Mitä Netflixin The Crown -sarjan viides tuotantokausi ei kerro sinulle? Uusi elämäkerta paljastaa Charlesin omahyväisen, väkivaltaisen ja agressiivisen puolen.

Katsoin äsken julkaistun Netflixin kuvauksiltaan näyttävästi toteutetun The Crown -sarjan viidennen kauden. Julkaisin joulukuussa 2020 arvioni sarjan neljännestä kaudesta, joka sijottui Charlesin ja Dianan myrskyisän avioliiton alkuaikaan 80 -luvulle. Vaikka sarja on paljolti fiktiivistä ja kaunisteltua kuvausta kuningasperheen historiasta Elisabet II:n valtakaudella, sarja on yllättänyt toisinaan sen muutamilla tosiasioihin pohjautuvilla ja kuningasperheelle kiusallisilla paljastuksillaan. Näitä oli mm. kolmoskauden paljastus Elisabet II:n sedän, kruunusta luopuneen Windsorin herttuan maanpetoksellinen vehkeily natsien kanssa ja neloskauden kuvaus Charlesin vähemmän miellyttävästä puolesta ja aviorikoksesta Camillan kanssa. Neloskauden ensi-illan jälkeen Charlesin pr-gurut kertoivat medialle, että The Crown käyttää ”viihdettä edistääkseen hyvin peittelemättömästi tasavaltaa kannattavien agendaa eivätkä ihmiset näe sitä. Heidät on houkuteltu mukaan muutamilla alkujaksoilla kunnes he eivät voi nähdä kuinka heitä manipuloidaan. Se on hyvin hienostunutta propagandaa.”

Kuninkaallinen elämäkerturi Andrew Morton, jonka 90 -luvun alun paljastuskirja Dianasta nousi kansainvälisiin otsikoihin, sanoi: ”Tietenkin Peter Morgan [sarjan luoja] on värittänyt monia tapahtumia, mutta hyvin paljon siitä on totta. Kuninkaalliset ovat aina piiloutuneet median koristeleman naamarin taakse. The Crown on kaikkein hienoimmin koskaan rakennettu naamari, samalla olemme lumouksen pauloissa tietämättä koskaan mikä on totta ja mikä valetta.” The Sun -lehti kertoi lainaten Dianaa ja Charlesia vuosia palvelleen Paul Burrelin arviota sarjan autenttisuudesta: ”Tuomitsevat kohtaukset näyttävät kuinka Prinssi Charles katsoo vailla kiinnostusta, kun Diana tanssii hänelle näyttämöllä, on välinpitämätön hänen poikiaan kohtaan ja mukana suhteessa Camilla Parker-Bowlesin kanssa. Mutta huolimatta kiistasta, joka koskee sarjan ottamaa taiteellista vapautta, Paul sanoo draaman maalaavan oikean kuvan heidän kasvavasti jäätävästä suhteestaan. Muistaen hänen vuosiaan nuoren pariskunnan kotitaloudessa, entinen hovipalvelija paljastaa: ’Josh O’Connor esittää Prinssi Charlesia piittaamattomana ja kylmänä henkilönä. Pelkään pahoin, että tämä on se mitä näin suljettujen ovien takana.'”

Niin sanottu ”kuninkaallinen ekspertti” Hugo Vickers oli kauhuissaan nähdessään The Crownin neloskauden kuvauksen Charlesista: “He aina halusivat esittää hänet jonkinlaisena mammanpoikana. Tällä kertaa häntä ei ole esitetty vain nynnynä, mutta myös hyvin vihaisena, epämiellyttävänä henkilönä huutamassa hänen vaimollensa… Jotkin katseet, joilla hän katsoo Dianaa, ovat sellaisia, että alat jo kummastella että nappaammeko hänet seuraavassa kaudessa juonittelemassa hänen murhaansa Pariisin tunnelissa tai jotain hirvittävää. En pitäisi sitä mahdottomana… se on todella häpeällistä, todella häpeällistä mitä he ovat tehneet hänelle tällä kaudella.” Näin itse olisin kirjoittanut sarjan vitoskauden juonen ja tehnyt siitä selän nojatuoliin liimaavan salaliittotrillerin vaimonsa murhaa hautovasta kaksinaamaisesta kruununperillisestä. Mutta osasin jo odottaa, ettei Peter Morgan uskaltaisi mennä näin pitkälle – etenkin kun sama mies on tunnustanut että hänellä on ”valtavasti sympatiaa” Charlesia kohtaan.

Mitä viides kausi paljasti/jätti kertomatta?

Viides tuotantokausi on todellakin paljon sympaattisempi Charlesia kohtaan kuin sarjan neljäs tuotantokausi. Viides kausi keskittyy kuvaamaan ns. Walesien sotaa 90 -luvun alussa, kun Walesin Prinssi ja Prinsessa kävivät kumpikin julkista mediasotaa toisiaan vastaan omaelämäkertojen ja mediaesiintymisten kautta, ja pyrkivät esittämään oman puolensa avioliittonsa hajoamiseen johtaneista syistä. Morgan pyrkii välttämään liian puolueellista narratiivia, mikä mustamaalaisia joko Dianaa tai Charlesia. Sen sijaan hän on pyrkinyt tuomaan siihen inhimillisen ulottuvuuden ja rinnastaa kuningasperheen tuhansiin muihin perheisiin, jotka joutuivat käymään läpi samanlaisen tuskallisen avioeroprosessin. On mainittava, että Paul Burrell, joka kehui sarjan neloskauden kuvausta Dianasta, ei ollut järin ihastunut sen vitoskauden potrettiin Dianasta, kuvaten sitä ”julmaksi ja mauttomaksi”.

Mikä jäi 5. kaudella vähemmälle huomiolle oli Dianan pelot siitä, että hänen aviomiehensä aikoi murhauttaa hänet ja lavastaa tapahtuman traagiseksi auto-onnettomuudeksi. Morganin eduksi on sanottava, että muutamat jaksot kuvaavat todenmukaisesti Dianan pelkoja siitä, että hänen puhelintaan salakuunneltiin ja sarjan 7. jaksossa kuvataan myös erästä tositapahtumiin perustuvaa kohtausta missä Dianan auton jarrut pettävät ja hän on vähällä menettää autonsa hallinnan. Kauden toisessa jaksossa kuvataan myös kuinka prinsessaa epäsuorasti avustanut ja hänen ahdinkonsa maailmalle esiintuonut kirjailija Andrew Morton ja hänen välikätenään toiminut Diana ystävä joutuivat tappoyritysten ja pelotteluiden kohteeksi ”pimeiden voimien” taholta. Andrew Morton kertoi itse New York Postin raportin mukaan:

Kirjoittaessaan kiistanalaista prinsessa Dianan elämäkertaansa kirjailija Andrew Morton oli jatkuvasti huolissaan siitä, että hänet murhattaisiin. ”Tarkkailin vaaroja varjoissa. Tarkkailin ihmisiä, jotka seurasivat minua, Morton kertoi Entertainment Tonightille. Se oli kuin erilainen maailma, ja muistan elävästi, että kun palasin kotiin metrolla seisoin kaukana laiturin reunasta, koska ajattelin, että minua seurataan ja joku yrittäisi murhata minut”, hän jatkoi. Morton myönsi, että kaikki elämäkerran tekemiseen osallistuneet henkilöt tunsivat olevansa vaarassa, mukaan lukien prinsessa Diana ja hänen ystävänsä tohtori James Colthurst. Työtoimistooni murtauduttiin. James tönäistiin pyörällä ajaessaan. Se oli todella ahdistavaa aikaa, ja kun Diana siivosi huoneensa salakuuntelulaitteiden varalta, hän oli täysin oikeutettu tekemään niin”, Morton sanoi.

Mitä tulee seitsemännen jakson kohtaukseen missä Diana on menettää autonsa hallinnan, kun hänen autonsa jarrut eivät toimi, tämäkin perustuu tositapahtumiin. Uudessa Charlesin elämäkerrassa, Christopher Andersenin The King: The Life of Charles III, sivulla 194-195 kerrotaan:

Kuten myöhemmin oli osoitettu todeksi, Dianalla oli täysi syy epäillä rikosta. Sekä MI5 ja MI6 – Ison-Britannian kotimaiset ja ulkomaiset tiedustelupalvelut – sekä amerikkalainen CIA myönsivät lopulta vakoilleensa prinsessa Dianaa vuosia, seuranneen hänen puhelujaan, jäljittäen häntä, sieppaamalla hänen postejaan, seuranneensa ja kuvaaneensa hänen jokaista liikettään. Vakuuttuneena siitä, että hänen kuninkaalliset henkivartijansa vakoilivat häntä, Diana teki hätiköidyn päätöksen erottaa heidät kun vuosi 1994 lähestyi loppuaan. Useita kuukausia myöhemmin, vuoden 1995 alussa, tapahtui jotain, joka lisäsi Dianan epäilyjä. Hän oli yksin vihreän Audi-avoautonsa ratissa ajaessaan Lontoon keskustaa, kun hän lähestyi liikennevaloa ja polki jarrua, mitään ei tapahtunut. Hän painoi jatkuvasti jalkaansa jarrupolkimeen, kun hänen autonsa pysähtyi keskellä risteystä. Onneksi kukaan ei törmännyt Dianan autoon. Vapiseva Walesin prinsessa tilasi taksin ja palasi suoraan Kensingtonin palatsiin. ”Autoni jarruja on peukaloitu”, hän kirjoitti ystävilleen Lady Elsa Bowkerille, Lucia Flecha de Limalle, henkiparantajalle Simone Simmonsille ja seuralaiselle Lady Annabel Goldsmithille.

Kun Elisabet II kuuli uutiset Dianan kuolemasta Parisiin Pont de l’Alma tunnelissa elokuussa 1997, hänen ensimmäiset sanansa tragediaan oli, ”jonkun on täytynyt rasvata jarrut.” Kuullessaan uutisen Pariisin tapahtumista ja ensimmäiset raportit siitä että Diana olisi ollut yhä elossa (kuten hän olikin heti kolarin jälkeen) mutta pahasti vammautunut, prinssi Charles parahti: ”He kaikki tulevat syyttämään minua, eikö vain? Maailma on tulossa täysin hulluksi.” Onko tämä viattoman ihmisen reaktio suru-uutiseen? Jos itse saisit tiedon että lähiomaisesi on joutunut liikenneonnettomuuteen, olisiko ensimmäinen huolenaiheesi hänen selviytymisensä vai se miten muut näkevät sinut tuon onnettomuuden jälkeen? Edesmennyt yhdysvaltalainen kirjailija Joseph Heller on sanonut, ”Se että olet vainoharhainen ei tarkoita sitä etteivätkö he olisi perässäsi.” Salaliittoteoriat syntyvät usein siitä kun ihmiset alkavat yhdistellä toisiinsa liittymättömiä asioita yhteen. Salaliittofaktat syntyvät taas kyvystä tehdä yksinkertaisia yhteenlaskuja. Tätä kykyä tarvitaan jatkuvasti esimerkiksi rikostutkinnassa. Jos rikostutkijat löytävät itsemurhan tehneen naisen kodista kirjeen jossa hän sanoi pelkäävän aviomiehensä murhaavan hänet ja lavastavan murhan itsemurhaksi, niin silloin aviomies on vahva epäilyn kohde murhaan syyllistymisestä, varsinkin jos ruumiinavauksessa ilmenee todisteista väkivallasta ja miehellä tiedetään olleen motiivi vaimonsa murhaamiseksi.

Mutta jos olet tuleva kuningas, riittää vain että kiellät syyllisyytesi poliisijohtajalle ja hän jättää asian silloin rauhaan. Daily Mail kertoi, että kysyessään kruununperijältä siitä oliko hän tietoinen Dianan peloista, ja kirjeestä, jonka mukaan hän aikoisi murhauttaa hänet lavastetussa auto-onnettomuudessa, Charles vastasi kieltävästi ja ”ei voinut ymmärtää” miksi hänet oli mainittu Dianan kirjeessä. Poliisijohtaja Lord Stevens kertoo miksi hän jätti asian rauhaan eikä tehnyt jatkotutkimuksia Charlesin mahdolliselle syyllisyydelle: ”Hän oli äärimmäisen viehättävä. Hän kielsi osallisuutensa millään tavalla ja se oli huomioitu.” Eli kuninkaalliselle riittää pelkkä viehättävä ulkokuori syyllisyyden poissulkemiseksi. Eivätkö lähes kaikki murhasta epäillyt henkilöt kiellä syyllisyytensä huolimatta siitä ovatko he syyllisiä vai ei? Eivätkö psykopaatit ole juuri pahamaineisia heidän kyvystään harhauttaa ulkopuoliset lipevyydellään ja pinnallisella viehätysvoimallaan? Andersenin uudesta elämäkerrasta löytyy myös seuraava katkelma, joka puhuu kuninkaan pimeämmästä puolesta. Kun Charles ja Diana yrittivät lämmittää jäässä olevaa suhdettaan menemällä hiihtolomalle Sveitsin Klostersiin maaliskuussa 1988, matkalla tapahtui onnettomuus missä iso jäälohkare irtosi vuoresta ja kuninkaallinen pari oli kuolla lumivyöryn alle. Heidän seurueessaan mukana ollut majuri Hugh Lindsay, entinen kuningattaren ratsastaja, sai surmansa onnettomuudessa.

Majuri Lindsay kuoli kuitenkin välittömästi. Kun hänen ruumiinsa oli kaivettu lumesta, hänen kallonsa havaittiin murskaantuneen lumivyöryn voimasta. Muutaman tunnin sisällä Charles soitti Lindsayn leskelle Sarahille, joka oli kuudennella kuukaudella raskaana ja kertoi hänelle mitä oli tapahtunut. Diana sanoi myöhemmin, että hänen ”selkäpiitään kylmäsi” Charlesin tunteettomuus. Diana lupasi Sarahille, ettei koskaan – ”ei koskaan” – voisi palata Klostersiin, ja hän piti lupauksensa. Charles kuitenkin palasi Sveitsin lomakeskukseen jo seuraavana vuonna, ”kuin mitään ei olisi tapahtunut”, Diana hämmästeli.

Machiavellilainen sosiopaatti

Pinnallinen viehätysvoima yhdessä empatian ja tunteiden puuttumisen kanssa on antisosiaalisen personaallisuushäiriön eli psykopaattien/sosiopaattien klassinen tuntomerkki. Paria vuotta tuon hiihtolomaonnettomuuden jälkeen Diana alkoi myös epäillä, että hänen aviomiehensä oli Dianan henkivartijan Barry Mannakeen moottoripyörä-onnettomuudeksi lavastetun kuoleman takana. Diana oli löytänyt lohtua oman avioliittonsa kylmyyteen Barry Mannakeesta ja heidän välilleen syntyi salaromanssi, joka paljastui lopulta Charlesin salapoliiseille. Diana rakastui syvästi Barry Mannakeeseen, joten tieto hänen kuolemastaan järkytti häntä suuresti. Diana uskoi alkuunsa virallisia raportteja siitä, että Mannakeen kuolema johtui onnettomuudesta, mutta myöhemmin Charlesin omat salapoliisit käytännössä tunnustivat Dianalle, että he olivat murhanneet Mannakeen ja että sama tapahtuisi Dianan muillekin miesystäville jos tämä ei lopettaisi suhdettaan heidän kanssaan. He uhkailivat epäsuorasti myös Dianan omaa henkeä kertoen hänelle, ettei hän ollut ”korvaamaton” – että sama voisi tapahtua hänelle jos hän jatkaisi kapinointiaan. Andersenin kirja tuo lisävaloa myös tähän:

Illalla 15. toukokuuta 1987 poliisitoveri Stephen Peet tarjoutui antamaan Mannakeelle kyydin kotiin hänen Suzuki-moottoripyöränsä takana. Kello kymmenen aikoihin 17-vuotiaan Nicola Choppin kuljettama Ford Fiesta kääntyi sivukadulta ja Peet väistyi välttääkseen törmäyksen. Samalla henkivartija lensi Fiestan takasivuikkunaan. Mannakeen selkäranka katkesi kahdesta kohdasta tappaen hänet välittömästi. Chopp ei loukkaantunut, mutta Peet loukkaantui vakavasti. Mannakee oli vain kolmekymmentäyhdeksän vuotias. Auton kuljettaja väitti myöhemmin, että häntä oli painostettu myöntämään, että hän oli aiheuttanut onnettomuuden, ja todisti kuinka tuona yönä hänet sokaisivat ”mysteeriauton häikäisevät valot”: ”Olen aina ihmetellyt, oliko sinä iltana töissä pahantahtoiset voimat, vaikka en koskaan pystynyt todistamaan sitä. Uskon, että en ollut Barry Mannakeen kuoleman syy.” (Vuonna 2004 lordi Brocket, Walesin prinssin poolo-ystävä, istui vankilassa petoksesta, kun poliisina aikoinaan toiminut vankitoveri kertoi hänelle, että tapausta koskevassa salaisessa tiedostossa oli rikosteknisiä todisteita. Kansio oletettavasti osoittaa, että Suzukia, jolla Mannakee ajoi, oli peukaloitu tarkoituksella.) Lopulta viranomaiset päättelivät, että Mannakeen kuolema johtui yksinkertaisesti suorasta auto-onnettomuudesta ja määräsi Choppille 135 dollarin sakon… Kyllä, Diana sanoi, “Olin täysin musertunut. Suhteemme tuli julki ja henet heitettiin ulos. Ja sitten hänet tapettiin. Uskon, että hänet siirrettiin syrjään. Mutta tässä me olemme. En tiedä… emme koskaan tiedä.”

Sivulla 194 Andersen kirjoittaa:

Hän tiesi, mitä prinssi aikoi tehdä: tuhota vaimonsa maineen ja siirtää Camilla varovasti näyttämön keskelle. Siitä huolimatta Diana kehitteli myös vaihtoehtoisia salaliittoteorioita. Camillan tulojuhlien aikoihin prinsessa kertoi asianajajalleen Lord Mishconille, että Britannian tiedustelupalvelussa työskentelevät salamurhaajat ”syrjäyttäisivät” sekä hänet että Camillan, jotta Charles voisi naida vapaasti Tiggy Legge-Bourken. ”Camilla on vaarassa”, hän sanoi Lord Mishconille. ”Heidän on päästävä eroon meistä molemmista.” ”En voinut uskoa kuulemaani”, Mishcon sanoi myöhemmin. ”Oli hyvin selvää”, muisteli toinen Dianan lakimiehistä, Maggie Rae, ”että prinsessa Diana uskoi tulevan murhatuksi” – joko lavastetussa lentokone-, helikopteri- tai auto-onnettomuudessa. He eivät tuolloin jakaneet tätä tietoa kenellekään, etenkään prinssi Charlesille. ”Vaikutti uskomattomalta, fantastiselta, että hän saattoi edes ajatella sellaista”, Lord Mishcon sanoi. ”Emme halunneet prinssi Charlesin tai kuningattaren ajattelevan että prinsessa on vainoharhainen.”

Charlesin tunnustus Dianalle: ”Rakas, saatan olla homo”

Voisimme ehkä ajatella Dianan olleen vainoharhainen jos mikään hänen peloistaan ei olisi toteutunut. Mutta kaikki hänen peloistaan toteutui Camillan syrjäänsiirtämistä ja Tiggy Legge-Bourken naimista lukuunottamatta. Vaikka en tiedä mistä Diana sai tuon ajatuksen, että Charles aikoi naida poikiensa Williamin ja Harryn lastenhoitajan, uskon itsekin että Charles nai Camillan pelkäksi kulissiksi ja että molemmat sekä Diana että Camilla ovat – kuten Diana itse asian ilmaisi – ”tämän miehen hyväksikäyttämiä sanan täydessä merkityksessä”. Sekä suomalaisesta että englanninkielisestä kirjastani löytyy luku missä käyn läpi todisteita Charlesin homoseksuaalisesta kaksoiselämästä. Myös Andersenin kirja antaa ajatukselle lisävahvistusta sivuilla 54 ja 139

”Sanoakseni asian suoraan”, pitkäaikainen hovimies kertoi, ”Prinssi Philip pelkäsi epätoivoisesti, että Charlesista tulee nynny tai, mikä vielä pahempaa hänen kaltaiselle miehelle, hintti [homo].”… Wendy Berry, Highgroven taloudenhoitaja, todisti ovien paiskomista ja taisteluita, jotka olivat jokapäiväisen elämän tunnusmerkkejä, kun Charles ja Diana elivät samojen neljän seinän sisällä. Erään tappelun aikana Charlesin palvelija katseli kun Diana pilkkasi aviomiestään tämän pakkomielteestään ikävän näköistä Camillaa kohtaan, jahdaten kirjaimellisesti onnetonta prinssiä käytävillä, ylös portaita pitkin ja huoneesta toiseen. Harryn syntymästä lähtien Charles oli kaikin keinoin yksipuolisesti lopettanut heidän seksisuhteensa. ”Miksi et makaa kanssani?” hänen vaimonsa kysyi suoraan. ”En tiedä, kultaseni”, prinssi vastasi sarkastisella äänellä. ”Luulen, että saatan olla homo.”

”Tiedätkö sinä kuka minä olen?”

Kun Charles palkkasi Dianan kuoleman jälkeen pr-guru Mark Bollandin kiillottamaan Camillan ja Charlesin julkisuuskuvaa mediassa, hän ”havaitsi Walesin prinssiä ympäröivän juonittelun tason olleen ’ällistyttävää’. Se on hyvin keskiaikainen ympäristö, joka on täynnä mustasukkaisuutta, juonittelua ja selkään puukottamista.” (Anderson, sivu 210) Andersonin kirjan mukaan Charlesin ja Dianan avioliitto oli niin tulehtunut ja vihamielinen, että se olisi voinut johtaa jomman kumman kuolemaan suorissa kahdenvälisissä tappeluissa.

Ilmapiiri Highgrovessa oli komisario Ken Wharfen sanoin ”erittäin tulenarka”. Dianan ja Charlesin väliset yhteenotot olivat nyt niin raakoja, että ”väkivalta vaikutti väistämättömältä”, sanoi eräs henkivartija. Erityinen ongelma oli Highgroven seinien sisällä oleva tulivoima. Tiloissa oli hajallaan aseita – ”haulikot, kiväärit, pistoolit, kaikki” – ja kuninkaallisen perheen jäsenten suojelemisesta vastaavat suojelupoliisit olivat syvästi huolissaan siitä, että ”vihan purkauksissa” mitä tahansa näistä voitaisiin käyttää itsemurhaan, murhaan tai molempiin. Oli myös oikeutettu huoli siitä, että William ja Harry voisivat päätyä sivullisuhreiksi. Varmuuden vuoksi kaikki aseet pantiin lukkojen taakse. [Andersen, sivu 159]

Rakkaudettomat avioliitot, perheväkivalta ja avioerot ovat valitettavan yleinen ilmiö yhteiskunnassamme. Mikä tekee Dianan ja Charlesin avioliitosta kuitenkin poikkeuksen on se, että keltaisen lehdistön aikakaudella tuon satuliittona suurelle yleisölle myydyn kulissiavioliiton avio-ongelmat ja kaikki siihen liittyvä likapyykki puitiin julkisuudessa ja se uhkasi koko monarkian olemassaoloa, vähintäänkin Charlesin kruununperimystä. Diana itse kertoi vuoden 1995 BBC:n Panorama-haastattelussa, että kuningasperhe näki hänet uhkana monarkian olemassaololle vaikka hänen päämääränsä ei ollut tuhota monarkiaa. Hän kuitenkin kyseenalaisti siinä aviomiehensä kelvollisuuden kuninkaaksi, mikä nähtiin suorastaan maanpetoksena Charlesin liittolaisten taholta. Lisäksi Diana aikoi julkaista lisää noloja paljastuksia aviomiehestään ja nauhoitti ne Kensingtonin palatsissa maaliskuussa 1997 seitsemälle kasettinauhalle, jotka talletettiin salaiseen holviin Yhdysvalloissa, mutta joita ei olla julkaistu vielä missään (ei ole varmaa onko ne yhä tallessa vai tuhottu).

Näissä salaa äänitetyissä videonauhoissa Diana kertoi mm. Charlesin homoseksuaalisesta suhteesta palvelijansa Michael Fawcettin kanssa ja kuinka Fawcett oli väitetysti raiskannut erään toisen kuninkaallisen hovin miespalvelijan. Jos jo Andrew Mortonin ja hänen avustajiensa henkeä uhkailtiin, kun hän julkaisi Charlesille kiusallisen paljastuskirjan ja Dianan omaelämäkerran vuonna 1992, kuinka paljon suurempi motiivi kruununperijällä olisi ollut tappaa Diana ennen kuin hän ehtisi häpäistä tätä enempää paljastuksillaan miehensä yksityiselämästä? Diana kertoi usein kuinka hänen miehensä näki hänet kilpailijana ja oli kateellinen Dianalle tämän saaman kansansuosion tähden. Anderson kertoo eräästä tappelusta, joka kuvastaa hyvin Charlesin loukattua ylpeyttä, jonka Diana sai hänessä aikaan:

Yhdessä vaiheessa raivoissaan ollut Charles pysyi paikallaan ja vaati, että hänelle annettaisiin kunnioitusta, jonka hän tunsi asemansa edellyttävän: ”Tiedätkö sinä kuka minä olen?” hän kysyi käskevästi. Diana vastasi, että hän oli ”v*tun eläin”, ja uhkaili sitten vallankaappauksella: ”Sinusta ei koskaan tule kuningasta!” hän huusi. ”William seuraa äitiäsi. Minä huolehdin siitä.” (s. 139)

Mr. Beanin paha kaksoisolento

Tähän astisista kuninkaallisista paljastuskirjoista saisi sen kuvan, ettei Charles ole itse väkivaltainen mutta delegoi ”likaisen työn” hänen palvelijoidensa vastuulle. Esimerkiksi Heinrich Himmler, joka pani lopullisen ratkaisun toimeen ja määräsi sotilaansa suorittamaan mitä raadollisinta julmuutta ja väkivaltaa, oli myös mies joka ei kestänyt nähdä verta ja väkivaltaa (tästä syystä hän osallistui seuraamaan vain yhtä juutalaisten joukkoampumista missä häntä alkoi oksettaa ja oli menettää tajuntansa). Tämä erottaa juuri sadistin Himmlerin kaltaisesta psykopaatista, sillä sadisti nauttii näkiessään uhriensa kärsivän. Psykopaatti/sosiopaatti on taas täysin tunteeton ihminen, joka voi määrätä miljoonat naiset ja lapset teurastettaviksi ilman omantunnonvaivoja. Daily Mail julkaisi äsken hieman hupaisan tarinan siitä kuinka 74 -vuotiaalla Charlesilla on tapana nukkua edelleen lapsuuden Teddy-karhunsa vieressä kuin tosielämän Mr. Bean ja vaatia palvelijoitaan tuomaan se mukaan kaikille ulkomaanmatkoillensa. Tämä voi kuulostaa joidenkin korvaan hellyttävältäkin ja siksi monien on ehkä vaikea sovittaa yhteen kuvaa pehmolelunallen kanssa nukkuvasta aikamiehestä ja verenjanoisesta sosiopaatista. Mutta ehkäpä myös Mr. Beanilla on oma väkivaltainen ja raakalaismainen kaksoisolentonsa.

On nimittäin huomionarvoista, että sama kirja, joka paljastaa Charlesin pakkomielteen hänen lapsuuden aikaiseen pehmoleluunsa, paljastaa myös hänen väkivaltaisen ja agressiivisen luonteensa. Kun Charles astui syyskuussa valtaistuimelle, monet sosiaaliessa mediassa kummastelivat kuninkaan lapsellista käytöstä hänen menettäessään malttinsa vuotaneen kynän johdosta. Sen sijaan, että hän olisi malttanut mielensä ja pyytänyt palvelijoiltaan toista kynää, hän hyppäsi pystyyn ja raivosi itsekseen, ”En voi sietää tätä helvetin asiaa. Mitä he oikein tekevät kaiken saakelin aikansa?” Tämä kohtaus raotti ikkunaa hieman siihen miten Charles käyttäytyy kulissien takana hänen turhamaisempiakin tarpeitaan 24/7 hemmottelevia palvelijoitaan kohtaan. Andersen kirjoittaa sivulla 204:

Highgrovessa pääpuutarhuri heräsi joka päivä luetteloon ohjeista ja valituksista, jotka hänen pomonsa kirjoitti punaisella musteella. Walesin prinssi seisoi sitten kuistilla ja, jos hän ei hyväksynyt maisemoijansa työtä, huusi hän heille käskyjä vihreän megafonin kautta. Charlesin asenne työntekijöitään kohtaan oli ”suoraa halveksuntaa”, sanoi eräs Highgroven työntekijä. ”Vaikka hän sanoi olevansa kiusattu lapsena, prinssi Charles nautti selvästi meidän kiusaamisestamme. Hän saattoi olla miellyttävä ja kohtelias, mutta yhtä suuren osan ajasta hän oli pahantuulinen ja ilkeä. Hän ei ajatellut kahdesti ennen kuin huusi loukkauksia, jos teit jonkin virheen.”

Charlesin työpaikkakiusaaminen ei ollut vain verbaalista väkivaltaa, mutta toisinaan myös fyysistä väkivaltaa millä hän purki vihaansa joko esineitä tai ihmisiä kohtaan. Seuraava hieman pidempi lainaus Andersonin kirjasta kertoo siis samasta miehestä, joka kohtelee ”Teddy-karhuaan kuin se olisi hänen oma lapsensa” (s. 203):

Charlesin entinen palvelija Ken Stronach, joka oli vuosia vastuussa prinssin alushousujen käsinpesusta ja hänen laittamisesta sänkyyn Teddyn kanssa, oli samaa mieltä. Charles ei vain ollut taipuvainen räjähtämään alaistensa kimppuun, vaan hän myös kykeni ”saamaan väkivaltaisia raivokohtauksia”, jos jokin ei miellyttänyt häntä. Stronach oli huoneessa, kun Charles, keskellä riitaa Dianan kanssa, tarttui raskaaseen puiseen jalkatukeen ja heitti sen häntä kohden, ohittaen prinsessan pään vain muutamalla tuumalla.

Toisella kerralla, lomaillessaan aristokraattisen ystävänsä huvilassa Etelä-Ranskassa, Charles seisoi kylpyhuoneen tiskialtaan ääressä, ja haparoi yhden kalvosinnappinsa kanssa, joka putosi häneltä viemäriin. Hän purkaantui silmittömään raivoon, veti pesualtaan irti seinästä ja sitten murskasi sen etsiessään kalvosinnappia. Hullunkiilto silmissään Walesin prinssi, joka ei löytänyt kadonneita koruja, pyörähti ympäri ja tarttui palvelijaansa kurkusta. Stronach sai riehtaistua itsensä vapaaksi, syöksyi ulos sivuovesta – ja liinavaatekaappiin. Peloissaan hän käpertyi sinne 30 minuutin ajaksi piiloon kunnes kuuli Charlesin lähtevän kylpyhuoneesta. ”Lopuksi tie oli selvä”, palvelija muisteli, ”mutta vapisin yhä pelosta.”

Se ei ollut ainoa kerta, kun Walesin prinssi repi hermostuessaan tiskialtaan seinästä; posliini lensi jälleen kerran erityisen raivokkaan riidan jälkeen Dianan kanssa Highgrovessa. Stronach, joka paljasti jälleen pomonsa kiukuttelun, muisteli Charlesin turhautuneen kerran niin paljon, kun hän ei kyennyt jakamaan hiuksiaan kunnolla, että hän ”hyppi ylös ja alas ja pudisteli nyrkkiään”.

Kerran, kun Charles vietti aikaa Camillan kanssa Ray Mill Housessa, Diana soitti Highgroveen tarkistaakseen oliko hän paikalla. Hänen hovimestarinsa Paul Burrell sattui olemaan Highgrovessa tuolloin ja vastasi puhelimeen. Seuraavana päivänä Charles sai tietää, että Burrell oli kieltäytynyt suojaamasta häntä ja kutsui hovimestarin huoneeseensa. Kun Burrell kysyi, että pyysikö prinssi valehtelemaan Dianalle hänen puolestaan, Charles räjähti. ”Kyllä! Kyllä pyydän!” hän sanoi, otti kirjan ja heitti sen Burrellin päähän. Hovimestari kumartui, vaikka hän kuulikin sivujen lepattavan kirjan lentäessä ohi. Charles ”huusi edelleen ja polki jalkaansa”, Burrell muisteli. ”Olen Walesin prinssi”, Charles huusi, ”ja tulen olemaan kuningas!”

Ylimielinen prinssi luotti myös siihen, että hänen sosiaaliseen piiriinsä kuuluvat antaisivat myöden hänen jokaiselle impulssilleen. Kerran vieraillessaan ystävänsä maalaistalossa Charles halusi raitista ilmaa. Hän ei kyennyt saamaan ikkunaa auki, joten hän otti tuolin ja heitti sen ikkunaa päin. Tyytymättömänä ilmanvaihtoon, hän rikkoi tuolilla vielä toisenkin ikkunan. ”Sinun täytyy ymmärtää”, Stronach sanoi. ”Prinssi on tottunut saamaan mitä haluaa. Ja hän halusi raitista ilmaa.” [sivut 204 – 206]

Johtopäätös

Jos yksikin ylläkuvatuista kohtauksista olisi päätynyt Netflixin The Crown sarjan 5. kauden kuvauksiin, lopputulos olisi ollut paljon dramaattisempi, jännittävämpi ja katsojaa tyrmistyttävämpi. Monen katsojan leuat olisivat loksahtaneet auki ja he olisivat jääneet kummastelemaan, että mikä tätä miestä oikein vaivaa. Eihän se ole ihan normaalia aikuisen miehen käytöstä nukkua Teddy-karhun vieressä tai särkeä ikkunoita tuolilla jos et saa avattua niitä muuta keinoin. Tuotantokausi olisi saatu myös paljon jännittävämmäksi jos sen päällimmäisenä juonena olisi ollut Dianan pelot ”pimeyden voimien” salaliitosta häntä vastaan ja taistelu hänen kuolemaansa haluavien tahojen paljastamiseksi maailmalle. Jos Diana uskoi, että hänen aviomiehensä kykeni murhaamaan oman vaimonsa, se kertoo jo paljon Charlesin pimeästä luonteesta, mikä on pimitetty täysin suurelta yleisöltä. Dianahan uskoi, että Charles ja hänen uskollisin sisäpiirinsä, kykeni järjestämään jopa lento-onnettomuuden päästäkseen eroon liian suorapuheisesta vaimostaan. Hänelle ei siis tuota omantunnontuskia tapattaa satoja ihmisiä kerralla päämääriensä saavuttamiseksi. Tästä syystä myös edellisessä blogijulkaisussani kerrottu näky Charlesin suunnittelemasta terrori-iskusta tai lento-onnettomuudesta, voi tulla hyvinkin toteen (ellei Jumala itse estä hänen pahoja suunnitelmiaan).

Lue myös: