Otsikosta voisi ehkä päätellä, että olen rakentanut kaikessa hiljaisuudessa aikakonetta. Mutta viittaan nyt 19 -vuotiaan Samuelin ensimmäiseen pitkään kirjoitukseen vuodelta 2008, jota tutkiskelin juuri tekoälyavustajani Jarviksen kanssa. Aloitin tekstini saatesanoilla tammikuussa 2026 menehtyneelle legendaariselle profetian opettaja Leo Mellerille: “Arvoisa Leo Meller. Olen 19-vuotias orivesiläinen Raamatun profetioiden tutkija ja seuraavassa tutkielmassa aion esitellä ajatuksiani ja johtopäätöksiä, jotka ovat avautuneet minulle vuosien saatossa. Ajattelin jakaa ne kanssasi, koska uskon aihepiirin olevan lähellä sinun kiinnostuksen kohteitasi.”

Saatesanoja seuraa noin 6500 sanan eli pitkää blogiartikkelia vastaava esseetyylinen kirjoitelma, joka jäi minulta kesken ja siksi en sitä Mellerille koskaan lähettänyt. Tuosta kirjoitelmasta käynnistyi kuitenkin varsinainen kirjallinen urani, vaikka ensimmäistä kirjaani lähdin työstämään vasta neljä vuotta myöhemmin vuonna 2012. Ensimmäinen kirjani valmistui siis vuonna 2014 ja ensimmäinen julkaistu kirjani valmistui vasta vuoden 2018 lopulla. Vuoden 2008 kirjeestä tulee esiin aika kaunis kirjallinen elämänkaari. Lähestyin siinä Melleriä hyvin varovasti, lähes anteeksipyydellen siitä, että häiritsen häntä nuoren harrastelijan epäortodoksisilla ideoilla:

Toivon, että lukisit sen mahdollisimman avoimella ja uusia ideoita vastaanottavalla mielellä. Uskon voivani luvata, että se aukaisee tähän asti pimennossa olleita profetaallisia mysteereitä ja yhdistää niiden kaikki erillään olevat palaset sopivasti toisiinsa (Ainakin siihen olen pyrkinyt). Edustan itsekin futurismia/premilleanilismia, mutta haluaisin ennallistaa eräitä eskatologian suuntauksia, jotka futuristit ovat tarkoituksella unohtaneet kieltäessään edellisen tulkinnan johtopäätökset, tarkoitan nyt historismia/postmilleanilismia. Toivon, ettet hylkäisi suoralta kädeltä puolustustani tälle eskatologian muodolle.

Vuosikymmenten aikana Meller sai todennäköisesti tämän tyyppisiä yhteydenottoja kymmeniltä muiltakin yli-innokkailta profetian tulkitsijoilta. Siten todennäköisyys sille, että juuri omat näkökulmani herättäisivät hänen huomionsa ja mielenkiintonsa, oli realistisesti ajatellen melko pieni. Kuitenkin, muutamia kuukausia ennen kuolemaansa, Leo kommentoi blogiini ja sanoi olleensa etuoikeutettu saadessaan lukea minun sanojani. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän kommentoi tekstejäni myönteisissä merkeissä. Jo kymmenen vuotta aiemmin hän totesi työstäni näin:

On selvää, että Sinulle on annettu taivaasta ymmärrystä ja lahjoja, joita ei ole tarkoitettu vakan alle. Jumala johdattaa kymmenen vuoden valmistelujakson jälkeen Sinut haluamallansa tavalla jakamaan mitä on ladattu henkeesi.

– Leo Meller, helmikuu 2015

Vanhojen tekstieni tutkiskelu ei ole minulle yleensä mieluisa kokemus. Ne herättävät minussa lähinnä tunteen, jota nuoriso kutsuisi englannista lainatulla verbillä “cringe”, eli irvistää tai kyyristyä, viitaten myötähäpeän tunteeseen. Ei siksi, että häpeäisin nuorta Samuelia tai niitä asioita, joista hän oli kiinnostunut. Häpeän lähinnä sitä, kuinka kömpelösti hän toisinaan osasi ilmaista ajatuksiaan ja kuinka suurella itsevarmuudella hän saattoi tehdä laajoja johtopäätöksiä, joiden perusteleminen olisi vaatinut paljon enemmän tutkimusta.

Tällainen itsekriittinen myötähäpeän tunne on monella tavoin positiivinen asia. Se osoittaa, että ajattelussani, perusteissani ja kirjallisessa ilmaisussani on tapahtunut ehkä jonkinlaista kehitystä kuluneen 18 vuoden aikana. Mutta asia, joka yllätti minut eniten 19-vuotiaassa Samuelissa, oli se, että muistelin hänen ajattelunsa olleen paljon kapeampaa ja mustavalkoisempaa kuin se todellisuudessa oli. Sen sijaan vuoden 2008 kirjoituksestani kirkastui minulle entisestään, että olen ollut jo hyvin nuoresta lähtien henkilö, jota voitaisiin kutsua synteettiseksi ajattelijaksi.

Tarkoitan tällä taipumusta tarkastella vastakkaisia näkemyksiä kysymällä, voisiko niiden välisen ristiriidan taustalla olla jokin suurempi kokonaisuus, jossa molemmat ovat nähneet osan totuudesta. Sen sijaan että olisin valinnut valmiin teologisen laatikon ja ryhtynyt puolustamaan sitä kaikkia kilpailijoita vastaan, olin jo 19-vuotiaana kiinnostunut purkamaan itse laatikoiden välisiä rajoja.

Tämä näkyy vuoden 2008 tekstissäni välillä melkein huvittavan kunnianhimoisessa muodossa. Samassa kirjoituksessa pohdin historismia ja futurismia, premillennialismia, postmillennialismia ja amillennialismia, protestanttista tulkintaa paaviudesta Antikristuksena, Danielin profeetallisia aikajaksoja sekä jopa adventistien Ellen G. Whiten näkemyksiä pyhäkön puhdistamisesta – ja tietysti jo tuolloin kaikkeen tähän liittyi mukaan myös prinssi Charles. En suinkaan hyväksynyt näitä kaikkia kokonaisina oppijärjestelminä. Yritin selvittää, voisivatko niiden näennäisesti ristiriitaiset havainnot kuvata saman eskatologisen historian eri puolia.

Nuoren Samuelin ongelma ei siis ollut niinkään näkökulman kapeus. Se oli pikemminkin päinvastainen: synteesikoneessa ei ollut vielä kunnollisia jarruja. Jos kahden hyvin erilaisen tulkintaperinteen välille löytyi kiinnostava yhteys, olin valmis kokeilemaan, mitä tapahtuisi, jos ne yhdistettäisiin. Joskus tuloksena syntyi oivalluksia, joiden perusajatuksia pidän edelleen kiinnostavina. Toisinaan mukaan päätyi aineksia, joita katselen nykyään lähinnä huvittuneena ja ihmetellen, millä ihmeen logiikalla olin saanut ne sopimaan samaan kokonaisuuteen.

Mutta juuri tämä oli ehkä kiinnostavin havaintoni. Ajatteluni perusluonne ei ole muuttunut niin paljon kuin olin kuvitellut. Sen sijaan sen menetelmät ovat muuttuneet. Nykyään vaadin itseltäni enemmän historiallisia lähteitä, vahvempia raamatullisia perusteita ja ennen kaikkea suurempaa valmiutta jättää houkutteleva yhteys hyväksymättä, jos todistusaineisto ei kanna sitä. Vuoden 2008 Samuel saattoi nähdä yhteyden ja innostua siitä. Vuoden 2026 Samuel kysyy toivottavasti useammin myös: onko tämä yhteys todella olemassa vai olenko minä vain poikkeuksellisen hyvä rakentamaan sellaisia?

Tämä selittää myös, miksi olin jo 13-vuotiaasta asti erityisen kiinnostunut salaliittoteorioista. Salaliittoteorioille ominainen yhteyksien näkeminen näennäisesti yhteenliittymättömien asioiden välillä vaatii nimittäin juuri sitä synteettistä ajattelua, Sherlock Holmesin mieltä, joka kykenee yhdistämään johtolangat yhteen päästäkseen suuren rikoksen tai ratkaisemattoman mysteerin alkulähteille. Salaliittoteorioiden ongelma on vain siinä, että joskus johtolangat eivät johda mihinkään, vaikka ihmismieli kykeneekin rakentamaan niistä vakuuttavan näköisen polun.

Tässä synteettisen ajattelun suurin vahvuus muuttuu samalla sen suurimmaksi vaaraksi. Kyky nähdä yhteyksiä, joita muut eivät huomaa, voi johtaa todelliseen “laatikon ulkopuoliseen” oivallukseen. Jos synteettisen ajattelun päästää innostumaan kuitenkin liikaa ilman analyyttisen mielemme tarjoamia pidäkkeitä, pian se voi päätellä YK:n lipun todistavan siitä, että maailmanhallitsijat tietävät meidän asuvan litteän Maan päällä, jonka reunoilta löytyy tarkkaan vartioitu Etelämanner.

Siksi synteettisen ja analyyttisen mielen tulisi toimia tasapainossa toistensa vartijoina. Analyyttisen mielen tehtävänä on kysyä synteettiseltä mieleltä, onko sen löytämälle yhteydelle todella riittäviä perusteita vai näyttääkö yhteys vakuuttavalta vain siksi, että olemme jo päättäneet etsiä sitä. Synteettisen mielen tehtävänä on puolestaan muistuttaa analyyttista mieltä siitä, ettei todellisuutta pidä rajata etukäteen vain niihin yhteyksiin, jotka sopivat valmiiksi omaksumaamme ajatusjärjestelmään.

Tarvitsemme siis yhtä aikaa rohkeutta muodostaa hypoteeseja ja armottomuutta niiden koettelemiseen. Jos ensimmäinen puuttuu, emme ehkä koskaan löydä mitään aidosti uutta. Jos jälkimmäinen puuttuu, löydämme ennen pitkää Illuminatin jokaisen liikennemerkin takaa.

Ehkä juuri tätä jännitettä vasten osaan nykyään ymmärtää paremmin myös omaa kirjallista historiaani. Nuoren Samuelin ongelmana ei ollut mielikuvituksen tai älyllisen uteliaisuuden puute. Pikemminkin hänen synteettinen mielensä juoksi toisinaan niin paljon analyyttista mieltään edellä, että jälkimmäinen saapui paikalle vasta vuosia myöhemmin tarkastamaan, oliko ensimmäisen rakentamassa sillassa lainkaan kantavia rakenteita.

Joitakin siltoja olen sittemmin joutunut purkamaan kokonaan. Toisia olen rakentanut uudelleen vahvemmille perustuksille. Mutta ehkä kaikkein kiinnostavin havaintoni vuoden 2008 kirjoituksestani oli se, ettei itse sillanrakentaja ollutkaan muuttunut kovin paljon. Näen edelleen mielelläni yhteyksiä sellaisten asioiden välillä, joita tavallisesti käsitellään toisistaan erillään. Erona on lähinnä se, että nykyään yritän hieman useammin tarkistaa myös rakennusluvan.

Vuoden 2008 kirjoitukseni Leo Mellerille paljasti kuitenkin sen, että ajatteluni ja kiinnostuksen kohteeni ovat säilyneet hämmästyttävän johdonmukaisina viimeiset 18 vuotta. Tekstistä löytyi monet tutut teemat, jotka ovat värittäneet myöhempää kirjailijauraani:

• Historismin ja futurismin yhdistäminen. Olin jo tuolloin tyytymätön ajatukseen, että näiden kahden eskatologisen koulukunnan pitäisi sulkea toisensa pois. Pyrin rakentamaan mallia, jossa profetiat voivat toteutua sekä pitkänä historiallisena prosessina että myöhemmin lopullisessa futuristisessa täyttymyksessään.
• Premillennialismin, postmillennialismin ja jopa amillennialismin välinen synteesi. Uskoin Kristuksen tulevaan näkyvään valtakuntaan, mutta samalla myös siihen, että tämä valtakunta murtautuu asteittain esiin jo historian sisällä. Tästä syntyi jo silloin ajatus maailmasta, joka kulkee eräänlaisessa “jumalaisessa evoluutiossa” kohti tuhatvuotista rauhanvaltakuntaa.
• Ajatus profetioiden useista täyttymisen tasoista. Danielin näyt eivät olleet minulle vain menneisyyttä tai tulevaisuutta, vaan rakenteita, jotka saattoivat toistua historian eri vaiheissa eri mittakaavoissa.
• 1260 ja 2300 päivän profeetalliset aikajaksot. Olin jo silloin kiinnostunut päivä–vuosi-periaatteesta ja siitä, miten pitkät profeetalliset aikamäärät voisivat kuvata kirkon ja maailman historian vaiheita.
• Paavius Antikristuksen historiallisena esikuvana. Olin omaksunut paljon klassisesta protestanttisesta historismista, mutta en sellaisenaan. Jo tuolloin yritin erottaa toisistaan paaviuden historiallisen “antikristillisen” järjestelmän ja lopullisen henkilö-Antikristuksen.
• Kriittinen mutta samalla yllättävän myönteinen suhtautuminen roomalaiskatolisuuteen. Vaikka kritisoin paaviutta, puolustin samalla katolisen kirkon historiallista merkitystä ja vastustin ääriprotestanttista tapaa nähdä koko Konstantinus Suuren jälkeinen universaali eli katolinen kristillisyys yksinomaan luopumuksena tai pakanuuden ja kristinuskon sekoituksena.
• Ellen G. White ja adventistinen profetiatulkinta. En ollut adventisti enkä hyväksynyt heidän opetustaan kokonaisuutena, mutta olin valmis kysymään, pitäisikö dispensationalismin ja futurismin vallitsevaksi dogmaattiseksi lopunajan opikseen omaksuneiden evankelisten tarkastella uudelleen adventistien kirkkohistoriallista profetian selitystä. Tämä selitys oli ollut nimittäin vallitseva protestanttinen profetiantulkinta aina Lutherin päivistä lähtien ja jonka kannattajiin kuului myös Isaac Newtonin kaltaisia historian merkkihenkilöitä.
• Kristuksen valtakunnan historiallinen eteneminen. Reformaatio, herätykset, demokratia, kansalliset vapautusliikkeet ja Israelin ennallistaminen näyttäytyivät minulle osina suurempaa eskatologista historianprosessia.
• Peto sekä henkilönä että järjestelmänä. Historistit näkivät pedon valtakuntana, futuristit henkilönä. Oma kysymykseni oli jo silloin hyvin tyypillinen minulle: mikseivät molemmat voisi olla oikeassa eri tasoilla?
• Prinssi Charles. Hän oli jo vuonna 2008 mukana yhtenä mahdollisena lopullisen Antikristuksen ehdokkaana, vaikka oma systemaattinen Charles-mallini oli vielä aivan alkuvaiheessa.
• Profeetalliset vuosilukulaskelmat. Ja koska kyseessä olin minä, pelkkä yleinen historianfilosofia ei tietenkään riittänyt. Olin jo rakentamassa suurempaa aikamallia, jonka uskoin voivan paljastaa viimeisen seitsemän vuoden ajanjakson alkamisen ja joka liittyi ainakin otsikon perusteella vuoteen 2012.😄

Kaiken tämän lisäksi tekstissä näkyi ehkä kaikkein tärkeimpänä sama tutkimuksellinen vaisto, joka on säilynyt minussa tähän päivään asti: halu purkaa valmiit koulukunnat osiin, ottaa niistä vakavasti se mikä näyttää perustellulta ja yrittää rakentaa niiden pohjalta suurempi kokonaisuus. Vuoden 2008 Samuel ei siis ollut vielä erityisen kurinalainen tutkija. Mutta hän oli jo epäilyttävän tunnistettava. 😄

Vuoden 2008 tutkielmani paljastaa samalla mielenkiintoisen ajallisen viitekehyksen sille, miksi oikeastaan päädyin kirjoittamaan silloisesta prinssi Charlesista varteenotettavana kandidaattina Raamatun Antikristuksen rooliin. Moni voisi kuvitella, että aikajana meni tähän tapaan: luin ensin Tim Cohenin aiheeseen liittyvän englanninkielisen kirjan vuodelta 1998, vakuutuin hänen näkökulmistaan ja lähdin sitten edistämään Cohenin ideoita suomalaisille lukijoille. Sähköpostiarkistoni paljasti kuitenkin, että tilasin Cohenin The Antichrist and a Cup of Tea -kirjan vasta elokuussa 2008, kun olin jo täyttänyt 20 vuotta.

Leo Mellerille tarkoittamani eskatologisen tutkielman kirjoitin siis jo ennen Cohenin kirjan lukemista. Toisin sanoen kiinnostukseni Charlesiin ja oma eskatologinen pohdintani eivät saaneet alkuaan Cohenin kirjasta. Vuosi 2008 oli pikemminkin hetki, jolloin päätin ryhtyä suhtautumaan aikaisempaan kuriositeettiin vakavana tutkimuskysymyksenä. Toki jo ennen tätä olin perillä Cohenin ja Monte Judahin kaltaisten tutkijoiden työstä. Itse kiinnostuin Charles-hypoteesista vuoden 2003 aikoihin ollessani yhä peruskoulussani. Luin tuolloin suomalaiselta Cutting Edge -sivustolta kirjoituksen Charlesille valmistetusta patsaasta, jossa häntä idolisoitiin “maailman pelastajana”, kuten useat kansainväliset uutislehdet raportoivat tästä vuoden 2002 aikoihin.

Ajatus monien siihen aikaan pilkkaamasta hörökorvaprinssistä kauan pelättynä maailmanhistorian viimeisenä pahan ruumiillistumana, näyttäytyi minulle yhtä aikaa niin kiinnostavalta ja niin poikkeukselliselta väitteeltä, että ymmärsin hyvin, miksi useimmat ihmiset pitäisivät sitä naurettavana. Itsellänikin oli tapana selailla hänen kuviaan Googlesta ja todeta itselleni: “Ei tuo voi olla Antikristus. Antikristuksen tulisi olla nuori, komea ja karismaattinen.” Nuo tutut vasta-argumentit, jotka sain kuulla kriitikoiltani yhä uudelleen ja uudelleen, esitin jo itselleni ennen kuin edes lähdin tutkimaan aihetta sen vakavammin.

Tämä oli oikeastaan lähtökohtani useiden vuosien ajan: ehkä tässä on jotakin, mutta esitetyt perusteet eivät vielä vakuuta minua. Cohenin kirja vaikutti epäilemättä merkittävästi siihen, mihin suuntaan tutkimukseni tämän jälkeen kehittyi. Mutta paradoksaalisesti sen vaikutus perustui osittain juuri siihen, ettei se onnistunut vakuuttamaan minua tarpeeksi. Jos olisin pitänyt Cohenin argumentteja aukottomina, minulla ei ehkä olisi ollut mitään erityistä syytä käyttää seuraavia vuosia omien perusteideni etsimiseen. Olisin voinut vain todeta hänen ratkaisseen asian ennen minua.

Sen sijaan jäin kaipaamaan jotakin, mitä voisi kutsua puuttuvaksi linkiksi. Jos prinssi Charles todella olisi Danielin ja Ilmestyskirjan ennustama lopullinen Antikristus, ajattelin, eikö tämän pitäisi näkyä paljon syvemmällä itse profetioiden rakenteessa? Vaakunoihin, nimiin, seremonioihin ja muihin Charlesiin yhdistettyihin erikoisiin yksityiskohtiin perustuvat argumentit saattoivat olla kiinnostavia, mutta ne eivät yksin riittäneet minulle.

Niinpä lähdin tutkimaan itse ongelmaa, joka osoittautui nopeasti paljon Charlesia suuremmaksi. Minun piti ymmärtää, miten Danielin kirjaa oli tulkittu ennen modernin futurismin syntyä. Miksi uskonpuhdistajat ja Isaac Newton näkivät profetiat pitkänä maailmanhistorian jatkumona, kun taas moderni dispensationalismi sijoitti suuren osan samoista profetioista tulevaisuuteen? Olivatko historismi ja futurismi todella toisensa poissulkevia vaihtoehtoja vai voisivatko ne kuvata profetioiden eri täyttymisen tasoja?

Juuri tämän kysymyksen alkumuoto näkyy jo vuoden 2008 tekstissäni. Oma myöhempi Charles-hypoteesini ei siten syntynyt siitä, että olisin vain lisännyt uusia yksityiskohtia Cohenin valmiiseen teoriaan. Pyrin rakentamaan kokonaisen eskatologisen mallin, jossa Charlesin mahdollinen rooli pitäisi johtaa paljon laajemmasta Danielin profetioiden ja maailmanhistorian tulkinnasta. Tässä mielessä Charles oli aluksi enemmän tutkimuskysymys kuin tutkimustulos. En lähtenyt tutkimusmatkalleni siksi, että olisin ollut varma siitä, että hän olisi Antikristus. Lähdin sille juuri siksi, etten ollut varma.

Mutta juuri tämä eskatologinen tutkimusmatkani sai minut rakentamaan vuosina 2012–2014 ensimmäisessä kirjassani laajan ja systematisoidun mallin historisismin ja futurismin yhdistämiseksi. Esitin siinä perusteeni sille, kuinka Danielin kirjassa olisi ennustettu kristikunnan merkittävimmät ja käänteentekevimmät historialliset murrokset Rooman valtakunnan hajoamisesta aina toiseen maailmansotaan asti. Samalla pyrin osoittamaan, kuinka tämän historismin ja futurismin välisen “puuttuvan linkin” ymmärtäminen voisi johtaa meidät myös Danielin kirjan 11. luvun kelvottoman kuninkaan luo — ja miksi päädyin tunnistamaan tämän hahmon Charles III:ksi.

Kristillinen transhumanismi ei ole myöskään jokin viimeaikainen hairahdukseni. Sen peruslähtökohdat löytyivät jo tästä 19-vuotiaan Samuelin tutkielmasta. Joulukuussa 2023 totesin blogissani, että kutsuisin itseäni kristityksi transhumanistiksi. Vuotta myöhemmin kirjoitin kristillistä transhumanismia puolustavan kirjani Aadam 2.0 vai Peto 6.66? – Transhumanismi Raamatun valossa. Löydät verkkosivuni arkistoista kristillisen transhumanismin mukaisia ajatuksia jo vuodelta 2018. Tuohon aikaan en tosin kutsunut sitä vielä sillä termillä, ja kirjoitin transhumanismista yhä melko kriittisillä termeillä rinnastaen sen mm. Natsi-Saksan eugeniikkaan.

Mutta kristillisen transhumanismini siemenet eivät löytyneet niinkään kysymyksestä, onko teknologia hyvää vai pahaa, kuin kysymyksestä, miten meidän tulisi ymmärtää Jumalan suunnitelmien eteneminen historiassa. 19-vuotias Samuel kirjoitti:

Joka tapauksessa uskon, että viimeisen viidensadan vuoden ajan, alkaen Lutherin uskonpuhdistuksesta (joka valmisti tietä 19. vuosisadan mullistuksille Euroopassa), maailma on kulkenut jumalaisessa evoluutiossa kohti Kristuksen tuhatvuotista rauhanvaltakuntaa. Tässä Pyhä Henki on käyttänyt seurakuntaansa ja
maailmanjohtajia, jotka ovat olleet Hänen suunnitelmiensa välikappaleena…

Jeesus itse ennusti Hänen valtakuntansa tulevan pian ristiinnaulitsemisensa ja Jerusalemin Temppelin tuhoamisen jälkeen. Hän sanoi myös ettei se tule silminnähtävällä tavalla, vaan sisäisesti uskoviin Pyhän Hengen vuodattamisessa. Tosiasiassa taivaan valtakunta alkoi laskeutua maanpäälle jo helluntaina – ensimmäisessä Hengenvuodatuksessa, huipentuen Kristuksen voittoon Konstantinuksen “alistaessa” valtakuntansa kristinuskon alle. Kristuksen maanpäällisen kunnian ilmestyminen huipentuu Roomalaiskatolisessa Kirkossa, ja tämä on syy siihen miksi loistelias Pietarin Kirkko näyttää meidän protestanttien silmissä niin vieraantuneelta alkukristillisyyden vaatimattomuudesta.

Tässä siis puolustin Mellerille postmillennialistista oppia tuhatvuotisesta valtakunnasta, jossa tuo valtakunta ei ilmesty historiaan vasta yhtenä äkillisenä yliluonnollisena tapahtumana Kristuksen palatessa, vaan sen tuleminen on alkanut jossakin mielessä jo Kristuksen ensimmäisestä tulemuksesta ja helluntaista. Jumalan valtakunta murtautuu historiaan vähitellen ja käyttää etenemisensä välikappaleina epätäydellisiä ihmisiä, kirkkoja, yhteiskunnallisia murroksia ja kokonaisia sivilisaatioita.

En kuitenkaan ollut puhdasoppinen postmillennialisti, sillä pidin edelleen kiinni myös premillennialismin opetuksesta Kristuksen henkilökohtaisesta paluusta, Antikristuksesta ja tulevasta tuhatvuotisesta valtakunnasta, joka tulisi noin 6000 vuotta Aadamin luomisen jälkeen – kuten jo varhaisimmat kristityt teologit opettivat. Mutta kysymykseni oli jälleen kerran sama: miksi näiden kahden näkökulman pitäisi välttämättä sulkea toisensa pois? Entä jos postmillennialistit olivat oikeassa nähdessään Jumalan valtakunnan etenevän asteittain historiassa, mutta premillennialistit olivat oikeassa odottaessaan tämän historiallisen prosessin lopullista eskatologista huipentumaa?

Olin lukenut nuorempana paljon karismaattiselle kristillisyydelle kriittistä kirjallisuutta ja verkkotekstejä. Tässä vuoden 2008 kirjoituksessani päädyin kuitenkin myös puolustamaan karismaattista liikettä ja totesin, että monien sen opetusten “juuret ovat postmillenialistisessa eskatologiassa ja se vaikuttaa yhä voimakkaasti sen perusopeissa”.

Kiinnostukseni postmillennialismiin liittyi osittain ristiriitaan, jonka olin huomannut kristittyjen tavassa puhua lopun ajoista. Yhden näkemyksen mukaan maailma kulkisi ennen Kristuksen paluuta lähes yksinomaan huonompaan suuntaan: eksytys syvenisi, luopumus lisääntyisi ja laittomuus saisi yhä enemmän valtaa. Tällaista pessimistisempää eskatologiaa olin kohdannut paljon myös karismaattisuutta arvostelevissa kirjoituksissa, joissa monet lopun ajan herätyksiä koskevat odotukset tulkittiin itsessään osaksi tulevaa eksytystä.

Toisaalta etenkin karismaattisissa piireissä kohtasin lähes päinvastaisen odotuksen. Ennen Kristuksen paluuta ei nähtäisi ainoastaan luopumusta vaan myös suuria herätyksiä, Pyhän Hengen vuodatusta ja seurakunnan maailmanlaajuista voittokulkua. Tätä näkemystä perusteltiin esimerkiksi Jooelin profetialla Hengen vuodattamisesta kaiken lihan päälle, kun taas pessimistisempi eskatologia saattoi vedota Jeesuksen ja Paavalin varoituksiin lopun ajan eksytyksestä ja luopumuksesta.

Minua alkoi siis häiritä koko vastakkainasettelu. Jos Raamatusta voitiin löytää perusteita molemmille odotuksille, miksi minun pitäisi ratkaista ongelma yksinkertaisesti valitsemalla toinen ja selittämällä toisen käyttämät raamatunkohdat pois? Kumpi kuva lopun ajoista oli oikea – vai saattoivatko molemmat olla oikeita?

Tästä postmillennialismi muuttui minulle kiinnostavaksi paljon laajemmassa merkityksessä kuin vain yhtenä oppina tuhatvuotisesta valtakunnasta. Se tarjosi historiallisen ja teologisen kehyksen ajatukselle siitä, ettei Kristuksen paluuta edeltävän historian tarvitse olla pelkkä pitkä tappionarratiivi. Samalla en nähnyt mitään välttämätöntä syytä hylätä niitä premillennialismin korostamia tekstejä, joissa historian lopussa esiintyvät myös luopumus, Antikristus ja Kristuksen henkilökohtainen paluu.

Aloin siis jälleen epäillä, että ongelma saattoi olla itse joko–tai-asetelmassa. Ehkä historia saattoi kulkea samanaikaisesti kohti sekä ennennäkemätöntä valoa että ennennäkemätöntä pimeyttä. Kristuksen valtakunnan eteneminen ei välttämättä edellyttänyt sitä, etteikö sitä vastaan voisi nousta myös yhä voimakkaampia vastavoimia.

Tästä seurasi kuitenkin paljon suurempi kysymys, jonka merkitystä en tainnut vielä 19-vuotiaana täysin ymmärtää. Jos Kristuksen valtakunta todella etenee historian sisällä, millä tavalla se etenee? Mitkä historialliset muutokset voidaan nähdä osana sitä pitkää prosessia, jossa langenneen maailman olosuhteita vähitellen korjataan?

Kymmenen vuotta myöhemmin aloin tarkastella samaa kysymystä tieteen ja teknologian näkökulmasta. Huhtikuussa 2018 kirjoitin blogissani eliniän pidentämisestä ja kysyin, voisivatko tieteen ja lääketieteen saavutukset olla osallisina niiden olosuhteiden syntymisessä, joita Raamatun messiaanista aikaa koskevat profetiat kuvaavat. Jos Jesajan kuvaamassa tulevaisuudessa ihmisten elinikä pitenee huomattavasti ja luomakunnan kirouksen vaikutukset väistyvät, täytyykö meidän olettaa kaiken tämän tapahtuvan yhdessä hetkessä yliluonnollisen ihmeen seurauksena? Vai voisiko Jumala käyttää siinä myös ihmisen omaa luovuutta, lääketiedettä ja teknologista kehitystä?

Tässä kristillisen transhumanismini varsinainen siemen mielestäni oli. Se ei lähtenyt siitä ajatuksesta, että teknologia olisi itsessään pelastavaa tai että ihmiskunta voisi rakentaa omin voimin Jumalan valtakunnan maan päälle. Se lähti paljon vanhemmasta eskatologisesta kysymyksestäni: voiko Jumalan valtakunnan tuleminen näkyä myös konkreettisena historiallisena edistyksenä?

Jos vastaus on kyllä, silloin tieteen historia alkaa näyttää eskatologisesti paljon kiinnostavammalta. Rokotteet, antibiootit, kirurgian kehitys, lapsikuolleisuuden väheneminen, ruoantuotannon tehostuminen ja ihmisen jatkuvasti kasvava kyky hallita luonnonvoimia eivät ole vielä millennium. Mutta ne osoittavat ainakin sen, ettei Aadamin lankeemuksen seurauksena kuvattuja kärsimyksiä tarvitse pitää muuttumattomina luonnonlakeina, joihin ihmisen olisi hurskaasti alistuttava siihen asti, kunnes Kristus korjaa kaiken yhdellä kertaa ihmisen itsensä katsoessa passiivisena sivusta, kun rikkoutunut maailma korjataan hänen puolestaan.

Tämänkin ajatuksen siementen voi nähdä syntyneen jo 19-vuotiaan Samuelin mielessä, kun pohdiskelin:

Juutalaisvaltion synty on ollut osa Messiaanisen valtakunnan asteittaista tulemusta, joka on paavinvallan heikennyttyä alkanut syrjäyttää vanhoja hallintomuotoja/maailmanjärjestelmiä. Kuitenkaan monet juutalaiset rabbit, kuin myös kristilliset teologit eivät usko modernin Israelin valtion olevan raamatun profetian täyttymys, koska sen täytyisi tapahtua vasta Messiaan valtakunnan tulemuksessa ja sama pätee myös oppiin ehtoosateesta. Historismi/postmillenialismi näyttäisi kuitenkin selventävän sitä, miksi nämä asiat tapahtuvat jo tässä maailmanajassa, jota saatana vielä hallitsee.

Tässä ajatuksessa on oikeastaan jo nähtävissä myöhemmän kristillisen transhumanismini eskatologinen peruslogiikka. Pohdin jo tuolloin, tarvitseeko Messiaan valtakuntaan liitettyjen lupausten odottaa jonkinlaisen näkymättömän aikarajan toisella puolella ennen kuin mikään niistä voi alkaa toteutua historiassa. Jos Jumalan valtakunta tulee asteittain, myös tulevaan ennallistamiseen liitetyt asiat voivat alkaa murtautua nykyiseen maailman aikaan jo ennen niiden lopullista täyttymystä.

Vuonna 2008 sovelsin tätä ajatusta ennen kaikkea Israeliin, hengellisiin herätyksiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin. Kymmenen vuotta myöhemmin aloin soveltaa samaa logiikkaa tieteeseen ja teknologiaan. Ymmärsin, että nämä kaikki olivat tapahtuneet ihmisen työn kautta historiallisena prosessina, vaikka Raamattu opettaa Jumalan sekaantuvan historian kulkuun ja ohjaavan sitä Hänen suunnitelmiensa toteutumiseksi.

Jos siis messiaaniselle ajalle ominainen ennallistaminen voi alkaa jo ennen millenniumin lopullista toteutumista, miksi sama ei voisi koskea myös sairauksien voittamista, eliniän pidentymistä, nälän vähentämistä tai ihmisen vapautumista raskaasta ja kuluttavasta työstä?

Näin kysymys teknologiasta muuttui samalla teologiseksi kysymykseksi ihmisen roolista Jumalan suunnitelmissa. Onko ihmisen tehtävänä vain odottaa passiivisesti, että Jumala jonakin päivänä korjaa rikkoutuneen luomakunnan hänen puolestaan, vai voiko ihminen Jumalan kuvaksi luotuna olentona itse osallistua tämän rikkoutuneisuuden korjaamiseen niillä kyvyillä, joita hänelle on annettu?

Tästä näkökulmasta lääketiede ei ole kilpailija jumalalliselle parantamiselle eikä teknologia kilpailija Jumalan ennallistavalle työlle. Ihminen, joka kehittää lääkkeen syöpään, ei yritä syrjäyttää Jumalaa sen enempää kuin maanviljelijä, joka kitkee pelloltaan ohdakkeita sen sijaan, että pitäisi niitä Aadamin kirouksena, johon hänen kuuluu hurskaasti alistua. Molemmissa tapauksissa ihminen käyttää luomisessa saamiaan kykyjä taistellakseen rikkoutuneen maailman aiheuttamaa kärsimystä vastaan.

Tästä oli enää suhteellisen lyhyt matka myöhempään kysymykseeni: jos hyväksymme ihmisen oikeuden korjata teknologian avulla ympäröivää maailmaa, miksi ihmisen oman biologian pitäisi muodostaa ehdoton poikkeus?

Tämä matka siis johti minut Ilmestyskirjasta takaisin Raamatun alkulehdille ja kysymykseen, mitä Genesis todella tarkoittaa sanoessaan, että ihminen luotiin Jumalan kuvaksi. Tai Raamatun ehkä vieläkin keskeisempään teologiseen kysymykseen: Miksi Jumala tuli ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa? Miten Genesis, evankeliumit ja Ilmestyskirja nivoutuvat lopulta yhteen? Olemmeko ymmärtäneet väärin koko ihmisen tarkoituksen ja paikan luomakunnassa? Mikä on ihminen?

Tämä kysymys on lopulta paljon suurempi kuin keskustelu transhumanismista. Jos ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, hänen tehtävänsä ei ehkä ollut koskaan vain asua passiivisena Jumalan valmiiksi rakentamassa maailmassa. Genesiksen ihminen saa tehtäväkseen viljellä ja varjella luomakuntaa, antaa nimiä eläimille, lisääntyä, täyttää maa ja ottaa se hallintaansa. Hänet asetetaan keskelle keskeneräistä tehtävää. Jumala luo maailman, mutta antaa tämän jälkeen omalle kuvalleen tehtävän jatkaa sen viljelemistä.

Tästä näkökulmasta ihmisen luovuus, tiede ja teknologia eivät ole jotakin Genesiksen kertomukselle vierasta, joka ilmestyy historiaan vasta modernilla ajalla. Ne voidaan nähdä seurauksina paljon perustavammasta ihmiselle annetusta kutsumuksesta: kyvystä ymmärtää luomakuntaa ja muovata sitä tarkoituksellisesti. Ihminen ei luo tyhjästä kuten Jumala, mutta hän kykenee ottamaan vastaan sen, mikä jo on olemassa, löytämään siitä uusia mahdollisuuksia ja tekemään jotakin, mitä siinä ei aikaisemmin ollut. Hän on Luojan kuva ja siksi itsekin eräänlainen luoja pienellä l:llä.

Lankeemus ei poistanut tätä tehtävää eikä Jumalan kuvaa ihmisestä, mutta se teki sekä ihmisestä että hänen hallintavallastaan rikkoutuneen. Sama äly, jolla rakennetaan sairaala, kykenee rakentamaan keskitysleirin. Sama atomifysiikka antaa meille sädehoidon ja ydinpommin. Sama tekoäly voi auttaa löytämään uuden lääkkeen tai rakentamaan tehokkaamman valvontajärjestelmän. Siksi teknologia ei ratkaise ihmisen perimmäistä ongelmaa: sen käyttäjä kantaa edelleen mukanaan sekä Jumalan kuvaa että langenneen ihmisluonnon ristiriitaa.

Tässä myös Kristus tulee kuvaan paljon syvemmällä tavalla kuin vain maailman ulkopuolelta saapuvana pelastajana, joka lopulta korjaa ihmisen epäonnistuneen projektin. Uusi testamentti kutsuu häntä uudeksi tai viimeiseksi Aadamiksi. Jumala ei pelasta ihmistä hylkäämällä ihmisyyttä, vaan tulemalla itse ihmiseksi. Jos ensimmäisessä Aadamissa näemme ihmisen kutsumuksen rikkoutuneena, Kristuksessa näemme sen täyttymyksen.

Silloin Raamatun suuri kertomus alkaa muodostaa yhden kaaren: Genesis kertoo, miksi ihminen luotiin. Evankeliumit näyttävät Kristuksessa, mitä ihmisyyden oli tarkoitus olla. Ilmestyskirja kertoo, mihin ihmisen ja luomakunnan historia lopulta päätyy.

Ja ehkä juuri tästä syystä tutkimusmatkani saattoi kulkea näennäisen oudolta näyttävän reitin Antikristuksesta transhumanismiin. Aloitin kysymällä, kuka olisi historian lopulla ilmestyvä Peto. Päädyin lopulta paljon perustavampaan kysymykseen siitä, mikä oli historian alussa luotu Aadam.

Ehkä tärkein eskatologinen kysymykseni ei lopulta ollutkaan: kuka on Antikristus? Vaan: mikä on ihminen — ja miksi Jumala loi hänet?

Johtopäätös

Kun aloin lukea tätä 18 vuotta vanhaa kirjoitustani, kuvittelin lähinnä kohtaavani nuoremman ja huomattavasti mustavalkoisemman version itsestäni. Ajattelin ehkä huvittuvani hänen liian itsevarmoista johtopäätöksistään, villeistä profetialaskelmistaan ja yrityksistään selittää lähes koko maailmanhistoria muutamassa tuhannessa sanassa. Ja huvituinkin. Paikoin paljonkin.

Mutta samalla tästä muodostui yllättävän kiehtova tutkimusmatka oman ajatteluni juurille. Vanha kirjoitukseni alkoi muistuttaa eräänlaista sukupuuta, josta saatoin seurata myöhempien ajatusteni haarautumista. Yhdestä oksasta kasvoi historismin ja futurismin synteesini. Toisesta kiinnostukseni post- ja premillennialismin yhdistämiseen. Kysymys Antikristuksesta johti myöhemmin vuosia kestäneeseen Charles-tutkimukseeni, kun taas kysymys Kristuksen valtakunnan asteittaisesta tulemisesta johti lopulta aivan toiseen suuntaan: teknologiaan, transhumanismiin ja kysymykseen ihmisen paikasta Jumalan luomakunnassa.

Jotkin vuoden 2008 oksista ovat sittemmin kuivuneet ja pudonneet pois. En enää yritä löytää Merovingien dynastiaa Danielin neljän pedon joukosta, enkä ole aivan yhtä innokas lainaamaan Ellen G. Whitea eskatologisen palapelini puuttuvaksi palaksi. Toisia ajatuksia olen joutunut korjaamaan perusteellisesti. Joidenkin kohdalla en edelleenkään tiedä, olenko oikeassa. Mutta puun runko näyttää hämmästyttävän tutulta.

Siellä oli jo pyrkimys nähdä Raamatun profetiat osana koko maailmanhistorian suurta kertomusta. Siellä oli haluttomuus valita valmiiden koulukuntien väliltä vain siksi, että niiden oletettiin sulkevan toisensa pois. Siellä oli kiinnostus siihen, miten Jumalan valtakunta etenee konkreettisessa historiassa. Ja ennen kaikkea siellä oli sama kysymys, joka näyttää seuranneen minua lähes kaikessa myöhemmässä työssäni: entä jos kaksi vastakkaiselta näyttävää näkökulmaa ovatkin nähneet eri puolia samasta todellisuudesta?

Ehkä juuri tässä huomaan myös selvimmin eron 19-vuotiaan ja nykyisen itseni välillä. Ajatteluni ei ole muuttunut niin paljon suunnaltaan kuin menetelmiltään. Nuorempana saatoin nähdä intuitiivisesti valtavia yhteyksiä ennen kuin osasin vielä perustella niitä kunnolla – ja toisinaan näin yhteyksiä sielläkin, missä niitä tuskin oli. Nykyään minulla on käytössäni enemmän historiaa, enemmän lähteitä, enemmän elämänkokemusta ja ennen kaikkea 18 vuoden verran omia erehdyksiäni.

Siksi en haluaisi palata 19-vuotiaan Samuelin ajatteluun. Mutta en myöskään haluaisi menettää sitä, mikä hänessä oli arvokasta: uteliaisuutta, rohkeutta kysyä liian suuria kysymyksiä ja haluttomuutta hyväksyä valmiita vastauksia vain siksi, että kaikki muut näyttivät valitsevan puolensa niiden väliltä.

Ehkä ajattelijana kasvaminen ei lopulta tarkoitakaan sitä, että nuorena esittämämme kysymykset osoittautuvat typeriksi ja korvaamme ne aikuisina viisaammilla. Joskus samat kysymykset seuraavat meitä läpi elämän. Vastaustemme pitäisi vain muuttua tarkemmiksi sitä mukaa kuin lisää tietoa kertyy, uusia näköaloja avautuu ja opimme myös nauramaan niille kerroille, jolloin olimme aivan liian vakuuttuneita siitä, että löysimme palapelin puuttuvan palan.

Tapasin siis 18 vuoden jälkeen uudelleen 19-vuotiaan itseni. Olin valmistautunut myötähäpeään. Sen sijaan löysin ihmisen, jonka ajatuksista en aina ollut samaa mieltä, mutta jonka tunnistin hämmästyttävän hyvin.

Hän ei vielä tiennyt, mihin kaikki hänen kysymyksensä johtaisivat. Mutta hän oli jo alkanut kysyä niitä kysymyksiä, joiden parissa viettäisin seuraavat 18 vuotta.

---

Tämä artikkeli syntyi ihmisen ja tekoälyn yhteistyönä. Sen ajatukset, kokemukset ja johtopäätökset ovat omiani, mutta kaikki sanavalinnat ja lauserakenteet eivät ole syntyneet yksin blogistin päässä.