Teksti julkaistu alun perin Facebookissa 18. marraskuuta.
Olen pohtinut tässä sitä, kuinka monilla kristityillä saattaa olla hyvin legalistinen lähestymistapa kristilliseen etiikkaan. Raamattua luetaan toisinaan ikään kuin se olisi lakikirja, josta voidaan poimia yksittäisiä säädöksiä ja soveltaa niitä kaikkiin elämäntilanteisiin pohtimatta sen syvällisemmin, miksi kyseiset säädökset on alun perin annettu ja mitä niiden tarkoituksena on suojella.
En nyt tarkoita sitä, että Jumalan käskyt olisivat yhdentekeviä tai että synti voitaisiin oikeuttaa vetoamalla rakkauteen ja hyviin tarkoitusperiin. Päinvastoin. Kysymys on siitä, ymmärrämmekö todella Jumalan tahdon, jos keskitymme vain lain kirjaimeen mutta sivuutamme sen moraalisen tarkoituksen.
Jeesus joutui toistuvasti vastakkain aikansa uskonnollisten johtajien kanssa juuri tästä syystä.
Kun fariseukset arvostelivat häntä sapatin rikkomisesta, Jeesus kysyi, kuka heistä jättäisi pelastamatta kuoppaan pudonneen lampaan vain siksi, että oli sapatti (Matt. 12:11–12). Hän ei opettanut, että Jumalan käskyjä saisi mielivaltaisesti rikkoa, vaan osoitti, että lain noudattamista voidaan tulkita tavalla, joka on ristiriidassa sen alkuperäisen tarkoituksen kanssa.
“Sapatti on asetettu ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.” (Mark. 2:27)
Tämä on paljon syvällisempi moraalinen periaate kuin usein ymmärrämmekään.
Ajatellaan esimerkiksi avioliittoa ja avioeroa.
Jeesus opetti, ettei ihmisen tule erottaa sitä, minkä Jumala on yhdistänyt. Avioliiton tarkoituksena on olla elinikäinen liitto, jossa puolisot sitoutuvat rakastamaan toisiaan ja pysymään uskollisina toisilleen.
Mutta miksi Jumala tahtoo avioliiton olevan pysyvä?
Onko kyse vain siitä, että Jumala on antanut säädöksen, jonka rikkominen on syntiä riippumatta siitä, mitä seurauksia sillä on ihmisille? Vai liittyykö käskyn tarkoitus juuri siihen kärsimykseen, jota uskottomuus, hylkääminen ja perheiden rikkoutuminen aiheuttavat?
Malakian kirjassa Jumala tuomitsee miehet, jotka olivat uskottomia nuoruutensa vaimoille. Hän sanoo vihaavansa hylkäämistä. Kysymys ei ole vain abstraktista sääntörikkomuksesta, vaan liiton, luottamuksen ja uskollisuuden rikkomisesta.
Mutta tästä seuraa myös vaikeampi moraalinen kysymys.
Jos ihminen on jo eronnut ja avioitunut uudelleen, mitä hänen pitäisi tehdä?
Oletetaan, että uudelleenavioituminen olisi alun perin ollut Jumalan tahdon vastainen ratkaisu, kuten Jeesuksen avioeroa ja uudelleenavioitumista koskevien sanojen (Matt. 19:9) kirjaimellisesta tulkinnasta voitaisiin päätellä. Tarkoittaako tämä kuitenkaan sitä, että ihmisen pitäisi nyt hylätä nykyinen puolisonsa ja mahdollisesti hajottaa jo vuosia kestänyt perheensä korjatakseen aikaisemman ratkaisunsa? Vai voisiko tällainen yritys korjata menneisyydessä tehty virhe johtaa lopulta vielä suurempaan vääryyteen?
Onko Jumalan tahto tällaisessa tilanteessa menneisyyden peruuttaminen hinnalla millä hyvänsä vai pikemminkin se, että ihminen kantaa vastuunsa nykyisestä avioliitostaan ja pyrkii elämään siinä uskollisesti? Olisiko uuden perheen rikkominen todella Jumalan tahdon mukainen tapa korjata aikaisempi moraalinen epäonnistuminen?
Tällaisiin kysymyksiin ei voida vastata vain poimimalla Raamatusta yksittäinen jae ja ilmoittamalla, että asia on sillä ratkaistu.
On erotettava toisistaan kaksi kysymystä: mitä ihmisen olisi pitänyt tehdä alun perin ja mitä hänen pitäisi tehdä nyt, kun hänen valintansa ovat synnyttäneet uusia velvollisuuksia muita ihmisiä kohtaan?
Sama ongelma tulee vastaan tilanteissa, joissa kristittyä painostetaan pysymään väkivaltaisessa avioliitossa, koska Jumala vihaa avioeroa. Mutta jos puoliso käyttää fyysistä, seksuaalista tai henkistä väkivaltaa, eikö hän itse ole jo vakavasti rikkonut avioliiton keskeisiä moraalisia velvollisuuksia. Paavali kehotti miehiä rakastamaan vaimojaan niin kuin Kristus rakastaa seurakuntaansa, mutta vain harvat miehet onnistuvat noudattamaan tätä niin täydellisesti kuin Jumala tahtoisi.
Voiko avioliiton pyhyyden puolustaminen todella tarkoittaa sitä, että väkivallan uhrin pitäisi alistua jatkuvalle kaltoinkohtelulle
Entä mitä Raamattu opettaa ihmisistä, joiden elämä ei vastannut Jumalan alkuperäistä avioliittoihannetta?
Abrahamilla oli Saaran lisäksi Haagar, jonka kanssa hän sai Ismaelin. Jaakobilla oli useita vaimoja ja lapsia eri naisten kanssa. Daavidillakin oli useita vaimoja.
Nykyajan kristillisessä seurakunnassa tällaiset miehet saattaisivat joutua melkoiseen puhutteluun. Silti Abrahamia kutsutaan Jumalan ystäväksi ja uskonvanhurskauden esikuvaksi.
Tämä ei tarkoita, että Raamattu asettaisi moniavioisuuden Jumalan alkuperäiseksi avioliittoihanteeksi. Jo Mooseksen laissa kuninkaita varoitettiin hankkimasta itselleen lukuisia vaimoja (5. Moos. 17:17), ja Uudessa testamentissa Paavali korostaa yksiavioisuuden merkitystä erityisesti seurakunnan johtajien kohdalla (1. Tim. 3:2).
Mutta samalla on ymmärrettävä, että Jumalan ilmoitus ja hänen suunnitelmansa ihmiskuntaa kohtaan ovat edenneet historian kuluessa asteittain. Muinaisessa maailmassa moniavioisuus oli monissa yhteiskunnissa vakiintunut käytäntö, eikä Jumala kaikissa tilanteissa vaatinut sen välitöntä lakkauttamista. Sen sijaan hän saattoi toimia keskellä aikansa epätäydellisiä yhteiskunnallisia rakenteita ja ohjata ihmisiä vähitellen kohti alkuperäistä tarkoitustaan.
Tämä ei merkitse sitä, että Jumala olisi moraalirelativisti tai että oikea ja väärä muuttuisivat mielivaltaisesti kulttuurin mukana. Pikemminkin kyse on siitä, että Jumala ottaa huomioon ihmiskunnan historiallisen tilanteen, ymmärryksen ja keskeneräisyyden. Hän ei aina vaadi ihmisiltä saman tien kaikkea sitä, mitä hänen lopullinen tahtonsa edellyttää.
Jeesus itse viittasi tähän periaatteeseen selittäessään, miksi Mooses oli sallinut avioeron ihmisten sydämen kovuuden tähden, vaikka näin ei ollut alussa (Matt. 19:8).
Jumalan alkuperäinen tarkoitus ei siis välttämättä muutu, vaikka hänen tapansa ohjata langennutta ihmiskuntaa kohti tuota tarkoitusta voi vaihdella eri aikakausina.
Toinen kiinnostava esimerkki on prostituoituna elinkeinonsa hankkinut Raahab.
Joosuan kirjassa portto Raahab piilotti israelilaiset vakoojat ja valehteli heitä etsiville miehille heidän olinpaikastaan. Silti Jaakob nostaa hänet esimerkiksi ihmisestä, jonka usko näkyi vanhurskaina tekoina (Jaak. 2:25).
Ajatellaan vastaavaa tilannetta natsi-Saksassa vuonna 1942. Piilottelet kodissasi juutalaisia, ja SS-upseeri tulee kysymään, oletko kätkenyt heitä taloosi.
Kumpi olisi moraalisesti oikea teko: puhua totta ja saattaa viattomat ihmiset kuolemanvaaraan vai valehdella ja pelastaa heidän henkensä?
Tämä ei tarkoita, että valehtelu olisi yleisesti hyväksyttävää. Mooses nimenomaan kielsi sen yhdeksännessä käskyssä. Mutta tällainen esimerkki osoittaa, kuinka moraaliset velvollisuudet voivat joutua ristiriitaan ja kuinka niiden mekaaninen soveltaminen saattaa johtaa täysin päinvastaiseen lopputulokseen kuin mitä moraalilailla oli tarkoitus suojella.
Raahabin kertomus ei yksin ratkaise kaikkia valehtelun moraalia koskevia kysymyksiä, mutta se antaa ainakin aihetta pohtia, voiko teon moraalista luonnetta arvioida irrallaan sen tarkoituksesta ja olosuhteista.
Jeesus arvosteli fariseuksia siitä, että nämä noudattivat uskonnollisia säädöksiä pikkutarkasti mutta laiminlöivät sen, mikä laissa oli tärkeintä:
“Oikeuden, laupeuden ja uskollisuuden.” (Matt. 23:23)
Tämä on mielestäni yksi kristillisen etiikan keskeisimmistä opetuksista.
Jumalan käskyt eivät ole mielivaltaisia määräyksiä, joiden tarkoituksena olisi vain testata, kuinka kuuliaisesti ihminen kykenee niitä noudattamaan. Ne ilmaisevat myös Jumalan hyvyyttä, oikeudenmukaisuutta ja tahtoa suojella ihmisiä pahalta.
Siksi kristityn pitäisi opetella kysymään paitsi sitä, mitä Raamattu käskee tai kieltää, myös sitä, miksi se käskee tai kieltää jotakin.
Mitä hyvää tämä käsky suojelee? Mitä pahaa sillä pyritään ehkäisemään? Ja olenko varmasti ymmärtänyt Jumalan tahdon oikein, jos oman raamatuntulkintani ankara soveltaminen johtaa vain lisääntyvään kärsimykseen, epäoikeudenmukaisuuteen ja lähimmäisen hylkäämiseen?
Tämä ei ole kehotus moraaliseen relativismiin. Se on kehotus moraaliseen viisauteen.
Paavali kirjoittaa:
“Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Sentähden on rakkaus lain täyttämys.” (Room. 13:10)
Ja ehkä kaikkein tärkeintä on muistaa, ettei oman syntisyytemme tunnustaminen tarkoita synnin hyväksymistä. Se tarkoittaa sitä, että ymmärrämme itsekin tarvitsevamme samaa Jumalan armoa, jota niin helposti olemme valmiita mittaamaan toisille.
Kristityn tehtävä ei ole asettua Jumalan paikalle ja jakaa ihmisille lopullisia tuomioita. Hänen tehtävänsä on pyrkiä ymmärtämään Jumalan tahtoa ja toteuttamaan sitä totuudessa, rakkaudessa ja nöyryydessä.
Sillä joskus ihminen voi olla niin keskittynyt puolustamaan Jumalan lain kirjainta, että hän tulee samalla rikkoneeksi juuri niitä periaatteita, joiden suojelemiseksi laki on annettu.
Tämä liittyy myös siihen ikuiseen kiistaan siitä, onko meillä oikeutta tuomita toinen toisiamme.
Toiset meistä siteeraavat Jeesuksen sanoja ”Älä tuomitse” kuin 1960-luvun hipit konsanaan: ”Antakaa kaikkien kukkien kukkia! Peace and love!”
Toiset taas poimivat Raamatusta yksittäisiä jakeita tuomitakseen kaikki muut paitsi itsensä milloin mistäkin asiasta. Heille Raamattu on enemmänkin lakikirja, jonka avulla voidaan osoittaa, kuinka väärässä kaikki muut ovat.
Mutta kumpikaan ääripää ei mielestäni tee oikeutta Raamatun kokonaisopetukselle.
Kun Jeesus sanoi vuorisaarnassaan: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi” (Matt. 7:1), Hän ei tarkoittanut, että meidän pitäisi luopua kaikesta moraalisesta arvostelukyvystä tai hyväksyä kritiikittä kaikki, mitä ihmiset tekevät.
Samassa yhteydessä Jeesus puhui myös ihmisestä, joka yrittää poistaa rikan veljensä silmästä huomaamatta omassa silmässään olevaa hirttä. Mutta huomionarvoista on, ettei Jeesus käskenyt jättää rikkaa ikuisiksi ajoiksi veljen silmään. Hän sanoi: ”Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, ja sitten sinä näet ottaa rikan veljesi silmästä.” (Matt. 7:5.)
Toisin sanoen Jeesus ei kieltänyt moraalista arviointia vaan tekopyhän ja ylimielisen tuomitsemisen.
Johanneksen evankeliumissa hän sanoo puolestaan: ”Älkää tuomitko näön mukaan, vaan tuomitkaa oikea tuomio.” (Joh. 7:24.)
Näissä opetuksissa ei ole ristiriitaa, kun ymmärrämme niiden asiayhteyden.
Meidän tulee osata erottaa oikea väärästä, mutta samalla ymmärtää, ettemme itse ole erehtymättömiä tuomareita, joilla olisi oikeus asettua muiden ihmisten yläpuolelle.
On eri asia arvioida ihmisen tekoja, sanoja tai opetuksia kuin langettaa lopullinen tuomio hänen ihmisarvostaan, sydämensä vaikuttimista tai suhteestaan Jumalaan.
Ja tässä tullaan jälleen siihen, miksi Raamattua ei pitäisi lukea vain toisistaan irrallisten jakeiden kokoelmana.
Raamatun kertomukset osoittavat kerta toisensa jälkeen, kuinka helposti ihminen näkee muiden synnit mutta sokeutuu omilleen. Fariseukset olivat usein hyvin tarkkoja muiden uskonnollisesta ja moraalisesta käyttäytymisestä, mutta Jeesus paljasti heidän oman tekopyhyytensä. Toisaalta Jeesus ei myöskään opettanut, että synnillä ei olisi mitään merkitystä tai että kaikki moraaliset valinnat olisivat samanarvoisia.
Kyse ei siis ole valinnasta kahden ääripään välillä: joko tuomitsemme kaikki tai emme saa arvostella mitään.
Kristilliseen moraaliin kuuluu sekä kyky erottaa hyvä pahasta että nöyryys tunnustaa oma erehtyväisyytensä.
Ja ehkä meidän olisi hyvä muistaa vielä yksi asia: vaikka olisimme jossakin asiassa oikeassa, se ei automaattisesti tarkoita, että meidän pitäisi ryhtyä jokaisen vastaantulijan henkilökohtaiseksi tuomariksi.
Kaikkia virheitä ei tarvitse oikaista julkisesti, jokaiseen provokaatioon ei tarvitse vastata eikä jokaisesta erimielisyydestä tarvitse tehdä viisipäiväistä teologista oikeudenkäyntiä Facebookin kommenttikentässä.
Joskus lähimmäisenrakkautta on se, että uskallamme sanoa toiselle vaikeankin totuuden. Joskus taas viisautta on ymmärtää, milloin on parempi olla hiljaa.
Sillä totuuden puolustaminen ja oman oikeassa olemisensa jatkuva todistelu eivät ole sama asia.

Leave a Reply