Jos olet lukenut kirjani Joka ei ollut saapa kuninkaan arvoa – Antikristus paljastettu? (Book on Demand, 2019), saatat muistaa nimen Michael Fawcett kirjani sivuilta. Luvussa kolme lainasin entisen ja edesmenneen Walesin Prinssin kuninkaallisen huonekunnan palvelijan George Smithin väitettä vuodelta 2003, jonka mukaan hän olisi joutunut Fawcettin raiskaamaksi ja nähnyt myös Charlesin ja Fawcettin yhdessä sängyssä. Smith, joka kuoli 44-vuoden ikäisenä tuntemattomaan sairauteen elokuussa 2005, kirjoitti Daily Mailin sisarlehdessä The Mail on Sunday: ”Menetin työni, taloni ja lapseni, koska se kaikki oli aivan liikaa minulle… Tänään tunnen jälleen suurta stressiä, sillä valtakoneisto on nostanut kampanjan minua vastaan. He ovat hyvin voimakkaita ja etuoikeutettuja ja heillä on paljon rahaa maksaa lakimiehilleen estääkseen minua kertomasta totuutta.” Britannian palkittu journalisti ja 53 kirjaa kirjoittanut Gordon Thomas raportoi vuonna 2003, että Diana oli kutsunut maaliskuussa 1997 BBC:n entisen kameramiehen Kensingtonin palatsiin, joka nauhoitti seitsemän salaista videokasettia joissa Walesin Prinsessa kertoi järisyttäviä paljastuksia hänen entisestä aviomiehestään.
Näissä kaseteissa Diana olisi vahvistanut mm. George Smithin tarinan ja todistanut myös itse Charlesin ja Fawcettin välistä homoseksuaalista suhdetta. Lisäksi Diana puhui niissä kuninkaallisen huonekunnan orgioista, ”jotka olivat kuin suoraan Caligulasta” (viitaten niiden äärimmäisen alhaiseen moraaliin), joita Charles olisi Dianan kertoman mukaan suvainnut. Kasetit sisälsivät nähtävästi niin arkaluontoisia paljastuksia, että ne olisivat tuhonneet prinssi Charlesin viimeisetkin toiveet pukea kruunua koskaan päänsä päälle. Kasetit piilotettiin salaiseen pankkiholviin jonnekin päin Yhdysvaltoja eikä ne ole nähneet koskaan päivänvaloa. On epäselvää onko nuo kasetit yhä siellä vai onko ne onnistuttu jo tuhoamaan. Dianahan itse pelkäsi, että Charles suunnitteli hänen varalleen lavastettua auto-onnettomuutta, kuten hän kertoi kirjeessään Paul Burrelille lokakuussa 1993 ja kaksi vuotta myöhemmin lakimiehelleen Victor Mishconille. Nämä pelot alkoivat manifestoitua hänelle ensimmäistä kertaa vuonna 1990, kun Diana sai selville, että Charlesin salapoliisit olivat murhauttaneet hänen rakastajansa Barry Mannakeen lavastetussa moottoripyörä-onnettomuudessa vuonna 1987 (nämä salapoliisit tunnustivat tämän käytännössä Dianalle itse pelotellakseen häntä) ja alkoivat uhkailla myös Dianan omaa henkeä. Nämä seitsemän videokasettia, jotka Diana nauhoitti vain viisi kuukautta ennen kuolemaansa, olisi antanut Walesin Prinssille lopullisen motiivin päästä hänen hankalasta ex-vaimostaan eroon.
Jopa Charlesille myönteinen ja Dianalle vihamielinen kuninkaallinen elämäkerturi Penny Junor myönsi kirjassaan Charles: Victim or villain? (Charles: uhri vai konna?), että Charles oli helpottunut Dianan kuolemasta. Luvussa 3 hän kirjoitti:
”Ei ollut syyllisyyttä Dianan kuolemasta tai hänen suhteestaan Camilla Parker Bowlesin kanssa… Jos Walesin Prinssi koki mitään syyllisyyttä, se johtui siitä, että kaikista tunteista joita hän koki Dianan kuoleman jälkeen, pääasiallinen tunne oli helpotus.”
Toisessa vuoden 2005 kirjassaan ”The Firm”, Penny Junor paljasti Charlesin ensimmäiset sanat, kun hän sai tietää ex-vaimonsa kuolemasta: ”He kaikki tulevat syyttämään minua, eikö vain? Maailma on tulossa täysin hulluksi, eikö olekin?” Tällainen reaktio ei ole merkki surusta tai syyllisyydestä vaan pikemminkin syyllisyyden myöntämisestä. Charles ei ollut murheellinen tai järkyttynyt siitä, että hänen 13- ja 15 -vuotiaiden lastensa äiti oli juuri kuollut. Sen sijaan hän oli peloissaan, että ihmiset tulisivat syyttämään häntä Dianan kuolemasta. Näin murhaaja reagoisi uutisiin siitä, että hänen uhrinsa ruumis on juuri löydetty. Charlesille paljon kriittisempi kuninkaallinen kirjailija Tom Bower vahvistaa sen, ettei syyttävä omatunto ole ollut koskaan kruununperijän erityisenä painolastina:
Monien skandaalien aikana, jotka olisivat tuhonneet pienemmän ihmisen, ei ole todistetta siitä, että hän olisi kärsinyt moraalista taistelua. Häpeä ja syyllisyys näyttävät hänelle vieraalta. Huolimatta kaikkien silminnäkijöiden todistuksista melankoliasta ja itseluottamuksen puutteista, Charles ei ole koskaan myöntänyt mitään rikkomusta. – Tom Bower, Rebel Prince, esipuhe
Tom Bower kirjoitti juuri The Sun -lehdessä Michael Fawcettia koskevasta viimeisimmästä skandaalista jossa hän oli myöntänyt Saudi-liikemiehelle Britannian kansalaisuuden ja aatelisarvon vastikkeena tämän 1,5 miljoonan punnan lahjoituksesta Prinssin järjestöille (teko, joka on vuonna 1925 kirjoitettua Britannian lakia vastaan). Kirjoitus maalaa lähes komediallisen potretin tulevasta kuninkaasta ja ennustaa samalla, että herra Fawcett saattaa tuoda vielä lopullisen kuoleman suudelman Charlesin toiveille päästä hipelöimään kauan odottamaansa kruunua. Prinssi Charles ja herra Fawcett on ollut jo vuosikymmeniä kuin paita ja peppu. Norman Baker, Sisäministeri rikosten ehkäisyssä vuosina 2013 – 2014 ja liikenneministeri kolme ja puolivuotta tätä aikaisemmin, kertoi Daily Beast -lehdelle: ”He puhuvat kolme tai neljä kertaa päivässä. Ajatus, että Fawcett johtaisi rikollista operaatiota ilman, että kertoisi siitä hänelle ei ole yksinkertaisesti uskottavaa.” Facettin rikollisen teon tultua julkisuuteen, Charles päätti erottaa hänet ”väliaikaisesti”. Mutta tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun hänen erottamistaan vaadittiin. Tämä oli jo kolmas kerta kun Fawcett oli julkisen skandaalin keskiössä ja siitä huolimatta hän on onnistunut palaamaan aina Charlesin sisäpiiriin. Bower kirjoittaa:
Kysymys jonka Charles, 72, kohtaa on se tiesikö hän Fawcettin lupauksesta Mahfouz Marei Mubarak bin Mahfouzille, 51. Edustajansa välityksellä saimme tietää, että Charles oli väitetysti “järkyttynyt” ja “yllättynyt” paljastuksista, jotka koskivat Fawcettin vaatimuksia Mahfouzille. Mutta ottaen huomioon Fawcettin rahankeruu aktiviteetit prinssille yli menneen 30 vuoden ajan, Charlesin ”järkytystä” on vaikea uskoa. Fawcett kirjoitti Mahfouzille vuonna 2017, oletetusti antaen ymmärtää, että vastikkeena hänen lahjoituksestaan, Saudi-liikemies saisi aatelisarvon, Britannian kansalaisuuden ja yhä enemmän yksityistapaamisia Prinssi Charlesin kanssa. Fawcettin kirje näytti tekevän suoran yhteyden sen välillä, että Mahfouz saisi Charlesin tuen aatelisarvolle ja kansalaisuudelle vastikkeena hänen välittämästään rahasummasta. Epätavallisessa siirrossa, Charlesin virasto julkaisi lausunnon missä se kielsi tietävänsä mitään Fawcettin tarjouksesta rahaa vastaan, mutta Fawcettin historia onnistuneita operaatioita viimeistän vuosikymmenien aikana nostaa rahaa prinssin järjestöille yli 60 miljoonan punnan edestä, nostaa väistämättä kysymyksiä Charlesin yrityksille kieltää nämä syytökset.
Prinssi Charles myönsi kerran itse hänen riippuvuutensa Michael Fawcettista: ”Voin pärjätä ilman lähes kaikkia muita paitsi Michaelia.” Ehkä Charles ei olekaan loppujen lopuksi niin avuton ja epäitsenäinen mies jos hän tulee toimeen vain yhden avustajan turvin. Tosin prinssi oli niin riippuvainen tästä nimenomaisesta avustajasta, ettei hän ”matkustanut koskaan ilman Fawcettia, joka tarjosi hänelle luksusvaatimukset joita hän vaati päivät ja yöt. Joka aamu, Fawcett raportoidusti täytti Charlesin ammeen ja viikasi hänen vaatteensa. Hän vaihtoi hienovaraisesti kuninkaallisen WC-paperin, siivosi sotkun, pesi käsin hänen kuninkaalliset bokserinsa ja testasi kuninkaallisesti keitetyt kananmunat. Jokaisessa Charlesin kodissa hän valvoi jokaista yksityskohtaa: Ajotiellä oleva sora haravoitiin, maalaukset ripustettiin tarkasti, tyynyt oli pinottu oikein, keittiöihin toimitettiin luomuruokaa, hienostuneet kukka -asetelmat kasteltiin päivittäin ja ruokapöytä peitettiin sopivalla pellavalla pöytäliinalla, hopeisilla ruokailuvälineillä ja kynttilänjaloilla. Operoiden kuin rykmentin kenraali, portinvartija Fawcettille annettiin avaimet Charlesin kotien etu- ja takaoviin – ja hallinta hänen elämäänsä.”
Tämän lisäksi (mainitsematta tietenkään hänen väitettyjä yöllisiä ”ylitöitään” Charlesin makuuhuoneessa) hänen tehtäviinsä kuului ”varmistaa rahankeräys ulkomaalaisilta miljonääreiltä. Fawcettin menestys riippui Charlesin ohjauksesta ja yhteistyöstä. Fawcettin nousu vaatimattomasta palvelijasta Buckingham palatsissa vuonna 1982 Charlesin ykkösmieheksi on saanut aikaan sarjan hämmästyttäviä syytöksiä. Hän on eronnut kahdesti aiemmin. Ensimmäinen kerta oli sen jälkeen kun häntä syytettiin kiusaamisesta vuonna 1998, mutta myöhemmin hänet palautettiin virkaansa tullen prinssin henkilökohtaiseksi avustajaksi.” Toinen kerta oli yhteydessä aikaisemmin mainitun George Smithin raiskaussyytteisiin vuonna 2003, kuin myös väitteisiin, että Fawcett olisi myynyt eteenpäin Charlesille annettuja kallisarvoisia lahjoja, mukaan lukien 3500 punnan arvoisen Rolex-kellon. Jokaisen Fawcettia kohdanneen syytösten jälkeen, palatsi ryhtyi ”sisäisiin tutkintoihin” syytösten selvittämiseksi, mutta vapautti hänet aina syytteistä ja palautti hänet vallan keskipisteeseen. Oliko herra Fawcett liian läheinen Charlesille ja tiesikö hän liikaa kuninkaallisen likaisista salaisuuksista? Bower jatkoi:
Myöhemmin hänen nimensä puhdistettiin kaikista rikkomuksista. Hänen erottamistaan koskevan painostuksen alla vuonna 2003, Charles vetosi Fawcettin olevan korvaamaton…. Fawcett tiesi kaikki salaisuudet, jotka vaarantaisivat Charlesin vallanperimyksen. Jos hän päättäisi koskaan myydä tarinansa medialle, hän ei vain ansaitsisi 20 miljoonaa puntaa, mutta tuhoaisi samalla Charlesin toiveet tulla kuninkaaksi. Fawcettin toimia seliteltiin ”virheinä” ja ne annettiin anteeksi palatsin tutkijoiden taholta. Fawcett, palatsin tutkijat julistivat, oli ”kateuden ja kitkan” uhri työntekijöiden joukossa. Hän oli toiminut Charlesin luvalla [kuninkaallisten lahjojen myynnissä]. Minimoidakseen kritiikin, Charles suostui siihen että Fawcettin tulisi erota, mutta teki hänen exit-sopimuksestaan jalomielisen. Fawcett sai £500 000 erorahana, oikeuden jäädä hänen kotiisa Richmondissa, Lounais-Lontoossa, ja kolmen vuoden sopimuksen hänen tapahtumayritykselleen Premier Mode Ltd.
Seuraava Tom Bowerin kuvaus on jo lähes koomisen kiusallinen.
Kuningattaren sanottiin inhoavan häntä. Hänen sanottiin närkästyneen hänen nimensä mainitsemisesta. Kun hän näki Fawcettin Charlesin ja Camillan häissä, väitettiin että hän sanoi ääneen Prinssi Philipille: ”No jopas, se on Fawcett. Hänestä on tullut niin lihava.” Camilla on Fawcettin suuri liittolainen. Sunnuntai-iltoina kun Prinsessa Diana oli jättänyt Charlesin maalaiskodin Highgrovessa palatakseen Lontooseen, Fawcett opasti Camillaa saapumaan [Charlesin luokse]. Sen jälkeen kun Camilla oli eronnut, kun hän oli lähes pennitön, Fawcett tarjosi hänelle ruokaa, puhtaita vaatteita ja kuskin varmistaakseen hänen viihtyvyytensä. Kun Charles alistui hänen viiden työntekijänsä vaatimuksille, että Fawcett poistettaisiin koskien syytöksiä että hän oli kiusannut heitä, se oli Camilla joka ratsasti pelastamaan hänet. Kuullen, että Charles ja Fawcett olivat nähty itkeneen yhdessä Highgrovessa, Camillan sanottiin syöksyneen taloon ja sanoneen: “Kuulin, että olette olleet inhottavia Michaelille ja olen vihainen teille kaikille siitä. Charles ulisi: “Se ei ole minun vikani. He pakottivat minut tekemään sen.”
Robert Higdon, jonka Charles oli palkannut vuonna 1995 tuomaan miljardöörit ja vaikutusvaltaiset henkilöt yhteen Charlesin isännöimille jahdeille saadakseen kerättyä heiltä rahaa hänen projekteilleen, totesi herra Fawcettista näin: “Hän on yksi hirveimmistä ihmisistä joita olen tavannut elämäni aikana. Jouduin sietämään korruptoituneita, ilkeitä ja paheellisia ihmisiä, joilla Charles ympäröi itsensä. Kaikkein hirveimpiä ihmisiä joiden kanssa olen koskaan työskennellyt. He käyttivät minun resurssejani. En pitänyt heidän machiavellilaisesta, juonittelevasta käytöksestään, epärehellisyydestä. He eivät olleet suoraselkäisiä.” Saatuaan selville George Smithin syytökset, että Michael Fawcett olisi raiskannut hänet, Diana soitti Charlesille – kuten Paul Burrell, joka seisoi Dianan vieressä tämän soiton ajan, vahvistaa – ja sanoi hänelle, ”Charles, kuunteletko minua lainkaan, tämä mies on hirviö.” Charlesi viittasi Dianan protesteille vain kintaalla ja jatkoi yhteistyötään herra Fawcettin kanssa (Bower, Rebel Prince, luku 11). Bower päättää hänen kirjoituksensa The Sunissa seuraavaan kappaleeseen:
On huolia siitä, että palatsin tutkimukset Fawcettin väitetyistä lupauksista [Saudi-liikemies] Mahfouzille tulee seuraamaan samaa rataa kuin aiemmat raportit joistakin Fawcettin väitetyistä rikkomuksista jos ne löydetään olleen paikkansapitäviä. Fawcettia nuhdellaan, Charles tullaan vapauttamaan syytteistä eikä Fawcettia tulla heittämään ulos. Tällä kertaa kuitenkin riski Charlesille on paljon isompi. Viimeisten kuukausien ajan yleisön mieliala monarkiaa kohtaan on muuttunut. Prinssi Andrewin seksi-skandaali syytökset ja Prinssi Harryn irtisanoutuminen hänen perheestään on nostanut vihamielisyyttä. Charlesin täytyy pelätä, että jos Fawcett syyttää prinssiä siitä, että tämä tiesi väitetyistä lupauksista Mahfouzille, yleisö saattaa vaatia hyvinkin, että kuningattaren kuollessa Charles luopuu hänen kruunustaan Williamin hyväksi. Tämä on kuoleman vakava riski, jonka Charles kohtaa. Hänen kohtalonsa on Fawcettin käsissä.
Johtopäätös
Kirjassaan Rebel Prince, Tom Bower kirjoitti (luku 16): ”Sillä hyvin erilaisista syistä nämä kolme miestä – Burrell, Fawcett ja Smith – aiheuttivat suuria ongelmia Charlesille. Yhdistelmä aviorikosta, väitettyä homoraiskausta, huumeita, seksiorgioita, varastelua ja ennennäkemätön loppu rikosoikeudelle, ei ollut enää saippuaoopperaa, vaan se oli eskaloitunut merkittäväksi kriisiksi. Charles harkitsi TV-esiintymistä kieltääkseen että Smith oli raiskattu, sitten hylkäsi idean, eikä vähiten siitä syystä, että Fawcett oli hankkinut oikeuden määräyksen, joka esti ketään linkittämästä hänen nimeään Smithin syytteisiin. ’On mahdotonta liioitella Windsorin huonetta kohtaan purettua hävitystä viimeviikolla’, Trevor Kavanagh kirjoitti The Sunissa, lisäten naurettavan paljastuksen että eräs Fawcettin tehtävistä oli puristaa hammastahnaa Charlesin hammasharjaan. ’Valtakunnan sydämessä on vehkeilyn likakaivo.’” Tämä katkelma Bowerin kirjasta tiivistää hyvin sen mistä itse olen ollut tietoinen jo vuosien ajan. Britannin kuningashuoneen tarina ei ole tuota imelää saippuaoopperaa, jollaisena iltapäivälehdet ovat sen esittäneet vuosien ajan.
Kyseessä on pikemminkin komedian sävyttämä poliittinen murhatrilleri tai kauhuelokuva. Se, että Walesin Prinssin läheisin avustaja puristaa joka aamu- ja ilta hammastahnan hänen kuninkaalliseen hammasharjaansa, ja että tämä parivaljakko vollottaa yhdessä prinssin maalaiskartanossa, kun Fawcettin kiusaamat työntekijät vaativat hänen erottamistaan, on kieltämättä melkoisen koomista. Toisaalta raiskauksista, rikollisesta vehkeilystä ja salamurhista on komiikka kaukana. Se tosiasia, että Charles oli vuosikymmenten ajan läheisessä ystävyyssuhteessa Sir Jimmy Savilen kanssa, joka Scotland Yardin poliisitutkimuksen mukaan raiskasi sairaalassa makaavia puolustuskyvyttömiä lapsia ja meni sen jälkeen ruumishuoneelle, varasti heiltä silmämunia koristellakseen niillä itsensä, ja yhtyi sitten näiden ruumisten kanssa, on paremminkin kauhuelokuvan kuin saippuaoopperan käsikirjoitus. Tämän kuninkaallisen saippuaopperan-komedian-trillerin-kauhun monet lonkerot ulottuvat myös joihinkin tämän vuosisadan käänteentekevimpiin tapahtumiin. Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen 20 -vuotismuistopäivä oli kolme päivää sitten. Yhdessä Prinsessa Dianan kuoleman kanssa, se on yksi niitä kollektiiviseen muistoomme painuneita hetkiä historiassa, josta moni kysyy: ”Muistatko missä olit kun…?” Miksi Britannian kuningashuoneella olisi mitään tekemistä näiden iskujen kanssa? Mieti vaikkapa seuraavaa 10 päivän takaista uutista Daily Mail lehdestä:
Huomattava joukko varakkaita ihmisiä eri puolilta maailmaa ovat lahjoittaneet rahaa Prinssin järjestölle. Kun Prinssi Charles kohtaa voimakasta tarkastelua siitä miten hän on nostanut rahaa, The Mail on Sunday painottaa joitakin värikkäitä hahmoja, jotka ovat tarjonneet taloudellista tukea tulevalle kuninkaalle. Saudi-Arabian tiedustelupalvelun entinen johtaja ja myöhempi suurlähettiläs Britanniaan, Turki Bin Faisal al Saud on valokuvattu käsikädessä Charlesin kanssa ja vuosina 2004 ja 2005 hän palveli esimiehenä prinssin taidekoulussa Prince’s School of Traditional Arts, haara laajemmasta Prince’s Foundation -järjestöstä. Mutta Turkilla, 76, on kirjava menneisyys. Vuonna 2002, kaksi vuotta ennen kuin hänet nimettiin koulun esimieheksi, hänet nimettiin monen miljardin oikeushaasteessa, jonka Syyskuun 11. terrori-iskujen uhrien omaiset olivat nostaneet häntä vastaan, väittäen että hän oli osa Saudi prinssien ryhmää, jotka saattoivat olla mukana terrori-iskun rahoittamisessa.
Tämä ei ole syytös siitä, että Prinssi Charles olisi ohjannut lentokoneet New Yorkin kaksoistorneja ja Pentagonia päin. Mutta Charlesin kytkökset näihin miehiin, joita on syytetty terrorismin ja Syyskuun 11. terrori-iskujen rahoittamisesta, tarvitsisi paljon enemmän huomiota ja todellista journalistista tutkimusta. Kävin näitä kytkentöjä jo laajemmin läpi tässä yli neljän vuoden takaisessa hieman pidemmän puoleisessa blogikirjoituksessani. Alla puolituntinen videoni missä kerrotaan myös näistä samoista yhteyksistä, mutta YouTube on pannut tuon valitettavasti ikärajoituksen alle, joten sen voi nähdä vain YouTubeen kirjautuneena (YouTube muuten sensuroi jo yhden 45-minuuttisen videoni, joten olen ajatellut videoiden siirtämistä myös toisiin vähemmän tunnettuihin palveluihin kuten BitChute ja suomalainen Tokentube, jotka eivät sensuroi erilaisia näkökantoja ja poliittisia mielipiteitä).
