Törmäsin juuri mielenkiintoiseen artikkeliin lokakuulta 2022. Artikkelin on kirjoittanut Brendan Simms, Euroopan kansainvälisten suhteiden historian professori Cambridgen yliopistossa ja Geopolitiikan Keskuksen johtaja. Otsikko sanoo: Charles III — miksi emme tekisi hänestä Euroopan kuningas-keisaria? Alaotsikko lisää: “Euroopalla on ongelmia ja Iso-Britannia on ajautunut pois Euroopasta. Tässä on idea, historiallinen kokeilu. Se on Stars Wars -ratkaisu. Kruunaa Charles III Charles VIII:ksi, Euroopan keisariksi.“ Kirjoitus ei ole satiiria. Simms ehdottaa tällaista järjestelyä täysin vakavissaan. Lainaan hänen kirjoituksensa muutamaa loppukappaletta:

Mikä rooli monarkialla voisi olla Euroopan yhdistämisessä. Manner-Eurooppa tai suurin osa siitä on aloittanut yhteisen poliittisen ja taloudellisen projektin, mutta siitä puuttuu yhteisiä rituaaleja. On tietysti Eurovision laulukilpailu ja jalkapallon EM, mutta ne voivat erottaa enemmän kuin yhdistää. Sama pätee Brysselin yhteisiin poliittisiin instituutioihin, joiden asema on hyvin alhainen. Eurooppalainen valtionpäämies sitä vastoin voisi tarjota kokoamispisteen koko mantereelle, mukaan lukien Iso-Britannia ja muut EU:n ulkopuoliset maat.

Tässä on kolme mahdollista mallia. Ensimmäinen, puhtaasti tasavaltalainen malli, Euroopan presidentti, aiheuttaisi vakavia vaikeuksia. Euroopan unionissa on monia monarkioita: Belgiassa, Hollannissa, Tanskassa, Ruotsissa, Luxemburgissa ja Espanjassa; osa näistä sijaitsee euroalueella, joka todennäköisimmin on muodostava finanssipoliittisen unionin, eli Euroopan Yhdysvallat. Jos Euroopan unioni hankkisi presidentillisen valtionpäämiehen, hänen ei pitäisi syrjäyttää vakiintuneita kuninkaallisia huoneita. Mutta näiden monarkioiden lakkauttaminen siisteyden tai edistyksen eduksi olisi erittäin epäsuosittua ja saattaisi vaarantaa yhteiskunnan yhteenkuuluvuuden.

Tästä syystä pidän parempana Star Wars -vaihtoehtoa, jossa luodaan perinnöllinen Euroopan keisari tai keisarinna, joka toimisi valtionpäämiehenä ei vain yksittäisille euroalueen valtioille, vaan myös myös muulle EU:lle ja koko demokraattiselle osalle mannerta. Pitkällä aikavälillä näin vältettäisiin loputtomat riidat ja keisarilliset vaalit, jotka horjuttivat Pyhää saksalaisroomalaista keisarikuntaa sadoiksi vuosiksi. Lyhyellä aikavälillä olisi kuitenkin ratkaistava kysymys siitä, mikä dynastia valita. Eurooppalaisia valtiomiehiä ja -naisia voitaisiin valita erityisen erottuva linja, mutta heistä on pulaa ja ne ovat todennäköisesti kiistanalaisia (Macronin huone? von der Leyenin huone?). Vaihtoehtoisesti voitaisiin järjestää dynastian kertavalinta vaaleilla, mutta se loisi myös hajaannusta ja olisi monella tapaa outoa.

Loogisin, luonnollisin ja orgaanisin tapa kiertää tämä ongelma olisi yksinkertaisesti valita Windsorin kuningashuone, jolla on jo suurta kansainvälistä arvovaltaa. Euroopan keisari tai keisarinna sijoittuisi silloin edustuksellisesti nykyisten eurooppalaisten kuninkaallisten huoneiden yläpuolelle ja – kuten monarkki jo tekee Kansainyhteisössä – ja vaaleilla valittujen hallitusten päämiesten yläpuolelle. Ei olisi mitään syytä, miksi vaaleilla valittuja valtionpäämiehiä – kuten Irlannissa – ei voisi säilyttää, mutta ne voitaisiin myös turvallisesti poistaa (jotka ovat nyt tarpeetonta luksusta Euroopan Yhdysvalloissa).

Jäljellä on enää kaksi asiaa, jotka on ratkaistava. Ensinnäkin, pitäisikö uuden Euroopan keisarillisen huoneen olla Windsorin huoneen päälinja vai toissijainen rakennus? Jos aikaisempi, silloin kuningas Charles:ista tulisi keisari. Toiseksi, pitäisikö keisarillinen titteli ajatella täysin uutena virkana vai kenties – nyökkäyksenä alkuperäisille eurooppalaisille perinteille – perintöketjuna vanhasta Pyhästä saksalaisroomalaisesta keisarikunnasta, jonka olemassaolo päättyi vuonna 1806? Jos aikaisempi, Charlesista tulisi Charles III ja I; jos jälkimmäinen, hänestä tulisi Charles III ja VIII (viimeinen Pyhä saksalaisroomalainen keisari, joka kantoi hänen nimeään, oli Charles VII, joka kuoli vuonna 1745). Vaihtoehtoisesti, jos hyväksymme (luotettavan) historiallisen väitteen, jonka mukaan Pyhän Rooman keisari otti etusijan, hän olisi Charles VIII ja III. Meillä olisi tällöin jälleen kuningas-keisari.

Kukaan ei epäile, etteikö Charles tekisi hyvää työtä ja hänellä on korkea arvostus suuressa osassa Manner-Eurooppaa. Hän on erityisen suosittu esimerkiksi Saksassa, sillä hän on tehnyt heihin syvän vaikutuksen puheellaan liittopäivillä vuonna 2020 [lisäisin myös, että aiemmin tänä vuonna hän valitsi Saksan ensimmäiseksi valtionvierailun kohteeksi kuninkaana ja piti puheensa Saksan parlamentissa melkein kokonaan saksankielellä] Prinssi Philipin poikana kuningas on itse asiassa paljon saksalaisempi kuin edesmennyt äitinsä. Charlesilla on kuitenkin paljon lautasella täällä, ja jotkut saattavat ajatella, että on järkevämpää jakaa Windsorin sukulinja, jotta jokaiselle hallitsijalle olisi helpompi hallita tehtävää. Ennakkotapaus on olemassa, koska edellinen keisari Charles – Kaarle V – otti askeleen taaksepäin vuonna 1555 ja jakoi raskaat Habsburgien maat espanjalaiseksi ja itävaltalaiseksi linjaksi.

Menestyksekäs eurooppalainen monarkia auttaisi tarjoamaan EU:lle yhteiset rituaalit, joita siltä niin paljon puuttuu. Kuninkaalla tulee olemaan paljon kiirettä tällä puolella Englannin kanaalia, mutta saatamme lainata häntä muutamiin ikonisiin päivämääriin uudessa eurooppalaisessa poliittisessa kalenterissa, esimerkiksi pääsiäispuheeseen, unionin armeijan vannomiseen ja Euroopan senaatin avaamiseen. Tosin kumpikin ratkaisu voi olla paljon republikaanien nieltäväksi, mutta jos se auttaisi tuomaan eurooppalaiset lähemmäksi toisiaan ja estäisi Britanniaa ja “mannerta” ajautumasta kauemmas toisistaan, eikö hinta olisi maksamisen arvoinen?

Jos Brendan Simmsin ehdotus pannaan toteen, niin se osoittaa jälleen että olen osunut oikeaan Antikristuksen persoonaa koskevissa eskatologisissa tutkimuksissani. Tämä Charlesin historiallinen ja tuleva yhteys Kaarle Suureen ja keskiaikaisen pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan hallitsijoihin oli yksi vuosina 2012-14 kirjoittamani 700-sivun nettikirjani yksi punainen lanka. Sen nimi Muhammad, Kaarle Suuri ja Antikristus oli viittaus siihen, että kuninkaallisten sukututkijoiden mukaan Charles polveutuu suoraan alenevasti sekä islamin profeetta Muhammadista että Kaarle Suuresta, jonka paavi Leo III kruunasi Rooman keisariksi (elvyttäen siten rooman keisariuden viran Länsi-Euroopassa) joulupäivänä 800 jKr.

Kaarle Suuri (englanniksi Charlemagne tai Charles the Great) on tunnettu tästä syystä myös “Euroopan isänä”. Hänen seuraajansa Pyhässä saksalaisroomalaisessa keisarikunnassa kantoivat myös Rooman keisarin titteliä vajaan vuosituhannen ajan, kunnes Napoloen Bonaparte hajotti keisarikunnan vuonna 1806. Sukelsin kirjani lopussa myös syvempiin eskatologisiin ulottovuuksiin missä pyrin osoittamaan kuinka Danielin näyt kytkivät tulevan Antikristuksen sekä Muhammadin että Kaarle Suuren seuraajaksi. Niinpä osoitin siinä kuinka Danielin näyistä oli mahdollista löytää esimerkiksi turkkilaisen Ottomaanien valtakunnan nousu ja tuho kuin myös läntisen paavinvallan nousu ja tuho (kuten kaikki 1500 -luvun uskonpuhdistajat myös opettivat).

Uskonpuhdistajien opeista erillään, lähes kaikki 1900 -luvun evankeliset eskatologian opettajat ovat ymmärtäneet Antikristuksen olevan hallitsija, joka tulisi nousemaan tulevan Euroopan Yhdysvaltojen päämieheksi. Näin on opettanut Hal Lindsey ja monet muut vaikutusvaltaiset dispensationalistiset profetian opettajat. Monien näiden 1900 -luvun opettajien eskatologisiin näkemyksiin vaikutti ehkä eniten skotlantilaisen poliisi Sir Robert Andersonin vuoden 1894 kirja The Coming Prince. Koska Euroopan monarkistisilla valtionpäämiehillä ei ollut 1900 -luvun jälkipuoliskolla enää samanlaista näkyvää vaikutusvaltaa kuin heillä oli aiempina vuosisatoina (salaisesti he kyllä vaikuttivat politiikkaan ja maailmantapahtumiin Bilderberg -ryhmän kaltaisten järjestöjen kautta, jonka Euroopan aatelissuvut perustivat ja jota he johtavat yhä tänään), moni kristitty profetiantutkija alkoi ajatella, että Antikristus olisi jonkinlainen Euroopan sisältä ilmestyvä presidentti tai vaaleilla valittu politiikko.

Tällaisessa skenaariossa meidän tulisi sivuuttaa kuitenkin koko Euroopan monarkistinen historia. Itselleni historian tutkiminen on ollut mielenkiintoista osittin myös siksi, että sen kautta meille avautuu kirkkaampi näkymä myös tulevaisuuden ymmärtämiseen. Emme voi ajatella esimerkiksi jälleennousevaa Rooman valtakuntaa ja sen tulevaa keisaria (jollaisena Antikristus on nähty mm. Danielin 7. ja 9. luvun profetian valossa) ottamatta huomioon Euroopan historiaa, jossa näemme toistuvia yrityksiä antiikin Rooman valtakunnan elvyttämiseksi niin idässä kuin lännessäkin. Lännessä sitä yritettiin Rooman paavien ja Saksan kuninkaiden toimesta useiden vuosisatojen ajan. Idässä sitä taas yrittivät niin Ottomaanien valtakunnan sulttaanit kuin Venäjän ortodoksikristityt keisaritkin, jotka nimittivät Moskovan “kolmanneksi Roomaksi”. Kirjassaan The Coming Prince, Anderson kirjoitti, sivulla 157, koskien tulevaa Antikristusta:

“Tuleva prinssi” [Daniel 9:27:ssä] on Rooman vallan viimeinen päämies, henkilö, josta Daniel oli saanut jo paljon aiempia tuntomerkkejä. Sellainen on tämän suuren johtajan erityisasema, että tässä profetiassa häntä kuvataan yhdessä Herramme kanssa, ja Rooman keisarikuntaa kuvataan “hänen kansakseen.”

Anderson ennusti tässä kirjassaan oikein, että Israelin valtio tulisi syntymään uudestaan, Saksa jaettaisiin neljään osaan (kuten tapahtui toisen maailmansodan jälkeen), ja Eurooppa tulisi yhdistymään tämän viimeisemmen Rooman keisarin johtajuuden alle. Anderson ei mainitse sitä, että tämä viimeinen Rooman keisari olisi nimeltään Charles. Mutta näin jo Anderson olisi voinut päätellä omana elinaikanansa, ottaen huomioon että Kaarle Suuri ja jotkin Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan merkittävimmät hallitsijat – kuten Charles V, joka hallitsi lähes koko manner-Eurooppaa uskonpuhdistuksen roihahtamisen aikoihin – kantoivat tätä samaa nimeä. Jo keskiajalla liikkui nimittäin useita profetioita tästä Rooman viimeisestä keisarista, joissa hänet on identifioitu Kaarle Suuren jälkeläiseksi ja hänen kaimakseen.

Vaikka joku voisi ehkä ajatella jonkin Emmanuel Macronin olevan paljon parempi kandidaatti tulevan Euroopan Yhdysvaltojen johtoon, Euroopan presidentillä, joka olisi valittu puoluepoliitikkojen tai Suomen kaltaisten tasavaltojen presidenttien joukosta, ei olisi samaa historiallista sidettä Euroopan keskiaikaiseen menneisyyteen ja Rooman muinaiseen keisarikuntaan. EU:n tasavaltalainen presidentti ei täyttäisi vielä profetian täyttä kriteeriä Rooman viimeisestä keisarista. Myös tästä syystä Antikristuksen tulee nousta Euroopan kuninkaallisten dynastioiden joukosta.

Aiempia kirjoituksiani aiheeseen liittyen:

• Pyhän Rooman Keisarit Kaarle Suuri Ja Kaarle V. Miksi Näiden Historiallisten Hahmojen Tunteminen On Olennaista Antikristuksen Tunnistamiseksi? (2015)
• Euroopan Johtajat Kokoontuvat Roomassa Euroopan Unionin 60 -vuotisjuhliin Nostamaan Paavin Eu:n Moraaliseksi Johtajaksi Vain Päiviä Ennen Kuin Franciskus Tapaa Prinssi Charlesin Vatikaanissa. Kruunaako Paavi Pian ”uuden Kaarle Suuren”, Rooman Viimeisen Keisarin, Saksan Johtaman Yhdistyneen Euroopan Hallitsijaksi? (2017)
• Charles III matkustaa ensikuussa Kaarle Suuren Manner-Euroooppaan. Nouseeko Charles Pian Myös ”EU:n kuninkaaksi”? Entä seuraako sen perässä kolmen muun EU-maan ”Brexit”? (2022)

PS. Tuon viimeisimmän artikkelini vuodelta 2022 olin muuten julkaissut vain noin viikkoa ennen kuin Brendan Simms julkaisi oman artikkelinsa. Joko Cambridgen historian professori lukee blogiani tai sitten Raamatun profetia on tulossa toteen silmiemme edessä.