Henkilökohtaisia näkökulmia musiikista, maailmasta ja pyhyydestä.

Olen itse hyvin kaikkiruokanen erilaisten musiikkityylien suhteen. Pidän niin vanhoista virsistä, klassisesta musiikista kuin paljon nykyaikaisemmistakin musiikkityyleistä aina raskaammasta rokista elektroniseen tanssimusiikkiin mitä ”puritaanisimmat” kristityt saattavat pitää helvetin syvyyksistä nousevana lihallisena kauhistuksena. Martin Luther sanoi musiikista: ”Mu­siikki on tai­teista kau­neimpia. Nuo­tit saa­vat teks­tin elämään, mu­siikki hää­tää su­run haa­mun. Mu­siikki on pa­ras loh­dutus masen­tu­neelle ihmi­selle. Se rau­hoittaa, vir­voittaa ja vir­kistää sy­dämen. Mu­siikki te­kee ih­miset lempeäm­miksi, sii­voiksi ja järke­vim­miksi. Olen ai­na rakas­tanut mu­siikkia. Jo­ka hal­litsee tä­män tai­teen, se on hy­vää la­jia, kai­kessa taidol­linen. Lau­lu on pa­ras tai­to ja har­joitus. Laula­mi­sella ei ole mi­tään teke­mistä maail­man, oi­keuden tai riidan­halun kans­sa. Jo­ka lau­laa, ei pal­jon mu­rehdi. Hän on iloinen ja ajaa huo­let lau­laen pa­koon.” Kansankirkkomme oppi-isällä oli myös yllättävän vapaamieliset näkemykset alkoholista. Hän sanoi, ”To­ti­sesti, joka ei ra­kasta vii­niä, lau­lua ja nai­sia, py­syy type­ränä ko­ko elä­mänsä ajan.” Hänet tunnetaan myös monista ala-tyylisistä ja rahvaanomaisista ilmaisuista, kuten ”alakuloisesta perseestä ei tule iloista pierua”. 

Jesus-Christ-dancingTämän perusteella saaatat ajatella, että Luther oli sangen jumalaton mies. Mutta Raimo Puustinen kirjoittaa: Luthe­rilla on pöy­dän an­timien ylis­tyk­selle van­kat teolo­giset pe­rusteet. Sanas­sahan sa­notaan, kuin­ka vii­ni on luo­tu ilah­dut­tamaan ih­misen miel­tä (Ps.104:15, Saarn.10:19), ei­kä ole mi­tään pa­rempaa au­ringon al­la kuin syö­dä ja juo­da ja iloita (Saarn.8:15). Ja kun­non pi­doissa tu­lee ol­la vii­niä, olutta ja pal­jon syö­tävää (5 Moos.14:26). To­den tot­ta, Lut­her to­teaa, ’Ju­mala ei kiel­lä kris­ti­tyiltä oluen ja vii­nin juon­tia ku­ten turkki­lai­silta’. ’Mutta’, hän va­roittaa, ’äl­kää alen­tako it­seänne sioik­si, vaan pi­täkää it­senne ihmi­sinä’. Siis syö­käämme, juo­kaamme, laula­kaamme, iloit­kaamme ja ol­kaamme ihmi­siksi. On­han Vap­pu!'” Kaleva-lehti kirjoittaa: ”Suomalainen arkipuhe yhdistää usein luterilaisuuden ilottomaan raatamiseen. Juhani Forsberg miettii, onko tulkinta kenties heijastumaa suomalaisten omasta mielenlaadusta ja myöhemmän luterilaisuuden ja pietismin vakavuudesta. – Tummuus ja vakavuus on ollut siellä hallitsevaa, mutta Lutherille se ei ollut millään tavoin ominaista… Luther osasi arvostaa elämän nautintoja, kuten hyvää ruokaa ja juomaa. – Katharina-vaimo pani hänen mielestään Wittenbergin parasta olutta. Rakkaus musiikkiin säilyi läpi elämän, ja Luther kunnostautui itsekin virsien tekijänä. Esimerkiksi joulun ilosanomaa julistava Enkeli taivaan -virsi on hänen käsialaansa. – Lutherin mielestä musiikki oli evankeliumin jälkeen Jumalan suurin lahja ihmisille, Forsberg tiivistää.”

Lutherin teologialle oli ominaista eräänlainen ”pyhä maailmallisuus”, joka kunnioitti arkisten askareiden ja elämän maallisten ilojen arvoa vastakohtana katolisen kirkon pappishierarkian tuonpuoleiseen hurskasteluun ja masokistisen askeesin ihannointiin. Katolisena munkkina Luther yritti aina miellyttää Jumalaa paastoamalla, piiskaamalla ruumistaan ja viettämällä pitkiä aikoja rukouksessa ja ripillä syntejään tunnustaen, löytämättä silti rauhaa sielullensa. Luostarissa hän luki paljon Raamattua ja havaitsi lopulta, että pelastus tulee ”yksin uskosta, yksin armosta”. Hän sanoi: ”Lääketiede saa aikaan sairauksia, matematiikka surumielisyyttä ja teologia syntisiä ihmisiä.” Toisessa sitaatissa hän painotti päivittäisen työnteon arvoa, ”Työskentely maalla on parempaa kuin rukoilu erämaassa.” Myös Jeesuksen tavaramerkkinä oli tällainen pyhä maailmallisuus, kun Hän seurusteli syntisten kanssa ja tuomitsi kovaan sävyyn aikansa uskonnollisen papiston, joka kuvitteli olevansa paljon muita pyhimpiä ja katsoi halveksien syntisiä. Aivan kuin Jeesuksen aikana, myös Lutherin aikaisen katolisen kirkon tekopyhät paavit sättivät muita heidän synneistään ja pelottelivat kansaa ikuisella tulella samalla kun itse elivät mitä julkeimmissa mässäillyissä ja riettauksissa.

Kautta kristikunnan historian kristittyjen keskuudessa on kulkenut käsitys siitä, että henki ja liha ovat luonnostaan sodassa toinen toistensa kanssa ja että kaikki tähän maailmaan liittyvä on poikkeuksetta pahaa ja jumalatonta. Raamattu varoittaa monessa kohtaa tämän maailman rakastamisesta ja mukautumisesta tämän maailmanajan mukaan. 1. Joh. 2:15-16 sanoo: ”Älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä, mikä maailmassa on. Jos joku maailmaa rakastaa, niin Isän rakkaus ei ole hänessä. Sillä kaikki, mikä maailmassa on, lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus, se ei ole Isästä, vaan maailmasta.” Raamattu kehottaa monin paikoin kristittyjä karttaman myös lihallisuutta ja olemaan pyhiä. Tällaisista raamatunkohdista on vedetty johtopäätös, että kaikki tähän maailmaan liittyvä, myös niin sanottu ”maailmallinen musiikki” on Paholaisesta, varsinkin sellainen missä on mukana ihmisen lihaan vetoava tanssirytmi, ja siten kristityillä jotka tahtovat erottautua tästä maailmasta ja olla pyhiä, ei tulisi olla mitään tekemistä sellaisen musiikin kanssa. Mutta vaikka on selvää, ettei kaikki musiikki ole Jumalaa kunnioittavaa, tällaisen ajattelun alkuperä tulee Raamatun sijasta paremminkin Kreikan pakanuudesta, kuten selitän kohta paremmin.

Vaikka Luther lainasi joidenkin virsiensä melodioita maallisista kansanlauluista, on vaikea sanoa mitä mieltä hän olisi ollut tämän päivän populaarista rytmi- ja tanssimusiikista, kun suurin osa luterilaisen kirkon musiikkiperinteestä polveutuu katolisen kirkon gregoriaanisesta jumalanpalveluksesta. Nykyinen rytmi- ja tanssimusiikki monine eri muotoineen sai alkunsa, kun Afrikasta Pohjois-Amerikkaan tuotujen orjien rytmikäs musiikkiperinne sekoittui läntisen musiikkiperinteen kanssa. Kristityt, jotka puolustavat kiihkeästi virsien, koraalien ja hengellisten hymnien ylemmyyttä, unohtavat että kristinuskon alkuperä ei ole lännessä vaan heprealaisessa kulttuurissa ja että jokaisessa kulttuurissa jumalanpalvelus on mukaillut kyseisen kulttuurin perinteitä. Monen läntisen kristityn voisi olisi vaikea sopeutua esimerkiksi Irakin kristittyjen jumalanpalveluksiin missä heidän virtensä kuulostavat samalta kuin Islamilaisen Valtion valittavat rukoukset Allahille. Mutta ikäänkuin yksikään lähetyssaarnaaja ei olisi omaksunut koskaan paikallisen kulttuurin perinteitä saadakseen sen asukkaat ottamaan paremmin vastaan vieraasta kulttuurista tuotu uskonto. Eikä tässä ole mitään epäraamatullista, koska myös Paavalin periaate oli olla ”kreikkalaisille kreikkalainen ja juutalaisille juutalainen”, niin että evankeliumi voisi levitä mahdollisimman monien keskuuteen (1. Kor. 9:19-22)

Paavali sanoi: ”Sillä vaikka minä olen riippumaton kaikista, olen tehnyt itseni kaikkien palvelijaksi, voittaakseni niin monta kuin suinkin… kaikille minä olen ollut kaikkea, pelastaakseni edes muutamia.” Tätä samaa periaatetta noudatten lähetyssaarnaajat ovat vieneet evankeliumia eri puolille maailmaa. Jos lähetyssaarnaajat olisivat harjoittaneet kulttuurista sortoa ja pakottaneet kaikki omaksumaan läntisen kulttuurin elämäntavat – sen sijaan, että olisivat itse sopeutuneet paikalliseen kulttuuriin -, niin on hyvin epätodennäköistä, että kristinusko olisi levinnyt koskaan niin laajalle kuin se on levinnyt tänään. Afrikan seurakunnissa lauletaan yhä afrikkalaisen perinteen mukaisia rytmikkäitä lauluja juuri sen tähden, ettei lähetyssaarnaajat pakottaneet heitä kuuntelemaan Bachia tai Mozartia. Mozart oli muuten vapaamuurari ja saatanallisen Illuminati-salaseuran perustaja Adam Weishauptin ystävä, joten tuskin hänen kirkkomusiikkinsa oli yhtään sen pyhempää kuin nykyinen populaarimusiikki. Usein esitetty väite ”kaikki musiikki ei ole neutraalia” perustuu pääosin kahteen lähtöoletukseen. 1) Jokainen musiikkityyli on yhteydessä siihen kytkeytyvään kulttuuriin/alakulttuuriin ja koska kaikki kulttuurit eivät ole neutraaleja ei myöskään musiikki itsessään voi olla neutraalia. 2) Tanssi- ja rytmimusiikki erityisesti on synnillistä, koska se on yhteydessä ihmisen aistillisuuteen ja lihan himoihin.

Ensimmäinen väite on varmasti totta. Kaikki kulttuurit eivät ole samanarvoisia eikä kaikki kulttuurit ole myöskään neutraaleja. Sama pätee myös erilaisiin alakulttuureihin. Tuskin moni voi kiistää vaikkapa Amerikan mustien keskuudessa syntyneen rap-musiikin yhteyttä katujen rikolliseen jengi-elämään, huumeisiin ja prostituutioon. Samoin rock-musiikin sanotaan syntyneen vapaata seksiä ja huumeita ihannoinneen 60 -luvun vaihtoehtoisen nuorisokulttuurin kehdossa. Hard-rock ja Heavy metal on taas yhteydessä 70 -luvulla nuorison keskuudessa heränneen Aleister Crowleyn okkultismin ja satanismin romantisointiin. Esimerkiksi ”Pimeyden Prinssin” Ozzy Osbournen Black Sabbathilla, ensimmäisellä heavy metal bandilla, on Crowleyn muistoa kunnioittava laulu nimeltä ”Mr. Crowley.” Toinen heavy metallin pioneeri, Led Zeppelin yhtyeen Jimmy Page oli mukana Crowleyn opetuslapsen Kenneth Angerin okkulttisessa rituaalifilmissä Lucifer Rising vuodelta 1972 (ks. Onko Vivienne Westwood Prinssi Charlesin saatanallinen ylipapitar?).

Olisi kuitenkin liian yleistävää väittää kaiken heavy musiikin olevan saatanallista sen alkuperää koskevien saatanallisten kytkentöjensä johdosta. Tämän jälkeen on perustettu jo ties kuinka monia Jeesusta julistavia kristillisiä heavy metal yhtyeitä, joiden uskon johtaneen monia nuoria pelastukseen. Eli samaan tapaan kuin Euroopan lähetyssaarnaajat onnistuivat saavuttamaan monet kaukaiset kansat sillä, että he omaksuivat tuon kulttuurin kielen ja  perinteet, niin samoin ne nuoret jotka varttuivat 80 – ja 90 -luvuilla, oli mahdollista saavuttaa Kristukselle vain sitä keinoin, että evankeliumi tuotiin heidän tietoonsa sen musiikin kautta minkä parissa he olivat itse kasvaneet. Omakohtaisesti voin sanoa kristillisten rock-bandien, kuten Bass’n Helenin ym. näytelleen merkittävää roolia lapsenuskoni muuttumisessa tietoiseksi päätökseksi seurata Kristusta hintaan mihin tahansa. Heidän kappaleensa ”hopeinen risti” on voinut vaikuttaa myös siihen miksi otin koulussani hopeisen krusifiksin kaulaani ja tunnustin Jeesuksen olevan herrani ja kuninkaani ivallisten luokkatovereiden edessä. Raamattu sanoo, että jokainen puu tunnetaan sen hedelmistään (Matt. 12:33). Jos voidaan osoittaa objektiivisesti, että kristillisen rock-musiikin hedelmät ovat olleet vain huonoja eikä se ole johtanut ketään pelastukseen, niin olen valmis muuttamaan näkemykseni tästäkin asiasta.

Musiikkia kutsutaan usein ”universaaliksi kieleksi” sillä se puhuttelee ihmisiä yli kansojen kulttuuri- ja kielierojen. Ymmärrän musiikin valintaan liittyvät käytännöt seurakuntien sisällä, mutta jos aiot saavuttaa erilaiset alakulttuurit Kristukselle, sinun tulee puhua heille heidän omalla kielellään. Et voi saavuttaa Kristukselle tämän maailman paaduttamien kovien rikollisjengien jäseniä soittamalla heille kitarallasi hengellisen laulukirjan kauneimpia lauluja (en sano etteikö sekin olisi mahdollista ja nostan hattua jokaiselle, joka siihen rohkenee). Näin sanoessani tarkoitukseni ei ole millään tavoin halventaa Kristuksen ruumiin vanhempia jäseniä tai heidän jumalanpalvelustaan. Yritän tuoda tähän kristittyjä jakavaan asiaan vain oman nuorekkaan näkökulmani. Elämme ajassa, joka on hyvin hektistä. Nuorilla on tapana kommentoida muutaman vuoden takaisiin musiikkivideoihin, ”tämä on niin 2012 vuotta”. Toinen ääripää on juuttunut ”niin 1800 -luvulle” ja hylkää kaiken uudemman musiikin saatanallisena lihan bakkanaalina. Vaikka jokin kulttuuri/alakulttuuri itsessään olisi yhteydessä synnillisiin maailman asioihin, niin se ei tarkoita etteikö siihen kytköksissä olevaa musiikkia voitaisi pyhittää Kristukselle.

On periaatteessa hyvin rasistista väittää, että Jumala hyväksyy vain valkoisen lännen kirkollisen musiikkiperinteen ja että kaikkien ei-läntisten kulttuurien jumalanpalvelus – mihin sisältyy luonnollisesti myös heprealainen ylistysmusiikki – olisi epäpyhää ja kelvotonta. Tällaisen näkökulman edustajat lainaavat usein Raamatunkohtia, kuten Ef. 5:19: ”Älkääkä juopuko viinistä, sillä siitä tulee irstas meno, vaan täyttykää Hengellä, puhuen keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten ja laulaen sydämessänne Herralle”. Tällaisten raamatunjakeiden opetetaan antavan jonkinlaisen standardin sille minkälaista oikean Jumalan ylistyksen ja jumalanpalvelusmusiikin tulisi olla. Tämän jakeen perusteella voisikin saada sen käsityksen, että kaikki ”lihallinen” ja villi tanssi on Jumalalle kauhistus. Mutta tämä on hyvin valikoivaa raamatuntulkintaa, kun tanssi mainitaan lukuisissa kohtaa positiivisena asiana, ilon ilmaisuna Jumalan luoman ruumiimme välityksellä.

Se minkä vuoden 33 kirkkoraamattu kääntää ”karkeloinniksi” tarkoittaa kirjaimellisesti tanssia. Psalmi 30:12 sanoo, ”Sinä muutit minun murheeni ilokarkeloksi, sinä riisuit minun surupukuni ja vyötit minut riemulla.” Psalmi 149:2-3 taas sanoo: ”Iloitkoon Israel tekijästänsä, Siionin lapset riemuitkoot kuninkaastaan. Ylistäkööt he karkeloiden hänen nimeänsä, soittakoot hänelle kiitosta vaskirummuilla ja kanteleilla.” Saarnaaja 3:4 sanoo: ”Aika on itkeä ja aika nauraa. Aika on valittaa ja aika hypellä [tanssia].” Paavali myös sanoi: ”Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne.” (Room. 12:1) 1. Sam. 18:6-7 kertoo, että ”kun Daavid palasi takaisin surmattuansa filistealaisen, menivät naiset kaikista Israelin kaupungeista laulaen ja karkeloiden kuningas Saulia vastaan, riemuiten, vaskirumpuja ja kymbaaleja lyöden. Ja karkeloivat naiset virittivät laulun ja sanoivat: ’Saul voitti tuhat, mutta Daavid kymmenen tuhatta'”. Raamattu myös tunnustaa tanssin yhteyden ihmisen aistillisiin ruumiillisiin haluihin. 2. Sam. 6:16 ja 20 kertoo:

Kun Herran arkki tuli Daavidin kaupunkiin, katseli Miikal, Saulin tytär, ikkunasta; ja nähdessään kuningas Daavidin karkeloivan ja hyppivän Herran edessä halveksi hän häntä sydämessänsä… Mutta kun Daavid palasi takaisin tervehtimään perhettänsä, meni Miikal, Saulin tytär, ulos Daavidia vastaan ja sanoi: ”Kuinka arvokkaana onkaan Israelin kuningas nyt esiintynyt, kun on tänä päivänä paljastanut itsensä palvelijainsa palvelijattarien silmien edessä, niinkuin kevytmielinen ihminen paljastautuu!”

Daavid siis tanssi alasti naisten edessä, kuin mikäkin julkea mies strippari, mutta kyseessä ei ollut mikään eroottinen tanssiesitys sillä Daavid vastasi Miikalle: ”Herran edessä, joka on valinnut minut, sivu sinun isäsi ja koko hänen sukunsa, ja asettanut minut Herran kansan, Israelin, ruhtinaaksi – Herran edessä minä karkeloin; ja tähänkin minä pidän itseni liian vähäisenä ja olen omissa silmissäni halpa; mutta ne palvelijattaret, joista sinä puhuit, tulevat minua kunnioittamaan”. Rankaisiko Jumala Daavidia tästä ”riettaasta” tanssiesityksestä? Ei vaan ”Miikal, Saulin tytär, ei saanut lasta kuolinpäiväänsä asti.” Tämä ei nyt ole mikään puolustuspuhe eroottiselle tanssille vaan osoitus vain siitä, että vilpiton tanssi Herran edessä ei ole Raamatun mukaan väärin. Itsekin saatan innostua tanssahtelemaan itsekseni, kun oikein hyvälle tuulelle satun. Tanssissa on kyse ilon osoituksesta kehoillamme. Eroottinen tanssi onkin jo asia erikseen sillä siinä tanssijan nimenomainen tavoite on herättää muiden sukupuoliviettiä kiihottavat halut. Tanssin eri muotoja on kuitenkin hyvin monenlaisia – musiikkityylistä ja rytmistä riippuen – eikä Raamattu määrittele sen sen paremmin mikä tanssi on hyväksyttävää ja mikä taas ei.

Raamattu ei sano, että Jumalan kansan tulisi olla jotain ”seipään nielleitä” jäykistelijöitä ja vakavamielisiä synkistelijöitä. Paavali kehottaa meitä iloitsemaan iloitsevien kanssa ja itkemään itkevien kanssa. (Room. 12:15). Kaikelle on aikansa: ”Aika on itkeä ja aika nauraa. Aika on valittaa ja aika tanssia.” Luther sanoi, että ”Jos Jumalalle ei ole huumorintajua, niin sitten en halua mennä taivaaseen.” Kirjoitan tästä siksi, koska kristillinen perinne mikä näkee kaiken tämän maailman iloihin ja ihmisen ruumiiseen liittyvän pahana, polveutuu paremminkin gnostilaisuudesta kuin juutalaiskristillisestä Raamatusta. Tanssi on tästä vain yksi esimerkki. Seksi ja luonnollinen seksuaalisuus on toinen. Tällainen oppi on myös linjassa monien kristinuskon vastustajien näkemyksiin, joiden mukaan kristillinen usko on epäluonnollisessa sodassa itse luontoa vastaan. Esimerkiksi ranskalainen feministi Simone de Beauvoir kirjoittaa:

Kristitty on jaettu itsensä kanssa. Ruumiin ja sielun, elämän ja hengen erottaminen on saatettu loppuun; alkuperäinen synti tekee ruumiista sielun vihollisen; kaikki yhteydet lihaan näyttävät pahoilta.

Ruumiin ja siihen liittyvien tarpeiden tukahduttaminen johti monien antikristillisten kirjailijoiden mukaan myös naisen seksuaalisuuden tukahduttamiseen ja 1400 – 1700 -lukujen noitavainoihin, koska kirkon opin mukaan nainen oli kaiken pahan alku ja juuri vietellessään miehen alkuperäiseen syntiin, mikä assosioitiin usein seksiin. Tästä kristinuskoon ja kristilliseen sivilisaatioon liittyvästä postmodernista myytistä on kirjoittanut paremmin Philip J. Sampson kirjassaan 6 Modern Myth About Christianity and Western Civilization. Sivuilla 116-17 hän kirjoittaa: ”Kuitenkin, vääristävän myytin hylkääminen ei tarkoita kirkon kaksituhatvuotisen historian aikaisen ruumiin kohtelun hyväksyntää. On epäilemättä totta, että jotkut kristityt ovat pitäneet naisvastaisia ja dualistisia näkemyksiä, vähenteän ruumiin arvoa. On helppo löytää esimerkkejä katolisen tradition ruumiinruoskinnasta 1800 -luvun protestanttien häveliäisyyteen. De Beauvoir siteeraa toistuvasti Tertulliania, Ambrosta ja Johannes Krysostomoslaista havainnollistaakseen ’raa’an anti-feminististä juutalaista traditiota,” ja käyttää ’Puritaaneja’ synonyyminä tukahduttaviin asenteisiin ruumista ja seksuaalisuutta kohtaan.”

”Mutta kyse ei ole siitä onko, [kirkon] kaksituhatvuotisessa perinteessä, mahdollista löytää esimerkkejä ’synnillisen lihan tarinalle’. Olisi yllättävää jos emme löytäisi. Kyse on siitä ovatko nämä aitoja ilmaisuja, käyttääkseni Beauvoirin fraasia, ’juutalaisesta traditiosta’, vai reformaation tarpeessa olevia vääristymiä siitä. Raamatullisen opetuksen tarkistus ei tue Beauvoirin näkökulmaa. Missä raamatullisilla kirjailijoilla on ollut suurin vaikutus, erilainen tarina tulee esiin. Jos ruumiin panettelu on enemmän kristillistä harhaoppia kuin puhdasoppisuutta, mistä sen vaikutus kirkkoon silloin tuli? Se voidaan jäljittää kreikkalaisen ajattelun toistuvaan injektioon seurakuntaruumiissa, alkujaan johdettu varhaisten kirkkoisien taholta, mutta sittemmin toistettu Akvinolaisen Aristotelesin opin ja Raamatun synteesissä 1200 -luvulla, ja Uus-Platonismin muodissa renessanssin aikana. Hyvin varhaisesta ajasta lähtien Kreikan ajattelu piirsi syvän jaon ruumiin ja sielun välille missä sielua suosittiin ruumiin kustannuksella. Neljännelle vuosisadalle eKr. mennessä tämä ennakkoasenne oli saavuttanut jo vahvan aseman.”

”Niinpä Platolle sielu on luotu ensin ja sitten ruumiillistunut. Suhde sen ja ruumiin välillä on parhaimmillaankin jännittynyt, pahimmillaan vankila missä sielu on kahlittu ruumiiseen. Tämä vankeus estää sielua saavuttamasta todellista ymmärtämystä maailmasta. ’Jos meillä olisi todellista tietoa mistään, meidän tulisi päästä ruumiistamme eroon… puhdistautuminen on… sielun vapautuminen ruumiin kahleista.’ Tämä kreikkalainen dualismi oli luettu jatkuvasti Raamatun sisään vakavilla seurauksilla läntisen kulttuurin traditioon.” Kreikkalainen ajattelu opetti sielun olevan hyvä ja ruumiin paha. Siitä nousseen Gnostilaisuuden mukaan materialistisen todellisuuden luoja oli alempi jumalolento nimeltä demiurgi, joka halusi luoda täydellisen maailman mutta epäonnistui. Täten gnostilaiset pitivät kaikkea aineellista todellisuutta, mukaanlukien ihmisen ruumiista, tämän pahan jumalan pahana luomuksena. Gnostilaisuudessa pelastus viittaa pelastavaan tietoon ihmisen jumalallisesta alkuperästä ja sielun vapautumiseen ruumiin vankilasta. Juutalaisesta perinteestä noussut kristinusko opetti sitä vastoin Jumalan lihaksituloa ja ruumiin ylösnousemusta. William Temple huomioi:

Kristinusko on kaikkein materialistisin kaikista suurista uskonnoista. Toiset toivovat saavuttavan hengellisen todellisuuden jättämällä aineen huomioimatta – kutsuen sitä illuusioksi (maya) tai sanovat ettei se ole olemassa… Kristinusko on perustettu inkarnaatioon, pitäen aineen kohtaloa hengen ajoneuvona ja instrumenttina.

Käsitys siitä, että kristinusko tekee kreikkalaisen ajattelun tapaan dualistisen eron ruumiin ja hengen välille, tulee tiettyjen Paavalin opetusten väärinymmärtämisestä. Sampson kirjoittaa sivulla 118: ”Mutta olemme tulleet niin tottuneeksi kreikkalaiseen dualismiin, että taivumme lukemaan Raamattuun ristiriitoja jotka eivät ole siellä. Esimerkiksi, on usein väitetty että Paavali nimenomaisesti asettaa vastakkain ’ruumiin’ ja ’hengen’, vihjaten sovittamattomaan konfliktiin näiden kahden välillä (Room. 7; 1. Kor. 15:44-53 ja Gal. 5:17 ovat yleisesti siteerattu). Ruumis ja sielu on sanottu olevan asetettu toisiaan vastaan, niin että nämä jotka rakastavat sieluaan tulee vihata ruumistaan. Lisäksi, koska ruumis on assosioitu etenkin seksuaalisuuteen, tämä negatiivinen asenne leviää myös seksiin.” Kuitenkin, sama Paavali opetti ruumiin olevan luotu Jumalan kuvaksi ja tulevan uudestisyntymässä Pyhän Hengen temppeliksi (1. Kor. 6:19, 11:7). Paavalin mukaan ilman ruumiin ylösnousemusta koko evankeliumin ydin muuttuisi täysin merkityksettömäksi: ”Mutta jos Kristuksesta saarnataan, että hän on noussut kuolleista, kuinka muutamat teistä saattavat sanoa, ettei kuolleitten ylösnousemusta ole? Vaan jos ei ole kuolleitten ylösnousemusta, ei Kristuskaan ole noussut. Mutta jos Kristus ei ole noussut kuolleista, turha on silloin meidän saarnamme, turha myös teidän uskonne.” (1. Kor. 15:12-14)

Raamattu kertoo kuolleiden nousevan ylösnousemuksessa katoamattomaan ylösnousemusruumiiseen. Paavalin mukaan se mikä ”kylvetään katoavaisuudessa, nousee katoamattomuudessa; kylvetään alhaisuudessa, nousee kirkkaudessa; kylvetään heikkoudessa, nousee voimassa; kylvetään sielullinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on sielullinen ruumis, niin on myös hengellinen. Niin on myös kirjoitettu: ’Ensimmäisestä ihmisestä, Aadamista, tuli elävä sielu’; viimeisestä Aadamista tuli eläväksitekevä henki.” (1. Kor. 15:42-45) Aineellista maailmaa ei luonut gnostilaisen uskon mukainen paha demiurgi jumala vaan hyvä ja rakastava Kaikkeuden Luoja, joka sanoi luomisteoistaan, että ”se oli sangen hyvää” (1. Moos. 1:31) Näin ollen Aadamissa luotu ”sielullinen ruumis” on Jumalan silmissä sangen hyvää. Sama pätee myös ruumiiseemme  pantuun seksuaaliviettiin sillä luomiskertomuksen mukaan Jumala sanoi miehelle ja naiselle, jonka Hän loi tämän kylkiluusta: ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi; ja vallitkaa meren kalat ja taivaan linnut ja kaikki maan päällä liikkuvat eläimet.”

Mutta Jumala ei käskenyt ihmisten lisääntyä kuin eläimet vaan: ”Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi. Ja he olivat molemmat, mies ja hänen vaimonsa, alasti eivätkä hävenneet toisiansa.” (1. Moos. 2:24) Miehen ja naisen välinen seksuaalinen yhteenliittyminen oli tarkoitettu osaksi sitä hengellistä rakkausunionia, mikä toteutuu pyhässä avioliitossa. Tässä on perusta koko juutalaiskristillisen uskon opetukseen seksistä ja ihmisen seksuaalisista haluista. Miehen ja naisen tuli varata ja pidättää itsensä ensimmäiseen hääyöhön asti, koska vain kahden toisiaan rakastavan ja toisilleen loppuiäksi sitoutuneen miehen ja naisen  välinen seksi täyttää sen tarkoituksen mihin Jumala sen alunperin tarkoitti ja koska vain tällä keinoin sen seurauksena syntyneet lapset saavat turvatun, isän ja äidin takaaman rakastavan kasvuympäristön.

Raamatun mukaan niin seksi kuin seksuaaliset halutkaan eivät ole luonnottomia asioita, jotka ihmisen tulisi tukahduttaa. Tästä huolimatta Raamattu varoittaa seksuaalisesta irstailusta ja luonnottomien seksuaalihalujen kuten homoseksuaalisuuden, eläimiin sekaantumisen yms. harjoittamisesta. Jopa homoagendaa ajavan sateenkaariväen tulee myöntää, ettei kaikki ihmisen seksuaalisuuden ilmentymät ole suinkaan hyväksyttäviä. Tuskin kukaan moraalisesti suoraselkäinen ihminen voisi tukea esimerkiksi lapsiinsekaantumista, insestiä tai nekrofiliaa eli ruumiisiin yhtymistä. Millä kriteerein homoseksuaalisuus olisi sitten hyväksyttävämpää kuin vaikkapa molemminpuolisessa suostumuksessa toteutuva kahden sisaruksen välinen seksisuhde? Raamattu ei kuitenkaan missään kohtaa anna ymmärtää, että ruumis itsessään ja siihen liittyvä seksuaalisuus olisi pahaa ja luonnotonta. Jos näin olisi, niin kuinka ihminen olisi voinut täyttää Luojansa antaman tehtävän ”lisääntyä ja täyttää maa?” Raamattu ei ole myöskään vihamielinen oikeanlaista erotiikkaa kohtaan sillä Laulujen Laulu on sisällöltään hyvin eroottinen kirja (ks. Erotiikan riemujuhlaa Raamatussa).

Vaikka Paavali viittaama sielullinen ruumis luotiin hyväksi, sitä ei luotu täydelliseksi. Täydellisyys saavutetaan vasta ylösnousemuksessa, kun katoavainen ruumiimme muuttuu silmänräpäyksessä ja pukeutuu katoamattomuuteen (1. Kor. 15:52-53). Paavali opettaa kyllä edellä mainittua konfliktia ja ristiriitaa lihan ja hengen välillä, mutta tätä ei tule ymmärtää niin, että Paavli olisi opettanut Jumalan luoman aineellisen todellisuuden itsessään olevan meidän vihollisemme vaan syntiinlangenneen ja perisynnin alaisen vanhan Aadamin luontomme. Tähän vanhan Aadamin itsekkääseen, maailman viettelyksiin kiinnittyvään luontoon – ei lihaan itsessään – Paavali viittaa Room. 7:18-24:ssä:

Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu. Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?

Tämä vanhan Aadamin luontomme on altis myös monille ”lihan himoille” mihin sisältyy myös monet seksuaaliset himot, mutta tätäkään ei tule ymmärtää niin että luonnollinen sukupuolivietti itsessään olisi tässä nyt se mitä Paavali tässä herjaa. Tämä kaikki on syytä tehdä selväksi, koska jotkut opettavat Raamattua tällaisen kreikkalaisen dualismin perspektiivistä missä ”liha” viittaa ruumiiseen itseensä ja ”lihallisuus” seksiin ja seksuaalisuuteen. Tämä johtaa juuri sellaiseen asetelmaan missä ruumiista ja kaikista ruumiillisista iloista syömisineen ja juomisineen, tulee ihmisen perivihollinen, ja missä erottautuminen tästä maailmasta ymmärretään jonkinlaisena askesiana, itsekurituksena ja itseruoskintana mitä vastaan uskonpuhdistus aikoinaan nousi. Aihetta voisi käsitellä tietysti paljon laajemmastakin perspektiivistä, mutta jätän nyt nämä ajatukset tähän. Mitään yllälausutusta ei ole tarkoitettu tekosyyksi tai puolustukseksi maailmalliselle elämäntavalle tai synnin harjoittamiselle, mutta joskus käsitteet kuten ”maailmallisuus”, ”pyhyys” ja ”jumalallisuus” ovat niin huonosti määriteltyjä, että se jättää oven auki sellaisille opettajille, jotka kehottavat kristittyjä olemaan sodassa omaa ruumistaan vastaan ja kieltämään itseltään kaikki tähän maailmaan liittyvät ilot.

Te olette näet kutsutut vapauteen, veljet; älkää vain salliko vapauden olla yllykkeeksi lihalle, vaan palvelkaa toisianne rakkaudessa. Sillä kaikki laki on täytetty yhdessä käskysanassa, tässä: ”Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi”. Mutta jos te purette ja syötte toisianne, katsokaa, ettette toinen toistanne perin hävitä. Minä sanon: vaeltakaa Hengessä, niin ette lihan himoa täytä. – Gal. 5:13-16

Mutta Henki sanoo selvästi, että tulevina aikoina moniaat luopuvat uskosta ja noudattavat villitseviä henkiä ja riivaajien oppeja valheenpuhujain ulkokultaisuuden vaikutuksesta, joiden omatunto on poltinraudalla merkitty ja jotka kieltävät menemästä naimisiin ja nauttimasta ruokia, mitkä Jumala on luonut niiden nautittavaksi kiitoksella, jotka uskovat ja ovat tulleet totuuden tuntemaan. Sillä kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä mikään ole hyljättävää, kun se kiitoksella vastaanotetaan; sillä se pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella. – 1. Tim. 4:1-5


Kistitty apolegeetta Ravi Zacharias vastaa mielestäni hyvin kysymykseen siitä onko erilaiset musiikin tyylilajit hyväksyttyjä kirkossa. 


Esimerkki nykyisestä ylistysmusiikista mitä jotkut kristityt pitävät ”lihallisena” sen iloisen rytmin vuoksi, mikä pistää koko seurakunnan tanssimaan villisti. 300 -luvulla kirkkoon soluttautunut Kreikan pakanuuden ruumista halveksiva perinne on saanut monet kristityt kuvittelemaan, että tanssi Jumalan ylistyksessä olisi vastoin Paavalin opetuksia siitä minkälaista oikean Jumalan ylistyksen tulisi olla (Ef. 5:19). Tällainen opetus sivuuttaa kokonaan sen, että seurakunnan juuret oli juutalaisessa kulttuurissa – ei Kreikan pakanuudessa – missä tanssi oli luontainen osa Jumalan ylistystä (Psalmi 149:2-3). Kaikki eivät ehkä pidä tällaisesta musiikista, mutta pitäkäämme henkilökohtaiset mieltymykset erillään siitä mitä Raamattu sanoo tanssista Jumalan ylistyksessä.


Tällaisella musiikilla pyritään saavuttamaan etenkin Justin Bieberin ajassa kasvaneet nuoret Kristukselle. Monet vanhemmat henkilöt eivät ehkä ymmärrä tällaista ”jumputusta” samaan tapaan kuin 60 -luvun vanhemmat eivät ymmärtäneet sen ajan nuorison mieltymystä Beatlesiin, mutta jos tällaisen musiikin kautta nuoret voidaan saavuttaa helpommin Kristukselle, niin en ymmärrä miksi joidenkin kristittyjen tulisi vastustaa sitä. Seurakunnan vanhempi väki usein ihmettelee miksi nuoret eivät käy enää seurakunnissa. Ehkä heidän tulisi herätä siihen, että maailma muuttuu hyvin nopeasti eikä nuoria vedä puoleensa paikoilleen pysähtyneet seurakunnat missä lauletaan yhä 1800 -luvulla sävellettyjä ”hittibiisejä”. Kun Room. 12:2 varoittaa kristittyjä mukautumasta tämän maailmanajan mukaan, niin Paavali puhui siinä tämän maailmanajan muuttuvista arvoista. Jos kyse olisi esim. muuttuvista musiikkityyleistä, niin miksipä ei myös muodista ja teknologiasta. Hylätköön siis kristityt myös älypuhelimensa ja autonsakin ja palatkoon alkuseurakunnan yksikertaiseen elämäntyyliin tai liittyköön Amisseihin. Olkaamme Paavalin tapaan kaikille kaikkea evankeliumin leviämisen tähden, juutalaisille juutalainen ja pakanoille pakana, vanhoille vanha ja nuorille nuori.


Kukaan ei ole liian vanha tanssin opetteluun. Jopa yli 70-vuotias Donald Trump ”osaa” tanssia.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s