sykes–Picot-sopimuksessahan Ranska ja Britannia laski perustukset Lähi-Idän nykyisille valtioille, Syyrialle, Irakille, Jordanialle, Israelille ja Libanonille. Erdoğanin päämäärä ei siis ole yhtään vähempää kuin hävittää kaikki nämä valtiot vuoteen 2023 mennessä ja perustaa niiden tilalle uusi turkkilainen imperiumi. Kenties tämän valossa Turkin äskeisen vallankaappausyrityksen jälkiseuraukset näyttäytyy meille nyt entistäkin huolestuttavammalta. Shakdam summaa presidentin epävakaan mielenlaadun.

Aivan kuin Mustafa Kemal Atatürk tuli symbolisoimaan Turkin nousua modernina tasavaltana, Presidentti Erdogan on tulossa nopeasti neo-imperialismin ikoniksi. Poliittisen analyytikon ja hyvin tunnetun Etijah TV-juontaja Marwa Osmanin haastattelussa, hän tähdensi että Presidentti Erdogan on opastanut Turkin uralle, jonka hän toivoo tuovan Turkin johtavaksi uskonnolliseksi ja poliittiseksi voimaksi alueella. ”Erdogan näkee itsensä miehenä jolla on missio. Hän on käyttämässä terroria ja uskonnollista indoktrinaatiota aseena veistääkseen uuden järjestyksen Lähi-Idässä. Hän uskoo, että niin kauan kuin hän on venyttämässä terrorin jousta, hän seisoo hallitsemassa alueella hallitusten kaatumista ja nousua,” Osman sanoi. Lisäten, ”On toinenkin ulottuvuus ja sillä on tekemistä Erdoganin uskonnollisen ideologian kanssa. Uskon, että Erdogan haluaa palauttaa Turkin Sunni Islamin sykkiväksi sydämeksi ja vaatii kalifaatin paluuta.”

Kuten kaikki Lähi-Idän konflikteihin sekaantuneet suurvallat myös Turkin presidentti pelaa pelejä imperialistisia päämääriä varten. Tukiessaan Syyrian kapinallisia Bashar al-Assadin hallinnon kaatamiseksi, hän ei toivo että Syyriaan syntyisi länsi-tyylinen suvereeni demokratia. Sen sijaan hän toivoo sisällissodan heikentävän Syyrian nykyistä hallitusta siihen pisteeseen, että hän voisi lähettää lopulta omat maavoimansa Syyrian kapinallisten tueksi vallatakseen itse maan ”vapauttajan” lippua kantaen. Tämähän on jo antiikin ajoilta tunnettu taktiikka maiden valloittamiseksi. Tai kenties hänen ei tarvitse lähettää edes maavoimiaan Syyrian valtaamiseksi jos hän antaa ISISin tehdä sen puolestaan luodakseen maahan jihadistien hallitseman Turkin satelliittivaltion. Keinot ovat hyvin monet, mutta suurvallat liittoutuvat aina milloin kenenkin puolelle, kun siitä on heille strategista etua. Jos tarve vaatii he voivat hylätä hetkessä vanhan liittolaisensa, kuten nähtiin jo USA:n ja Hosni Mubarakin kohdalla.

Joten vaikka Turkki olisikin tänään al-Assadin hallinnon vihollinen, huomenna se voi olla sen puolustaja yhdessä Venäjän ja Iranin kanssa. Tai sitten Venäjä ja Iran hylkäävät vanhan liittolaisena Syyriassa liittoutuakseen uudelleen järjestäytyneen Turkin kanssa al-Assadia ja Israelia vastaan. Varmaa on kuitenkin se, ettei Turkki ole kiinnostunut demokratian edistämisestä Lähi-Idässä, vaan haluaa järjestää Lähi-Idän uudelleen Turkin etupiiriksi tai Ankaralle alamaisiksi satelliittivaltioiksi. Tämän kaiken läpivalossa profeetallisen palapelin kokonaiskuva alkaa piirtyä siten eteemme yhä selkeämpänä. Erdoğanin hallituksen neo-Ottomanismi selittää sen miksi ”Toogarman heimo pohjan periltä” hylkää lännen ja liittyy Venäjän puolelle sen sodassa Israelia vastaan. Erdoğan olisi voinut toteuttaa imperialistisia tavoitteitaan myös läntisen kumppaninsa varjossa, joka ajaa yhtälailla omaa imperialismiaan Lähi-Idässä. Mutta Turkin presidentin on täytynyt käsittää, että hänen unelmansa uudelleen herätetystä Ottomaani vallasta joutuisi lopulta törmäyskurssille Anglo-Amerikan omille valtaintresseille Lähi-Idässä.

Vaikka menneisyydessä Venäjä oli paljon kauemmin Turkin vihollinen kuin Ranska tai Britannia, lähentyminen alkoi jo Neuvostoliiton romahtamisesta lähtien ja Turkin äskeinen vallankaappausyritys saattoi olla lopullinen askel kohti Hesekielen ennustamaa sotilasliittoa Roosin ja Toogarman välillä. Kun Googin liittouma käynnistää miehityssodan Israelia vastaan, Hesekiel kuvailee sen vastustajien reaktiota näin: ”Saba ja Dedan ja Tarsiin kauppiaat ja kaikki heidän nuoret jalopeuransa kyselevät sinulta: ’Oletko sinä menossa saalista saamaan, ryöstettävää ryöstämään? Oletko koonnut joukkosi kantamaan hopeata ja kultaa, ottamaan karjaa ja omaisuutta, suurta saalista saamaan?'” (Hes. 38:13). Raamatun selitysteosten mukaan Saba ja Dedan sijaitsivat kerran Arabian niemimaalla ja Tarsiis viittasi Hesekielen ajan Tartessoson satamakaupunkiin, joka sijaitsi Andalusian hallintoalueella, nykyisessä Espanjassa. Tarsiis on sybolinen ilmaisu nykyiselle lännelle, anglo-amerikkalaiselle maailmanvallalle ja sen liittolaisille, koska Hesekielen aikana ei vielä tunnettu brittein saaria tai Amerikan mantereita.

Näin ollen profeetta käyttää tuon ajan läntisintä tunnettua kaupunkia kuvaamaan lopun ajan länsiliittoumaa. Viittaus Arabian niemimaalle sijainneisiin Sabaan ja Dedaniin on osoitus siitä kuinka profeetta tiesi Arabian islamilaisten valtioiden, olevan lopun ajalla lännen liittolaisia. Viittaus ”Saba ja Dedan ja Tarsiin kauppiaisiin” puhuu läntisen sivilisaation kukoistavasta talouselämästä, mistä myös kolmanneksen maailman öljyvaroista tuottavan Arabian rikkaat valtiot ovat päässeet osallisiksi. ”Kaikki heidän nuoret jalopeuransa” eli leijonat viittaa tässä yhteydessä Englannin leijonaan ja sen kautta Britannian alusmaiden ”nuoriin leijoniin”. Se on tämä Anglo-Amerikan ja Anglo-Saudien läntinen liittouma johon profeetta viittaa Googin liittouman vastapuolena. Samalla heidän kysymyksensä ”Oletko sinä menossa saalista saamaan, ryöstettävää ryöstämään?” tarkoittaa sitä, etteivät he lähetä sotavoimiaan Israelin avuksi vaan antavat vain diplomaattisen nootin ja poliittisen analyysin Venäjän invaasion tarkoitusperistä.

Todellakin, anglo-saudilaisen liittouman vuosikymmeniä jatkunut sota Venäjää vastaan, joka palaa aina 1800 -luvulle ja joka oli vaikuttamassa osaltaan myös ensimmäisen maailmansodan syntyyn, antaa hyvin kauaksi historiaan juurtuvat syyt tämän Hesekielen ennustaman konfliktin syttymiseen. Se oli Englannin ja Venäjän välillä käyty imperialistinen kilpailu Afganistanin ja Persian hallinnasta 1800 -luvulla, mikä laskin perustan 1900 -luvun tapahtumiin missä suurvallat kilpailivat Lähi-Idän etupiirien hallinnasta ja jonka seurauksena Iraniin syntyi ajatollah Khomeinin islamilainen teokratia, joka kääntyi lopulta Venäjän liittolaiseksi Israelia ja länttä vastaan. Tästä samasta kontekstista nousi myös al-Qaida, syyskuun 11., Irakin ja Afganistanin sodat ja Arabikevään jälkeinen yhä sekasortoisempi Lähi-Itä, joka on lyönyt laineensa myös Euroopan maaperälle vuoden 2015 pakolaiskriisin ja ISISin suorittamien terroritekojen muodossa. Profeetallisen palapelin viimeinen pala on Turkin ja Saksan liittyminen Venäjän rinnalle Israelin ja lännen vastaiseen liittumaan. Olemme jo löytämässä Turkin palan – vain Saksan pala enää puuttuu.

Erdoğan ja Danielin 11. luvun Etelän kuningas.

Ennen kuin tulen kohti loppua, käsittelen vielä lyhyesti Erdoğanin mahdollista yhteyttä Danielin 11. luvun näkyyn. Vuonna 2014 kun viimeistelin Antikristuksen identiteetin paljastavaa 700-sivuista kirjaani Muhammad, Kaarle Suuri ja Antikristus, en tiennyt vielä mitään Erdoğanin pyrkimyksistä perustaa uusi Ottomaani imperiumi tai hänen pimeästä avustuksestaan ISISin terroristeille tämän saavuttamiseksi. Silti kirjani 11. luvussa esitetyt seikkaperäiset johtopäätökset Danielin 11. luvun näystä edellyttivät sitä, että Turkin imperialistinen valta tulisi palaamaan taas Lähi-Itään ennen kuin Antikristus käynnistää omat valloitussotansa Turkin ja Britannian entisissä alusmaissa. Yhdistin nimittäin Turkin imperiumin näyn Etelän kuninkaaseen ja Brittiläisen imperiumin näyn Pohjan kuninkaaseen. Tuossa näyssähän Antikristus on assosioitu Pohjan kuninkaaksi, joka taistelee Etelän kuningasta vastaan valloittaen siltä ainakin Egyptin ja Israelin maan, samalla kun Libya ja Sudan liittoutuu hänen rinnalleen (Dan. 11:40-45).

Mutta joku saattaisi kysyä, että kuinka Turkki voi olla Etelän kuningas tai Britannia Pohjan kuningas? Eikö Turkki ole Israelista katsoen pohjoisessa ja Britannia lännessä tai tarkalleen ottaen luoteessa? Näiden kansojen maantieteellinen sijainti aiheutti minulle pitkään päänvaivaa, kun pohdin Danielin 11. luvun yhteyttä kristikunnan historian aikaisiin tapahtumiin Rooman imperiumin itäisissä ja läntisissä osissa. Pääsin lopulta näiden ongelmien ylitse, kun ymmärsin joitakin periaatteita joiden valossa tuota näkyä tuli tulkita ja kun etenin sen tulkinnassa jae jakeelta samalla kun seurasin Euroopan ja Lähi-Idän historiaa 500 -luvulta 1900 -luvulle. Sen sijaan, että olisin tulkinnut tätä näkyä futuristisen käsityksen mukaisesti, joka irrottaa näyn viimeiset jakeet jakeissa 1- 35 esitetystä asiayhteydestä ja liittää ne vihan ajan kontekstiin, tulkitsin sitä paljon laajempaa historiallista kontekstia vasten, joka itsessään taas linkittyy futuristisen ja historisistisen koulukunnan yhteensovittamiseen Danielin luvuissa 2, 7 ja 8.

Tällöin Pohjan ja Etelän kuninkaan maantieteellistä sijaintia ja niiden kansallista identiteettiä ei tarvitse tulkita välttämättä nykyisestä Israelista käsin jolloin Pohjan kuninkaaksi saadaan joko Syyria, Turkki tai Venäjä ja Etelän kuninkaaksi Egypti tai Arabiliittouma. Näyn historiallisessa tulkinnassa Etelän ja Pohjan kuninkaan sijainti määräytyy sitä vastoin näyn historiallisten asiayhteyksien pohjalta, jotka sen eteneminen aina kulloinkin vaatii. Tällöin näyn maantieteellisen kiintopisteen ei tarvitse olla mikään muuttumaton vakio, niin että etelä ja pohjoinen määriteltäisiin siinä vain yhdestä pisteestä tai yhdestä maantieteellisestä sijainnista käsin koko näyn aikamatkan lävitse. Väitän nimittäin, että näyn maantieteellinen kiintopiste vaihtuu jakeissa 5-6 Mesopotamiasta Ranskaan. Näin ollen jakeessa 5 Etelän kuningas viittaa Arabiaan, joka on Mesopotamian eteläinen naapuri, mutta jakeessa 6 Pohjan kuningas viittaa Iso-Britanniaan, joka on Ranskan pohjoinen naapuri.

Oikeutus tällaiseen maantieteelliseen harppaukseen tulee näyn tekstiyhteydestä itsessään, kun sitä luetaan 600 – 1900 -lukujen historian tapahtumia vasten. Demonstroin kirjani 11. luvun C-osassa kuinka jakeet 2-4 ennusti Sassanidien persialaisvallan nousun kreikkalaisen Bysantin imperiumin haastajaksi 500 -luvulla jKr. ja Persian ja Kreikan välillä käydyn viimeisen suuren sodan vuosina 602-628, mikä edelsi islamilaisen arbivallan nousua 630 -luvulla. Koko näyn myöhempi osuus jakeissa 5 – 45 tulee tulkita tätä historiallista perustaa vasten, mikä on ilmoitettu näyn ensimmäisissä jakeissa ja mikä ennustettiin myös Danielin 8. luvun toisessa täyttymyksessä (Danielin 8. ja 11. lukuhan ovat rinnakkaiskuvauksia samoista tapahtumista myös antiikin aikaan sijoittuvassa näyn ensimmäisessä täyttymyksessä). Rakennus on vahva jos sen perusta on vahva.

Tulkintani Danielin 11. luvusta juurtuu juuri tähän perustaan, jonka mukaan Danielin 8. ja 11. luku ennusti islamin nousua edeltäneen Bysantti-Sassanidi sodan 600 -luvun alussa. Tällainen näkemys tunnettiin jo varhaisella keskiajalla, mutta se on jäänyt suurimmaksi osaksi historian varjoon. Itseni lisäksi en tunne ketään toista profetia-kirjailijaa, joka kaivanut uudestaan tämän unohdetun ymmärryksen esiin. Mutta juuri tämä unohdettu ymmärrys on se perusta, mikä johtaa meidät myös Danielin 11. luvun jakeiden 5 – 45 ymmärtämiseen ja jota seuraamalla Antikristus, Kadotuksen lapsi, paljastuu Englannin nykyiseksi kruununperilliseksi. Eräs tärkeimpiä syitä siihen miksi tätä näkyä ei tule paikallistaa Israelista ei ole se, etteikö sitä tulisi tulkita juutalaisen kansan silmin. Daniel 10:14 tekee hyvin selväksi, että tätä näkyä tulee tulkita juutalaisen kansan silmin. Mutta vuoden 70 jälkeen kun juutalaiset ajettiin Juudeasta diasporaan, Palestiina ei ollut enää vuosisatoihin juutalaisuuden keskus.

Esimerkiksi 600 -luvulla kun islam sai syntynsä, juutalaisuuden keskus sijaitsi Babyloniassa, Mesopotamiassa. Juuri täällä Daniel sai näkynsä Etelän ja Pohjan kuninkaasta. Tämä oli myös se paikka missä jakeissa 2 – 4 ennustetut tapahtumat esitti keskeisintä osaa. Joten tästä syystä jakeessa 5 mainittu Etelän kuningas tulee paikallistaa Mesopotamiasta käsin. Myös historia vahvistaa tämän tulkinnan, koska se oli Mesopotamian, nykyisen Irakin eteläpuolelta noussut islamilainen arabivalta, joka nousi historiallisten tapahtumien keskiöön heti Bysantti-Sassanidi sodan jälkeen, ja joka hävitti ensin Persian valtakunnan ja myöhemmin myös Bysantin imperumin, kun turkkilaiset tuhosivat sen Ottomaanien nousun myötä 1400 -luvulla. Kun sitten yritämme paikantaa Pohjan kuninkaan roolia historiallisissa tapahtumissa, voisimme ilman tarkempaa tutkimusta päätyä johtopäätökseen, että Pohjan kuninkaan tulee olla joko Turkki tai Venäjä. Molemmat nousi arabivallan jälkeen historian keskipisteeseen ja olivat sodassa etelää vastaan.

Ongelma kumpaankin vaihtoehtoon on kuitenkin siinä, että Turkki kuului kulttuurisesti osaksi arabivaltaa, joka jatkoi Muhammadin seuraajien kolmea aikaisempaa kalifaatti hallintoa. Pohjan kuninkaan sijasta Ottomaanien maailmanvalta oli siis paremminkin Etelän kuninkaan perillinen. Tästä syystä olen päätynyt siihen, että Etelän kuninkaan tulee edustaa sekä arabivaltaa, että sen perillistä Turkin sulttaanikunnassa. Pohjan kuningas taasen ei voisi olla mitenkään Venäjä, koska Venäjä ei hyökännyt koskaan Egyptiin tai valloittanut Palestiinaa, kuten näky ennustaa Pohjan kuninkaan toimista jakeissa 7 – 16. Nämä jakeet eivät viittaa aikaan, joka voisi olla vielä edessäpäin, koska näistä jakeista käy hyvin selvästi ilmi, että ne käsittelevät useiden eri sukupolvien aikaisia tapahtumia Etelän ja Pohjan kuninkaan valtakunnissa ja toteutuvat vuosikymmeniä ennen Antikristuksen aikaa, jota on käsitelty jakeissa 21 – 45. Mainittakoon, että näyn esitäyttymyksessä, joka toteutui Ptolemaioksen ja Seleukidien kuningaskunnissa, Etelän ja Pohjan kuninkaan välisten sotien aika kattaa noin 150 vuoden ajanjakson ennen kuin jakeessa 21 ennustettu Antiokhos Epifanes nousee valtaan.

Pohjan kuningas täytyy olla siis Iso-Britannia, joka hyökkäsi Egyptiä vastaan vuosina 1807 ja taas uudestaan 1882, jolloin britit miehitti Egyptin. Palestiinaan Britannia tunkeutui vuonna 1917 ja liitti sen Sykes-Picot sopimuksen mukaisesti osaksi kuningaskuntaansa, kuten näky ennusti jakeissa 16 – 20. Kirjani luvussa 11C esitin tarkemmat historialliset perusteet sille miksi uskon Brittiläisen imperiumin olleen näyn pohjan kuningas, jonka toimia Napoleonia vastaan Egyptin miehityksen karkottamiseksi kuvataan jakeissa 6-8, Navarinon taistelua jakeessa 9 missä Britannia sekaantui Kreikan itsenäisyyssotaan Turkkia vastaan lokakuussa 1827, ensimmäistä maailmansotaa jakeissa 10 – 17, kun Britannia oli sodassa Ottomaaneja vastaan, ja Turkin itsenäisyyssotaa jakeissa 18-19 missä Britannia uhkasi kolonisoida koko Turkin liittolaisensa Kreikan ja Sèvresin rauhansopimuksen avulla, mutta perääntyi kun sotapäällikkö Mustafa Kemal Atatürk ”tekee hänen herjauksistaan lopun ja kostaa hänelle hänen herjauksensa” . Samaan aikaan Irlannissa puhkesi myös itsenäisyyssota jonka seurauksena Yrjö V:n hallitus ”kääntyy oman maansa linnoituksiin, mutta kompastuu ja kaatuu, eikä häntä enää ole”.

Johtopäätös

Kun Antikristus nousee valtaan Daniel ennustaa, että ”hän hyökkää maakunnan lihavimpiin seutuihin ja tekee, mitä eivät hänen isänsä eivätkä hänen isiensä isät olleet tehneet: ryöstösaalista ja tavaraa hän jakelee omilleen; ja linnoituksia vastaan hän hankitsee juoniansa, säädettyyn aikaan asti.” Antikristus siis jatkaa isiensä imperialista politiikkaa Lähi-Idässä, mutta menee vielä pidemmälle tehdessään asioita joita hänen isänsä eivät olisi rohjenneet edes ajatella. Ennen kuin hän lähettää sotajoukkonsa häpäisemään Jerusalemin temppelin ja ennen kuin hän hyökkää Israelia ja Egyptiä vastaan, ”hän panee liikkeelle voimansa ja rohkeutensa Etelän kuningasta vastaan, hyökäten suurella sotajoukolla. Mutta Etelän kuningas varustautuu sotaan suurella ja ylen väkevällä sotajoukolla. Hän ei kuitenkaan kestä, sillä häntä vastaan hankitaan juonia.” Molemmat johtajat ovat vallanhimoisia tyranneja ”ja kumpaisellakin kuninkaalla on paha mielessä toistansa vastaan. Samassa pöydässä he puhuvat valhetta”. Ilmeisesti Etelän kuningas tuhotaan sisäisen vallankaappauksen avulla, sillä ”ne, jotka syövät hänen pöydästään, tuhoavat hänet, ja hänen sotajoukkonsa huuhdotaan pois, ja on paljon kaatuneita ja haavoitettuja.”

Koska nämä tapahtuvat toteutuvat vasta vihan aikana luultavasti kohta Googin sodan jälkeen (jotkin opettajat sijoittavat Googin sodan vihan ajan puoliväliin, mikä on minusta selvässä ristiriidassa sen kanssa, että Raamatun mukaan Googin sota ja Antikristuksen hyökkäys Israelia vastaan on kaksi eri tapahtumaa, joilla on kaksi aivan erilaista lopputulosta), Hesekielen näky saattaa selittää sen miksi Antikristus käy vihan aikana sotaa Turkkia vastaan. Nimittäin jos Erdoğan tavoittelee Ottomaanien kalifaatin uudelleen perustamista vuoteen 2023 mennessä ja Hesekiel ennustaa Turkin liittyvän Venäjän puolelle sen sodassa Israelia vastaan, niin on todennäköistä että vaikka Venäjän armeija onkin kaatuva ”Israelin vuorille… samoin kaikki sinun sotalaumasi ja kansat, jotka sinun kanssasi ovat” (Hes. 39:4), Googin sota tulee luomaan uuden järjestyksen Lähi-Itään missä Turkki tulee alueen hallitsevaksi valtioksi vallattuaan Syyrian sen miehityssodassa Israelia vastaan. Turkki saattaa ulottaa sotilaallisen valtansa jopa Libanoniin, Jordaniaan ja Egyptiin.

Jesajan 19:2-4 ennustaa, että Egypti ajautuu sisällissotaan vähän ennen kuin Antikristus valtaa sen (Daniel 11:42). Egyptihän on horjunut sisällissodan partaalla jo vuoden 2013 vallankaappauksen jälkeen, kun armeijan syrjäytti Muslimiveljeskuntaan kuuluneen presidentti Mohammed Morsin, joka on kuumentanut Muslimiveljeskunnan kannattajien ja sen vastustajien välejä. Joten arabikevään ja amerikkalaisten sotilaiden vetäytymisen jälkeisessä Lähi-Idän sekasortoisessa ilmapiirissä se voi olla hyvinkin Erdoğanin neo-Ottomanistinen hallitus, joka ottaa tästä kaikesta hyödyn irti ja valtaa alueen taas omaksi etupiirikseen. Tämä Turkin miehitys toimii sitten yllykkeenä herättämään läntisen liittouman vastatoimet Turkkia vastaan. Tämän läntisen liittouman johdossa Antikristus sitten ”panee liikkeelle voimansa ja rohkeutensa Etelän kuningasta vastaan, hyökäten suurella sotajoukolla”.

Osana Britannian ja Turkin välistä sotaa Antikristus hyökkää myös Israelia ja Egyptiä vastaan, jonka seurauksena ”Hän valtaa kulta- ja hopea-aarteet ja kaikki Egyptin kalleudet, ja liibyalaiset ja etiopialaiset liittyvät häntä seuraamaan. Mutta sanomat idästä ja pohjoisesta säikähdyttävät häntä, ja hän lähtee täynnä kiukkua hävittämään monia ja vihkimään heitä tuhon omiksi. Hän pystyttää hovitelttansa meren ja pyhäkön ihanan vuoren välille. Mutta hänen loppunsa tulee, eikä häntä kukaan auta.”. Tässä puhutaan jo Harmageddonin sodasta missä idän kuninkaat lähettävät 200 miljoonaisen sotajoukkonsa länttä vastaan kohdatakseen Antikristuksen sotajoukot Pohjois-Israelissa sijaitsevalla Tel Megiddon kukkalalla (Ilm. 9:14-17, 16:12-16). Se on tämä Antikristuksen johtaman läntisen liittouman uus-brittiläinen kolonialismi Lähi-Idässä ja Keski-Aasiassa, mikä saa aikaan Kiinan ja Venäjän vastahyökkäyksen ja viimeisen maailmansodan missä sienipilvet kirkastavat taivaan ja tappavat kolmanneksen ihmiskunnasta. Myös Tiibetin kansallisromantiikkaa Prinssi Charles on käyttänyt aseena Kiinaa vastaan lietsoakseen idän kuninkaiden marssin länteen. Siitä kerroin enemmän täällä

PS. kannattaa lukea tuokin. Ei ole pitkä, vain pari sivua lyhempi kuin tämä.