Miksi militantti “kristillinen” nationalismi ei ole kristillistä?

Aina siitä lähtien kun Donald Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi reilu kymmenen vuotta sitten, olen seissyt varsin julkisesti hänen ja hänen MAGA-liikkeensä puolustajana. Senkin jälkeen kun hänen kannattajansa piirittivät Capitol-rakennuksen tammikuun 6. 2021 ja Joe Biden nousi Valkoiseen Taloon 46. presidenttinä, ennustin Trumpin saavan vielä toisen presidenttikauden, kuten tapahtuikin. Republikaanit hävisivät marraskuun 2026 välivaalit, mutta tämä ei ole lainkaan historiallisesti poikkeuksellista eikä sitä voi pitää vielä ennusteena siitä, mitä tapahtuisi vuoden 2028 presidentinvaaleissa.

Suhtaudun presidentti Trumpiin edelleen myönteisesti eikä välivaalien tulos ole saanut muuttamaan kantaani lainkaan, koska en perusta mielipiteitäni siihen, mikä puolue tai poliittinen aate on milloinkin suosiossa tai vallassa. Trumpin Iranin sodan arveltiin olevan keskeinen syy republikaanien häviöön, mikä on varsin ymmärrettävää, sillä sota ei ole koskaan suosittua puoluepolitiikkaa, ei edes silloin, kun se on moraalisesti oikeutettua tai välttämätöntä, ja kun sillä estetään jokin paljon suurempi katastrofi.

Mutta republikaanien häviö näyttää vahvistaneen Yhdysvalloissa ja muualla läntistä maailmaa sekä äärivasemmistoa että äärioikeistoa, joiden narratiivina oli jo valmiiksi se, että presidentti Trumpin hallinto olisi jollain tapaa Israelin ja Benjamin Netanjahun talutusnuorassa ja siksi Trump panisi mukamas Israelin edun Amerikan omien etujen edelle. Tämä on tietysti historiallisesti täysin lukutaidoton narratiivi, sillä presidentti Trump on kannattanut Iranin shia-papiston syrjäyttämistä varsin johdonmukaisesti jo 1980-luvulta lähtien ja varoittanut niistä katastrofaalisista seurauksista, jos Iran saisi haltuunsa ydinaseen, jolla se voisi pitää panttivankinaan koko vapaata maailmaa.

Se, että marxismista vaikutteita saanut äärivasemmisto vihaa läntistä sivilisaatiota, kapitalismia, Israelia ja niiden juutalaiskristillisiä perustuksia, ei ole mitään uutta. Tämä islamin ja marxismin välinen punavihreäliittouma on tunnettu akateemisessa historian tutkimuksessa jo vuosikymmeniä ja se oli keskeinen vaikutin myös shaahin vastaisen vuoden 1978 Iranin vallankumouksen taustalla. Monia kristittyjä konservatiiveja, itseni mukaan lukien, on kuitenkin yllättänyt viime vuosina tapahtunut juutalaisvihan nousu myös “kristillisissä” oikeistopiireissä. Suomessa tämä ei ole ehkä vielä niin näkyvästi esillä, mutta Yhdysvalloissa ilmiö tunnetaan niin sanotun woke-oikeiston nousuna, jonka näkyvinä puhemiehinä ovat toimineet siellä Candace Owensin, Tucker Carlsonin ja Nick Fuentesin kaltaiset entiset MAGA-kannattajat.

Esimerkiksi Tucker Carlson oli vielä vuoden 2024 presidentinvaaleissa presidentti Trumpin merkittävä tukija, joka kampanjoi hänen vaalivoittonsa puolesta. Tänään hän vihjailee usein sillä, että presidentti Trump saattaa olla Ilmestyskirjan peto 666. Jotkut ovat arvelleet, että demoni, joka Tuckerin itsensä mukaan hyökkäsi kerran hänen päällään keskellä yötä, sai hänet lopulta valtaansa, ja siksi hänet tunnetaan tänään Amerikan vaarallisimpana antisemiittinä.

Nyt sama woke-oikeisto on levinnyt myös Iso-Britanniaan. Anglikaanikirkosta muutama vuosi sitten hänen konservatiivisten mielipiteidensä tähden erotettu Calvin Robinson on ollut vuosia suosittu kristillinen johtaja Britannian patrioottisten kristittyjen keskuudessa, jotka vastustavat maan kasvavaa islamisaatiota ja kristillisten arvojen alasajoa. Löysin Charlesin kruunajaisia edeltäneen blogini maaliskuulta 2023, jossa ylistin Calvin Robinsonia “todelliseksi Jumalan soturiksi” ja linkitin mukaan hänen puheensa Oxfordin yliopistossa.

Tänään olen hänestä varsin eri mieltä. Sama koskee Tucker Carlsonia, jota pidin yhtenä tärkeimpänä konservatiivisena vaikuttajana vielä vuoden 2024 loppuun asti, vaikka merkit hänen kääntymisestään pimeälle puolelle olivat esillä jo vuoden 2024 aikana. Samoin salaliittoteoreetikko Alex Jones, jota seurasin jo 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja joka oli yksi alkuperäisistä MAGA-liikkeen kannattajista, jolla oli keskeinen vaikutus Trumpin voittoon Hillary Clintonista kymmenen vuoden takaisissa presidentinvaaleissa, tunnetaan tänään tämän woke-oikeiston puhemiehenä. Presidentti Trump julkaisi huhtikuussa 2026 Truth Social -postauksen, jossa hän haukkui Jonesin, Carlsonin, Owensin ja kumppanit hyvin trumpilaiseen tapaansa “matalan ÄO:n typeryksiksi”.

Calvin Robinson osallistui äsken Texasissa järjestettyyn Christ Is King: America After Trump -konferenssiin, jonka puhujiin kuului Alex Jonesin ohella holokaustikiistäjä Nick Fuentes ja Joel Webbon, pastori ja poliittinen ääriajattelija, joka puhui rotujen välistä tasa-arvoa vastaan ja vaati Amerikan pitämistä valkoisena maana. Webbon on esittänyt myös radikaalin naisvastaisia näkemyksiä, ja kannattanut Yhdysvaltain perustuslain 19. lisäyksen kumoamista eli naisten äänioikeuden peruuttamista. X-tilillään Calvin Robinson poseerasi ylpeästi Nick Fuentesin rinnalla ja eräässä haastattelussaan hän sanoi suoraan, että Amerikan tulisi karkoittaa maastaan kaikki juutalaiset. Kuten sanoin alapuolisessa X-postauksessani, tämä ei ole kristinuskoa, vaan kristinuskon kaapuun pukeutunutta vanhaa keskiaikaista juutalaisvastaista kiihkoilua.

Konferenssissa monet puhujat alkoivat agitoida yleisöä militanteilla sotahuudoilla “Kristus on kuningas! Kristus on kuningas!”. Itse yhdyn niiden kanssa, jotka sanovat tällaisen olevan Mooseksen kolmannen käskyn rikkomista: “Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu.” Kysyin asiaa tekoälyltä, ja sen mukaan tuo käsky voitaisiin kääntää heprean alkutekstissä myös muotoon: “Älä kanna Herran, Jumalasi, nimeä valheellisesti tai väärään tarkoitukseen.” Eli henkilö, joka pitää ylpeästi esillä Kristuksen nimeä tai kristillisiä symboleita, ei ole automaattisesti se kaikkein hurskain ja rohkein Jeesuksen seuraaja. Hän voi huutaa ylpeästi “Kristus on kuningas” aikamme yhä antikristillisemmäksi muuttuvan ilmapiirin keskellä, mutta samalla tehdä sen ylpeydestä ja vihasta lähimmäistään kohtaan.

Ja Kristus on kuningas -liike on tällaisesta toiminnasta juuri malliesimerkki. Sen kannattajat eivät näytä olevan erityisen huolissaan siitä, missä heidän lähimmäisensä viettävät iankaikkisuuden. Kun he puhuvat juutalaisista, he eivät ole murheellisia siitä, etteivät nämä ole vielä tunnistaneet Messiastaan. Heille juutalaiset ovat ensisijaisesti poliittisia vihollisia ja Kristuksen tappajia. Heille “kristitty” ei ole nimilappu armahdetulle syntiselle, vaan identiteettiryhmän nimike.

Siksi he eivät ole yleensä kovin ekumeenisiakaan, vaan saattavat suhtautua jopa toisiin kristittyihin vihamielisesti, elleivät nämä jaa heidän poliittisia näkemyksiään tai kuulu heidän hyväksymäänsä kristilliseen perinteeseen. Kristittyjen välinen yhteys ei tällöin perustu enää yhteiseen uskoon Jeesukseen Kristukseen vaan yhteiseen poliittiseen viholliskuvaan tai yhteiseen kirkolliseen traditioon.

Tässä kristinuskosta tulee vähitellen eräänlaista heimouskontoa, jossa tärkeintä ei ole enää se, mitä Kristus on tehnyt syntisten pelastamiseksi, vaan se, ketkä kuuluvat meidän joukkoomme ja ketkä ovat meitä vastaan. Kristuksen risti ei ole enää ensisijaisesti sovituksen ja anteeksiantamuksen symboli, vaan siitä tehdään oman kulttuurisen ja poliittisen identiteetin tunnus.

Tämä on erityisen ironista, koska juuri tällaisen uskonnollisen nationalismin kanssa Jeesus joutui vastakkain omana aikanaan. Monet hänen aikalaisensa odottivat Messiasta, joka vapauttaisi Israelin roomalaisten vallasta ja palauttaisi juutalaisen kansan poliittisen mahdin. Jeesus kuitenkin kieltäytyi tulemasta sellaiseksi Messiaaksi, jonka tehtävänä olisi ollut kansallisten vihollisten kukistaminen. Sen sijaan hän käski seuraajiaan rakastamaan vihollisiaan ja rukoilemaan vainoojiensa puolesta.

Paavali puolestaan ilmaisi oman suhtautumisensa epäuskoisiin juutalaisiin Roomalaiskirjeen yhdeksännessä luvussa toteamalla tuntevansa suurta murhetta ja jatkuvaa tuskaa sydämessään heidän puolestaan. Hän sanoi olevansa jopa valmis itse joutumaan eroon Kristuksesta, jos se voisi pelastaa hänen kansansa. Tällainen oli apostolin suhtautuminen niihin, jotka eivät tunnustaneet Jeesusta Messiaakseen.

Kuinka kaukana tämä onkaan siitä hengestä, jossa juutalaisten karkottamista länsimaista vaaditaan Kristuksen kuninkuuden nimissä!

Kristinuskon sanoma ei ole se, että me kristityt olisimme luonnostamme parempia ihmisiä kuin juutalaiset, muslimit, ateistit tai minkään muunkaan maailmankatsomuksen edustajat. Sen sanoma on, että olemme kaikki syntisiä ja tarvitsemme samaa armoa. Jos kristillisyydestä tehdään oman kansallisen, etnisen tai poliittisen ylemmyyden perustelu, evankeliumin ydinsanoma on käännetty päälaelleen.

Sosiopoliittisena ilmiönä woke-oikeiston nousu on sinänsä täysin ymmärrettävä kehitys. Kun kristityt marginalisoidaan yhä sekulaarimmaksi ja antikristillisemmäksi muuttuvassa yhteiskunnassamme, tämä herättää monissa uskovissa luonnollisen halun taistella vastaan: puolustaa uskoamme ja yhteiskunnan murenevaa kristillistä arvoperustaa. Mutta ironisesti woke-oikeisto murentaa juuri sitä nimenomaista juutalaiskristillistä arvoperustaa, jolle länsi on rakennettu.

Ei ole sattumaa sekään, että monet heistä parjaavat jo termiä “juutalaiskristillisyys”. Historia on osoittanut kerta toisensa jälkeen, että kun kristinusko irrotetaan sen heprealaisista juuristaan, yhteiskunta on ajautunut usein antisemitismiin, hengelliseen ylimielisyyteen ja sellaiseen uskonnolliseen nationalismiin, jossa kristinuskosta tulee kansallisen tai etnisen ylemmyyden väline. Tällöin unohdetaan helposti, että kristinusko ei syntynyt eurooppalaisen sivilisaation tuotteena, vaan juutalaisen Messiaan ympärille rakentuneena uskona, jonka ensimmäiset apostolit ja julistajat olivat juutalaisia.

Jo varhaiskirkossa esiintyi pyrkimyksiä irrottaa kristinusko sen juutalaisesta perustasta. Toisella vuosisadalla elänyt Markion esimerkiksi hylkäsi Vanhan testamentin Jumalan ja pyrki erottamaan Jeesuksen ilmoittaman Jumalan Israelin Jumalasta. Vaikka kirkko tuomitsi markionilaisuuden harhaopiksi, myöhempinä vuosisatoina kristilliseen ajatteluun pesiytyi juutalaisvastaisia tulkintoja, joissa juutalaiset nähtiin kollektiivisesti Kristuksen murhaajina ja Jumalan ikuisesti hylkäämänä kansana.

Näiden ajatusten historialliset seuraukset olivat toisinaan tuhoisia. Keskiajan juutalaisvainot, pakkokäännytykset ja karkotukset osoittavat, kuinka helposti kristillistä uskonnollista identiteettiä voitiin käyttää oikeuttamaan sellaista toimintaa, joka oli räikeässä ristiriidassa Kristuksen omien opetusten kanssa.

Eikä meidän tarvitse edes vedota moderniin ihmisoikeusajatteluun ymmärtääksemme tämän ristiriidan. Riittää, että avaamme Roomalaiskirjeen yhdennentoista luvun, jossa Paavali nimenomaisesti varoittaa pakanakristittyjä ylpeilemästä juutalaisten kustannuksella:

Älä ylpeile oksien rinnalla! Mutta jos ylpeilet, niin et sinä kuitenkaan kannata juurta, vaan juuri kannattaa sinua. (Room. 11:18)

Paavali ei siis kehottanut kristittyjä halveksimaan Israelia sen epäuskon tähden, vaan varoitti heitä hengellisestä ylpeydestä. Hän muistutti myös, ettei Jumala ole hylännyt kansaansa, jonka hän on edeltä tuntenut (Room. 11:1–2).

Tässä valossa on varsin erikoista, että jotkut Kristuksen kuninkuutta äänekkäimmin julistavat poliittiset aktivistit näyttävät suhtautuvan juutalaisiin pikemminkin viholliskansana kuin kansana, jonka keskuudesta heidän oma Vapahtajansa, apostolinsa ja koko raamatullinen ilmoitushistoriansa ovat nousseet.

Kristinusko, joka alkaa halveksia omia juuriaan, on vaarassa menettää myös käsityksensä siitä, mitä sen pitäisi olla. Tässä on nimittäin kysymys paljon muustakin kuin kristinuskon juutalaisista juurista. Länsimaisen yhteiskunnan keskeisiin ihanteisiin kuuluvat ihmisarvo, oikeudenmukaisuus, omantunnonvapaus ja ajatus siitä, ettei yksilön arvo riipu hänen yhteiskunnallisesta asemastaan, syntyperästään tai kuulumisestaan johonkin etniseen ryhmään. Nämä ihanteet ovat kehittyneet pitkän historiallisen prosessin tuloksena, jossa kristillinen teologia, antiikin filosofia, roomalainen oikeus ja valistus ovat kaikki vaikuttaneet toisiinsa.

Kristityn näkökulmasta niiden perustana voidaan kuitenkin nähdä ennen kaikkea raamatullinen ihmiskäsitys: ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Ei ainoastaan kristitty ihminen, valkoinen ihminen tai länsimainen ihminen, vaan jokainen ihminen. Juuri siksi kristillisen sivilisaation puolustaminen ei voi tarkoittaa paluuta yhteiskuntajärjestykseen, jossa kansalaisten perusoikeudet määräytyvät heidän sukupuolensa, etnisen alkuperänsä tai uskonnollisen identiteettinsä perusteella. Sellainen järjestelmä saattaisi kyllä kutsua itseään kristilliseksi, mutta sen kristillisyys olisi vähintäänkin kyseenalaista.

Tämä ei tarkoita sitä, että kristinusko pitäisi sulauttaa moderniin liberalismiin tai että kaikki nykyisen länsimaisen yhteiskunnan arvot olisivat automaattisesti raamatullisia. Kristitty voi aivan johdonmukaisesti vastustaa esimerkiksi sekularisaatiota, moraalirelativismia ja kristillisen kulttuuriperinnön järjestelmällistä syrjäyttämistä. Mutta jos vastalääkkeeksi tarjotaan etnistä nationalismia, uskonnollista pakkovaltaa ja ihmisryhmien kollektiivista syyllistämistä, ollaan vaarassa korvata yksi ideologinen äärimmäisyys toisella.

Ja tässä onkin mielestäni koko woke-oikeiston traagisin paradoksi: se väittää puolustavansa kristillistä sivilisaatiota, mutta saattaa samalla hylätä juuri ne kristilliset moraaliperiaatteet, jotka ovat tehneet tuosta sivilisaatiosta puolustamisen arvoisen. Kristillisen yhteiskunnan tunnusmerkki ei nimittäin ole se, kuinka äänekkäästi sen kansalaiset huutavat Kristuksen olevan kuningas, vaan se, kuinka vakavasti he ottavat hänen opetuksensa.

Sillä jos Kristus todella on kuningas, silloin myös hänen käskynsä rakastaa lähimmäistä ja vihollista koskevat juuri niitä, jotka tunnustavat Hänet kuninkaakseen. Kristuksen kuninkuutta ei voi puolustaa uskottavasti halveksimalla niitä ihmisiä, joiden puolesta Kristus kuoli.

Ja lopulta, kuten Kristus itse vastasi Hänet ristiinnaulittavaksi määräänneelle Pilatukselle: “Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta; jos minun kuninkuuteni olisi tästä maailmasta, niin minun palvelijani olisivat taistelleet, ettei minua olisi annettu juutalaisten käsiin; mutta nyt minun kuninkuuteni ei ole täältä.” (Joh. 18:36). Woke-oikeisto unohtaa usein tämän yrittäessään nostaa Kristuksen tämän maailman valtakuntien kuninkaaksi.


Osa blogin tekstistä oli generoitu tekoälyn avulla.


Leave a Reply