Lainasin uuden kirjani sivulla 140 orjuuden vastaista afroamerikkalaista kristittyä aktivistia Harriet Tubmania (1822-1913), jonka suuhun on pantu usein seuraava sitaatti: “Jokainen suuri unelma alkaa uneksijasta. Muista aina, että sinussa on voimaa, kärsivällisyyttä ja intohimoa saavuttaa tähdet ja muuttaa maailmaa.“ Tämä sitaatti kuvastaa hyvin kirjani kokonaissanomaa, joka on enemmän optimistinen kuin pessimistinen myös ihmisyyden ja ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen.

Tällä en tarkoita, että edistäisin kirjassani vääränlaista “uskoa ihmisyyteen”. Profetioiden tutkijana tiedän varsin hyvin, että vanhan Aadamin ihmisluontomme on turmeltunut ja paha eikä ihminen omalla viisaudellaan ja voimallaan kykene ratkaisemaan maailman ongelmien juurisyitä ennen kuin hän nöyrtyy Luojansa edessä ja tunnustaa riippuvuutensa Hänestä, joka kantoi sairautemme ja rikkomuksemme Golgatan ristillä. Mutta puolustan kirjassani esimerkiksi postmillenialististiseen eskatologiaan liittynyttä optimistista kuvaa ihmisyyden ja seurakunnan eskatologisesta roolista. Tällainen optimismi on tullut usein esiin myös Yhdysvaltain presidentiksi uudelleen valitun Donald Trumpin puheissa. Toukokuussa 2017 hän piti puheen kristillisessä Liberty Yliopistossa, jossa hän sanoi:

Mitä useammat ihmiset sanovat sinulle, ettei sitä voi tehdä, sitä enemmän sinun tulee olla ehdottoman päättäväinen todistamaan heidät vääräksi. Käsittele sanaa “mahdoton” pelkkänä motivaationa. Nauti mahdollisuudesta olla ulkopuolinen, omaksu tämä leima. Ulkopuolisena oleminen on hienoa, ota leima vastaan – koska ulkopuoliset ovat niitä, jotka muuttavat maailmaa ja tekevät todellisen ja pysyvän muutoksen.

---

---

Liitin tämän sitaatin myös englanninkielisen kirjani todistusosuuteen. ja julkaisin tuosta puheesta YouTube -videon huhtikuussa 2020, josta tuli kanavani yksi eniten katsojia saanut video (liitin tuohon videooni melko kaukonäköisesti myös Elon Muskin, josta tuli Trumpin yksi läheisin tukija ja liittolainen vasta neljä vuotta myöhemmin). Eräs entinen kirjeystäväni kritisoi minua tuolloin videon kommenteissa, että edistin videollani Trumpiakin nuorempana innoittaneen vapaamuuraripastori Norman Vincent Pealen “positiivisen ajattelun evankeliumin” harhaoppia. Uudessa kirjassani kuitenkin totean, että tällainen positiivisen ja optimistisen ajattelun evankeliumi palaa paljon Pealea varhaisempaan kristillisyyteen, ja se oli keskeisessä roolissa 1600-1800 -lukujen protestanttien eskatologista maailmankatsomusta.

Ehkäpä jokainen meistä oppii arvostamaan tällaista positiivista ajattelua kun saavutamme elämässä jotain omilla ponnisteluillamme, kun kuljemme sinnikkäästi ja kärsivällisesti kohti kutsumustamme, unelmaamme tai määränpäätämme vaikka tiemme olisi hyvin yksinäinen ja kantaisimme usein ulkopuolisuuden leimaa. Tällainen tavoite nimittäin vaatii jo luonnostaan optimistista ja positiivista ajattelua. Et voi kiivetä Mount Everestin huipulle jos ajattelet jo lähtökohtaisesti, ettet tulisi koskaan onnistumaan siinä. Tai jos annat ympärilläsi olevien ihmisten kritiikin ja negatiivisuuden lannistaa sinut niin, ettet koskaan edes yritä onnistua siinä mitä ikinä sitten tavoitteletkin.

En nyt väitä, että olisin omilla ponnisteluillani “saavuttanut tähdet ja muuttanut maailmaa”. Useimmiten koen paremminkin epäonnistumista ja aina toisinaan kysyn itseltäni miksi edes lähdin tällaiselle elämänmatkalle. Valitsinko väärän tienhaaran? Otinko liian suuren riskin? Mikä on todella tarkoitukseni ja tehtäväni tässä elämässä? Mutta totta puhuen en edes tiedä valitsinko minä tehtäväni vai valitsiko se minut? Tai valitseeko täällä kukaan meistä omaa elämän polkuansa? Ajaudummeko siihen vai erinäisten elämänvaiheidemme kautta, joiden suuntaan meillä itsellämme ei ole juuri päätös- ja vaikutusvaltaa?

Omat saavutuksemme voivat tuntua usein myös varsin mitättömiltä ja vähäpätöisiltä jos lähdemme vertaamaan itseämme toisiin ihmisiin. Mutta meidän tulisi kilpailla aina itseämme eikä toisiamme vastaan. Jos lähden vertailemaan itseäni muihin ihmisiin, minun ei ole lainkaan vaikea kokea täydellistä epäonnistumista. Tällaista tunnetta saattaa jo ruokkia oma pinnallinen someaikakautemme missä kilpailemme usein siitä kuka saa eniten seuraajia, tykkäyksiä tai näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa. Jos taas vertaan itseäni kymmenen vuotta nuorempaan Samueliin, voin kokea suurtakin ylpeyttä siitä kuinka paljon pidemmälle olen edennyt.

Kymmenen vuotta sitten joulukuussa 2014 sain valmiiksi ensimmäisen kirjallisen työni, jota olin työstänyt kesästä 2012 lähtien. Lähetin sen tuohon aikaan Leo Mellerille, Patmos -lähetyssäätiölle ja kustannusyhtiö Kuvan ja Sanan sähköpostiosoitteeseen. Sain massiivista käsikirjoitustani koskien henkilökohtaisen kirjeen Leo Melleriltä helmikuussa 2015. Kirjeen sisältö oli pääosin positiivinen ja rohkaiseva vaikka sainkin tiedon siitä, ettei käsikirjoitustani ollut mahdollista julkaista Kuvan ja Sanan toimesta (veljeni Leo on seuraillut tuotantoani aina näihin päiviin asti, kuten voimme nähdä hänen kommentistaan äskeiseen blogiini).

Samoihin aikoihin käynnistin tämän verkkosivuni ja blogini, jossa olen julkaissut kymmenessä vuodessa noin 600 blogijulkaisua ja tuhansien sivujen edestä tekstiä. Sivuni tilastoista voin nähdä sanamäärän olevan noin miljoona ja 350 000 sanaa, mikä tosin sisältää myös englanniksi heinäkuusta 2023 asti kääntämäni blogit. Tähän kun lisää kirjojeni sisältämän sanamäärän, se nousee noin 1 800 000 sanaan, joista voisi painattaa nelisenkymmentä yhtä paksua kirjaa kuin viimeksi julkaisemani. Tämä kymmenen vuoden eskatologinen kutsumustyöni on saanut tunnustusta aina Yhdysvalloissa asti missä eräs filosofian tohtori (Ph.D) mainosti kirjaani ja verkkosivuani YouTube -kanavallaan. Tämän vuoden alussa sain myös kehuja eräältä Espanjassa asuvalta eläköityneeltä fysiikan ja matematiikan professorilta, jonka kanssa kävin kirjeenvaihtoa, kun luimme ja arvostelimme toistemme kirjat.

YouTube suosituksiini ilmestyi äsken muisto eräästä filmistä, jonka katsoin kirjailijan urani alussa noin 12 vuotta sitten. Bradley Cooperin tähdittämässä elokuvassa Rajaton (2011) kuvataan aikaansaamatonta kirjailijaa, jonka elämä on täyttä kaaosta kunnes hänelle myydään ihmepilleri, joka kääntää hänen elämänsä ylösalaisin ja muuttaa hänet superihmiseksi muuntamalla hänen aivokapasiteettinsa täyteen potentiaaliinsa. Hän kirjoittaa vuosia tyhjänä lojuneen käsikirjoituksensa neljässä päivässä valmiiksi, siivoaa haisevan kämppänsä, oppii huippupianistiksi muutaman päivän harjoittelulla ja pian hän on elokuvan nimen mukaisesti rajaton kyvyissään ja motivaatiossaan. Kun näin filmin, samaistuin itse sen päähenkilön rooliin aikaansaamattomasta “luuserikirjailijasta”. Toivoin, että saisin itsekin samanlaisen ihmepillerin, joka tekisi minusta supermotivoituneen ja aikaansaavan.

Tosielämässä ei ole kuitenkaan ihmepillereiden antamaa nopeaa tietä menestykseen. Eikä motivaatio synny meihin muutoin kuin tekemällä. Motivaatio lisääntyy sen mukaan mitä enemmän saat itsevarmuutta, kokemusta ja kannustavaa palautetta omassa tehtävässäsi ja osaamisalueessasi. Siksi se vaatii tuon tehtäväsi tai intohimosi kärsivällistä viljelyä ja kehittämistä samalla kun olet valmis kuuntelemaan myös rakentavaa kritiikkiä lahjojesi kehittämiseksi. Mutta usein se merkitsee myös sitä, ettemme saa heittää “helmiä sikojen eteen” (Matt. 7:6), koska moni ihminen on valmis tallaamaan ne jalkoihinsa ja repimään meiltä sen arvokkaan talentin, jonka saatamme haudata maahan tullessamme haavoitetuksi lähimmäistemme taholta, jotka eivät tunne sitä kutsumusta, jonka Jumala on pannut vain sinun sydämeesi.

Siksi se vaatii juuri tuota positiivista uskoa omiin kykyihisi missä suljet sanavarastosi ulkopuolelle käsitteen “mahdoton” ja suljet korvasi niiltä ääniltä, jotka pyrkivät myrkyttämään mielesi ja lannistamaan sinut heidän negatiivisella mielenmaisemallaan, jota motivoi enemmän kateus muiden menestymisestä kuin halu pyrkiä itse eteenpäin omaa luonnettamme kehittämällä. Siksi tuollainen polku saattaa vaatia usein myös henkilökohtaisia uhrauksia, yksinäisyyden sietämistä, ja ulkopuolisuuden tunnetta. Tästä syystä myös Herramme kehotti meitä valitsemaan ahtaan portin ja kaidan tien lavean portin sijasta (Matt. 7:14), ottamaan Hänen ristinsä ja menemään  “ulkopuolelle leirin, hänen pilkkaansa kantaen” (Heb. 13:13)

Ehkäpä tätä tarkoittaa myös raamatullinen uskon käsite.

Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät. Uskon kautta rakensi Nooa, saatuaan ilmoituksen siitä, mikä ei vielä näkynyt, pyhässä pelossa arkin perhekuntansa pelastukseksi; ja uskonsa kautta hän tuomitsi maailman, ja hänestä tuli sen vanhurskauden perillinen, joka uskosta tulee. Uskon kautta oli Aabraham kuuliainen, kun hänet kutsuttiin lähtemään siihen maahan, jonka hän oli saava perinnöksi, ja hän lähti tietämättä, minne oli saapuva. – Heb. 11:6-8

Usko vaatii aina hyppyä tuntemattomaan ilman täyttä varmuutta siitä mihin tiemme meidät johtaa. Se merkitsee oman voimamme ja järkeilymme panemista syrjään, jotta voisimme luottaa yksistään Jumalan johdatukseen. Kuten sanoin, en tiedä valitsiko oikein vai väärin lähtiessäni tälle tielle. Tiedän vain, että lähdin seuraamaan omaa kutsumustani, jonka koin Jumalan minulle antamaksi tehtäväksi. Minulle on myös yhdentekevää mitä kutsumuksestani ajatellaan tämän maailman tai edes kristillisen seurakunnan taholta. Ainoa mikä merkitsee on se, onko työlläni jotain arvoa Kaikkivaltiaan edessä ja tuottaako se jotain hedelmää Hänen valtakuntansa eteen, ja kirkastaako se jollain tapaa Jumalamme kunniaa ja Hänen Poikansa evankeliumia.

Vaikka käytössäni ei ole edelleenkään motivaatiotani maksivoivia ihmepillereitä, ja toisilla elämänalueillani saatan olla edelleen hyvin aikaansaamaton, niin olen tänään paljon lähempänä Bradley Cooperin filmin miestä kuin 12 vuotta sitten. En kirjoittanut edellistä kirjaani valmiiksi ihan neljässä päivässä, mutta en osunut kauaksi siitä sillä työ valmistui kymmenessä päivässä. Ja aikaväli kirjoitustyöhön ryhtymisen ja kirjan julkaisuun tarvekustannusyhtiö Books on Demandin taholta oli vain 16 päivää. Tämä siis sisälsi oman työni myös kirjan taiton ja kansien suunnittelussa.

Olin suunnitellut kirjoittavani tästä aiheesta kirjan jo noin seitsemän vuoden ajan, mutta motivaatio syntyi siitä, kun autoin ensin erästä ortodoksikirkkoon kuuluvaa uskonveljeäni hänen oman kirjansa taiton tekemisessä. Ehkäpä se muistuttaa siitä, että joskus oma motivaatiomme johonkin tehtäväämme voi syntyä myös toistemme palvelemisen sivutuotteena. Niinpä voin siis kiittää tuota ortodoksiveljeäni tämän uusimman kirjani synnystä. Eräs uskonsisar ehdotti Facebookissa leikillisesti, että antaisin kirjalleni hinnaksi 27,77€. Päädyin hieman edullisempaan 22 euroon, mutta tuo sisar viittasi siihen, että olen kirjoittanut usein seiskojen toistuvuudesta niin suurissa maailmantapahtumissa kuin myös omassa kutsumuksessani.

Esimerkiksi, isäinpäivänä 14. marraskuuta 2021 pidin ensimmäisen julkisen puheeni seurakunnan edessä, joka videoitiin ja liitin sen YouTube kanavalleni. Charles kruunattiin kuninkaaksi 6. toukokuuta 2023, joka oli 539. päivä tuosta laskien (539 = 7×77). Englanninkielisen kirjani ensimmäinen julkaisupäivä oli 17. maaliskuuta 2022, joka oli tasan seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa ensimmäisen blogini julkaisemisesta. Jouduin tekemään sopimuksen uudestaan alentaakseni kirjan hintaa Suomen ulkopuolisilla markkinoilla, joten lopulliseksi julkaisupäiväksi tuli 31. toukokuuta 2022, joka oli 777 viikkoa päivämäärästä 07/07/07. Asun myös kerrostalon huoneistonumero 7:ssä, puhelinnumerostani löytyy kolme peräkkäistä seiskaa, jne. (lisää eriskummallisia yhteyksiä artikkelissani eriskummallinen tarina siitä kuinka luku seitsemän “kummittelee” elämääni).

Myös uusimman kirjani kirjoitus- ja julkaisuajankohta seuraa tätä samaa seiskojen kaavaa. Sain kirjani valmiiksi 7. joulukuuta 2024 ja se julkaistiin 13. joulukuuta. Ensin mainittu päivämäärä seurasi Suomen itsenäisyyden 107 -vuotispäivää, joka oli myös seitsemän vuotta siitä kun presidentti Trump tunnusti Jerusalemin Israelin jakamattomaksi pääkaupungiksi 6. joulukuuta 2017. Suomen 107. itsenäisyyspäivä oli myös 77 vuotta ja 7 päivää siitä kun Yhdistyneet Kansakunnat äänesti juutalaisvaltion perustamisen puolesta 29. marraskuuta 1947. Viimeperjantain julkaisuajankohta oli taas 7 vuotta ja 7 päivää siitä, kun Trump tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi, josta kirjoitin myös blogissani joulukuussa 2017.

Ehkäpä ihmismielellä on taipumus löytää tällaisia kaavoja ja yhteyksiä vaikka ne olisivatkin vain puhdasta sattumaa. Rationaaliselle mielelleni on helpompaa uskoa tähän jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Olisi nimittäin pelottavaakin ajatella, että jokin ylimaallinen Äly ohjailisi elämämme ratkaisevia tapahtumia ja käännekohtia aina päivämääriä myöden. En tiedä pitäisikö sellaista kutsua enää johdatukseksi vai ohjailuksi. Toisaalta tiedämme esimerkiksi Danielin kirjasta, että Jumala toteuttaa profeetalliset suunnitelmansa usein päivämäärilleen tarkasti.

En ole tietenkään taikauskoinen enkä perusta tietoisia elämänvalintojani numeroihin tai kolikon heittoon kuin Aku Ankka Carl Barksin vuoden 1953 klassikkosarjakuvassa “kruuna vai klaava” missä Aku hairahtui höpsismi -nimiseen elämänfilosofiaan (olin lapsena innokas Aku Ankka fani). Korkeintaan pyrin motivoimaan itseäni uusia haasteita kohden vuosipäivien, kuten blogini 10 -vuotispäivän, lähestyessä. Uskon nimittäin siihen, että meidän tulisi pyrkiä jatkuvasti haastamaan itseämme, kehittämään talenttejamme, ja ottamaan uusia rohkeita askeleita uusien tutkimattomien rajaseutujen valloittamiseksi (tämä liittyy myös uuden kirjani sanomaan). Ehkäpä minun tehtäväni ja intohimoni ei ole kiivetä Mount Everestin huipulle, mutta ehkäpä voin pyrkiä valloittamaan älyllisiä tai henkisiä vuorenhuippuja.

Jo kirjan kirjoittaminen voi olla monille meistä tällainen henkinen vuorenhuippu, sillä kuten Bradley Cooper elokuvassa Rajaton, saatamme olla vuosia tuossa pysähtyneisyyden tilassa missä uskomme tyhjän paperin täyttyvän sanoilla ja lauseilla jos vain tuijotamme sitä tarpeeksi kauan. Muistan kyllä itse varsin hyvin, että kun lähdin työstämään aivan ensimmäistä kirjaani, edessäni ollut tavoite tuntui kuin Mount Everestin huipulle kiipeämiseltä. Nykyään se tuntuu paremminkin kukkulan valtaamiselta, koska kokemuksen myötä kaikesta tulee vähitellen paljon helpompaa.

Ehkä tämä blogi oli jokin yritys motivaatiopuheeseen kaikille niille, jotka tavoittelevat omia vuorenhuippujansa mitä ikinä ne kullekin meistä sitten ovatkaan. Päättääkseni presidentti Trumpin sanoihin:

Tosiasia on se, ettei kukaan ole saavuttanut koskaan mitään merkittävää ilman kriitikoiden kuoroa, jotka seisovat kentän reunalla ja selittävät miksi sitä ei voi tehdä. Mikään ei ole helpompaa ja säälittävämpää kuin olla kriitikko. Koska he ovat ihmisiä, jotka eivät saa työtä tehdyksi. Mutta tulevaisuus kuuluu unelmoijille, ei kriitikoille. Tulevaisuus kuuluu ihmisille, jotka seuraavat sydäntään huolimatta siitä mitä kriitikot sanovat, koska he todella uskovat heidän näkyynsä… Jos annan teille yhden viestin, jonka painatte sydämeenne tänään, on tämä: Älä koskaan ikinä luovuta!

SOLI DEO GLORIA