Kuinka Persian, Kreikan ja Israelin 2500 vuotinen historia ennustettiin Danielin kirjan 11. luvussa? Osa 3: Uusi aika/Vihan aika (1517 – 2023?)

Tämä artikkeli saattaa loppuun lokakuussa aloittamani opetussarjan Danielin kirjan 11. luvun ensimmäisestä ja toisesta täyttymyksestä ja sen rinnakkaisnäyistä luvuissa 2, 7, 8 ja 9. Sarjan ensimmäisessä osassa käsittelin näyn antiikin aikaan sijoittuvaa ensimmäistä täyttymystä, joka päättyi Antiokhos Epifanesiin. Aiheen laajuuden vuoksi jouduin jättämään kuitenkin pois Pohjan ja Etelän kuninkaita koskeneiden jakeiden selityksen. Näky Etelän ja Pohjan kuninkaasta toteutui sen ensimmäisessä täyttymyksessä Ptolemaioksen Egyptin ja Seleukidien Syyrian hellenistisissä kuningaskunnissa ja tässä artikkelissa käsittelen vielä paremmin jakeiden 5 – 21 alkuperäistä täyttymystä samalla kun jatkan näyn toisen täyttymysvaiheen läpikäymistä. Sarjan toisessa osassa aloitin jo tämän toisen täyttymysvaiheen selonteon myöhäisantiikin ja keskiajan historian valossa. Ellet ole tutustunut vielä sarjan aikaisempiin osiin, kehotan perehtymään niihin ennen kuin luet tämän kirjoituksen, koska näyn toisen täyttymyskerran ymmärtämiseksi on ratkaisevaa, että ymmärrät ensin näyn perustaa jakeissa 2 – 4, joka toteutui Itä-Rooman ja Sassanidien Persian välisessä sodassa 600 -luvun alussa ja sitä seuranneissa keskiajan tapahtumissa, jotka todisti islamin ja paavinvallan nousua ja Konstantinopolin miehitystä Neljännessä Ristiretkessä (1204).

Allenby_enters_Jerusalem_1917
Edmund Allenby saapuu jalkaisin Jerusalemiin joulukuussa 1917, kun Iso-Britannia miehitti sen Ottomaanien 400 vuotisen vallan jälkeen ensimmäisen maailmansodan lopussa. Lähes vuosisata myöhemmin Donald Trump tunnusti Jerusalemin Israelin lailliseksi pääkaupungiksi. Britannian valta Pyhässä maassa ennustettiin Danielin kirjan 11. luvun jakeissa 16 – 20.

Tämän artikkelin päämäärä olisi selittää jakeiden 5 – 45 täyttymys keskiajan lopusta Antikristuksen nousuun ja viimeisen vihan ajan loppuun. Nimi ”keskiaika” tulee siitä, että läntisessä ajanlaskussa se sijaitsee antiikin ajan ja uuden ajan keskellä. Etuliitteen pimeä keskiaika käyttö on jo vanhentunut sillä paljon viimeaikaisempi historiantutkimus suhtautuu sen oikeutukseen hyvin kyseenalaisesti. Termin ”pimeä keskiaika” käyttö juurtuu kristinuskon ja erityisesti katolisen kirkon vastaiseen historiantutkimukseen, jonka mukaan moderni ja postmoderni aika olisi ollut paljon valoisampaa ja sivistyneempää kuin Rooman kirkon hallitsema keskiaika; ja että kaikki läntisen kulttuurin myöhemmät ansiot, kuten luonnontieteiden nousu, kapitalismi, demokratia, orjuuden lakkauttaminen, kirkon ja valtionvallan erottaminen sekä sanan- ja uskonnonvapaus, oli yksinomaan Renessanssin ja Valistuksen ajalla yleistyneen sekulaarin humanismin ansiota, ei kristinuskon (huom. lue Patmos-lähetysäätiön dosentti Juha Ahvion kirjoitus Kristillinen usko on vaikuttanut ratkaisevasti länsimaiseen kulttuuriin).

Mutta kuten tähdensin jo edellisessä kirjoituksessa, myös lännen kristillisellä sivilisaatiolla ja Rooman kirkolla on ollut oma pimeä ja antikristillinen puolensa, eikä protestanttien (tai roomalaiskatolisten) tule unohtaa sitä, että Rooman kirkon inkvisitiossa tapettiin noin 50 miljoonaa Jeesuksen seuraajaa, jotka eivät hyväksyneet Rooman kirkon tai sen paavien valta-asemaa niin hengellisissä kuin maallisissakin asioissa. Tämä luku on ilmoitettu mm. Halleyn Raamatun käsikirjan vuoden 1965 painoksessa ja vaikka monet Rooman kirkon historialliset revisionistit ovat kyseenalaistaneet sen objektiivisuuden, Thomas Horn ja Cris Putnam lainaa kirjassaan The Final Roman Emperor professori Daniel A. Plainstedin puolueettomia väestötieteellisiä laskelmia, jotka vahvistavat tämän luvun historiallisen autenttisuuden. Samalla postmodernin ajan kristinuskon vastaiset kirjailijat ovat liioitelleet suuresti 1400 – 1700 -lukujen noitavainoissa tapettujen naisten määrää ja antaneet ymmärtää, että niin sanotun ”kristillisen Euroopan” ensisijaisena uhreina oli ateistit ja pakanat eikä kristityt itse.

Nykyään painotetaan usein sitä, ettei ISIS voi edustaa todellista islamia koska muslimit itse ovat sen raakuuksien ensisijaisia uhreja. Erona on kuitenkin se, että Muhammad itse toimi ja opetti kuin ISIS:in terroristi, kun taas Jeesuksen elämällä ja opetuksilla ei ollut juuri mitään yhtymäkohtaa keskiajan Euroopan paavien ja kuninkaiden poliittiseen ja hengelliseen tyranniaan. Jeesuksen todelliset opetuslapset olivat ”kristillisen Euroopan” uhreja, kun taas Muhammadin todelliset seuraajat ovat olleet aina varkaita ja murhaajia. Yhteiskuntatieteiden tohtori Philip J. Sampson kertoo kirjassaan 6 Modern Myths About Christianity & Western Civilization kuinka monet postmodernin ajan kirjailijat ovat verranneet ”kristillisen” fanatismin lietsomia noitavainoja holokaustiin ja väittäneet niissä saaneen surmansa miljoonia pakanuutta harjoittaneita naisia. Kuitenkin, viimeisimpien arvioiden mukaan kolmensadan vuoden aikana tapettujen naisten luku oli väliltä 40 000 – 100 000. Tämä itsessään on jo kauhea luku, mutta ei mitenkään verrannollinen Rooman inkvisitiossa tapettuun 50 miljoonaan kristittyyn marttyyriin. Tai niihin kymmeniin miljooniin, jotka tapettiin okkulttisen Kolmannen Valtakunnan ja ateistisen kommunismin alla. Tosiasiassa tämän päivän wicca-noidat eivät ole mitään suuria humanisteja vaan pitävät ihmistä luonnon suurimpana vihollisena ja vaativat Äiti-Maan nimissä yli kuuden ja puolen miljardin ihmisen tappamista.

Varhainen Uusi aika  

Teen tähän alkuun ensin yleiskatsauksen varhaisen uuden ajan historiasta. Keskiajan päättyminen ajoitetaan joko vuoteen 1453, 1492 tai 1517. Ensiksi mainittu ajankohta viittaa Itä-Rooman/Bysantin keisarikunnan kukistumiseen, kun Ottomaanien sulttaanikunta valloitti Konstantinopolin. Tämä kiihdytti Renessanssin syntyä kun Kreikan oppineet pakenivat Italiaan ja toivat mukanaan unohduksiin painuneen antiikin sivistyksen tekstejä. Toinen vuosiluku viittaa taas Amerikoiden löytymiseen venetsialaisen löytöretkeilijä Kristoffer Kolumbuksen taholta – mikä oli myös epäsuora seuraus Konstantinopolin sortumisesta sillä idän Silkkitien romahtaminen pakotti Euroopan kansat etsimään vaihtoehtoisia kauppareittejä kaukoaasiaan – ja kolmas vuosiluku on Martin Lutherin käynnistämän uskonpuhdistuksen synnyn ajankohta. Kerroin edellisessä osassa kuinka Danielin kirjan 7:n, 8:n ja 11:n luvun toinen täyttymys ennusti jo varhaiskeskiajan (400 – 900 -luku), sydänkeskiajan (1000 – 1250) ja myöhäiskeskiajan (1250 – 1517) tärkeimmät tapahtumat Länsi-Rooman sortumisesta paavinvallan nousuun ja islamin noususta Itä-Rooman kukistumiseen.

Varhaisen uuden ajan (1517 – 1789) tärkeimmät tapahtumat olivat turkkilaisen Ottomaani kalifaatin nousu, suurten löytöretkien myötä tapahtunut Euroopan  siirtomaavaltojen nousu, luonnontieteiden nousu Nikolaus Kopernikuksen mullistaessa siihen asti vallinneen geosentrisen maailmankuvan, jonka alkuperä oli antiikin Kreikan tähtitieteessä eikä suinkaan Raamatun luomiskertomuksessa, ja tietysti uskonpuhdistus mikä jakoi Euroopan kahtia katoliseen Etelä-Eurooppaan ja protestanttiseen Pohjois-Eurooppaan. Tämä kahtiajako johti 1600 -luvun alussa kolmikymmenvuotiseen sotaan (1618 – 1648), mikä oli yksi Euroopan pisimmistä ja verisimmistä sodista. Korkeimpien arvioiden mukaan siinä sai surmansa yli 11 miljoonaa ihmistä, mikä on enemmän mitä Napoleonin sodissa kuoli mutta vähemmän kuin ensimmäisen ja toisen maailmansodan uhriluku. Kolmikymmenvuotinen sota ja sitä seurannut Westfalenin rauha heikensä merkittävästi Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, keskiaikaisen paavinvallan tärkeintä liittolaista, ja antoi katolisille ja protestanteille yhtäläiset oikeudet lain edessä (vaikka evankelisia kristittyjä, kuten valdolaisia ja anabaptisteja, vainottiin vielä tämänkin jälkeen).

Tyytymättömänä luterilaisten ja kalvinistien vainojen päättymiseen, Paavi Innocentius X kutsui vuoden 1648 Westfalenin rauhaa ”tyhjäksi, kelvottomaksi, virheelliseksi, epäoikeudenmukaiseksi, kirotuksi, hulttioksi, typeräksi, tarkoitukseltaan ja vaikutuksiltaan tyhjäksi kaikille aikakausille.” Vuosi myöhemmin Kaarle I (Charles I) mestattiin Englannin sisällissodan päätteeksi. Kaarle I uskoi isänsä Jaakko I:n tapaan – Jaakko I antoi nimen englantia puhuvan maailman tunnetuimmalle raamatunkäännökselle -, että kuninkaat olivat ”pieniä jumalia maanpäällä”, joille Jumala itse oli antanut oikeuden absoluuttiseen valtaan. Tämä oppi ”kuninkaiden jumalisista oikeuksista” edesauttoi Englannin sisällisodan syntyä ja johti Mainioon vallankumoukseen (1688) missä nykyään vallitseva parlamentaarinen monarkia sai alkunsa. Monet pelkäävät Prinssi Charlesin poliittisen sekaantumisen ja poliittisen aktivismin uhkaavan nyt tätä yli 300 vuotista perinnettä Britanniassa missä monarkin tehtävä ei ole politikoida vaan toimia kansaa yhdistävänä esikuvallisena ja symboolisena valtionpäänä.

Englannin sisällissodan aikaan syntyi myös eskatologinen liike nimeltä viidennen monarkian miehet. Tämä liike sai nimensä Danielin kirjan neljän pedon näystä missä viidennellä monarkialla viitattiin Kristuksen ja Hänen pyhiensä tuhatvuotiseen valtakuntaan, joka syntyisi maanpäälle neljännen monarkian eli Rooman vallan sortuessa. Koska Westfalenin rauha merkitsi eräänlaista kuoliniskua katolisen Euroopan ja Rooman paavien vallalle, monet protestantit ajattelivat neljännen pedon valtakauden tulleen tiensä päähän ja Kristuksen pyhien valtakunnan seuraavan välittömästi Rooman ja sen pienen sarven eli paavien vallan päättymistä (Dan. 7:27). On mielenkiintoista huomata, että Stuart-suvun vainojen kohteena olleet puritaanit uskoivat Kaarle I:n tai hänen poikansa Kaarle II:n täyttävän Raamatun profetiat Antkristuksesta vaikka tuohon aikaan oli paljon yleisempää assosioida profetiat Antikristuksesta paavinvaltaan eikä johonkin yksittäiseen hallitsijaan. Viidennen monarkian miehet olikin Euroopan ensimmäinen postmilleniaalinen liike, joka uskoi tuhatvuotisen valtakunnan kirjaimelliseen täyttymykseen.

Sen opit lopun ajoista edesauttoivat epäilemättä saman ajanjakson Savoyn julistusta (1658), jossa Englannin kirkon itsenäinen haara sanoi odottavan, että ”viimeisinä päivinä antikristus tuhotaan, juutalaiset kutsutaan, Jumalan rakkaan Pojan valtakunnan viholliset kukistetaan ja Kristuksen kirkot laajennetaan.” Kristuksen valtakuntaa ei syntynyt maanpäälle vielä tuolloin eikä Kaarle I tai II ollut Antikristus, mutta heistä molemmat kantoivat nykyisen kruununprinssin titteliä ”Charles, Prince of Wales”, joka laskee sen englantilaisessa että heprealaisessa muodossa pedon luvun 666 käyttämällä Johanneksen aikaista kreikkalais-heprealaista kymmenjärjestelmä gematriaa millä ensimmäiset kristityt yrittivät laskea Antikristuksen nimen lukuarvoa muinaisen Rooman keisareiden nimistä. Kun Kaarle II nousi valtaistuimelle vuonna 1661, hän määräsi monet Englannin sisällissodan johtajat hirttämiseen, repimiseen ja paloitteluun. Tämä oli useita vuosisatoja käytössä ollut rangaistus niille, jotka rohkenivat nousta Englannin kuningasvaltaa vastaan.

Tässä äärimmäisessä rangaistuksessa syytetty hirtettiin ensin puolikuoliaaksi, sen jälkeen hänen sukuelimensä leikattiin ja vatsa avattiin jolloin tuomitun sisäelimet poistettiin ja poltettiin yksi kerrallaan. Lopuksi yhä elossa olleen uhrin kaula katkaistiin ja ruumis jaettiin neljään osaan (ks. Prinssi Charles: ”Lupaan jäädä historiaan yhtä ikimuistoisesti kuin Kaarle I” – ainoa mestattu kuningas Englannin historiassa). Kaarle II oli sadisti, joka seurasi ilolla näiden kamottavien rituaalien toteutusta, mutta ei voinut sietää kristittyjä, jotka astuivat teloituspaikalle yliluonnollisella ilolla ja rauhalla. Lontoo paloi Kaarle II:n kuudentena hallitusvuotena vuonna 1666. Hänen veljensä Jaakko II (1685 – 1688) – Englannin viimeinen itsevaltainen kuningas – oli aivan yhtä julma. Hänen valtaansa vastustaneen Monmouthin kapinan jälkeen Hän määräsi 1400 kuolemaan ja näistä lähes 300 tuomittiin hirttämiseen, repimiseen ja paloitteluun ja kapinaan osallistuneet naiset poltettiin roviolla.

Huolimatta Englannin kuningasperheen julmasta, antikristillisestä ja saatanallisesta historiasta, täytyy kuitenkin muistaa että Jumala käytti protestanttista Englantia katolisen Euroopan ja sen antikristillisen paavinvallan kukistamiseen ja evankeliumin levittämiseen saavuttamattomiin kansoihin, jolla ei ollut mitään tietoa Kristuksesta. Englannin sisällissota ja sittemmin Mainio vallankumous loi perustan Valistuksen ajalla yleistyneen liberalismin poliittisille ihanteille, mikä kannatti kirkon ja valtion eroa, uskonnollista suvaitsevaisuutta ja yksilön oikeuksia missä jokaisella Luojan luomalla yksilöllä on oikeus ”elämään, vapauteen ja onnellisuuden tavoitteluun.” Nykyisessä poliittisessa kontekstissa kirkon ja valtion erottamisesta käytetään puolustuspuheena radikaalin sosialismin päämääriin jossa kristinusko pyritään marginalisoimaan kokonaan yhteiskunnallisen ja poliittisen keskustelun ulkopuolelle. Sen alkuperäisessä kontekstissa kyse oli kuitenkin kristillisestä uskosta itsestään esiin kummunneesta ajatuksesta, mikä mahdollista alkuunsa uskonnonvapauden läntisessä sivilisaatiossa.

Ajatus uskonnon vapaudesta oli hyvin radikaali idea vielä 1600 -luvun Euroopassa missä valtionkirkon tunnustuksesta poikkeavien ”harhaoppisten” vainoa oli puolusteltu jo yli vuosituhannen ajan. Mutta se oli radikaali idea minkä tahansa historiallisen sivilisaation mittapuilla. Uskonpuhdistuksen kiihdyttämä uskonnollinen vaino johti sen ajan Euroopan tuhoisimpaan sotaan, kolmikymmenvuotiseen sotaan. Samaan aikaan protestanttisessa Englannissa ajatus monarkian absoluuttisesta vallasta alkoi saada yhä laajempaa vastustusta. Nämä tapahtumat enteilivät uuden paradigman syntyä missä kuninkaiden ja paavien hallitsema Euroopan keskiaikainen järjestys alkoi murentua ja tehdä tilaa uusille poliittisille arvoille. Uskonnollista suvaitsevaisuutta puoltava poliittinen keskustelu sai alkunsa protestanttisessa Englannissa. Tämä moraalifilosofinen keskustelu nousi esiin siis Euroopan uskonnollisten vainojen seurauksena, jonka ensisijaisia uhreja olivat kristityt itse, eivät ateistit tai pakanat.

Esimerkiksi 1500 – 1600 -lukujen Euroopassa oli tavanomaista antaa anabaptisteille eli uudelleenkastajille ”kolmas kaste” (so. hukuttaminen). Saksan anabaptistien varhainen johtaja, Lutherin aikaan elänyt Michael Sattler tuomittiin vuonna 1527 kuolemaan missä hänen kielensä revittiin ensin irti ja sitten hänen lihansa revittiin jäsen jäseneltä hehkuvilla pihdeillä ennen ruumiin lopullista polttamista. Keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla kidutus oli hyvin yleistä. Moniko tietää esimerkiksi sanan ”teilaus” tulevan kidutusvälineestä, jonka käyttö kiellettiin Euroopassa vasta 1700 -luvulla. Siinä tuomittu sidottiin kärrynpyörään missä uhrin jokainen luu rikottiin rautakepillä ja jätettiin kuolemaan, mikä saattoi kestää useita päiviä. Tässä mielessä  termin ”pimeä keskiaika” käyttö tulee hyvin ymmärrettäväksi. Mutta oliko ihmisoikeuksia kunnioittavan ja uskonnollisesti suvaitsevan läntisen sivilisaation synty sitten yksinomaan sekulaarin humanismin ja ateismin ansiota, joka sai suurempaa vaikutusvaltaa 1700 – 1800 -lukujen Valistuksen ajalla? Tulee ymmärtää ensinnäkin se, että klassinen humanismi itsessään nousi kristillisen uskon mukaisesta ihmiskuvasta missä ihmisen käsittiin olevan luotu Jumalan kuvaksi ja luomakunnan kruunuksi. Juha Ahvio kirjoittaa:

Kirkollisen oikeuden tutkiminen kehitti oikeustiedettä ja kristillinen usko siihen, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, loi metafyysisen ja teologis-eettisen perustan yksilöllisyyden, yksilönvapauden ja vapaan tahdon käsitteille sekä ihmisoikeuksien käsitteelle. Kaikki nämä käsitteet ovat leimallisesti länsimaisen kulttuurin tuotteita ja nojaavat kristilliseen uskoon ja sen totuudelliseksi olettamiseen.

Huolimatta siitä missä määrin Rooman kirkko on edesauttanut läntisen sivilisaation syntyä sen nykyisessä muodossaan, niin tosiasiaksi jää että uskonnollinen vaino, mukaanlukien juutalaisten syrjintä, oikeutettiin Euroopassa useiden vuosisatojen ajan Rooman kirkon siunauksella. Rooman kirkon valta alkoi murtua Euroopasta vasta Valistuksen ajan myötä missä tieteellinen rationalismi korvasi keskiaikaisen Euroopan puhdasoppisen dogmatismin. Valistuksen aika yhdistetään usein sellaisiin kristinuskon vastaisiin deisteihin kuin Voltaire, joka kirjeessään Preussin Fredrik Suurelle kuvaili kristinuskoa ”kaikkein naurettavimmaksi, kaikkein järjettömimmäksi ja kaikkein verisimmäksi uskonnoksi, mikä on koskaan tartuttanut tätä maailmaa”. Mutta Voltaire itse perusti hänen poliittisen filosofiansa, mukaanlukien ajatuksen kirkon ja valtion erottamisesta, englantilaisen John Locken teologisiin kirjoituksiin.

John Locke (1632 – 1704) tunnetaan klassisen liberalismin isänä. Hän oli kristitty filosofi, joka uskoi Raamatun tekstien olleen yliluonnollisesti innoitettua Jumala Sanaa ja että koko Raamatun sisältö oli täysin sopusoinnussa ihmisjärjen kanssa. Vaikka sellaiset Rooman kirkon merkittävät teologit kuin Augustinus (400 -luvulla) ja Tuomas Akvinolainen (1200 -luvulla), kirjoitti harhaoppisten vainon puolesta – jonka perusteena käytettiin usein Vanhan Testamentin tekstejä -, 1500 – 1600 -lukujen protestantti vaikuttajat kirjoittivat usein uskonnollisen suvaitsevaisuuden puolesta. Esimerkiksi Englannissa John Frith, joka poltettiin roviolla 1533, ei omien sanojensa mukaan kuollut sen tähden että hän kielsi kiirastulen ja transsubstantiaation, vaan ”sen periaatteen tähden, ettei tämä kyseinen oppi kummaltakaan näkökannalta ole olennainen osa kristillistä uskoa.” Eli toisin sanoen Frith uskoi, ettei hän kuollut marttyyrina niinkään protestanttien opin puolesta vaan vastustaessaan Rooman kirkon äärimmäisen dogmatismin järjettömyyttä, mikä ”siivilöi hyttysen mutta nieli kamelin” eli sivuutti sen mikä Kristuksen laissa oli tärkeintä (Matt. 23:24, Gal. 5:14).

John Foxe (1516 – 1587) teki kaikkensa pelastaakseen anabaptistit tulelta ja puhui myös roomalaiskatolisten vapaan uskonnon harjoituksen puolesta vaikka inhosikin heidän oppiaan ruumiinsa joka solulta. Baptisti Thomas Helwys puhui kirkon ja valtionvallan erottamisen puolesta, niin että yksilöillä voisi olla omantunnon vapaus uskonnollisissa kysymyksissä, ja tästä syystä hän kuoli vankeudessa vuonna 1616. Helwysin tapaan monet baptistit puhuivat tuohon aikaan sekulaarin valtionvallan puolesta, jonka tulisi suvaita harhaoppia, katolisuutta, ateismia ja jopa jumalanpilkkaa. Wikipedia lisää:

Vuonna 1644 ”Augustinuslainen yksimielisyys koskien vainoa oli korjaamattomasti murtunut.” Tämä vuosi voidaan identifioida melko tarkasti, koska 1644 näki John Miltonin Areopagitican, William Walwynin Laupiaan Samarilaisen, Henry Robinsonin Omantunnon vapauden ja Roger Williamsin Vainon verisen uskon julkaisun. Nämä kirjailijat olivat puritaaneja tai Englannin Kirkon toisinajattelijoita, ja heidän radikaali protestantisminsa johti uskonnollisen vainon tuomitsemiseen, minkä he näkivät alkukristillisyyden paavillisena turmeltumana. Toiset suvaitsevaisuuden puolesta puhuneet ei-anglikaani kirjailijat olivat Richard Overton, John Wildman ja John Goodwin, baptistit Samuel Richardson ja Thomas Collier ja kveekarit Samuel Fisher ja William Penn. Anglikaanit, jotka väittelivät vainoja vastaan olivat: John Locke, Anthony Ashley-Cooper, Shaftesburyn 1. päärli, James Harrington, Jeremy Taylor, Henry More, John Tillotson ja  Gilbert Burnet.

Kaikki nämä pitivät itseään kristittyinä tai olivat tosiasiallisia kirkonmiehiä. John Milton ja John Locke olivat modernin liberalismin edeltäraivaajia. Vaikka Milton oli puritaani ja Locke anglikaani, Areopagitica ja Kirje Koskien Suvaitsevaisuutta ovat  kanonisia liberaaleja tekstejä. Vain 1690 -luvulta eteenpäin deismi tuli esiin ja sen kanssa kolmas ryhmä, joka puolusti uskonnollista suvaitsevaisuutta, mutta toisin kuin radikalit protestantit ja anglikaanit, he myös hylkäsivät raamatullisen auktoriteetin; tämä ryhmä sisältää merkittävästi Voltairen, Preussin Fredrik II:n, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Joosef II:n, Thomas Jeffersonin ja englantilais-irlantilaisen filosofi John Tolandin. Kun Toland julkaisi Miltonin kirjoitukset, Edmund Ludlow ja Algernon Sidney, hän yritti vähätellä puritaanien jumalallisuutta näissä teoksissa.

Seuraten debatteja, jotka alkoivat 1640 -luvulla Englannin Kirkko oli ensimmäinen kristillinen kirkko, mikä myönsi toisten kristittyjen tunnustuskuntien kannattajille palvonnanvapauden, vuoden 1689 Suvaitsevaisuuden lailla, mikä siitä huolimatta säilytti jonkin muodon uskonnollisen syrjinnän eikä sisältänyt suvaisevaisuutta katolisia kohtaan. Nykyäänkin vain ne yksilöt, jotka ovat perimyshetkellä Englannin Kirkon jäseniä voi tulla Britannian monarkiksi.

Toisin kuin 1700 -luvun avoimen antikristillisten deisti- ja ateistifilosofien teksteistä noussut Ranskan vallankumous, jossa tapettiin giljotiinilla ja hukuttamalla kymmeniätuhansia roomalaiskatolisia kristittyjä, vuosisata aiemmin puhjennut Englannin mainio vallankumous oli näiden 1500 – 1600 -luvun protestanttikirjailijoiden vaikutuksesta syntynyt veretön vallankumous, mikä raivasi tien myös 1700 -luvun valistuksen ajan ihanteille, jotka manifestoituivat parhaiten Yhdysvaltain perustuslaissa. Yhdysvaltain perustuslain muotoillut Thomas Jefferson ei hävennyt tunnustaa Locken ideoiden vaikutusta Yhdysvaltain synnyssä ja piti häntä yhdessä Francis Baconin ja Isaac Newtonin kanssa ”yhtenä kolmesta suurimmasta miehestä, jotka koskaan on elänyt maanpäällä”. Locke itse taas perusti hänen ideansa uskonnollisesti suvaitsevasta sekulaarista demokratiasta häntä edeltäneiden baptisti teologien, kuten John Smythin, Thomas Helwysin ja Roger Williamsin uskonnollisiin kirjoituksiin.

On siis täysin kestämätöntä opettaa Valistuksen ajan humanismin ja rationalismin nousseen esiin materialistisesta ateismista tai deismistä. Historian suurimpana tiedemiehenä pidetty Isaac Newton, jonka teos Philosophiae Naturalis Principia Mathematica (1687) laski perustan klassiselle mekaniikalle, oli Locken tapaan henkilö jota kutsuisimme tänään halventavasti ”fundamentalistiseksi kristityksi”. Hän ei siis uskonut vain maailmankaikkeuden Suunnittelijaan ja Luojaan vaan myös jumalisesti inspiroituun ja erehtymättömään Jumalan Sanaan. Samaa voidaan sanoa kaikista muistakin tieteellisen vallankumouksen isistä ja monista historian merkittävimmistä tiedemiehistä. Newton kannatti aikansa historisistista postmillenialismia ja uskoi Danielin 7. luvun pienen sarven viitanneen paavinvaltaan ja sarven 1260 päivän tarkoittaneen 1260 vuotta, jotka hän laski Kaarle Suuren kruunauksesta joulupäivänä 800 jKr. vuoteen 2060 milloin hän uskoi Kristuksen toisen tulemuksen tapahtuvan.

Englannin leijonan nousu Danielin näyissä

Englannin merkittävin perintö ei ollut sen imperialistinen perintö vaan sen hengellinen perintö. 1500-1600 -luvuilla Eurooppa oli vielä Rooman paavien vallassa. Samalla roomalaiskatoliset monarkiat kuten Espanja ja Ranska piti valtaa myös Uudessa maailmassa merentakaisten siirtomaidensa välityksellä. Sen sijaan, että paavinvalta olisi heikentytynyt varhaisen uuden ajan alussa, se sai jalansijan myös monissa ei-eurooppalaisissa mantereissa. Syvästi katolinen ja Rooman paaville alamainen Espanjan imperiumi oli Habsburgien mahtavan hallitsijasuvun alla vuosina 1516 – 1700 historian viidenneksi suurin maailmanvalta ylittäen jopa keskiaikaisen Umaijadien kalifaatin (Umaijadit hallitsivat yli puolta suurempaa maa-aluetta kuin muinainen Rooma). Espanjan edellä oli vain Qing dynastian aikainen Kiina, Venäjän keisarikunta, mongoolien valtakunta ja Brittiläinen imperiumi, josta kasvoi 1800 -luvulla kaikkien aikojen suurin maailmanvalta. Tästä huolimatta futuristinen eskatologia opettaa, ettei Danielin kirjassa olisi mainintaa kristillisen seurakunta-ajan supervalloista kuten Espanja ja Englanti. Eihän Daniel mainitse myöskään Qing dynastian Kiinaa tai keskiajan mongoolivaltaa.

Erona on kuitenkin se, että kaksi edellä mainittua ei ollut Rooman valtakunnan (Danielin neljännen pedon) perillisiä, kuten Espanja ja Englanti. Eikä niillä ollut suoraa vaikutusta juutalaisiin, Pyhään maahan tai Jeesuksen pakanaseurakuntaan toisin kuin Espanjalla ja Englannilla. Espanjan imperiumi vainosi sekä juutalaisia että kristittyjä vuonna 1492 alkaneessa Espanjan inkvisitiossa, joka oli Euroopan viimeinen suuri inkvisitio ja levisi uskonpuhdistuksen ajalla koko Eurooppaan. Espanja ei valloittanut koskaan Palestiinaa, mutta koska se jatkoi Rooman kirkon keskiaikaista paavinvaltaa, se tulee nähdä osana laajempaa latinalaista maailmanvaltaa, joka hallitsi Ristiretkien aikana myös Pyhässä maassa. Espanjan ja Portugalin katolinen imperiumi tulee siis lukea Danielin 7. luvun pienen sarven ja neljännen pedon toisen täyttymyksen sisään, joiden täyttymystä keskiajan paavinvallassa olen demonstroinut jo kahdessa aikaisemmassa osassa. Samaa voidaan sanoa myös ancien régimen katolisesta Ranskasta ja sen siirtomaavallasta vuosina 1534 – 1789.

Englannin siirtomaavalta mainitaan sekä Danielin neljän pedon näyssä, että 11. luvun Pohjan kuninkaana, kuten selitin vielä tarkemmin. Profetia kiinnittää Englantiin erityisen suuren huomion, koska: (a) se nousi katolisen maailmanvallan sisältä ja siitä eronneena kaikkien aikojen suurimmaksi siirtomaavallaksi; ja (b) koska se antoi synnnyn sekä nykyiselle Israelille että Amerikan Yhdysvalloille (Israelin tärkeimmälle liittolaiselle pakanakansoissa). Englanti mainitaan myös sen tähden, että se kuului niihin muutamiin pakanakansoihin, jotka hallitsi Jerusalemia ennen juutalaisvaltion jälleensyntyä, joka ennustettiin monin paikoin Vanhan Testamentin profetioita. Tähän Britannian valtaan Palestiinassa vuosina 1917 – 1948 on viitattu etenkin Danielin 11. luvun jakeissa 16 – 20. Sarjan edellisessä osassa kerroin miten neljän pedon näyn toinen täyttymys kulminoitui keskiaikaisen paaviuden nousuun 1200 -luvulla Neljännen ristiretken aikana.

Roomalaiskatolisen kirkon hegemoniaa seuranneessa historiassa seuraava historiallinen käännekohta oli protestanttisen Englannin nousu 1580 -luvulla. Tähän ajankohtaan sijoitttuu sekä Englannin anglikaanisen valtionkirkon synty että Englannin siirtomaavallan nousu. Tämä aikakausi Englannin historiassa käynnistyi protestanttisen Elisabet I:n valtaanoususta vuonna 1558, joka syrjäytti sisarpuolensa Maria I:n, joka tunnetaan myös Maria Verisenä ollen viimeinen katolinen tyranni, joka määräsi roviolle satoja protestanttisia kristittyjä. Maria I:n hirmuhallinnon alla poltettiin myös raskaana ollut nainen lapsinensa. Rooman kirkon apologeetat saattavat huomauttaa, että myös Elisabet II määräsi kuolemaan lukuisia roomalaiskatolisia kristittyjä. Vuosina 1535 – 1581 teloitettiin yli 300 Englannin roomalaiskatolista.

Mutta, kuten Wikipedia huomauttaa”verrattuna tätä edeltäneen Marian vainoihin on otettava huomioon tärkeä ero. Englannin Maria I:stä motivoi uskonnollisen kiihkoilu kun hän pyrki puhdistamaan harhaopin maasta ja lyhyen hallintonsa aikana vuodesta 1553 vuoteen 1558 noin 290 protestanttia oli poltettu roviolla harhaopista, kun taas Englannin Elisabet I ’toimi kuningaskuntansa turvallisuusuhan pelosta käsin.'” Elisabet I:n vainoja tulee ymmärtää 1500 -luvun Englannin ilmapiiriä vasten missä Paavi Pius V oli vedonnut Englannin roomalaiskatolisiin ja vaatinut heitä olemaan uskollisempia Roomalle kuin Englannin kruunulle. Samalla teloitetun Maria I:n aviomies, Espanjan Filip II valmisteli suurta sotaoperaatiota Elisabet I:n vallaltapanoksi. Elisabet I kohtasi siis Espanjan Armadan ohella myös sisältäpäin tulleen uhan missä kuka tahansa paaville uskollinen jesuiitta olisi voinut salamurhata hänet hetkellä minä hyvänsä.

Toiseksi, yhdenkään protestantin ei tulisi tehdä Elisabet I:stä mitään pyhimystä vaikka hän vaikuttikin merkittävästi protestantismin nousuun. Englannin historiassa on ollut juuri harvoja monarkkeja joita voisi kutsua pyhimykseksi. Englannin hallitsijoiden hirmuvalta jatkui vielä pitkään Elisabet I:n jälkeenkin ja parlamentaarinen demokratia sekä uskonnonvapaus astui voimaan vasta Englannin mainiossa vallankumouksessa vuonna 1688. Vallankumouksen tuloksena syntynyt Bill of Rights eli Oikeuksien julistus toimi esikuvana Yhdysvaltain perustuslaille ja myöhemmin myös YK:n ja Euroopan ihmisoikeusjulistuksille. Vuosisata myöhemmin puhjennut Ranskan vallankumous oli pyhitetty ateismille ja ”järjen jumalattarelle” ja tästä syystä se johti vuosien 1793-94 terrorin aikana missä tuhannet teloitettiin julkisesti giljotiinilla, teilaamalla, hukuttamalla tai roviolla.

Tämän ironia oli siinä, että Ranskan vallankumousta innoitti enimmäkseen 1700 -luvun valistusfilosofien ihmisoikeuksia ajanut liberalismi. Ranskan Ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistuksen (1789) pohjana toimi Yhdysvaltain perustuslaissa esiintuodut liberalismin poliittisen ihanteet, mutta sekä Ranskan että Yhdysvaltain vallankumous kylvettiin viimekädessä Englannin protestanttien innoittamassa Mainiossa vallankumouksessa ja sen ihmisoikeuksien julistuksessa. Se oli tämä Englannin protestantismin henkinen perintö, mikä sai aikaan Amerikan ja Ranskan vallankumouksen ja vuoden 1948 YK:n ihmisoikeusjulistuksen. Samalla brittien siirtomaavallan imperialistinen perintö johti Yhdysvaltain perustamiseen ja juutalaisvaltion jälleensyntyyn vuonna 1948. Kukaan ei voi siis kieltää, etteikö Englannilla olisi ollut hyvin keskeinen rooli keskiaikaa seuranneen uuden ajan historiassa.

Varhaisen uuden ajan katsotaan päättyneen joko Yhdysvaltain perustamiseen 1776 tai Ranskan vallankumoukseen vuonna 1789. Tästä alkaa läntisen sivilisaation nykyinen historian aikakausi. Jotkut ovat kutsuneet 1960 -luvulla alkanutta lännen historiallisia juutalaiskristillisiä arvoja vastaan noussutta kulttuurista muutosta post- eli jälkimoderniksi aikakaudeksi. Tälle ajalle on ominaista juuri kulttuurimarxilainen läntisen sivilisaation patriarkaalisten uskon ja kapitalistisen vastaisuus ja Äiti-Maa-henkisyyteen keskittynyt pakanuuden ja noituuden romantisointi sekä uudistunut mielenkiinto islamia kohtaan, kun kristinuskon häviäminen Euroopasta on jättänyt jälkeensä hengellisen tyhjiön mitä kaiken maailman itämaiset gurut ja ”henkisyyden” etsijät yrittävät nyt paikata, johtaen miljoonat totuuden hylänneen ihmiset Antikristuksen syliin ja helvetin ikuisiin liekkeihin. Ei ole sattumaa, että Prinssi Charles on ollut tämän uuden hengellisen New Age -liikkeen johtava puolestapuhuja jo varhaisesta 80 -luvusta lähtien. Vuonna 1981 hän antoi itsestään seuraavan profetian.

Kenties olemme juuri hyväksyneet sen olevan Jumalan tahto, että ’harhaoppinen’ yksilö on tuomittu vuosiksi turhautumiseen, naurunalaisuuteen, ja epäonnistumiseen näytelläkseen osaansa asioiden suunnitelmassa, kunnes se päivä saapuu milloin ihmiskunta on valmis vastaanottamaan hänen sanomansa – sanoman, jonka hän kenties havaitsee vaikeaksi selittää itse, mutta jonka hän tietää tulevan paljon syvemmästä lähteestä kuin tietoisesta ajattelusta.



Englannin siirtomaavallan ensimmäinen vaihe sijoittuu varhaiseen uuteen aikaan vuosien 1583 – 1783 väliin. Vuonna 1583 tutkimusmatkailija Sir Humphrey Gilbert purjehti Elisabet I:n valtuutuksella Kanadan koillisrannikolla sijaitsevaan Newfoundlandin saarelle ja julisti sen Englannin ensimmäiseksi merentakaiseksi siirtomaaksi. Tästä alkoi Englannin siirtomaavallan vähittäinen nousu, joka keskittyi alkuunsa lähinnä Pohjois-Amerikkaan. Viisi vuotta myöhemmin Elisabet I päihitti katolisen Filip II:n Espanjan Voittomattoman Armadan, joka yritti maihinnousua Englantiin syöstäkseen Elisabet I:n valtaistuimelta ja palauttaakseen katolisuuden Englantiin. Monet historioitsijat pitävät tätä vuosilukua historian tärkeimpänä päivämääränä, koska jos Filip II olisi onnistunut aikeissaan, koko uuden ajan myöhempi historia olisi kulkenut aivan toiseen suuntaan eikä Yhdysvaltoja olisi koskaan syntynyt (ks. yläpuolinen video). Yhdysvaltain synnyn perustana olleiden kolmentoista siirtokunnan alkuperä palaa vuoteen 1607, kun Jaakko I antoi Plymouthin ja Lontoon Yhtiölle lupakirjan pysyvien siirtomaiden perustamiseksi Pohjois-Amerikkaan. Ensimmäinen niistä perustettiin Virginiaan.

Viimeinen niistä oli vuonna 1732 perustettu Georgian siirtokunta. Luvulla 13 on muuten erikoinen yhteys USA:n historiaan sillä nämä 13 siirtokuntaa perusti Amerikan Yhdysvallat 1776 eli tasan 13 vuosisataa Länsi-Rooman sortumisen jälkeen. 13 vuotta myöhemmin alkoi taas Ranskan vallankumous ja 169 eli 13 x 13 vuotta myöhemmin USA pudotti ensimmäiset atomipomminsa Hiroshimaan ja Nagasakiin tullen siten sodan jälkeisen maailmanjärjestyksen johtavaksi supervallaksi. Historian ehkä tunnetuin ja  vaikutusvaltaisin raamatunkäännös, Kuningas Jaakon Raamattu toimitettiin Jaakko I:n käskystä vuonna 1611 eli muutama vuosi sen jälkeen, kun Britannian perusti ensimmäisen siirtomaansa Pohjois-Amerikkaan. Samoihin aikoihin ensimmäiset pyhiinvaeltajaisät saapuivat Uuteen maahan ja asettivat puitteet Amerikan hengelliselle perustalle. Tuohon aikaan myös Hollanti, Ranska ja jopa Ruotsi perusti perusti omia siirtomaitaan Pohjois-Amerikkaan (Etelä- ja Keski-Amerikka oli suurelta osin Espanjan hallussa), mutta ne tulivat lopulta Englannin kruunun alle.

Tuhoisan kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen Euroopan kansat kävivät useita pienempiä sotia missä taistelut levisivät myös Euroopan merentakaisiin siirtokuntiin ja siten sodankäynti muuttui yhä globaalimmaksi. Vaikka maailmansodan käsite syntyi vasta ensimmäisen maailmansodan yhteydessä, monet historioitsijat ovat kutsuneet jo Yhdeksänvuotista sotaa (1688 – 1697) ”ensimmäiseksi globaaliksi sodaksi”. Samoin Seitsenvuotista sotaa (1756 – 1763) on kutsuttu ”ensimmäiseksi maailmansodaksi”. Wikipedia sanoo: ”Seitsenvuotinen sota oli kentien ensimmäinen todellinen maailmansota tapahtuen lähes 160 vuotta ennen ensimmäistä maailmansotaa ja vaikuttaen myöhemmin moniin tärkeisiin tapahtumiin ympäri maailmaa. Sota järjesti uudelleen Euroopan poliittisen järjestyksen, mutta vaikutti myös tapahtumiin ympäri maailmaa, valmistaen tien Britannian myöhemmän ylivallan alkamiselle 1800 -luvulla, Saksan Preussin nousulle ja brittiläisen Pohjois-amerikan jännitteiden nousulle, kuin myös selvä merkki Ranskan tulevalle kuohunnalle.”

Tätä aikakautta vuodesta 1689 vuoteen 1815 on kutsuttu myös ”toiseksi satavuotiseksi sodaksi” sillä sitä luonnehti lähes yhtämittainen sodankäynti Englannin ja Ranskan välillä 1300 – 1400 -lukujen ensimmäisen satavuotisen sodan tapaan. Englannin Mainion vallankumouksen kontekstissa alkanut yhdeksänvuotinen sota käynnisti tämän toisen satavuotisen sodan ja se huipentui Napoleonin sotiin 1800 -luvun alussa. Tämän aikakauden merkittävimpiin sotiin kuului myös seitsenvuotinen sota johon otti osaa useita Euroopan kansoja ja minkä tärkein lopputulos oli Britannian siirtomaavallan nousu Euroopan johtavaksi vallaksi. Englanti ei saavuttanut globaalia hegemoniaa ennen kuin vasta seitsenvuotisen sodan jälkeen vuonna 1763. Vain 13 myöhemmin Englannin juuri noussut supervalta koki pahan takaiskun, kun sen kapinaan nousseet 13 siirtokuntaa julisti riippumattomuutensa Englannin kruunusta ja perusti Amerikan Yhdysvallat. Kävin tämän kaiken näin perusteellisesti läpi, koska tämä aikakausi ennustettiin selvästi Danielin neljän pedon näyn kolmannessa täyttymyksessä. Daniel 7:3-4 ennusti:

Ja merestä nousi neljä suurta petoa, kukin erilainen kuin toinen. Ensimmäinen oli kuin leijona, mutta sillä oli kotkan siivet. Minun sitä katsellessani reväistiin siltä siivet, ja se nostettiin maasta pystyyn ja asetettiin kahdelle jalalle niinkuin ihminen, ja sille annettiin ihmisen sydän.

6e61ea5a6d6b78ddb6f056de4fb109ca
Leijona on ollut jo vuosisatoja Englannin virallinen symboli. Tässä 1600 -luvun Kaarle II:n vaakunassa leijona symboloi Englantia ja yksisarvinen Skotlantia. Tämän vaakunan moderni versio on yhä tänään Yhdistyneen Kuningaskunnan ja sen hallitsijoiden käytössä.

Uuden ajan kontekstissa leijona viittaa tietysti Englantiin ja kotka taas siitä erkaantuneeseen Yhdysvaltoihin. Leijona tunnetaan myös monien pienempien kansojen, kuten Etiopian ja Belgian kansalliseläimenä, mutta kaikkein tunnetuimmin se assosioidaan Englantiin. Samoin kotka on ollut jo monien kansojen symboli aina antiikin Roomasta lähtien, mutta kaikkein yleisimmin se yhdistetään USA:han. Nämä eläimet assosioidaan ensimmäisensä näihin kansoihin juuri sen tähden, että vain Englanti ja USA saavutti uudella ajalla globaalin valta-aseman ja muokkasi historian sellaiseksi kuin sen nykyään tunnemme. Jos vaikkapa Belgia olisikin noussut Englannin sijasta maailman johtavaksi supervallaksi, niin tällöin suurin osa ihmisistä assosioisi leijonan Belgiaan eikä Englantiin. Danielin näyt eivät koske kuitenkaan Belgian kaltaisia pikkuvaltioita vaan globaaleja supervaltoja, joilla oli keskeinen rooli uuden ajan historiassa.

Daniel näkee tämän pedon nousevan merestä, mikä on sopivaa kun muistamme Britannian siirtomaavallan nousseen Englannin ylivoimaisen laivaston ansiosta, joka hallitsi maailman meriä. Leijonan nousu maailman meristä aloitti nousunsa vuonna 1583 Elisabet I:n aikana ja nousi Euroopan johtoon seitsenvuotisen jälkeen 180 vuotta myöhemmin. Pian tämän jälkeen ”kotkan siivet reveäistiin sen selästä”, kun Pohjois-Amerikan 13 siirtokuntaa julisti itsenäisyytensä ja perusti Yhdysvallat. Tämän jälkeen se ”nostettiin maasta pystyyn ja asetettiin kahdelle jalalle niinkuin ihminen, ja sille annettiin ihmisen sydän”. Tämä tarkoittaa imperiumin hegemonian väliaikaista heikkenemistä ja muuttumista heikoksi ihmiseksi. Toisaalta pedon inhimillistyminen saattaa viitata myös siihen, että kohta näiden tapahtumien jälkeen Iso-Britannia, joka oli vielä 1700 -luvulla Euroopan johtava orjakaupan edistäjä, julisti orjakaupan laittomaksi vuonna 1807 ja itse orjuus kiellettiin lopulta 1833. Tämä kaikki oli Englannin evankelista kristillisyyttä edustaneen William Wilberforcen väsymättömän orjuuden vastaisen poliittisen taistelun ansiota.

Wilberforce soti tuon ajan orjuutta puolustanutta Britannian hallitsevaa eliittiä vastaan, joihin lukeutui mm. Clarencen Herttua Prinssi William. Hän sanoi Wilberforcen evankelisesta intoilusta: ”Abolitionistit ovat joko fanaatikkoja tai tekopyhiä ja tähän kateoriaan minä asetan herra Wilberforcen”. Prinssi William oli sekaantunut myös kabbalistiseen okkultismiin ja oli mukana Adam Weishauptin Illuminati-salaseurassa, joka pyrki salaliittoon kaikkien hallitusten, kristinuskon ja perhearvojen hävittämiseksi koko maailmasta (ks. Vuonna 1776 perustettu Baijerin Illuminaatti järjestö ja sen historiallinen yhteys Englannin kuningasperheeseen. Kuinka Britannian kuningashuone on ollut Illuminaattien johdossa vuodesta 1788 lähtien?). Jos Danielin näky neljästä pedosta viittaa myös uuden ajan historiaan, niin silloin leijonan siipien repimistä eli Amerikan Yhdysvaltojen syntyä tulisi seurata kahdella kyljellään makaavan karhun nousu. Näin epäilemättä tapahtui, kun Venäjän karhu (karhu on ollut Venäjän symboli jo vuosisatoja) nousi Katariina Suuren johdolla imperialistiseen valtaan juuri samana vuonna kun Yrjö III tunnusti Yhdysvaltojen itsenäisyyden vuonna 1783. Seuraava katkelma tulee kirjastani:

Jos Venäjän Keisarikunta oli Dan. 7:5:n kuvaama maailmavalta, silloin sen valtaannousun olisi pitänyt seurata Amerikan kotkan erkanemista Englannin leijonasta vuonna 1783. Todellakin, juuri samana vuonna Katariina Suuren alainen Venäjä, jonka hallituskausi tunnetaan ”Venäjän kultaisena aikakautena”, valloitti Ottomaaneilta Krimean Kanaanikunnan ja vuotta myöhemmin se perusti ensimmäisen siirtokuntansa Alaskaan. Tämän jälkeen Venäjä tunkeutui Pohjois-Kaukasiaan, Ukrainan sydänmaille, Valko-Venäjään ja Liettuaan. Juuri ennen Katariinan kuolemaa 1796, Puola-Liettuan valtakunta jossa asui aikansa suurin diasporassa elänyt juutalaisyhteisö, hajotettiin Puolan kolmannessa jaossa Venäjän, Preussin ja Itävallan kesken. Samalla tavoin Puola jaettiin 144 vuotta myöhemmin Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan kesken Molotov–Ribbentrop-sopimuksessa, mikä käynnisti toisen maailmansodan Hitlerin ja Stalinin armeijoiden syöksyessä Puolaan syyskuussa 1939. Kaiken kaikkiaan 520 000 neljökilometriä lisättiin Venäjän territorioon Katariina Suuren aikana vuodesta 1783 vuoteen 1795. Kohta tämän jälkeen Aleksanteri I valloitti Ruotsilta Suomen (1809) Suomen sodassa, joka oli osa Napoleonin sotia. (sivut 504 – 505)

as_between_friends_punch_magazine_13_december_1911_detail
1900 -luvun alun satiirinen piirros Venäjän karhun ja Englannin leijonan välisestä imperialistisesta pelistä Persiassa.

Karhun kääntyminen toiselle kyljellensä viittaa Venäjän vallan seuraavaan vaiheeseen, Neuvostoliiton syntyyn vuonna 1922. Karhupedon rinnakkaisnäky luvussa 8 kutsuu tätä valtakuntaa oinaaksi jolla ”oli kaksi sarvea; ja sarvet olivat korkeat, ja toinen oli toista korkeampi; ja korkeampi puhkesi esiin myöhemmin.” Keisarillisen Venäjän valtapiiri oli 22,8 neljökilmetriä ja Neuvostoliiton 22,4 neljökilometriä, mutta kun tähän sisällyttää vielä itäblokin alueet, Neuvostoliiton kommunistiset liittolaiset ympäri maailmaa ja sen tosiasian, että Neuvostoliitto omisti myös ydinaseita, niin on selvää että Neuvostoliiton valta oli suurempi kuin sitä edeltäneen tsaarivallan. Joka tapauksessa kaikkien aikojen kolme suurinta pakanavaltaa ovat olleet Iso-Britannia, mongoolivaltakunta ja Venäjä. Näiden rinnalla Persian ja Rooman muinaiset imperiumit ovat lähinnä säälittäviä kääpiöitä jättiläisten seurassa.

1800 -luvulla Venäjä ja Britannia oli kaksi ainutta suurvaltaa, jotka kilpaili globaalista hegemonista – tämä kilpailu tunnetaan Suurena pelinä, mikä jatkuu yhä tänäkin päivänä. Venäjän ja Britannian ylivallan alkoi kuitenkin haastaa yhdistyneen Saksan, entisen Preussin, taloudellinen ja sotilaallinen supervalta joka nousi yhdeksi Euroopan tärkeimmäksi suurvallaksi vuosisadan loppua kohden. Juuri Saksan nousu ja sen  oletettu uhka Britannian ja Venäjän imperialistisille intresseille, sai britit liittymään Venäjän ja Ranskan puolustusliittoon ja muodostamaan vuoden 1907 triple ententen, mikä motitti Saksan kolmen vihamielisen suurvallan keskelle. Ensimmäisen maailmansodan puhjetessa Balkanin kriisin ketjureaktiosta vuonna 1914, nykyisen monarkin isoisä Yrjö V patisti ulkoministeriään Sir Edward Greyta aloittamaan sodan Saksaa vastaan. Kun ulkoministeri Grey kertoi kuninkaalle, ettei hallitus ollut löytänyt vielä oikeutettavaa syytä konfliktiin liittymisestä, Yrjö V vastasi hänelle: ”Sinun täytyy löytää syy, Grey!” Saksan johtaja Vilhelm II oli Yrjö V:n ensimmäisen polven serkku ja jäsen Englannin monarkin hallitsemassa Sukkanauharitarikunnassa (Wilhelm II erotettiin järjestöstä kohta sodan syttymisen jälkeen).

Saksan nousu sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan yhteydessä ennustettiin myös Danielin kirjan luvuissa 7 ja 8. En käy kovin seikkaperäisesti läpi enää 8. luvun kolmatta täyttymystä toisen maailmansodan tapahtumissa. Löydät tästä tarkemman selonteon kirjani luvusta 11B. Riittää kun sanon kolmannen pedon, kolmannen valtakunnan, eli nelipäisen leopardin viitanneen tässä uuden ajan historian kontekstissa Saksan nousuun ja tuhoon ja valtakunnan jakaantumiseen neljään miehitysvyöhykkeeseen neljän voittajavaltion kesken toisen maailmansodan lopussa. Tässä yhteydessä kauriin suuri sarvi viittaa Aadolf Hitleriin ja kauriin raivokas taistelu kaksisarvista oinasta vastaan toisen maailmansodan itärintamaan ja Operaatio Barbarossaan, jonka aikana myös kuusi miljoonaa Itä-Euroopan juutalaista sai surmansa natsien keskitysleireillä. Näyn kolmannessa täyttymyskerrassa näky siis alkaa varhaisen uuden ajan historiasta ja huipentuu ensimmäiseen ja toiseen maailmansotaan sekä niitä seuranneeseen juutalaisvaltion jälleensyntyyn vuonna 1948.

Näyn punainen lanka on yhä edelleen juutalaisten diasporan aikaisessa historiassa ja heidän paluussaan isiensä maahan vuosisatoja kestäneiden vainojen jälkeen. Leopardi on Saksan epävirallinen kansalliseläin, kuten tämä tiedetään hyvin saksalaisten itseinsä keskuudessa. Lainasin kirjani sivulla 507 esimerkiksi seuraavaa kirjoitusta, joka löytyi Wikipedian editoijien keskustelusivulta:

Tamfang, olen saksalainen ja olen tiennyt tämän jo melko pitkään. Leopardi (erityisesti musta pantteri) on jo kauan aikaa kytketty Saksaan. Natsi-Saksassa tiikeri korvasi leopardin (ilmeisistä syistä…tiikerit ovat isompia, voimakkaampia ja raivokkaampia ja siten paljon sopivimpia kauhealle hallinnolle). Vuoden 1945 jälkeen tiikeri korvattiin takaisin leopardiin, mikä on ”pehmeämpi” versio tiikeristä. Monet vaakunat Saksassa, jotka kuvaa leopardeja näyttää joskus leijonan kaltaisilta, mutta tosiasiassa ne eivät ole. Kotka on ensisijainen eläin, leopardin tullessa perässä ja sitten leijonan (en sano etteikö leijonia käytettäisi, mutta ne eivät ole niin tärkeitä kuin leopardit). Tiikerit ovat tulleet tabuksi niiden natsi yhteydestään. Luetko Saksaa? Jos luet voin viitata kirjaan tästä kaikesta.

Etelän ja Pohjan kuninkaasta

Danielin 11. luvun jakeiden 5 – 45 ensimmäistä ja toista täyttymystä koskevan historian tiivistäminen käy hyvin haastavaksi, mutta teen parhaani. Ennen kuin näiden jakeiden merkitystä voidaan lähteä purkaan tarkemmin, pitäisi ensialkuun määritellä mihin valtakuntiin Etelän ja Pohjan kuningas tässä näyssä viittaa. Tämä kirjoitussarja sai alkunsa keskustelusta mitä kävin sähköpostitse erään kristityn naisen kanssa. Hän oli tutustunut kirjani 11. luvun monipuoliseen sisältöön ja kertoi kuinka Pyhän Henki olisi vahvistanut hänelle monet kirjani tulkinnoista. Danielin 11. lukua koskeville tulkinnoilleni hän ei kuitenkaan lämmennyt. Mielenkiintoisesti hän näytti yhtyvän siihen, että Pohjan kuningas olisi Iso-Britannia. Samalla hän kuitenkin uskoi, että Etelän kuninkaan tulisi viitata Ranskaan. Hän esitti myös ajatuksen siitä, että näky Etelän ja Pohjan kuninkaasta liittyisi jollain tapaa Englannin ja Ranskan välillä käytyyn satavuotiseen sotaan. Itseni tavoin tämä nainen oli täysin tietoinen näyn alkuperäisestä täyttymyksestä Ptolemaioksen ja Seleukidien kuningaskunnissa.

Kaikella kunnioituksella tätä sisarta kohtaan, minusta tuntuu ettei hän saanut perusteistani kunnolla kiinni. Tulkintani kokonaiskuvan hahmottaminen on olennaisinta koska muutoin lukija saattaa löytää ”paholaisen yksityiskohdista”. Tosin myös näyn yksityiskohdat puhuvat enemmän tulkintani puolesta kuin sitä vastaan. Kokonaiskuvalla viittaan nyt etenkin siihen, että näky esittää määritelmänsä mukaisesti Persian, Kreikan ja Israelin (juutalaisten ja Pyhän maan) historian viimeisen 2500 vuoden ajalta (Dan. 10:14, 20-21). Kerroin edellisissä osissa kuinka näky ennusti näiden kansojen antiikin aikaan ja keskiaikaan sijoittuneen historian. Siten näyn loppujakeet tulisi liittyä samalla tavoin Persian, Kreikan ja juutalaisten/Palestiinan historiaan tai jatkaa loogisesti saman alueen historiaa mitä näky kuvailee jo jakeissa 2 – 4.

Ei olisi loogista jos esimerkiksi sanoisin, että näky Etelän ja Pohjan kuninkaasta liittyy Englannin ja Ranskan välillä käytyyn satavuotiseen sotaan, kun jakeet 2 – 4 käsitteli Bysantin keisarikunnan ja Konstantinopolin historiaa keskiajalla (ks. edellinen osa). Jos jakeen 4 loppu viittaa Itä-Rooman turmioksi päätyneeseen läntisen Euroopan neljänteen ristiretkeen, ei ole loogista sanoa jakeen 5 jatkavan näyn kertomusta siirtymällä vaikkapa Saksan ja Ranskan välisiin sotiin 1800 -luvulla tai Venäjän ja Tsetshenian sotiin 1900 -luvulla. Väittelin maaliskuussa 2016 Danielin kirjan 11. luvun tulkinnoista entisen kirjeystäväni Olli Rytkösen kanssa. Täytyy sanoa etten ole kohdannut vielä missään niin sekavia ja epäjohdonmukaisia selityksiä. Rytkösen tulkinnoissa Etelän kuningas nähtiin olevan milloin USA, milloin Tsetshenia, milloin Napoleonin Ranska. Pohjan oli taas milloin Venäjä, milloin USA ja milloin Natsi-Saksa. Nykyään hän löytää jopa Donald Trumpin näyn kelvottoman eli Antikristuksen paikalta, kun aikaisemmin hän uskoi vielä Prinssi Charlesin olleen näyn kelvoton (välini katkesivat häneen viimevuonna, kun hän ei voinut suvaita Trumpille myönteisiä kirjoituksiani).

Tällaisissa tulkinnoissa ei ole mukana päätä eikä häntää, kun omissa tulkinnoissani on sekä pää että häntä. Hyvä esimerkki tästä on se, että oman tulkintani mukaan näky käy läpi kaikki pakanakansojen vallanvaihdokset Pyhässä maassa juutalaisten lähes 2000 vuoden diasporan aikana ja liittyy samalla tapahtumiin, joilla oli suuri vaikutus myös diasporassa eläneeseen juutalaisväestöön. Luettelen alla kaikki vallanvaihdokset Pyhässä maassa sitten toisen temppelin hävittämisen ja diasporan alkamisen.

  • Rooman vallan aika Prinssi Tituksen ajaessa juutalaiset Juudeasta (70 – 614).
  • Sassanidien Persian valta Khosrau II:n valloittaessa Pyhän maan (614 – 629).
  • Hellenisoidun Itä-Rooman takaisinvaltaus Herakleioksen aikana (629 – 637).
  • Islamilaisen arabivallan aika Pyhässä maassa lukuisten eri kalifaattien alla (637 – 1099).
  • Latinalaisen kristikunnan valta Pyhässä maassa Ristiretkien aikana (1099 – 1291).
  • Turkkilais-arabialaisten Mamelukien valta Pyhässä maassa (1291 – 1517).
  • Turkkilaisen Ottomaani kalifaatin valta Pyhässä maassa (1517 – 1917).
  • Napoleonin Ranskan lyhytkestoinen Palestiinan miehitys (1799 – 1801)
  • Osmannien Egyptin kuvernöörin Muhammed Alin valta Palestiinassa (1831 – 1841)
  • Brittiläisen imperiumin valta Pyhässä maassa (1917 – 1948)
  • Israelin juutalaisvaltion jälleensynty (1948)

Periaatteessa jokainen näistä Israelin maan historiaan liittyvästä tapahtumasta on löydettävissä Danielin 11. luvun toisesta täyttymyksestä. Samalla kun osaan näistä viitataan suoraan, toiset ovat enemmän tai vähemmän epäsuoran historiallisen ”alaviitteen” kohteena. Ensimmäinen tapahtuma löytyy jo Danielin 9. luvun vuosiviikkonäystä (j. 26), joten sitä ei ole tarvetta sisällyttää erikseen 11. luvun näkyyn Ihanan maan ja Valitun kansan historiasta. Kaksi seuraavaa mainittiin jo jakeissa 2 – 3 näyn toisessa täyttymyksessä. Samoin näky ennusti epäsuorasti islamilaisen arabivallan nousun jakeessa 4 missä kuvattiin arabisotien seurauksena tapahtunut Bysantin vallan jako neljään teemaan. Samassa jakeessa viitattiin myös Konstantinopolin väliaikaiseen kukistumiseen neljännessä ristiretkessä. Tämä asettaa näyn kohdistimen sydänkeskiajalle Jerusalemin kuningaskunnan päiviin, joka hallitsi Palestiinaa vielä myöhäiseen 1200 -lukuun asti vaikka Jerusalem menetettiinkin Saladinille kolmannessa ristiretkessä. Jerusalemin kuningaskuntaa seurannut Mamelukien sulttaanikunta löytyy vain näyn ”alaviitteistä”, koska sillä ei ole niin suurta historiallista painoa-arvoa.

Ottomaanien nousuun, Napoleonin sotiin Lähi-Idässä, Egyptin kuvernöörin Muhammed Alin valtaan Egyptissä ja Levantissa sekä Palestiinan brittiläisen mandaattialueen ja sitä seuranneen Israelin valtion syntyyn viitataan jakeissa 5 – 20, kuten artikkeli perustelee tästä eteenpäin. Toinen tärkeä syy siihen miksi näyn Etelän ja Pohjan kuninkaasta tulisi liittyä edellä mainittuihin asioihin on siinä, että jakeiden 5 – 20 tulee jatkaa edeltävien jakeiden profetiaa Kreikan historiasta, joka viittasi keskiajalla kreikkaa puhuvaan Bysantin valtakuntaan. On huomioitava, että vaikka keskiaikainen Kreikka katosi historian lehdiltä turkkilaisten nousun myötä, Ottomaanien valtakunta edusti Bysantin vallan perillistä ja seuraajavaltiota, joka asetti pääkaupunkinsa myös Konstantinopoliin ja hallitsi lähes identtistä maa-aluetta. Ottomaanien sulttaanit pitivätkin itseään Rooman keisarillisen perinnön säilyttäjinä. Jotta näky voisi siis muodostaa yhtenäisen kertomuksen historiasta, sen myöhempien jakeiden tulisi keskittyä jakeiden 2- 4 tapaan Egyptin, Levantin, Vähä-Aasian ja Konstantinopolin alueille. Tuolle alueelle mihin myös apostoli Johannes viittaa näyssään seitsemästä seurakunnasta.

Thrace_and_present-day_state_borderlines
Traakian alue nykyisen Kreikan, Turkin ja Bulgarian alueella oli se mihin Dan. 11:18 viittaa ”rantamaina”. Tällä alueella sijaitsee myös Bysantin/Ottomaanien pääkaupunki Konstantinopoli eli nykyinen Istanbul ja Turkin kansainvälisesti ja historiallisesti merkittävät Bosborinsalmi ja Dardannellit, joiden puolustus oli ratkaisevaa Bysantin ja Ottomaanien sotahistoriassa. Kuvan lähde.

On siis johdonmukaista olettaa, että jakeiden 5 – 20 tulisi keskittyä Bysantin seuraajaksi nousseen Ottomaani imperiumin nousuun ja tuhoon vuosina 1453 – 1923. Näky myös mainitsee ne maantieteelliset alueet johon nämä jakeet keskittyvät. Jakeessa 8 mainitaan Pohjan kuninkan hyökkäys Egyptiin, jakeessa 16 Pohjan kuninkaan asettuminen ”Ihanaan maahan” eli Palestiinaan ja jakeessa 18 Pohjan kuninkaan kääntyminen ”rantamaita vastaan”. Monet raamattukommentaarit kertovat kuinka näyn alkuperäisessä kontekstissa jae 18 viittasi Rooman ja Syyrian väliseen sotaan vuosina 192 – 188 eKr. missä Antiokhos Epifanesin isä Antiokhos III hyökkäsi Vähä-Aasian läntisiin rannikkoalueisiin ja Traakiaan mihin profetia viittaa ”rantamaina”. Näyn tapahtumien keskusnäyttämönä on siis selvästi Bysantin ja Ottomaanien historialliset sydänalueet yhdessä Egyptin ja Palestiinan kanssa.

Ei ole siten järkevää opettaa näyn Etelän ja Pohjan kuninkaasta liittyvän vaikkapa Englannin ja Ranskan välillä käytyyn satavuotiseen sotaan, kun näky itse määrittelee sen tapahtumien koskevan Egyptin, Palestiinan ja Kreikan alueen sotahistoriaa. Edelleen, kun muistamme näyn koskeneen juutalaisten ohella myös Kreikan historiaa (Dan. 10:20, 11:2), niin olisi mielekästä olettaa Kreikan valtion jälleensynnyn vuonna 1830, kun ”Euroopan sairaana miehenä” 1800 -luvulla tunnettu Ottomaanien valtakunta teki hidasta kuolemaa, olevan mainittu myös tässä näyssä. Nämä kaikki tekijät on otettava huomioon ennen kuin lähdemme määrittämään Etelän ja Pohjan kuninkaan kansallista identiteettiä. Jos lähdemme avaamaan tätä näkyä futuristisen profetiantulkinnan näkökulmasta, niin lukijan on kovin vaikea löytää Englantia näyn Pohjan kuninkaan paikalta.

Koska futuristinen profetiantulkinta olettaa näyn koskevan vain vihan aikaa tai vuoden 1948 jälkeistä historiaa, niin myös Etelän ja Pohjan kuningas määritellään siinä nykyisen Israelin alueelta käsin. Tällöin Israelista katsoen äärimmäisenä luoteessa sijaitseva Iso-Britannia ei voisi olla mitenkään näyn Pohjan kuningas. Pohjan kuninkaan tulisi tarkoittaa joko Syyriaa, Turkkia tai Venäjää ja Etelän kuninkaan Egyptiä tai Saudi-Arabiaa. Suosittu futuristinen tulkinta – mitä on kannattanut mm. Hal Lindsey – opettaakin jakeen 40 viittaavan Pohjan kuninkaalla Venäjän hyökkäykseen Israelia vastaan ja liittää sen Hesekielen 38-39 luvun näkyyn Googin ja Maagogin sodasta Israelia vastaan aikojen lopulla. Vaikka uskon jälkimmäisen viittavan Venäjän hyökkäykseen liittolaistensa Iranin ym. kanssa juutalaisvaltiota vastaan, tämän tapahtuman kytkeminen Danielin 11. luvun näkyyn onkin kokonaan toinen asia.

Vaikka molemmista näyistä löytyy tiettyjä rinnakkaisuuksia, jotka näyttäisivät oikeuttavan tällaisen tulkinnan (esim. Etiopian ja Libyan liittolaisuus tämän hyökkääjän kanssa, Hes. 38:5, Dan. 11:43), niin myös eroja löytyy. Esimerkiksi Heskielen mukaan Jumala pysäyttää tämän hyökkääjän sotajoukot Israelin vuorille, kun taas Danielin näyssä Pohjan kuninkaalta ei pelastu kuin Eedom ja Mooab eli nykyinen Jordania. Daniel myös sanoo, että ”sanomat idästä ja pohjoisesta säikähdyttävät häntä”, mikä olisi outo ilmaisu kun mitään Venäjää pohjoisempaa valtakuntaa ei ole. Lopuksi, jakeet 31-36 edellyttää selvästi, että kyseessä on Rooman alueelta nouseva Antikristus (Dan. 7:24, 9:27) eikä Venäjän johtaja. On kuitenkin mahdollista, että Pohjan kuningas jakeessa 40 viittaisi Venäjään, koska siinä kyse on jo vihan ajan tapahtumista jolloin Israelin maa on taas profetioiden keskipisteessä. Jakeen kieliopillinen rakenne ei välttämättä edellytä sitä, että Pohjan kuningas jakeessa 40 olisi sama kuin näyn kelvoton eli Antikristus jakeissa 21 – 45.

Jakeissa 5 – 20 Pohjan kuninkaalla viitataan kuitenkin siihen valtakuntaan mistä myös näyn kelvoton nousee. Näissä jakeissa viitataan myös tämän valtakunnan yksittäisiin hallitsijoihin joita jae 24 kutsuu Antikristuksen ”isiksi ja isiensä isiksi” eli profetia viittaa hänen nousevan perinnöllisestä monarkiasta. Koska jakeissa 16 – 20 Antikristuksen isien sanotaan hallitsevan myös Palestiinaa, Pohjan kuninkaan identiteetille ei jää juuri muuta vaihtoehtoa kuin Iso-Britannia, joka hallitsi Palestiinaa ennen juutalaisvaltion jälleensyntyä. Tarkoitus olisi kuitenkin oikeuttaa tämä johtopäätös paljon tarkemmalla  maailmanhistorian ja Danielin näyn vertailulla. Vaikka esitin yllä jo ajatukseni siitä, että näyn tulisi koskea Pyhän maan historiallisia vaiheita juutalaisten diasporan ajalla, niin tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, että Israelin maan tulisi olla kompassin keskipiste mistä näky määrittelee etelän ja pohjoisen sijainnin. Syy tähän on hyvin yksinkertainen.

Jos näyn aikamatkaa historian eri aikakausista tulee seurata juutalaisen kansan perspektiivistä (Dan. 10:14), niin tällöin Eretz Yisrael ei voi olla näyn kompassi enää juutalaisten diasporan ajalla, kun heidät oli hajotettu ympäri pakanakansoja ja kaikki pakanakansat ilkkuivat ”tytär Jerusalemille: ’Tämäkö on kaupunki, jota sanottiin kauneuden täydellisyydeksi, kaiken maan ihastukseksi?'” (Val. 2:15) Näkyä tulee siis seurata enemminkin hajaannuksessa olevan juutalaisen kansan perspektiivistä kuin Jerusalemin alueelta. Tällöin näyn kompassiksi on kuitenkin vaikea antaa mitään kiinteää ja muuttumatonta sijaintia, koska juutalaiset oli hajotettu ympäri maailmaa ja diasporan aikaisen juutalaisuuden keskusalueet vaihtelivat eri aikakaudesta toiseen. Kerroin jo aiemmin kuinka Puola-Liettuan kuningaskunnassa (1569–1795) asui aikansa suurin diasporassa elänyt juutalaisyhteisö. Tästä syystä tämän valtakunnan 1700 -luvun lopulla jakaneet Venäjä ja Preussi (nykyisen Saksan edeltäjä) saa Danielin näyissä keskeisen roolin. Vielä kohtalokkaammaksi Venäjä ja Saksa tuli Itä-Euroopan juutalaisille tietenkin holokaustin aikana. Englannin leijona ja USA:n kotka taas mainitaan ei vain niiden koko maailmanhistoriaa koskettavan tähdellisyyden vuoksi, vaan koska Englanti laski myös perustan juutalaisvaltion synnylle ja USA:sta tuli sen tärkein tukija.

Mutta jos Danielin 11. luvun Pohjan kuningas määritellään Puola-Liettuasta käsin, niin tällöin se olisi Suomi tai Ruotsi. Suomen historia on minulta hieman hukassa, mutta ellen pahoin erehdy niin tietääkseni Suomi ei ole hyökännyt koskaan Egyptiin tai Palestiinaan, kuten jakeet 8 ja 16 ennustaa (Harmi, ettei Suomen presidenttiehdokkaista yksikään ole ilmaissut tukeaan Suomen siirtomaavallan perustamiseen. Voisihan sellainen nostaa hieman suomalaisten heikkoa itsetuntoa. Taidankin pyrkiä ehdokkaaksi seuraavissa presidentinvaaleissa mikäli ajatukseni saa suurempaa kannatusta). On paljon yksinkertaisempaa jos määrittelemme pohjoisen ja etelän valtakunnan näyn antamien historiallisten vihjeiden ja suuntamerkkien perusteella. Esimerkiksi jakeen 8 mukaan Etelän kuninkaan tulisi olla joko Egypti tai hallita Egyptiä. Samoin jakeen 16 mukaan Etelän kuninkaan tulee hallita Palestiinaa ennen Pohjan kuninkaan miehitystä. Näin ollen Etelän kuninkaan tulisi viitata Ottomaaneihin, joiden Egyptin ja Palestiinan valloitus vuonna 1517 oli seuraava merkittävä tapahtuma Lähi-Idässä, joka seurasi jakeissa 2-5 ennustettua Bysantti-Sassanidi sotaa, arabivallan nousua ja roomalaiskatolisen Euroopan ristiretkiä. Se oli myös seuraava merkittävä tapahtuma Kreikan historian kannalta, koska neljännen ristiretken jälkeen Ottomaanit antoivat lopullisen kuoliniskun Bysantin valtakunnalle.

Vaikka Ottomaanien valtakunta sijaitsi Puola-Liettuasta katsoen suoraan etelässä, en usko että tämä olisi oikea tapa ymmärtää Danielin viittausta etelän valtakuntaan, koska tällöin Pohjan kuninkaan tulisi tarkoittaa myös skandinaavisia maita. Ennen kuin juutalaisuuden keskus siirtyi roomalaiskatolisen Länsi-Euroopan juutalaisvainojen myötä Puolaan, diasporassa eläneen juutalaisuuden keskus oli ollut vuosisatoja Mesopotamiassa nykyisen Irakin alueella. Esimerkiksi Talmud, juutalaisuuden tärkein teos Tanakin ohella, koottiin Babyloniassa 200 – 500 -luvuilla jKr. Wikipedian mukaan: ”Talmudilaiset akatemiat Bayloniassa, tunnettu myös Geonilaisina tiedekuntina, olivat juutalaisen oppineisuuden ja Halakhan kehittymisen keskus suurinpiirtein vuodesta 589 vuoteen 1038 jKr. (heprealaiset vuodet: 4349 AM ja 4798 AM)”. Tämä ajanjakso jolloin juutalaisuus kukoisti nykyisen Irakin alueella sijoittuu siis samaan aikaväliin kuin jakeiden 2 – 4 ennustus Bysantti-Sassanidi sodasta ja arabivallan noususta. 1100 – 1200 -lukujen ristiretkien aikaan, mihin jakeen 4 loppu viittaa, juutalaisuuden akateemisen ja kulttuurisen elämän keskus Babyloniassa alkoi jo hävitä ja kuihtui lopullisesti mongoolivaltakunnan nousun myötä 1200 -luvulla.

Tällä alueella sijaitsi myös Seleukidien, Parthian ja Sassanidien valtakunnan keskus. Parthian ja Sassanidien valtakunta oli persialainen valtakunta, mutta niiden pääkaupunki Ktesifon sijaitsi lähellä muinaista Babylonia. Sen rauniot sijaitsevat Irakissa noin 35 kilometriä Bagdadista etelään. Daniel sanoo olleensa näyn saadessaan ”suuren virran, Hiddekelin, rannalla” (Dan. 10:4). Syyrialainen teksti kääntää sen Eufratiksi, Vulgate Tigritiksi ja kreikkalais-arabialainen käännös Tigris-eddekeliksi. Bensonin raamattukommentaari sanoo: ”Se oli luultavasti lähellä kahden virran liittymää eli jossain päin Seleukiaa, Ktesifonia ja Susania missä profeetta oleskeli”. Se on siis tämä sama alue missä Daniel oli näyn saadessaan, josta nousi myös jakeessa 2 ennustetut kolme Persian valtakuntaa ja mikä oli juutalaisten älyllisen elämän keskus 500 -luvulta 1000 -luvulle. Tästä syystä järkeilin jo kirjassani miksi jakeessa 5 mainittu Etelän kuningas tulisi paikantaa juuri tältä alueeelta käsin. Tältä alueelta katsoen ensimmäinen ja ainoa maa etelässä olisi Arabian niemimaa. Jakeiden 2 – 4 oikeassa kontekstissa profetia antaa siis ymmärtää, että Bysantti-Sassanidi sotaa seuraava historian tapahtuma olisi arabivallan nousu. Jae 5 sanoo: ”Ja Etelän kuningas on voimistuva sekä yksi hänen ruhtinaistaan; tämä on voimistuva vielä enemmän kuin hän, ja hänen valtansa on oleva suuri valta.”


1bd6a36de505e8dff26461878501270b
Arabivallan nousu 630 -luvulta 750 -luvulle Muhammadin kuolemaa seuranneen kahden ensimmäisen kalifaatin Rashidunin ja Umaijadien alla. Etelän kuninkaan nousu seurasi Bysantti-Sassanidi sotaa, kuten Danielin näky oikein ennusti.

Tässä kohtaa moni ehkä kysyy, että eikö arabivallan nousuun viitattu jo edeltävässä jakeessa, kun näky mainitsi Herakleioksen Bysantin jakaantumisen ”neljään taivaan tuuleen” 630 -luvun arabivalloitusten jälkeen? Eikö tuossa jakeessa siirrytty myös 600 vuotta myöhempään aikaan, kun se mainitsi Bysantin valtakunnan ”kukistumisen ja joutumisen muille” neljännessä ristiretkessä vuonna 1204? Eikö jakeen 5 tulisi siis viitata ristiretkiä seuraavaan historiaan eikä 600-luvun arabivallan nousuun? Kyse ei ole kuitenkaan siitä, että näky siirtyisi jakeessa 4 600 -luvulta 1200 -luvulle ja palaisia jakeessa 5 taas uudestaan 600 -luvulle. Etelän kuninkaan nousu nimittäin viittaa sekä 600 -luvun arabivaltaan että 1500 -luvun turkkilaisvaltaan. Profetia sitoo nämä yhteen, koska Ottomaani kalifaatti muodosti historiallisen jatkumon sitä edeltäneille Rashidunin, Umaijadien ja Abbasidien kalifaatille, jotka jatkoivat Muhammadin Arabian niemimaalla aloittamia valloituksia.

Muhammad antoi Koraanissa selvän määräyksen näihin valloitussotiin. Suura 9:29 sanoo: ”Taistelkaa niitä vastaan, jotka, vaikka ovat saaneet Kirjoituksen, eivät usko Jumalaan eivätkä viimeiseen päivään, eivät pyhitä sitä, minkä Jumala ja Hänen lähettiläänsä ovat selittäneet pyhäksi, eivätkä tunnusta totista uskontoa, taistelkaa, kunnes he auliisti maksavat veronsa ja tunnustavat alistuvansa.” Suura 9:5 on jopa vielä selväsanaisempi: ”Mutta kun pyhät kuukaudet ovat kuluneet, niin vuodattakaa pakanain verta missä tahansa heitä tapaattekin. Ahdistakaa ja piirittäkää heitä ja väijykää heitä kaikkialla, mutta jos he kääntyvät (oikeaan Jumalan uskoon), rukoilevat ja antavat almut, niin päästäkää heidät menemään. Jumala on totisesti anteeksiantava ja armollinen.” Vertaa tätä Jeesuksen käskyyn olla tarttumatta miekkaan (Matt. 26:52) ja Paavalin teksteihin, joiden mukaan ”meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan” (Ef. 6:12). Profetia Etelän kuninkaan noususta viittaa siis samaan aikaan niihin tapahtumiin, jotka seurasi välittömästi 600 -luvun Bysantti Sassanidi sotaa ja niihin tapahtumiin, jotka seurasi vasta sydänkeskiajalle sijoittuneita ristiretkiä.

Tässä suhteessa profetia Etelän kuninkaan voimistumisesta kattaa hyvin pitkän historiallisen ajanjakson, joka alkoi 600 -luvulla ja päättyi 1600 -luvulle, kun islamin valta saavutti sen kliimaksin vuonna 1683, kun turkkilaisvallan sotajoukot olivat jo Wienin porteilla Euroopan sydämessä. Vuodesta 1683 alkaa myös Ottomaanien vallan asteittainen heikkeneminen. Seuraavan vuosisadan loppuun mennessä Euroopan suurvallat alkoivat jo keskustella Ottomaanivallan rappeutumisen seurauksista ”vallan tasapainoon” ja 1800 -luvulla sitä luonnehdittiin laajasti ”Euroopan sairaaksi mieheksi”. Niin sanottu Itämainen kysymys nousi, kun voimistuva Venäjän tsaarivalta voitti vuosien 1768 – 74 venäläis-turkkilaisen sodan. Venäjä tavoitteli Konstantinopolin uudelleenvaltausta kreikkalaisortodokseille samalla kun Iso-Britannian oli huolissaan Venäjän vaikutusvallan kasvusta ja kehityksestä missä koko Lähi-Itä olisi päätynyt Pietarin valtapiiriin. Britit pyrki suojelemaan etenkin sen tärkeimpänä siirtomaana pidetyn Intian koskemattomuutta. Kehitys missä Venäjä olisi hallinnut koko Lähi-Itää ei näyttänyt siten suotavalta Britannian valtaapitävän eliitin keskuudessa.

Napoleon_stellt_den_israelitischen_Kult_wieder_her,_30._Mai_1806
Napoleon Bonaparte käynnisti Euroopan sorretun juutalaisväestön emansipaation eli tasavertaistamisen lain edessä. Tässä ranskalaisessa piirroksessa vuodelta 1806 hänet kuvataan juutalaisten Messiaan kaltaisena vapauttajana.

Ensimmäinen merkki siitä, että Ottomaanien valta oli oli ”vaa’alla punnittu ja köykäiseksi havaittu” oli Ranskan vallankumouksen jälkeen tapahtunut Napoleonin sotareissu Lähi-Itään missä hän valloitti suhteellisen helposti Egyptin ja Palestiinan vuosina 1798 – 99. Ottomaani sulttaani Selim III joutui turvautumaan ulkovaltojen sotilaalliseen apuun voidakseen häätää Napoleonin Lähi-Idästä. Vaikka Yrjö III:n Iso-Britannia pelkäsi Turkin valtakunnan romahtamista ja avusti Ottomaaneja Napoleonia vastaan, Euroopan juutalaisten keskuudessa uutiset Napoleonin Palestiinan valloituksesta otettiin riemulla vastaan. Napoleonilla oli nimittäin juutalaisten keskuudessa lähes messiaaninen asema ja hän antoikin julistuksen missä Euroopan juutalaisia rohkaistiin palaamaan isiensä maahan kolmannen temppelin perustamiseksi. Nämä Napoleonin aikaiset tapahtumat ennustettiin Danielin näyn jakeissa 6 – 8, kuten kohta näemme.

Onko näyn Pohjan kuningas sitten jokin Mesopotamian pohjoispuolella sijaitseva kansa, kun Etelän kuningas viittasi Arabiasta nousseeseen islamilaiseen maailmanvaltaan? Näin ei voi olla koska Mesopotamia menetti sen asemansa juutalaisuuden keskuksensa 1200 -luvulle mennessä ja Pohjan kuninkaan valtaannousun tulee seurata vasta islamin vallan huipentumaa 1600 -luvulla. Huomaa, että jakeessa 5 tätä valtakuntaa ei määritellä vielä Pohjan kuninkaaksi vaan ”yhdeksi hänen ruhtinaikseen”. Pohjan kuninkaaksi tätä aletaan kutsua vasta jakeesta 6 eteenpäin. Tässä mielessä on mahdollista, että jakeessa 5 Etelän kuningas tulee määrittää Mesopotamista käsin, mutta jakeeseen 6 siirryttäessä näyn kompassi onkin jo siirtynyt kokonaan toisaalle. Näyn alkuperäisessä merkityksessä ”yksi hänen ruhtinaistaan” ei viitannut Etelän kuninkaan ruhtinaisiin vaan edeltävän jakeen Kreikan kuninkaan eli Aleksanteri Suuren ruhtinaisiin. Ptolemaios I Soter (Etelän kuningas) ja Seleukos I Nikator (Pohjan kuningas) olivat molemmat Aleksanteri Suuren sotapäälliköitä, jotka perivät Aleksanterin kuoleman jälkeen hänen valtakuntansa. Heihin näky viittaa Kreikan kuninkaan ruhtinaina jakeessa 5.

Näyn lopun aikoja (seurakunna aikaa) koskevassa merkityksessä Kreikan kuninkaan ruhtinaiden tulee tarkoittaa Kreikan valtakunnan eli Bysantin imperiumin ruhtinaita. Koska Persian kuninkaat jakeessa 2 viittasi yksittäisten hallitsijoiden sijasta Persian valtakuntiin, niin samoin ruhtinaiden tulee tarkoittaa valtakuntia hallitsijoiden sijasta. Itseasiassa näyn omien kriteerien mukaisesti voisimme soveltaa niitä taivaallisiin enkeliruhtinaisiin, jotka hallitsevat maallisia valtakuntia. Näyn johdantohan sanoo luvussa 10: ”Ja hän sanoi: ’Tiedätkö, mitä varten minä olen tullut sinun tykösi? Nyt minä käyn jälleen sotimaan Persian enkeliruhtinasta vastaan, ja kun minä olen päässyt hänestä, niin katso: tulee Jaavanin enkeliruhtinas. Mutta minä ilmoitan sinulle, mitä on kirjoitettuna totuuden kirjassa. Eikä ole ketään muuta vahvistamassa minua heitä vastaan paitsi teidän enkeliruhtinaanne Miikael.'” Eli tämän mukaan Kreikan valtakunnalla olisi useita eri enkeliruhtinaita joiden valtakunnista yksi nousee Etelän kuningaskin voimakkaammaksi. Nämä Kreikan toiset enkeliruhtinaat ja heidän valtakuntansa voisi viitata niihin läntisen kristikunnan kansoihin, jotka polveutuivat antiikin Kreikasta ja sotivat alkuunsa Bysantin valtakunnan rinnalla islamilaista maailmaa vastaan.

Eli kyseessä olisivat 1100 – 1200 -lukujen ristiretkivaltiot, kuten Ranska, Saksa ja Englanti. Näihin kansoihin näky viittaa myös jakeessa 4, kun se mainitsee Bysantin vallan joutumisen neljännessä ristiretkessä ”muille (latinalaisille), ei heille (kreikkalaisille)”. Se kansa, joka nousi islamilaista maailmanvaltaakin suuremmaksi oli Englanti. Tämän jakeen englantilainen käännös englantia puhuvan maailman tarkimpana pidetyssä New American Standard Bible (NASB) käännöksessä on hyvin paljastava: ”Then the king of the South will grow strong, along with one of his princes who will gain ascendancy over him and obtain dominion; his domain will be a great dominion indeed.” Eli Pohjan kuningas saisi valta-aseman ja herruuden Etelän kuninkaasta ja hänen ”valtapiirinsä olisi suuri herruus todellakin”. Brittiläinen siirtomaavalta ei vain saanut herruutta islamilaisen maailmavallan ylitse miehittäessään ensimmäisen maailmansodan lopussa Konstantinopolin ja lakkauttaessa Muhammadin päivistä jatkuneen kalifaattikunnan, mutta lisäksi se saavutti globaalin valtapiirin, jonka kaltaista ei oltu nähty vielä koskaan aikaisemmin tai sen jälkeen. Lisäksi Pohjan kuninkaan valtapiiristä käytetään tässä sanaa dominion, joka oli virallinen termi Englannin merentakaisille siirtomaille. 

Jakeessa 6 näyn kompassi siirtyy Mesopotamiasta Ranskaan jolloin Englantia aletaan kutsua luonnollisesti Pohjan kuninkaaksi. Syy ja oikeutus tähän siirtymään on siinä, että seuraava koko maailmanhistoriaa, juutalaisia kuin Lähi-Itääkin koskettanut mullistus – joka seurasi jakeessa 5 ennustettua islamilaisen maailmanvallan nousua vuosina 632 – 1683 – oli Ranskan vallankumous ja sitä seuranneet Napoleonin sodat. Toinen syy tähän on se, että Ranskan nousuun historiallisen kerronnan keskipisteeksi viitataan jo jakeessa 4, mikä ennusti lännen ristiretket Palestiinassa ja Kreikassa. Ristiretket olivat pääosin roomalaiskatolisen Ranskan johtamia sotaoperaatioita. Esimerkiksi Jerusalemin kuningaskunnassa ja Bysantin korvanneessa Latinalaisessa keisarikunnassa puhuttiin vanhaa ranskaa ja sen uudisasukkaat tulivat Ranskasta. Kun Napoleon miehitti Egyptin ja Palestiinan vuosina 1798-99, hän vain jatkoi Ranskan keskiaikaisia valloitussotia Lähi-Idässä. Samoin kuin Englanti miehitti Palestiinan vuonna 1917, tuon ajan sanomalehdet vertasivat sitä Englannin keskiaikaisen kuninkaan Rikhard Leijonanmielen sotaan Pyhässä maassa Jerusalemin vapauttamiseksi muslimeilta.

Yhä tänäänkin islamistit käyttävät tätä analogiaa keskiaikaisiin ristiretkiin, kun he viittaavat lännen nykyisiin sotiin islamilaisessa maailmassa. Kun näky siis mainitsee Kreikan valloittavat ristiretkivaltiot ensin jakeessa 4 (Sillä hänen valtakuntansa kukistuu ja joutuu muille, ei heille) ja sitten uudestaan jakeessa 5 (Etelän kunings on voimistuva sekä yksi hänen ruhtinaistaan), se siirtää profetian historiallisen kohdistimen siihen kansaan mistä ristiretket saivat alkunsa eli Ranskaan. Näin ollen Ranskan vallankumouksen päiviin mennessä näyn keskipisteenä tulee olla Ranska eikä Mesopotamia, kuten jakeissa 2 – 5. Jos tämä tulkinta on oikea, pitäisi jakeiden 6 – 20 sopia Ranskan vallankumousta seuraavaan historiaan. Jakeet 6 – 8 ennustaa:

Ja vuosien kuluttua he tekevät keskenään liiton, ja Etelän kuninkaan tytär menee Pohjan kuninkaan tykö saadakseen aikaan sopimuksen. Mutta häneltä menee hänen käsivartensa voima; eikä pysy Pohjan kuningas, ei hänen käsivartensa. Ja tytär itse annetaan alttiiksi ja ne, jotka olivat hänet tuoneet, ja hänen isänsä ja se, joka häntä aikoinaan auttoi. Sitten hänen juurtensa vesoista nousee eräs hänen sijaansa ja tulee sotajoukkoa vastaan, tulee Pohjan kuninkaan linnoitukseen ja tekee heille mielensä mukaan ja on väkevä. Myöskin heidän jumalansa ja valetut kuvansa ja kallisarvoiset astiansa, hopeat ja kullat hän vie saaliinansa Egyptiin; sitten hän muutamia vuosia pysyy Pohjan kuninkaasta erillään.

Napoleonin sodat Danielin näyssä

Edellä olemme perustelleet miksi näky Etelän ja Pohjan kuninkaasta tulisi koskea sen lopun aikoihin sijoittuvassa täyttymyksessään islamilaisen maailmanvallan nousua 600 -luvulta 1600 -luvulle (sisältäen myös arabivaltaa seuranneen turkkilaisvallan) ja tätä seurannutta Brittiläisen imperiumin nousua maailman johtavaksi siirtomaavallaksi. Näky Etelän kuninkaan noususta on myös rinnakkainen Danielin 8. luvun toiseen täyttymykseen missä Ottomaanien nousua kuvattiin kauriin pienen sarven puhkeamisena yhdestä sen neljästä aikaisemmasta (turkkilaisvallan nousu yhdestä Bysantin neljästä teemasta). Näky Pohjan kuninkaasta on taas rinnakkainen 7. luvun kolmanteen täyttymykseen missä Englannin siirtomavaltaa kuvattiin kotkansiipisen leijonan muodossa. Englanin siirtomaavalta käynnistyi jo 1580 -luvulla, mutta se nousi globaaliin merkittävyyteen vasta 1760 -luvulla. Danielin näky luvussa 7 viittaa juuri tähän seitsenvuotista sotaa seuranneeseen brittiläisvallan hegemoniaan Pohjois-Amerikassa ja sitä seuranneeseen Amerikan Yhdysvaltojen syntyyn vuonna 1776, kun sen 13 siirtokuntaa irtaantuivat äitimaastaan.

13 vuotta myöhemmin seurasi Ranskan vallankumous ja Napoleon I:n nousu. Tämän tapahtuman merkittävyyttä kuvastaa se, että historioitsijat katsovat sen päättäneen varhaisen uuden ajan historian ja merkinneen nykyisen aikakauden alkua. Tätä kirjoittaessani päässäni alkaa soida Beethovenin viides sinfonia, koska Beethoven eli juuri Napoleonin aikaan ja omisti sävellyksensä alkujaan Valistuksen ajan anti-monarkistisia ihanteita edustaneen Napoleonin nousulle (Napoleonille omistettu sävellys oli tosin vähemmän tunnettu 3. sinfonia). Danielin näkyjen tutkiminen on kuin seuraisi jotain Steven Spielbergin historiallista suurelokuvaa eikä mikään elokuva toimi ilman kunnon taustamusiikkia. Jakeessa 10 näky siirtyy kuvaamaan ensimmäistä maailmansotaa, joten myös taustamusiikkia muuttuu yhä masentavampaan Toisen Wienin koulukunnan atonaaliseen tyylisuuntaan, mutta tässä kohtaa ollaan vielä 1800 -luvun wieniläisklassismin ja romantiikan ajassa.

1800 -luvulla Napoleonin kaltaiset Euroopan valloittajat nähtiin vielä hyvin romanttisessa valossa, joiden valta innoitti suuria länsimaisia säveltäjiä, mutta 1900 -luvulle tultaessa kaikki romantiikka oli jo kadonnut Euroopan valloittajien ympäriltä. Mutta toisin kuin Hitler, joka pani miljoonat juutalaiset kaasukammioihin, Napoleon vapautti Euroopan juutalaiset vuosisatoja kestäneeltä Rooman kirkon syrjinnältä ja toi Ranskan vallankumouksen ”vapauden, veljeyden ja tasa-arvon” ihanteet koko historian mullistaneeksi ideologiaksi. Yhä tänäänkin se jakaa poliittista vasemmistoa ja oikeistoa sillä vasemmiston alkuperä palaa Ranskan vallankumouksen kumoukselliseen aatteisiin, mitkä innoitti myöhemmin myös marxilaisia vallankumouksia. Olisi kuitenkin virheellistä olettaa, että oikeiston alkuperä palaa Ranskan vallankumouksen vastustajien taantumuksellisiin ideoihin.

Monet oikeistopoliitikot puolustavat tänään klassisen liberalismin arvoja, joiden alkuperä palaa 1600 -luvun Englantiin ja John Locken kirjoituksiin (kuten selvitin jo artikkelin alussa). Klassinen liberalismi toimi pohjana koko 1700 -luvun Valistuksen ajan ihanteille ja niistä kummunneille Amerikan ja Ranskan vallankumouksille. Kristittyjen tulee puolustaa lännen juutalaiskristillistä perintöä vasemmiston antikristillisiä ideoita vastaan, mutta tiedostaa samalla läntisen sivilisaation antikristillinen alkuperä paaviuden ja monarkian kaksoispahassa. Protestanttien ei tule unohtaa niitä miljoonia Kristuksen seuraajia, jotka tapettiin keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla Euroopan monarkistisen ja kirkollisen järjestelmän alla ennen liberaalien demokratioiden  nousua. Tässä mielessä Napoleon Bonparten nousu merkitsi vapautusta monille Euroopan sorretuille ihmisryhmille juutalaisista kristittyihin. Ei ole sattumaa, että myös orjuuden lakkauttaminen osuu tähän Ranskan vallankumousta seuranneeseen 1800 -luvun historiaan. Vaikka Ranskan vallankumouksen aatteet edistivät pääosin antikirkollista uskonnon vastaisuutta, Napoleon itse sanoi kuolinvuoteellaan:

Kuka on Jeesus Kristus? Minäpä kerron. Aleksanteri, Caesar, Kaarle Suuri ja minä olemme perustaneet suuria valtakuntia. Mutta meidän valtakuntamme perustettiin voimalla. Jeesus yksin perusti Hänen rakkauden valtakuntansa ja tähän päivään saakka miljoonat voisivat kuolla Hänen vuokseen. Minä luulen ymmärtäväni jotakin ihmisen luonteesta, ja kerron sinulle että kaikki nämä miehet olivat ihmisiä ja minä olen ihminen. Jeesus Kristus oli enemmän kuin ihminen. Olen innoittanut väkijoukkoja niin innostuneella antaumuksella, että he kuolisivat minun vuokseni. Mutta tehdäkseni tämän se oli välttämätöntä, että minun tuli olla näkyvästi läsnä, ulkonäköni, sanojeni ja ääneni sähköisellä vaikutuksella. Kuka välittää minusta nyt, kun olen poistunut elämän aktiivisista kulisseista ja ihmisten läsnäolosta?

Kuka kuolisi nyt minun vuokseni? Kristus yksin kahdeksantoista vuosisadan kuilun jälkeen saa kysyntää, mitä kenenkään toisen olisi vaikea saavuttaa. Hän pyytää enemmän mitä isä voisi vaatia lapseltaan, morsian aviomieheltään, tai mies veljeltään. Hän pyytää ihmisen sydäntä. Hän tulee saamaan sen kokonaan itselleen. Hän vaatii sitä ehdoitta ja heti Hänen vaatimukseensa on myönnytty. Ihmeellistä! Ajan ja avaruuden uhmassa, ihmisen sielu sen kaikkine voiminensa ja kykyinensa tulee kaapatuksi Kristuksen valtakuntaan. Tämä ilmiö on selittämätöntä; se on täysin ihmisen luomisvoimien mahdollisuuksien ulottumattomissa. Aika, suuri tuhoaja, on voimaton sammuttamaan tätä pyhää liekkiä. Tämä on se, mikä vakuuttaa minua kaikkein eniten. Tämä on se mikä todistaa minulle melko vakuuttavasti, että Jeesus Kristus on Jumala.

Napoleone Re d Italia4
Jopa ateistiksi usein mielletty Napoleon I uskoi Jeesuksen Kristuksen olleen lihaksi tullut Jumalan Poika.

Jakeiden 6 – 19 punaisena lankana on se, että siinä kuvataan islamilaisen maailmanvallan eli Ottomaanin imperiumin tuhoon johtaneita viimeisiä päiviä. Tämän Ottomaanin rappeutumisen aikakausi alkaa historioitsijoiden mukaan vuodesta 1789 jolloin Ranskan vallankumous puhkesi Euroopassa ja Selim III nousi sulttaanikunnan johtoon. Seuraavana vuosisatana useat kreikkalaisortodoksiset kansakunnat itsenäistyivät Balkanilla, mikä loi perustan 1900 -luvun alun Balkanin kriisille, joka johti ensimmäiseen mailmansotaan. Ensimmäisenä näistä kansoista itsenäistyi Kreikka, joka on merkittävä tapahtuma myös Danielin näyn kannalta, kun jakeet 2 – 4 keskittyivät Kreikan keskiaikaiseen historiaan kreikkalaisortodoksisessa Bysantin valtakunnassa. Kreikka itsenäistyi samaan aikaan, kun juutalaisvaltion jälleenperustamista kannattanut kristillinen sionismi syntyi Euroopassa. Tämän prosessin aloitti itseasiassa Napoleonin sodat Ottomaani imperiumin alueella. Napoleonin hyökkäys Egyptiin ja Palestiinaan vuosina 1798-99 asetti perustan Euroopan imperialististen valtojen yhä kasvaneeseen  läsnäoloon Turkin vallan alueilla Lähi-Idässä.

Iso-Britannia miehitti siltä Egyptin vuonna 1882 ja tuohon aikaan keskusteltiin jo vakavissaan näkymistä missä myös Pyhä maa päätyisi jonkin eurooppalaisen suurvallan käsiin ja Ottomaanien valtakunta romahtaisi kokonaisuudessaan. Suuren osan 1800 -lukua Iso-Britannian politiikkaan kuului paremminkin Ottomaanien kuolemaa tehneen vallan pitäminen ”hengityslaitteissa”, koska Britanniassa pelättiin niitä seurauksia missä Konstantinopoli olisi päätynyt keisarillisen Venäjän valtaan, joka pyrki kasvattamaan  vaikutusvaltaansa kreikkalaisortodoksien historiallisella maaperällä mihin sisältyi  Ottomaanien koko valtapiiri Balkanilta Egyptiin. Ellei Britannia olisi valloittanut Egyptiä vuonna 1882 ja eikä Bolševikit olisi tuhonneet tsaaristista Venäjää vuonna 1917, Konstantinopoli ja sen myötä koko Lähi-Itä olisi ajautunut ennen pitkää Venäjän eikä Länsi-Euroopan haltuun. Britannian valta Intiassa oli päällimmäinen syy siihen miksi britit olivat niin kiinnostuneita Lähi-Idän hallinnasta.

Morris Jastrow kirjoitti tuohon aikaan: ”Englannissa tunnettiin, kuten Napoleonin on sanottu huomioineen, että Antwerp oli suuren mannervallan käsissä Englannin rannikkoa vastaan suunnattu pistooli, kun taas Bagdad ja Persian niemimaa Saksan (tai minkä tahansa voimakkaan vallan) käsissä on Intiaa vastaan suunnattu 42-senttimetrinen ase.” Britanniassa siis ajateltiin, että heidän tulisi saada Lähi-Itä haltuunsa Brittiläisen Intian kauppareittien turvaamiseksi ennen kuin tuo alue päätyisi Englannin vihollisten kuten Venäjän, Saksan tai Ranskan haltuun. Juuri idänkaupan ylläpitäminen keskiaikaisen idän silkkitien romahtamisen jälkeen oli syynä myös siihen miksi Länsi-Euroopan imperialismi sai ensikädessä alkunsa. Alkuunsa lännen imperialismi keskittyi lähinnä Amerikoiden luonnonvarojen ryöstelyyn, mutta seitsenvuotinen sota ja USA:n synty vuonna 1776 merkitsi historiallista käännekohtaa missä Euroopan imperialistiset vallat menettivät kiinnostuksensa Amerikoita kohtaan ja siirtyivät kolonisoimaan Afrikkaa ja Lähi-Itää. Afrikan kolonisaatio käynnistyi vuodesta 1882 jolloin Britannia miehitti Egyptin.

Britannia yritti Egyptin miehitystä ensimmäisen kerran jo Napoleonin sotien aikaan vuonna 1807, mutta Ottomaanien Egyptin kuvernööri Muhammad Ali päihitti brittikenraali Alexander Mackenzie Fraserin sotaponnistelut. Tämä sota oli osa brittien laajempaa strategiaa haastaa kolmannen liittokunnan sodan aikainen Napoleonin Ranskan ja Selim III:n Turkin sotaliittouma. Napoleonin sodissa liittosuhteet sotivien maiden välillä vaihtuivat hyvin nopeasti, sillä vuosisadan vaihteessa Selim III oli muodostanut sotaliittouman Britannian kanssa yrityksessä karkottaa Napoleonin sotajoukot Egyptistä ja Palestiinasta. Napoleonin sotaretki Lähi-Idässä ajoittui toisen liittokunnan sodan (1798 – 1802) päiviin. Wikipedia kertoo syyn siihen miksi Napoleon piti Egyptin valtausta niin tärkeänä sotastrategiana:

Bonaparte piti Egyptin haltuunottoa kaikkein tärkeimpänä askeleena massiivisten ekonomisten hyötyjen neutralisoimisessa, joita Britannia sai kaupastaan Intian kanssa tuodakseen Britannian rauhanehtoihin: elokuussa 1797 hän kirjoitti ”Aika ei ole kaukana siitä, että yrityksessä tuhota Englanti, meidän tulee ottaa Egypti.” Egyptin valtaus antaisi ranskalaisille itäisen Välimeren ja Punaisenmeren hallinnan, pakottaen Britannian ja Intian välisiin lähetyksiin vakavia viivytyksiä ja tukkien yli £2.7 miljoonan arvoisen kaupan (vastaten vuonna 2018 £260,000,000) Britannian taloudelle.

Tämän asian valossa voimme käsittää myös sen miksi Britannia yritti saada Egyptin valtaansa vuonna 1807, kun Selim III oli tehnyt liiton entisen vihollisensa kanssa. Tämän valossa käsitämme myös miksi Britannia miehitti Egyptin vuonna 1882 ja Palestiinan 1917. Britanniaa ei vetänyt Palestiinaan mikään häikäilemätön juutalaisten salaliitto muslimeita vastaan, vaan brittien taloudellisten intressien turvaaminen Brittiläisen Intian kanssa. Samasta syystä Britannia kävi 1800 -luvulla myös Suurta peliä tsaaristisen Venäjän kanssa Afganistanin ja Persian hallinnasta (huomioi aikaisempi kuva Englannin leijonasta ja Venäjän karhusta istumassa Persian kissan päällä). Monet 20. ja 21 vuosisadan suurvaltojen väliset geopoliittiset tapahtumat tulevat myös paljon ymmärrettävämmäksi, kun katsomme niitä tämän 1800 -luvun Suuren pelin historiallisessa kontekstissa. Esimerkiksi Neuvostoliiton hyökkäys Afganistaniin vuonna 1979 ja Syyskuun 11. terrori-iskuja seurannut länsiliittouman nykyinen konflikti Afganistanissa on nähty monien taholta vain historiallisena jatkumona tähän toista vuosisataa käynnissä olleeseen imperialistiseen kilpailuun idän ja lännen välillä. Samoin Israel-Palestiina konflikti on Britannian imperialistisen historian perintöä.

Tämän historian vaiheen ymmärtäminen on tärkeää juuri siitä syystä, että se loi perustan nykyisen Lähi-Idän konflikteihin, jotka ovat Raamatun lopun aikoja koskevien profetioiden keskipisteessä. Suurin osa Vanhan Testamentin lopun ajan profetioista koskee sitä aikaa, joka seuraa Israelin valtion jälleenperustamista vuonna 1948. Tästä syystä et löydä Raamatusta moniakaan profetioita vaikkapa Napoleonin sodista. Mutta Napoleonin sodat laski perustan sille miksi kristityt ja juutalaiset alkoivat kiinnostua jälleen Lähi-Idästä ja uskoa Raamatun profetioiden kirjaimelliseen toteutumiseen. Ei ole siis totta, etteikö näillä tapahtumilla olisi ollut mitään merkitystä juutalaisten historian perspektiivistä mistä tätä näkyä seurataan. Napoleon ei vain käynnistänyt Euroopan diasporassa eläneen juutalaisväestön empansipaatiota, mutta tämän lisäksi hän antoi julistuksen missä juutalaisia kehotettiin palaamaan isiensä maahan Israelin valtion uudelleenperustamiseksi. Napoleonin miehittässä Akkon, Ranskan johtava sanomalehti Le Moniteur Universel julkaisi 22. toukokuuta 1799 seuraavan ilmoituksen:

Buonaparte a fait publier une proclamation, dans laquelle il invite les juifs de l’Asie et de l’Afrique à venir se ranger sous ses drapeaux, pour rétablir l’ancienne Jérusalem; il en a déjà armé un grand nombre, et leurs bataillons menacent Alep.

Käännös:

Bonaparte on julkaissut ilmoituksen missä hän kutsuu kaikkia Aasian ja Afrikan juutalaisia kokoontumaan lippunsa alle muinaisen Jerusalemin jälleenperustamiseksi. Hän on antanut jo aseita suurille määrille ja heidän pataljoonansa uhkaavat Aleppoa.

Voidaanko sitten osoittaa, että Daniel olisi ennustanut myös Napoleonin sotaretken Egyptiin ja Palestiinaan? Jae 6 sanoi: ”Ja vuosien kuluttua he tekevät keskenään liiton, ja Etelän kuninkaan tytär menee Pohjan kuninkaan tykö saadakseen aikaan sopimuksen. Mutta häneltä menee hänen käsivartensa voima; eikä pysy Pohjan kuningas, ei hänen käsivartensa. Ja tytär itse annetaan alttiiksi ja ne, jotka olivat hänet tuoneet, ja hänen isänsä ja se, joka häntä aikoinaan auttoi.” Eli Etelän kuningas (Ottomaani imperiumi) ja Pohjan kuningas (Brittiläinen imperiumi) tekisi keskenään liiton, mutta Etelän kuningas menettää ”käsivartensa voiman”. Jakeessa 15 tällä ilmaisulla viitataan Etelän kuninkaan poliittiseen tai sotilaalliseen valtaan. Tässä jakeessa viitataan toisen liittokunnan sodan aikaiseen brittiläis-turkkilaiseen allianssiin, jonka tarkoitus oli karkottaa Napoleonin sotajoukot Egyptistä ja Palestiinasta. Tämä oli ensimmäinen kerta historiassa, kun Ottomaanit teki sotilasliiton Englannin kanssa. Ensisilmäyksellä jakeesta voisi saada sen käsityksen, että Ottomaanien Selim III:n olisi pitänyt lähettää tyttärensä Englantiin, kuten muinaisaikojen hallitsijat jotka solmivat valtioliittoja hallitsijasukujen välisillä avioliitoilla. Minua lähestynyt naishenkilö, joka esitti vastalauseensa joihinkin tulkintoihini, kirjoitti (selittäen samalla jakeen alkuperäisen merkityksen):

Sitten pääsemme itse asiaan – Pohjan ja Etelän kuninkaisiin. Olet tulkinnut “tyttärenä” kansoja (maita) viitaten “neitsyt tai tytär Israeliin”. Kuitenkin alkuperäistäyttymyksessä siihen aikaan sovinnon, veljeyden ja hyvien suhteiden sinettinä tuli olla kuninkaiden lankoutuminen niin, että Ptolemaios II antoi tyttärensä Bereniken vuonna 248 Antiokhos II:lle puolisoksi. Nyt vain oli niin, että Antiokhoksella oli jo puoliso, rakastettu ja ihailtu Laodike, jonka mukaan Antiokhos oli nimennyt perustamansa Laodikean kaupungin. Tässä kuningatar Laodike joutui – kuten ihan ymmärrettävää onkin – mustasukkaisen raivon valtaan ja myrkytti miehensä ja tämän uuden nuorikon Bereniken sekä heidän lähiseurueensa. Taisi siinä rytäkässä appiukko Ptolemaioskin menettää henkensä. Ainakin hänenkin kuolinvuotensa on sama kuin Antiokhos II:n eli vuonna 247 eKr. Näin toteutui tämän jakeen ennustus (6. jae).

Omana kommenttina tähän vielä, tässä toteutui todella jakeen “alttiiksi antaminen” myrkytettäväksi ja kuolemaan. Kuten jakeessa sanotaan – Ja tytär itse annetaan alttiiksi ja ne, jotka olivat hänet tuoneet, ja hänen isänsä ja se, joka häntä aikoinaan auttoi. Koko revohka taisi heittää henkensä siinä rytäkässä. Pawson todellakin ihmetteli näiden profetioiden tarkkuutta kuinka ne myös olivat toteutuneet kirjaimellisen tarkasti sanan mukaisesti. Sitten myöhemmin tapahtui, että Egypti oli hävinnyt sodan ja oli nyt valmis rauhaan. Antiokhos III:aan ei halunnut sodalla hävittää Egyptiä, vaan suostui rauhaan, kuitenkin niin, että hänestä tulee Egyptin maan ylin valvoja.

Jae 17 ennustaakin tämän rauhanteon. Rauhan teon takeena tuli nytkin olla lankoutumisen. Se sopikin Antiokhos III:lle mainiosti. Hän naitti tyttärensä Kleopatran Egyptin kuninkaalle Ptolemaios V Epifanelle, joka hallitsi vuosina 204 – 181 eKr. Tyttärensä Kleopatran välityksellä Antiokhos III:lla oli tarkoitus päästä puuttumaan Egyptin kaikkiin sisäisiin asioihin, jopa valtionsalaisuuksiin. Mutta nyt kävikin niin, että Kleopatra asettuikin miehensä puolelle isäänsä vastaan, ja hänen mukanaan kaikki Syyrian salaisuudetkin vuotivat Egyptiin.

Myöhemmin tämä sisar vielä lisäsi: ”Mielestäni tulkintasi tulisi seurata mahdollisimman tarkoin alkuperäistä näyn ensimmäistä toteutumista… Aika vaarallista lähteä tulkitsemaan näkyä vertauskuvallisesti (symboleilla), koska aiemmalla toteutumiskerralla oikeasti solmittiin naimakaupat lankoutumalla kuninkaallisten kesken. Toisella kierroksella ei voi olla kyse maista tai kansoista, kun puhutaan tyttären antamisesta vähän niin kuin kaupantekijäisenä, koska 17. jakeessa Pohjan kuninkaalla on sopimus mielessä ja hän antaa yhden tyttäristään Etelän kuninkaalle.” Ymmärrä hyvin tämän henkilön kritiikkiä tässä kohtaa ja tästä syystä kerroin jo edellä, että ilman näyn kokonaiskuvan hahmottamista lukija voi löytää ”paholaisen yksityiskohdista”. Kuitenkin tämä kritiikki ei kestä tarkempaa analyysia.

Vaikka on totta, että näyn alkuperäisessä kontekstissa Etelän ja Pohjan kuninkaan tyttäret viittasivat näiden kansojen hallitusmiesten tyttäriin, jotka naitettiin toisten valtionpäämiesten kanssa strategisesti edullisten valtioliittojen muodostamiseksi, niin näyn toisessa täyttymyskerrassa kyse ei voisi olla mitenkään tällaisesta asiasta. Tämä on ainoa looginen johtopäätös, joka seuraa sitä, että näyn toisessa vaiheessa kuninkailla ei viitata enää vain yksittäisiin hallitsijoihin mutta myös valtakuntiin itseensä ja niitä hallitseviin enkeliruhtinaisiin. Tämän naishenkilön kritiikin epäloogisuus näkyy siinä, että hänen mukaansa Etelän kuninkaan tulisi olla Ranska. Samalla hän ei erittele sitä nimenomaista Ranskan johtajaa, jonka tämän kuninkaan tulisi olla. Ranska ei ole kuitenkaan henkilö vaan maa. Ranskalla ei voi olla tyttärenä Berenikea tai Kleopatraa, koska Ranska ei ole ihminen vaan maa.

Jos siis Etelän kuningas viittaa maahan itseensä eikä sen mihinkään yksittäiseen hallitsijaan, niin myöskin Etelän kuninkaan tyttären tulee tarkoittaa maata – maata, joka on saanut alkunsa Etelän kuninkaasta. Jos hyväksymme lähtökohtaisesti sen, että ”kuninkaat” jakeissa 2 – 5 viittaa yksittäisten hallitsijoiden sijasta valtakuntiin (tai niitä hallinneisiin dynastioihin), kuten olemme demonstroineet tätä jo monin paikoin tässä opetussarjassa, niin myöskin näiden kuninkaiden tyttärien tulee tarkoittaa silloin valtakuntia, jotka saavat alkunsa toisista valtakunnista. Esimerkiksi Yhdysvaltoja voidaan kutsua Iso-Britannian tyttäreksi, koska se sai alkunsa Britannian siirtomaavallan sisältä. Lisäksi, kansakuntiin viitataan tyttärinä tai naisina sekä Raamatussa että nykyajan kansallisessa symboliikassa. Raamatussa Israelista käytetään usein metaforaa ”tytär Siion” (Sak. 9:9). Samoin pakanakansoista käytetään ilmaisua ”tytär Baabel, Kaldean tytär” (Jes. 47:1).

350px-Triple_Entente
Ensimmäisen maailmansodan aikainen juliste missä kuvataan Ranskan, Venäjän ja Britannian liittoumaa näiden kansojen naispersonoitumien hahmossa. Keskellä Äiti Venäjä, vasemmalla Marianne ja oikealla Britannia.

Yhä tänäänkin puhumme Suomen-neidosta, Ranskan Mariannesta ja Äiti Venäjästä. Myös Britannia on alkujaan jumalattaren nimi, jonka roomalaiset antoivat Brittein saarille ja sen asukkaille. Wikipedian mukaan ”Britannia on nimi, joka on annettu saaren naispuoliselle personoitumalle ja se on termi mitä käytetään yhä koko saaresta.” Samoin Germania viittaa naishenkilöön, joka on Saksan kansan personoituma (ks. koko lista kansakuntien naispersonoitumista täältä). Eli selvästikin niin Raamattu kuin historia oikeuttaa näyn tyttärien tulkitsemisen kansoiksi henkilöiden sijasta. Jälkimmäiseen voidaan päätyä vain sitä keinoin, että myös näyn kuninkaat viittaavat yksinomaan kansakuntien hallitsijoihin. Vaikka yhdyn täysin tämän naishenkilön seuraavaan kommenttiin, niin se ei ole perusteltu tai oikeutettu luonnehdinta omasta tulkinnastani koskien Danielin kirjan 11. lukua.

Näin jos sanaa lähdetään tulkitsemaan vastoin alkuperäistä tulkintaa mennään metsään. Se ei vain voi toteutui eri periaatteilla niin, että tehdään väkivaltaa sanalle ja tungetaan se mihin tahansa selitysmalliin, jotta saadaan se sopimaan viitekehyksiin. Tämä on vähän sama asia kuin, että liialla hengellistämisellä löytyy Raamatusta ihan mitä vain – etenkin, jos se vielä irrotetaan asiayhteydestään tai otetaan vain osa jaetta tarkasteltavaksi. Uskovat tulkitsee aivan liian paljon sanaa vertauskuvallisesti. Lukisivat ne niin kuin on kirjoitettu. Välillä kuulee aivan ihme tulkintoja, jotka ovat vaatineet jonkinlaista erityistaipumusta yhdistellä asiat niin. Miten joku on keksinytkin sellaisen tavan tulkita – mistä se kaikki on lähtöisin.

Vaikka Jumalan Sanaa tulee tulkita pääsääntöisesti niin kuin se on kirjoitettu, on tiettyjä tapauksia missä Sana itsessään antaa sen tulkinnalle liikkumavaraa ja oikeuttaa myös symboolisemmat tulkinnat. Hyvä esimerkki tästä on juuri Danielin kirja missä kuninkaat määritellään niin hallitsijoiksi kuin valtakunniksi ja ruhtinaat niin maallisiksi kuin taivaallisiksikin ruhtinaiksi (Dan. 8:21, 9:26, 10:20). Juuri tämä liikkumavara antaa mahdollisuuden Persian kuninkaiden tulkitsemisen (jakeessa 2) valtakunniksi Persian yksilöllisten hallitsijoiden sijasta. Sama liikkumavara oikeuttaa myös Etelän kuninkaan ja tämän tyttären tulkitsemisen valtakunniksi ihmisten sijasta. Koska Etelän kuningas viittasi näyssä islamilaiseen arabivaltaan, sen tyttären tulee tarkoittaa arabivallan tytärtä eli turkkilaisvaltaa ja Ottomaanien kalifaattia. Arabivallan tytär eli Ottomaanit menee siis Pohjan kuninkaan eli Brittiläisen imperiumin tykö saadakseen aikaan sopimuksen.

Koska tässä jakeessa 6 Englantia kutsutaan jo Pohjan kuninkaaksi, näyn kompassin tulee sijaita nyt Ranskassa. Kerroin jo edellä kuinka näyn kompassi siirtyy Ranskaan Ranskan vallankumouksen tähden, joka oli seuraava juutalaisia ja koko maailmanhistoriaa koskettanut tapahtuma Ottomaanien ja Brittiläisen imperiumin nousun jälkeen. Koska näyn kompassi on nyt Ranskassa, näky vihjaa että syy Ottomaanien ja Iso-Britannian väliseen liittoon olisi juuri Ranska. Seuraava lainaus tulee kirjani sivulta 561:

Virginia A. Haksan kertoo kirjassaan Ottoman Wars 1700 – 1870, An Empire Besieged, että kun uudistusmielinen ja lännen kulttuurille avoin sulttaani Selim III (1789 – 1807) lähetti suurlähettiläs Ebubekir Ratibin tutkimaan Euroopan poliittista ja sotilaallista järjestelmää Wieniin, suurlähettiläs Ratib palasi Konstantinopoliin mukanaan 500 sivua käsin kirjoitettua tekstiä. Selim III oli niin vaikuttunut lukemastaan, että hän määräsi Ottomaanien ensimmäisen pysyvän suurlähetystön perustamisen Lontooseen. Lontoon ensimmäinen suurlähettiläs oli Yosuf Agah Efendi, jonka pääsihteeri Mahmud Raif kirjoitti raportin vuosistaan Lontoossa 1793 – 97. Vuosi myöhemmin Napoleon valloitti Egyptin, mikä sai maat tekemään sotilasliiton Ranskaa vastaan. On selvää ettei aloitteen takana ei ollut vain sulttaanin halu oppia englantia tai teen juontia, vaan sillä oli vakava sotilaallis-poliittinen päämäärä. Haksan toteaakin, ”Britannian rikkaus ja valta, ja mahdollisuus tuelle Ranskaa ja Venäjää vastaan, on täytynyt vaikuttaa Selim III:een.”

Bonaparte_en_Egypte
Napoleonin sotaretki Egyptissä Jean-Léon Gérômen kuvailemana.

Se oli siis todellakin Ottomaanien valtakunta, joka teki aloitteen sotilasliitosta Ranskaa ja Venäjää vastaan, eli ”Etelän kuninkaan tytär menee Pohjan kuninkaan tykö saadakseen aikaan sopimuksen.” Jakeen loppu on hieman vaikea tulkita, mutta NASB kääntää sen näin: ”But she will not retain her position of power, nor will he remain with his power, but she will be given up, along with those who brought her in and the one who sired her as well as he who supported her in those times.” Eli Etelän kuninkaan tytär ei säilyttäisi valta-asemaansa sillä hänet annetaan alttiiksi (vihollisten sotajoukoille). Seuraavassa jakeessa ennustetaan: ”Sitten hänen juurtensa vesoista nousee eräs hänen sijaansa ja tulee sotajoukkoa vastaan, tulee Pohjan kuninkaan linnoitukseen ja tekee heille mielensä mukaan ja on väkevä. Myöskin heidän jumalansa ja valetut kuvansa ja kallisarvoiset astiansa, hopeat ja kullat hän vie saaliinansa Egyptiin; sitten hän muutamia vuosia pysyy Pohjan kuninkaasta erillään.”  

Tässä ennustetaan jo edellä mainittu Iso-Britannian ensimmäinen hyökkäys Egyptiin vuonna 1807 kolmannen liittokunnan sodan aikaan, kun Napoleon liittoutui Turkin Sulttaanin kanssa, mikä nähtiin uhkana Britanniassa sen idänkaupan intresseille. Jae nimenomaan mainitsee Egyptin olevan Pohjan kuninkaan hyökkäyksen kohteena. Jos siis tulkitsemme tätä näkyä myös juutalaisten diasporan aikaista historiaa vasten, tämän jakeen selitykselle ei jää juuri muita vaihtoehtoja kuin Britannian Egyptin invaasio vuonna 1807. Sen jälkeen kun Ottomaanit valloittivat Palestiinan ja Egyptin vuonna 1517, Egypti ei ollut sotilaallisen hyökkäyksen kohteena muulloin kuin vuosina 1798, 1807 ja 1882. Ensiksi mainittuun vuosilukuun viitattiin jo jakeessa 6, joten jakeen 8 täyttyy tarkoittaa tätä jälkimmäistä tapahtumaa.

Jae antaa kuitenkin ymmärtää Etelän kuninkaan voittavan tämän sodan ja karkoittavan britit Egyptistä, kuten tapahtuikin kenraali Alexander Mackenzie Fraserin johtamassa sotaoperaatiossa. Tämä henkilö minkä näky viittaa nousevan Etelän kuninkaan ”juurtensa vesoista” ”hänen sijaansa” eli Etelän kuninkaan sijalle ja joka tulee ”sotajoukkoa vastaan, tulee Pohjan kuninkaan linnoitukseen ja tekee heille mielensä mukaan ja on väkevä”, tarkoittaa tässä Ottomaanien Egyptin kuvernööriä Muhammad Alia. Hän hallitsi Egyptiä riippumattomana Konstantinopolin sulttaanien vallasta vuosina 1805 – 1848. Tästä syystä Muhammad Alia on pidetty usein ”modernin Egyptin isänä”. Hänen valtaanousunsa liittyy juuri Britannian Egyptin sotaoperaation päiviin vuonna 1807.

Muhammad Ali nousi Etelän kuninkaan tyttären, arabivallan tyttären Ottomaanien juurista (KJV sanoo ”out of a branch of her roots”), mikä tarkoittaa Muhammad Alin alkuperää albanialaisessa perheessä Kreikan Makedoniassa, joka kuului Turkin valtakuntaan. Sana ”roots” (hepr. shores) on tässä monikossa ja se voi merkitä sukupuuta, sukukuntaa tai kansanjuurta. Eli yhdestä Ottomaanien hallitsemista kansoista nousee hallitsija Egyptissä Ottomaanien sulttaanikunnan sijalle. Muhammad Alin valta vahvistui Egyptissä sen jälkeen, kun hän oli karkoittanut britit Alexandriasta. Danielin näky mainitsee hänet, koska hänen valtansa käynnisti Egyptin nykyisen historian. Muhammad Alin perustama dynastia hallitsi Egyptiä aina vuoteen 1952 asti, jolloin Gamal Abdel Nasser irrotti Egyptin sen isänmaastaan Britanniasta. Hänet mainitaan myös siitä syystä, että hänen valtansa oli yhteydessä kristillisen sionismin esiinnousuun 1800 -luvulla. Wikipedia kertoo kristillisen sionismin synnyn poliittisista taustoista:

Mureneva Ottomaani imperiumi uhkasi Britannian kauppareittejä Intiaan Suezin kanavan kautta kuin myös muita Ranskan, Saksan ja Amerikan ekonomisia intressejä. Vuonna 1831 Ottomaani oli häädetty suuremmasta Syyriasta (mukaanlukien Palestiinasta) laajentumishaluisen Egyptin toimesta ensimmäisessä turkkilais-egyptiläisessä sodassa. Vaikka Britannia pakotti Muhammad Alin perääntymään Egyptiin, Levanti oli jätetty lyhyeksi aikaa ilman hallintoa. Ottomaanien jatkuva heikkous saivat jotkut lännessä harkitsemaan potentiaalista juutalaisvaltiota Pyhässä maassa. Joukko tärkeitä henkilöitä Britannian hallituksen sisällä puolsi sellaista suunnitelmaa, mukaanlukien Charles Henry Churchill. Jälleen Krimin sodan (1854) päivinä oli mahdollisuus poliittiseen uudelleenjärjestelyyn Lähi-Idässä. Heinäkuussa 1853 Anthony Ashley-Cooper, Shaftesburyn 7. päärli, joka oli presidentti Lontoon seuralle, joka tuki kristinuskoa juutalaisten keskuudessa, kirjoitti pääministeri Aberdeenille ja rohkaisi juutalaisvaltion jälleenperustamiseen keinona alueen vakauttamiseksi.

1800 -luvun Britanniassa siis ajateltiin, että juutalaisvaltion synty Palestiinaan voisi toimia Lähi-Idän vakauttajana, mikä on hieman ironista, kun tiedämme miten kävi vuoden 1948 jälkeen. Juutalaisvaltio ei syntynyt poliittisessa tyhjiössä. Nämä 1800 -luvun tapahtumat Napoleonin sodista Muhammad Alin miehityssotiin ja Balkanin alueen kansojen itsenäistymisestä Krimin sotaan toimi tienraivaajina historian suurimmalle ihmeelle, mikä oli juutalaisvaltion elpyminen lähes 2000 vuotta kestäneen  diasporan jälkeen. Tätä on jälleen kerran syytä painottaa, koska Danielin näky ei mainitsisi näitä tapahtumia ellei niillä olisi vaikutusta siihen ”mitä on tapahtuva sinun kansallesi päivien lopulla” (Dan. 10:14). Muhammad Alin valloitussotien kanssa toinen merkittävä tapahtuma, joka edesauttoi kristillisen sionismin esiintuloa oli Kreikan itsenäistyminen vuoden 1827 Navarinon taistelun jälkeen missä Euroopan kansat Britannian johdolla avustivat Kreikan vapaustaistelijoita Ottomaaneja vastaan.

Interview with Mehemet Ali in his Palace at Alexandria, by David
Britannian kenraali Codrington neuvottelee Egyptin Muhammad Alin kanssa Navarinon taisteluiden jälkeen. Muhammad Alilla oli tärkeä rooli Britannian väliintulossa Kreikan itsenäissyyssotaan. Kun hän ei saanut sodan jälkeen Ottomaani Sulttaanin lupaamia aluevaltauksia, hän valloitti isäntämaaltaan Palestiinan ja Syyrian.

Se oli viimeinen suuri purjelaivoilla käyty laivastotaistelu. Tähän sotaan jae 9 viittaa, kun se sanoo: ”Tämä hyökkää Etelän kuninkaan valtakuntaan, mutta palajaa takaisin maahansa.” Vaikka profetia ei määrittele sen tarkemmin missä ja mitä tarkoitusta varten tämä hyökkäys tapahtuu, näyn aikaisempi konteksti jakeissa 2 – 8 tulisi liittää sen tapahtumiin joilla on merkitystä koko Kreikan historian kannalta. Eli kun jakeet 2 – 4 ennusti Kreikan keskiaikaisen valtakunnan nousun ja tuhon, niin olisi odotettavaa että myös Kreikan nykyisen kansallisvaltion synty olisi mainittu tässä samassa näyssä. Jakeen 8 loppu sanoo, että Pohjan kuninkaan Egyptin invaasion ja tämän toisen hyökkäyksen välissä olisi ”muutamia vuosia”. Näky myös sanoo, että Egyptin Muhammad Ali olisi se, joka pysyy muutamia vuosia Pohjan kuninkaasta erillään, mikä antaa ymmärtää että hän ottaisi Britannian kanssa yhteen tässä toisessakin sodassa. Muhammad Alilla oli todellakin johtava rooli Kreikan itsenäisyyssodassa ja siinä miksi Britannian johtama eurooppalainen liittouma tuli lopulta Kreikan avuksi. Kun Muhammad Ali ei saanut Konstantinopolin Sulttaanin lupaamia aluevaltauksia sodan jälkeen, hän käynnisti sotaretken Palestiinan ja Syyrian valtaamiseksi. Nämä tapahtumat johtivat Brittiläisen imperiumin lisääntyneeseen kiinnostukseen Lähi-Itää kohtaan ja kasvaneeseen tukeen potentiaalisen juutalaisvaltion näkymille. Samalla Kreikan itsenäistyminen aloitti prosessin, mikä johti 1900 -luvun alun Balkanin kriisiin ja koko historian muuttaneisiin Sarajevon laukauksiin.

Ensimmäinen maailmansota Danielin näyssä

Seuraavissa jakeissa näky huipentuu ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin, mikä johti Etelän kuninkaan (Ottomaani impriumin) lopulliseen tuhoon ja Pyhän maan päätymiseen Pohjan kuninkaan eli Britannian valtapiiriin. Näyn alkuperäisessä kontekstissa nämä jakeet liittyvät lähinnä Antiokhus Epifanesin isän Antiokhos III:n valtakauteen. Tilan säästämiseksi en paneudu siihen sen syvemmin. Voit lukea tästä suomeksi vaikkapa Keijo Lindemanin klassikosta Supervaltojen nousu ja tuho (Ari, 1978) tai englanniksi edesmenneen John F. Walvoordin seikkaperäisestä kommentaarista (ei tosin niin seikkaperäinen kuin oma kommentaarini). Ensimmäiseen ja toiseen maailmansotaan viitataan jo neljön pedon näyssä Danielin seitsemännessä luvussa. Samoin kahdeksannen luvun kolmas täyttymys keskittyy toisen maailmansodan itärintamaan kahden historian murhaavimman diktaattorin ottaessa yhteen Puolassa ja Itä-Euroopassa. Tässä luvussa on viitattu myös Stalinin sotiin Suomen vastaan. Näky kuvailee näitä tapahtumia, koska niillä oli ratkaiseva merkitys juutalaisten historian kannalta.

Näky ennustaa myös toisen maailmansodan jälkeisen maailmanjärjestyksen esiintulon, kun Saksa jaettiin neljän miehittäjämaan kesken, jotka perustivat myös YK:n ja pitävät yhä sen turvallisuusneuvostossa pysyvän jäsenmaan asemaa, joilla on veto-oikeus järjestön päätöslauselmiin. Tämän näyn mukaan Antikristuksen tulisi nousta yhdestä näistä toisen maailmansodan neljästä voittajavaltiosta eli Iso-Britanniasta, Ranskasta, Venäjästä tai Yhdysvalloista. Daniel 8:9 ennusti: ”Ja yhdestä niistä puhkesi esiin sarvi, alussa vähäpätöinen. Se kasvoi suuresti etelään päin ja itään päin ja Ihanaan maahan päin.” Ilmaisu ”etelään päin ja itään päin ja Ihanaan maahan päin” antaa ymmärtää, että Israel sijaitsee tämän hallitsijan kotimaasta katsoen luoteessa eli hänen tulisi nousta jostain päin Eurooppaa. Tässä näyssä Antikristuksen kotimaa kytketään myös Kreikkaan (j. 22), mikä ei tarkoita välttämättä nykyistä Kreikkaa koska koko läntinen sivilisaatio polveutuu antiikin Kreikasta.

Tästä huolimatta Prinssi Charlesilla on yhteys myös nykyiseen Kreikkaan, sillä hänen isänsä Philip oli Kreikan prinssi ennen avioitumistaan Englannin kuningashuoneeseen. Eli Charlesilla on isänsä kautta perinnöllinen oikeus myös Kreikan valtaistuimeen, joka on tällä hetkellä tyhjänä. Edellä olemme myös nähneet kuinka koko modernin Kreikan historia Bysantin kreikkalaisen valtakunnan noususta ja tuhosta nyky-Kreikan syntyyn  vuonna 1830 Navarinon laivastotaistelun seurauksena, ennustettiin Danielin 11. luvun toisessa täyttymyksessä. Nykyinen Kreikka pulpahtaa tässä näyssä esiin vielä jakeessa 17, kuten kohta näemme. Neljän pedon näyn kolmas täyttymys ennusti Englannin leijonan, Venäjän karhun ja Saksan leopardin nousun maailman pakanakansojen johtoon 1760 -luvulta 1900 -luvun alkuun. Juuri näiden kansojen nousu johti ensimmäiseen maailmansotaan vuosina 1914 – 18. Englanti ja Venäjä sai sovittua 1800 -luvun Suuren pelin aikaiset erimielisyytensä vuoteen 1907 mennessä, mutta liittoutuivat Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan yhdessä Ranskan kanssa.

Napoleonin sodat ja Saksan yhdistyminen Otto von Bismarckin alla vuonna 1871 oli historiallisena pohjana Saksan ja Ranskan välisiin jännitteisiin. Venähän, Saksan ja Itävallan erimielisyydet palaa taas jo 1700 -luvulle, kun niiden valta kasvoi Keski- ja Itä-Euroopassa ja lähestyi toisiaan Puola-Liettuan kolmessa jaossa vuosina 1772 – 1795. Puola-Liettua oli vuosisatoja Euroopan tärkein keskus juutalaisille. Wikipedia kertoo, että 1500 -luvun puoliväliin mennessä 80% diasporassa eläneistä juutalaisista asui Puolassa. Kun se hajotettiin 1700 -luvun lopussa, Preussin – nyky-Saksan edeltäjän – , Itävallan ja Venäjän laajenevat valtakunnat alkoivat jakaa puolustusrajat toistensa kanssa. 1800 -luvulla syntynyt panslavismi ja Venäjän kasvanut vaikutusvalta Balkanilla, kun Ottomaanit alkoivat menettää otettaan sen itsenäistyvistä kansoista, oli myös keskeinen tekijä niiden jännitteiden synnyssä, mikä johti ”Balkanin ruutitynnyriin” ja siitä syttyneeseen ensimmäiseen maailmansotaan.

Maailmanlaajuiseksi sodaksi tämä Balkanilla alkanut kriisi levisi lähinnä sen vuoksi, että 1900 -luvun alussa Eurooppa hallitsi siirtomaidensa välityksellä lähes koko maailmaa ja veti siten mukaansa myös ei-eurooppalaiset kansat tähän Euroopassa alkunsa saaneeseen sotaan. Sodan puhjetessa Ottomaanien valtakunta liittoutui Saksan ja Itävalta-Unkarin rinnalle ympärysvaltoja eli Iso-Britanniaa, Ranskaa ja Venäjää vastaan. Ensimmäisen maailmansodan Lähi-Idän rintama käytiin lähinnä Ottomaanien ja Brittiläisen imperiumin kesken. Britannia johti niin vuoden 1915 Gallipolin laivastotaistelua kuin myös sodan myöhempää vaihetta missä britit saivat valtaansa lopulta Palestiinan ja miehittivät Konstantinopolin hajottaen siten yli 600 vuotta hallinneeen Euroopan historian yhden merkittävimmistä valtakunnista, jonka nousu ennustettiin sekä Danielin 8. luvussa että 11. luvun Etelän kuninkaassa. Nämä Ottomaanien loppuvaiheet ennustettiin jakeissa 10 – 19.

Ehkä merkittävin todiste tästä on jakeet 16 ja 18. Ensiksi mainittu kertoo kuinka Pohjan kuningas asettuisi sodan lopussa Ihanaan maahan eli Palestiinaan ja jälkimmäisen mukaan hän miehittää myös ”rantamaat”, jotka edellä kerroin viittaavan näyn alkuperäisessä täyttymyksessä Konstantinopolia ja Marmaranmerta ympäröivään Traakiaan. Juuri tämän alueen Britannia valloitti vajaa vuosi sen jälkeen, kun se valloitti Palestiinan joulukuussa 1917. Itä-Traakian alueen Britannia luovutti Kreikalle vuoden 1920 Sevresin rauhansopimuksessa, mutta joutui luovuttamaan ne takaisin Turkille Mustafa Kemal Atatürkin johtaman Turkin itsenäisyyssodan jälkeen, joka päättyi Sevresin rauhanehdot kumonneeseen Lausannen rauhansopimukseen vuonna 1923. Tämä jälkimmäinen sopimus perusti Turkin nykyisen tasavallan ja vakiinnutti sen kansainvälisesti tunnustetut rajat. On hämmästyttävää huomata kuinka tarkasti Danielin näky sopii näihin tapahtumiin vuosiana 1914 – 1923.

Jälleen kerran profetia keskittyy näihin tapahtumiin, koska niillä on niin tärkeä rooli siinä ”mitä on tapahtuva sinun kansallesi päivien lopulla” (Dan. 10:14). Ilman Britannian Palestiinan valloitusta ja sen yhteydessä annettua Balfourin julistusta ei olisi myöskään nykyistä Israelin valtiota. Näihin tapahtumiin keskitytään siis lähinnä kahdesta syystä: (a) koska se jatkaa aikaisempien jakeiden 2 – 9 profetiaa Bysantin vallan seuraajaksi nousseen Ottomaani valtakunnan historiasta; ja (b) koska se johti Iso-Britannian tukeen juutalaisvaltion perustamiseksi Palestiinaan. Sodan alussa Britannia johti epäonnistunutta yritystä miehittää ensin Konstantinopoli Gallipolin taistelussa vuonna 1915 (jolloin myös Armenian kristittyjen kansanmurha tapahtui). Tämä oli yksi ensimmäisen maailmansodan tunnetuimmista taisteluista, mikä johti satojentuhansien kuolemaan. Yksistään brittien puolelta siinä sai surmansa 160 tuhatta.

Taistelun suunnittelua johti Englannin silloinen meriministeri Winston Churchill, joka joutui eroamaan virastaan operaation kääntyessä täydeksi katastrofiksi. Churchillista tuli sittemmin yksi Englannin merkittävimmistä politiikoista, kun hän kukisti natsit toisen maailmansodan aikana. Tämä Gallipoin taistelu ja kymmnientuhansien brittien kaatuminen siinä ennustettiin jakeissa 10 – 12:

Ja hänen poikansa varustautuvat ja kokoavat suuret sotavoimat. Ja hän hyökkää ja kuohuu ja tulvii, hän tulee toistamiseen ja tunkeutuu hänen linnoitukseensa asti. Silloin Etelän kuningas kiukustuu ja lähtee sotimaan häntä vastaan, Pohjan kuningasta vastaan. Tämä nostattaa suuren joukon, mutta se joukko joutuu hänen valtaansa. Ja kun se joukko on raivattu pois, paisuu hänen sydämensä. Hän kaataa kymmeniä tuhansia, mutta ei ole kyllin vahva.

Pohjan kuningas tuli toistamiseen ja tunkeutui Etelän kuninkaan linnoitukseen asti, mikä tarkoittaa Ottomaanien vahvaa puolustuslinnoitusta valtakunnan sydämessä Konstantinopolia suojelevassa Dardanellien salmessa mihin Britannia teki Gallipolin taisteluissa maihinnousun. Seuraava katkelma tulee kirjani sivulta 571:

Kun Britannian ja Ranskan 16 taistelualusta, mukaanlukien Kuninkaallisen laivaston ylpeys Queen Elizabeth, saapui salmelle 18. maaliskuuta, ne alkoivat pommittaa kahta jättimäistä linnoitusta nimeltä Çimenlik and Kilitbahir, joista jälkimmäinen rakennettiin jo Konstantinopolin turkkilaisvalloituksen aikana 1452 ja joka tunnetaan myös ”Meren Lukkona”. Tästä syystä profetia sanoo ”tunkeutuu hänen linnoitukseensa asti.” Hyökkääjät eivät kuitenkaan olleet varautuneet turkkilaisten ylitsepääsemättömiin merimiinoihin, joihin enemmistö brittien ja ranskalaisten laivoista upposi estäen Dardanellien ylityksen.

Pohjan kuningas ”tuli toistamiseen” sillä ensimmäisen kerran Iso-Britannian laivasto yritti Konstantinopolin miehitystä jo Napoleonin sotien aikaan vuonna 1807. Kun tämän sotaoperaatio epäonnistui britit kääntyivät Egyptiä vastaan miehittäen lyhyeksi aikaa Alexandrian, kuten näky ennusti jakeissa 7-8. Näky on uskomattoman tarkka aina sen jokaista yksityiskohtaa myöten sillä kymmenettuhannet Britannian sotilaat todellakin kaatuivat tässä brittien toisessa sodassa Konstantinopolia vastaan. Kreikan itsenäisyysodan aikaan Britannian laivasto ei tullut Ottomaanien linnoitusta vastaan sillä Navarinon taistelu käytiin Kreikan saarilla. Mutta Gallipolin taistelu oli toinen kerta kun Englannin laivasto ”tunkeutuu hänen linnoitukseensa asti”. Kun näky sanoo, että Etelän kuningas ”kaataa kymmeniä tuhansia, mutta ei ole kyllin vahva”, se tarkoittaa ettei hän oli kyllin vahva saamaan lopullista voittoa Pohjan kuninkaasta. Britannia palasi nimittäin pian uudestaan Turkin kimppuun ja yritti sillä kertaa valtakunnan valtaamista sen eteläpuolelta Britannian hallitsemasta Egyptistä Jerusalemiin ja sieltä kohti Turkin ydintä Vähä-Aasiassa. Tämä ennustettiin jakeissa 13 – 16:

Pohjan kuningas nostattaa jälleen joukon, entistä suuremman, ja muutaman ajan, muutaman vuoden kuluttua hyökkää suurella sotavoimalla ja runsailla varustuksilla. Niinä aikoina monet nousevat Etelän kuningasta vastaan; ja sinun omasta kansastasi nousee väkivallan miehiä, että näky kävisi toteen, mutta he itse lankeavat. Ja Pohjan kuningas hyökkää ja luo vallin ja valloittaa varustetun kaupungin. Eivät kestä Etelän käsivarret, ei sen valioväki, ei ole sillä voimaa seisoa vastaan. Ja hän, joka hyökkää sitä vastaan, tekee, mitä tahtoo, eikä kukaan voi seisoa häntä vastaan. Hän asettuu Ihanaan maahan, ja hävitys tulee hänen kätensä kautta.

Ennen kuin lähdin selvittämään tarkemmin tämän näyn yksityiskohtia, ensimmäinen asia johon kiinnitin huomiota oli jae 16, mikä sanoo Pohjan kuninkaan asettuvan Palestiinaan ennen Antikristuksen nousua jakeessa 21. Historiassa tähän ei sopisi mikään muu tapahtuma kuin Britannian Palestiinan valloitus vuonna 1917. Tästä syystä aloin tehdä hyvin tarkkaa tutkimusta siitä josko näyn muut yksityiskohdat sopisivat myös Britanniaan historiaan näyn Pohjan kuninkaana. Tämän havainnon tein jo kauan ennen kuin löysin jakeiden 2 – 4 yhteyden Bysantin keskiaikaiseen historiaan ja sen rinnakkaisnäkyihin luvuissa 7 ja 8. Tämän havainnon tein jo kauan ennen kuin kehitin  historisismin ja futurismin yhteensovittavan eskatologisen mallini. Lukuisia historian artikkeleita kahlaamalla löysin lopulta, ettei vain Pohjan kuningas sopisi jokaista piirtoaan myöten Englantiin, vaan että myös Lähi-Idän ja Palestiinan koko historia on kuvattu tässä näyssä. ”Niinä aikoina monet nousevat Etelän kuningasta vastaan; ja sinun omasta kansastasi nousee väkivallan miehiä, että näky kävisi toteen, mutta he itse lankeavat.” Tämä puhuu monien arabien ja juutalaisten noususta Ottomaaneja vastaan tuona aikana. Seuraava lainaus tulee taas kirjastani, sivulta 573:

Monien nouseminen Etelän kuningasta vastaan toteutui sekä kansainvälisessä liittoumassa (Britannia, Ranska, Australia, Uusi-Seelanti ja Intia) Ottomaaneja vastaan että vuonna 1916 alkaneessa arabikapinassa, joka kylvi siemenet myöhempien vuosikymmenten arabinationalismille. Väkivallan miesten nouseminen Danielin omasta kansasta tarkoitti Zeev Jabotinskyn ja Josef Trumpeldorin perustamaa juutalaislegioonaa, joka tavoitteli Palestiinan vapautusta ja jonka Britannia laillisti elokuussa 1917. Tähän pataljoonaan liittyi noin 5000 juutalaista ympäri maailmaa (34% Yhdysvalloista, 30% Palestiinasta, 28% Englannista, 6% Kanadasta, 1% Ottomaanien sotavangeista ja 1% Argentiinasta). Toisaalla sanotaan, että juutalaisia olisi taistellut brittien puolella jopa 50 000. ”Ja Pohjan kuningas hyökkää ja luo vallin ja valloittaa varustetun kaupungin. Eivät kestä Etelän käsivarret, ei sen valioväki, ei ole sillä voimaa seisoa vastaan… Hän asettuu Ihanaan maahan, ja hävitys tulee hänen kätensä kautta.” Tämä tarkoittaa joko Beerseban tai Jerusalemin valtausta. Ilmaisu ”hävitys tulee hänen kauttansa” on pelkkä kielikuva Pohjan kuninkaan ylivoimaisesta armeijasta. Valleissa tai juoksuhaudoissa käyty sodankäynti oli tyypillistä ensimmäisessä maailmansodassa varsinkin länsirintamalla, mutta myös Lähi-Idässä.

Seuraavaksi näky huipentuu ensimmäisen maailmansodan Lähi-Idän rintaman viimeisiin hetkiin ja sen jatkona nousseeseen Turkin itsenäisyyssotaan.

Ja nyt hän aikoo hyökätä valtakuntansa koko voimalla; mutta sopimus on hänellä mielessä, ja hän saa sen aikaan. Hän antaa hänelle yhden tyttäristään, tälle turmioksi. Mutta siitä ei tule pysyväistä eikä ole hänelle etua. Sitten hän kääntyy rantamaita vastaan ja ottaa valtaansa monet. Mutta eräs sotapäällikkö tekee hänen herjauksistaan lopun ja kostaa hänelle hänen herjauksensa. Silloin hän kääntyy oman maansa linnoituksiin, mutta kompastuu ja kaatuu, eikä häntä enää ole.

Myös ensimmäisen maailmansodan Lähi-Idän rintama huipentui ”Harmageddonin taisteluun”. Tämä tunnetaan vuoden 1918 Megiddon taisteluna, mikä saattoi loppuun brittien Palestiinan valloituksen minkä jälkeen he saattovat edetä kohti Damaskoa, Beirutia ja Aleppoa. Pohjois-Israelissa sijaitseva Megiddo antaa tietysti nimen sille paikalle minkä Johannes näki olevan historian viimisen suuren taistelun näyttämönä vihan ajan lopussa. Kun Britannia oli valloittanut liittolaistensa tuella koko Palestiinan ja Syyrian lokakuussa 1918 ja Wilhelm II:n Saksa horjui Venäjän tavoin vallankumouksen partaalla, Ottomaanit tiesivät heidän loppunsa tulleen ja siten heidän oli pakko myöntyä ympärysvaltojen asettamiin rauhanehtoihin. Näin ollen Pohjan kuninkaalla oli ”sopimus on hänellä mielessä, ja hän saa sen aikaan.” Tämä viittaa sodan päättäneeseen Mudroksen aselepoon, joka allekirjoitettiin 30. lokakuuta 1918. 11 päivää myöhemmin 11. 11. kello 11 Saksa myöntyi Compiègnen aselepoon, joka päätti maailmansodan myös sen länsirintamalla.

Jälleen kerran, kun näky puhuu Pohjan kuninkaan tyttärestä kyse ei voi olla kenenkään kruunupään tyttärestä sillä Pohjan kuninkaalla viitataan maahan eikä hallitsijaan. Näin ollen kyse on maiden tyttäristä, kuten jakeessa 6 missä Etelän kuninkaan tytär viittasi arabikalifaattien tyttäreen eli turkkilaiseen Ottomaanien kalifaattiin. Samoin jakeessa 17 näky puhuu Brittiläisen imperiumin tyttärestä eli kansasta, joka on saanut alkunsa Britanniasta tai syntynyt Britannian siirtomaavallan tuella. Tämä kansa oli Kreikka, joka sai alkunsa Britannian sotilaallisen ja taloudellisen tuen seurauksena vuonna 1830 (asia minkä näky ennusti jakeessa 9). Se oli Kreikan kuningaskunta, jonka Britannia yllytti sodan jälkeen Turkin valtakunnan kimppuun eli ”antaa hänelle yhden tyttäristään, tälle turmioksi.” Näyn historiallisen eheyden kannalta on jälleen tärkeää miksi tämä maa johon jae 17 viittaa olisi Kreikka, jonka historiaa tässä näyssä on seurattu alusta saakka (sekä sen ensimmäisessä että toisessa täyttymyksessä).

sevres
Sevresin rauhansopimuksen ehdot. Keltaisella Turkille jäänyt alue. Tummansiniselle Kreikan alueet. Vaalen sinisellä Ranskan. Punaisella Britannian. Violetilla Armenian. Oranssilla kansainvälinen alue Konstantinopolin ympärillä.

Tämä johti Turkin itsenäisyyssotaan vuosina 1919 – 1923, jonka näky ennusti seuraavassa kohdassa: ”Mutta siitä ei tule pysyväistä eikä ole hänelle etua. Sitten hän kääntyy rantamaita vastaan ja ottaa valtaansa monet. Mutta eräs sotapäällikkö tekee hänen herjauksistaan lopun ja kostaa hänelle hänen herjauksensa.” Kreikka miehitti brittien yllyttämänä sekä itäisen Traakian että Izmirin kaupungin, josta Ilmestyskirja käyttää nimeä Smyrna (Ilm. 2:8). Siitä ei tullut kuitenkaan pysyväistä eikä se hyödyttänyt lännen imperialistisia päämääriä sillä Kreikka joutui lopulta vetäytymään näiltä aluilta hävittyään Turkille sen itsenäisyyssodassa. Britannia ja Kreikka otti ”rantamaat” valtaansa, mikä tarkoitti näyn alkuperäisessä kontekstissa Traakiaa. Vuoden 1920 Sevresin rauhanehdoissa Turkin tuli luovuttaa Smyrna ja itäinen Traakia Kreikalle, samalla kun Konstaninopolia ympäröivä alue olisi jäänyt kansainväliseen hallintaan ja koko Ottomaani imperiumi olisi pilkottu Ranskan, Britannian ja Italian kesken ja Turkille olisi jäänyt vain pieni alue Anatolian sisämaasta. Britannian kääntyminen ”rantamaita” vastaan – mihin sisältyi myös Konstantinopolin miehitys – seurasi profetian mukaisesti Palestiinan valloitusta ja sodan päättänyttä Mudroksen aselepoa. ”Mutta eräs sotapäällikkö tekee hänen herjauksistaan lopun ja kostaa hänelle hänen herjauksensa.”

s-46e371bd4a295a61dea5e4be3af74d37b1aec6c6
Turkin itsenäisyyssotaa Kreikkaa ja Britanniaa vastaan johtanut Turkin tasavallan perustaja Mustafa Kemal Atatürk on jakeessa 18 mainittu sotapäällikkö, joka tekee lopun Pohjan kuninkaan röyhkeistä rauhanehdoista.

Tässä puhutaan Turkin itsenäisyyssodan johtajasta kenraali Mustafa Kemal Atatürkista, josta tuli myös Turkin uuden tasavallan ensimmäinen presidentti. Hän oli se joka pysätti Pohjan kuninkaan ylenkatseen Etelän valtakuntaa vastaan – kuten NASB kääntää – ja teki siitä lopun Lausannen rauhansopimuksen myötä. Jae 19 jatkaa: ”Silloin hän kääntyy oman maansa linnoituksiin, mutta kompastuu ja kaatuu, eikä häntä enää ole.” Eli Pohjan kuningas kääntyisi näiden tapahtumien jälkeen sotimaan oman maansa linnoituksia vastaan. Tämä viittaa vuonna 1919 puhjenneeseen Irlannin itsenäisyyssotaan, joka rajoitti merkittävästi David Lloyd Georgen hallituksen kykyä ja intoa jatkaa Turkin vastaista sotaa Lähi-Idässä. Jakeet 17 – 19 ei siis kuvaa niinkään tapahtumia, jotka seuraa kronologisesti toisiaan, vaan jotka tapahtuvat kaikki samaan aikaan vuoden 1918 lopusta vuoteen 1923 jolloin Lausannen rauhansopimus allekirjoitettiin ja nykyinen Turkin tasavalta perustettiin. Samalla tavoin jakeessa 5 kuvataan tapahtumaa (arabi- ja turkkilaisvallan nousua), joka on joiltakin osin yhtäaikainen edeltävän jakeen tapahtumien kanssa. Tulkinnassani aika ei siis ”hyppää taaksepäin”, kuten tulkintani haastanut naishenkilö esitti.

Jakeet 17 -19 kuvaa myös ensimmäisen maailmansodan jälkeistä Atatürkin johtamaa Turkin itsenäisyyssotaa, koska tämä sota johti Ottomaani valtakunnan romahtamiseen ja Palestiinan Brittiläisen mandaattialueen perustamiseen Kansainliiton valtuutuksella vuonna 1922. Juuri Lausannen sopimuksessa Turkin hallitus luovutti Palestiinan hallinnan virallisesti Britannialle, jonka ensimmäisen maailmansodan aikaan antama Balfourin julistus lupasi avustaa siionisteja juutalaisten kansalliskodin perustamisessa Palestiinaan. Näin ollen näystä on jäljellä enää vain yksi jae, mikä edeltää jakeessa 21 kuvattua Antikristuksen valtaannousua. Tämä jae sanoo: ”Ja hänen sijaansa nousee eräs, joka antaa veronvaatijan käydä läpi valtakunnan ihanimman maan. Mutta muutamien päivien kuluttua hänet tuhotaan, ei kuitenkaan vihan väellä eikä sodalla.” Jakeen englanninkielinen käännös tarkimpana englanninkielisenä raamatunkäännöksenä pidetyssä New Amerian Standard Bible:ssä on paljon osuvampi kuvaus niistä tapahtumista, jotka edelsivät Israelin valtion perustamista vuonna 1948.

Silloin hänen sijaansa nousee eräs, joka lähettää sortajan kuningaskuntansa jalokiven läpi; kuitenkin muutamien päivien sisällä hänet murskataan, ei kuitenkaan vihassa eikä taistelussa.

Britannian historian ainoa juutalainen pääministeri Benjamin Disrael, joka nimitti Vikorian vuonna 1876 Intian Keisarinnaksi, lanseerasi termin ”jalokivi kruunussa” kuvaamaan Brittiläistä Intiaa, joka oli imperiumin arvokkain ja tuotteliain merentakainen siirtomaa. Mutta Danielin näky kutsuu Palestiinaa ”kuningaskunnan jalokiveksi”, koska Raamatussa se on Israelin maa, jonka Jumala on valinnut Hänen Pyhäksi maakseen mitä suomalainen raamatunkäännös kutsuu ”Ihanaksi maaksi”. Tämän jakeen mukaan Englanti lähettäisi siis sortajan Pyhään maahan. Tämä sortaja viittaa Palestiinan mandaattia vuosina 1938 – 44 johtaneeseen Sir Harold MacMichaeliin, joka hallitsi Palestiinan juutalaisia ankarasti eikä sallinnut natsien vainoja panneiden juutalaisten asettua Luvattuun maahan kääntäen monet heistä takaisin Eurooppaan missä he päätyivät natsien kuolemanleireille.

406px-Struma-poster
Siionistien levittämä sir Harold MacMichaelin etsintäkuulutus Struman juutalaispakolaisia kuljettaneen laivan upottamisesta.

MacMichael noudatti Britannian hallituksen vuoden 1939 valkoisen paperin määräyksiä, jonka mukaan Palestiinan 450 000 juutalaissiirtolaista oli jo täyttänyt Balfourin julistuksessa annetut lupaukset ja vaati arabien hallitseman Palestiinan arabivaltion perustamista vuoteen 1949 mennessä. Tämä brittien sortopolitiikka Palestiinan mandaatissa edesauttoi kuitenkin Israelin juutalaisvaltion perustamista. Kirjoitin kirjani sivulla 583:

Eräs ratkaiseva käänne tuli 24. helmikuuta 1942, kun 768 Romanian juutalaispakolaista kuljettanut Struma upposi Mustanmeren syvyyksiin neuvostoliittolaisen torpedon iskettyä siihen viikkojen neuvottelujen jälkeen missä Britannian viranomaiset kielsivät laivan rantautumisen Palestiinaan. Struman katastrofi käynnisti siionistien vastarinnan valkoisen paperin rajoitteille. Liberaali työväenpuolueen poliitikko Paroni Wedgwood valitti parlamentin ylähuoneessa Britannian rikkoneen juutalaisille annetut lupaukset ja vaati Kansainliittoa siirtämään mandaatin hallinnon USA:lle. Hän julisti katkerana: ”Toivoisin eläväni vielä voidakseni nähdä noiden, jotka lähettivät Struman rahdin takaisin natseille hirtettävän Hitlerin rinnalla yhtä korkealle kuin heidän perikuvansa Haaman.” Struman uppoaminen rohkaisi maanalaisia siionistijärjestöjä Irgunia ja lehiä väkivaltaisen vastarinnan käynnistämisessä. Nämä juutalaiset vastarintajärjestöt, jotka käyttivät terroria ja väkivaltaa lähinnä Britannian sotilaallista sortokoneistoa vastaan, muodostivat jälkeenpäin Israelin puolustusvoimien ytimen. Niiden aseellinen vastarinta Palestiinan ja Euroopan juutalaisväestön suojelemiseksi (vaikkeikaan aina moraalisesti nuhteetonta) edisti juutalaisten kansallisen itsesuojeluvaiston heräämistä ja kehittymistä siksi mikä tänään tunnetaan yhtenä maailman tehokkaimpana armeijana.

Näin ollen näky käy läpi koko Lähi-Idän 2500 historian ja kertoo toisessa vaiheessaan sen tärkeimmät tapahtumat 600 -luvulta vuoteen 1948, jolloin Israelin juutalaisvaltio syntyi uudestaan maailman poliittisten tapahtumien keskipisteeksi. Minun ei ole tarvetta keskittyä enää jakeisiin 21 – 45, koska ne liittyvät tulevaisuuteen ja siten niiden tarkempi selitys olisi vain pelkkää spekulointia tulevista tapahtumista. Näyn jo toteutuneen osuuden perusteella voimme kuitenkin tehdä sen johtopäätöksen, että jakeen 21 kelvottoman eli Antikristuksen tulisi nousta tästä samasta kansasta mikä hallitsi Palestiinaan vuosina 1917 – 1948. Lisäksi hänen tulisi nousta sen kuningasperheen sisältä sillä jae 21 sanoo: Ja hänen sijaansa nousee kelvoton, joka ei ollut saapa kuninkaan arvoa. Hän tulee keskellä rauhaa ja anastaa juonilla kuninkuuden.” NASB kääntää:  ”In his place a despicable person will arise, on whom the honor of kingship has not been conferred, but he will come in a time of tranquility and seize the kingdom by intrigue.” Suomennos: ”Hänen sijaansa nousee halveksittava henkilö, jolle kuninkuuden kunniaa ei ole myönnetty, mutta hän tulee rauhan aikana ja kaappaa kuningaskunnan vehkeilyllä.” ”Halveksittav henkilö”, minkä vuoden 33/38 kirkkoraamattu kääntää ”kelvottomaksi” on hepreaksi bazah ja tarkoittaa kirjaimellisesti halveksittua henkilöä. Eli tämän mukaan Antikristus olisi halveksittu kruununperijä, jolle hänen oma kansansa ei tule myöntämään kuninkuuden kunniaa. Tämä kuvaus sopii täydellisesti Prinssi Charlesiin.


Tässä kohtaa on huomioita myös eräs tärkeä asia. Jakeissa 10, 20 ja 21 ei puhuta enää vain valtakunnasta itsestään vaan myös sen yksittäisistä hallitsijoista. Kyse ei voi olla valtakunnista jotka nousevat toistensa sijalle, koska muuten näiden jakeiden tulkinta vaatisi liian pitkän ajanjakson. Lisäksi edeltävä jae ilmaisee selvästi, että kyse olisi henkilöstä, joka ei ole saapa tuon valtakunnan kuninkuutta. Kun näyn ensimmäisessä täyttymyksessä kuninkailla viitataan lähinnä yksittäisiin hallitsijoihin, niin sen toisessa täyttymyksessä kyseessä on sekä valtakunnat että niiden yksittäiset hallitsijat. Esimerkiksi jakeessa 2 Persian kolme kuningasta viittaa valtakuntiin, mutta jakeessa 3 Kreikan sankarikuningas on keisari Herakleios. Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista Danielin profetioissa sillä Daniel 8:20-21 sanoo: ”Kaksisarvinen oinas, jonka sinä näit, on: Meedian ja Persian kuninkaat. Ja kauris on Jaavanin kuningas, ja suuri sarvi, joka sillä oli keskellä otsaa, on ensimmäinen kuningas.” Myös tässä kuninkailla viitataan samanaikaisesti valtakuntiin että niiden hallitsijoihin. Danielin 11. luvun jakeessa 20 kuningas on Yrjö VI, Elisabet II:n isä sillä hänen valtansa alla Britannia lähetti ”sortajan kuningaskuntansa jalokiven läpi”. Yrjö VI:n vallan alla myös juutalaisvaltio sai alkunsa.

Hän ja hänen vaimonsa Elizabeth Angela Marguerite Bowes-Lyon – jota Hitler kutsui kuuluisasti ”Euroopan vaarallisimmaksi naiseksi” – oli  valkoisen paperin juutalaisvastaisen politiikan innokkaita kannattajia. Kuningar jopa lähetti henkilökohtaisen sähkeen Saksan hallitukselle missä hän kehotti Hitleriä ”tarkistamaan juutalaisten luvatonta maastamuuttoa.” (ks. Koko maailman protestoidassa Trumpia vastaan, Euroopan juutalaiset ja Prinssi Charles rinnastaa Trumpin ”muslimikiellon” 30 -luvun pakolaispolitiikkaan vaikka Englannin kuningashuone ja Jerusalemin suurmufti esti juutalaisten pakoreitin Palestiinaan holokaustin aikana. Miksi rinnastus 30 -luvun juutalaisvainoihin vääristää historiaa?). Kohta ”kuitenkin muutamien päivien sisällä hänet murskataan, ei kuitenkaan vihassa eikä taistelussa” saattaa viitata siihen, että Yrjö VI kuoli ennenaikaisesti keuhkosyöpään eikä hän siten kuollut ”vihassa tai taistelussa” vaikka Lontoo oli natsien pommikoneiden kohteena vuosina 1940-41.

Hän nousi isänsä Yrjö V:n sijalle johon näky viittaa Pohjan kuninkaana jakeissa 10-19. Heidän välissään oli tosiasiassa Yrjö VI:n veli Edvart VIII, mutta koska tämä ei saanut koskaan virallisia kruunajaisia luovuttuaan kruunusta samana vuonna kuin nousi valtaan, näky jättää hänet huomiotta. Yrjö V:een taas viitattiin jakeessa 10: ”Ja hänen poikansa varustautuvat ja kokoavat suuret sotavoimat.” ”Hänen poikansa” viittasi Napoelonin sotien aikaisen Britannian kuninkaan – jonka valtakauteen näky viittaa jakeissa 6 – 8 – Yrjö III:n ”poikiin” eli jälkeläisiin (kuten tämä pitäisi oikeammin kääntää) Yrjö V:een ja Saksan Vilhelm II:een. Myös Saksan keisari polveutui Englannin kuningashuoneesta ollessaan Kuningatar Viktorian (Yrjö III:n lapsenlapsen) lapsenlapsi ja Yrjö V:n serkku. Nämä kaksi serkusta kokosivat suuret sotavoimat ensimmäisen maailmansodan puhjetessa vuonna 1914. Kuten jo edelle mainitsin, Yrjö V yllytti henkilökohtaisesti hänen ulkoministeriään Sir Edward Greyta löytämään syyn sodalle Saksaa vastaan. Yrjö V ei siis ollut mikään merkityksetön valtionpää jolla ei ollut mitään roolia sodan syttymisessä ja etenemisessä. Kuninkaana hän oli Brittiläisen imperiumin ja sen sotavoimien korkein edustaja ja johtaja.

_68934006_georges_pa
Englannin kolme kuningasta, Yrjö III, Yrjö V ja Yrjö VI johon Danielin kirja viittaa Antikristuksen ”isinä ja isiensä isinä” jakeessa 24 ja joiden valtakausi ennustettiin jakeissa 6 – 20.

Johtopäätös

700 sivuisen kirjani Muhammad, Kaarle Suuri ja Antikristus 11. luvussa (osissa A, B ja C) olen käsitellyt näitä asioita jopa vieläkin perusteellisemmin ja vieläkin suuremmilla yksityiskohdilla. Tässä kolmiosaisessa kirjoitussarjan olen pyrkinyt lähinnä tiivistämään tutkimusteni tärkeimmät argumentit ja niiden johtopäätökset mahdollisimman helposti ymmärrettävään muotoon. Jokainen lukija arvelkoon itse onko argumenttini uskottavia ei. Monesti ihmettelen itsekin miten olen jaksanut nähdä näin suurta vaivaa tämän kaiken historiallisen tiedon penkomiseen ja tutkimusteni perusteluun niin suurilla yksityiskohdilla. Ehkä se todistaa vain sen kuinka hulluuden ja nerouden raja on häilyvä. Kirjoitinkin huhtikuussa 2016 eräälle henkilölle, etten kirjoituksiani lukiessa ”aina itsekään ymmärrä mitä olen yrittänyt sanoa ja toisinaan tekstini vaikuttaa jonkin laitoksesta karanneen sekapään houreilta. Ehkäpä tämä onkin minun ylevä tulevaisuuteni: vietän loppuelämäni valkotakkisten ihmisten seurassa ja varoitan heitä Prinssi Charlesista vaikka hoitajat yrittävät vakuuttaa minulle turhaan, että Prinssi Charles on kuollut ajat sitten; ja ennen kuin ehdin näyttää heille monimutkaisia kaavioitani Danielin kirjasta, he pistävät rauhoittavaa suoneeni. Jos siis kysyt, että epäilenkö koskaan omia tutkimuksiani ja niiden johtopäätöksiä, niin vastaus on kyllä.”

PS. Mistä päättelen Uuden ajan historian päättyvän otsikossa mainittuun vuoteen 2023? Samasta näystä mitä käsittelin tässä artikkelisarjassa. Lue perusteeni tähän seuraavasta artikkelistani: Profetia hälytys: Prinssi Charles vieraili Jerusalemissa Shimon Peresin hautajaisissa juuri ennen riemuvuoden loppua merkittävänä askeleena kohti Dan. 9:27:n täyttymystä prinssistä, joka käynnistää 70. vuosiviikon. Mitä voimme odottaa tapahtuvan seuraavan kolmen vuoden sisällä? Mielenkiintoisesti sama vuosi on tasan sata vuotta jakeissa 17 – 19 ennustetusta Ottomaani imperiumin lopusta ja 70 vuotta Elisabet II:n kruunajaisista vuonna 1953 mikäli hän on yhä vallassa. Tällä 70 vuoden ajanjaksolla on raamatullisesti hyvin suuri merkitys, kuten olen demonstroinut jo useissa teksteissäni.

 

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s