Eilen oli veljeni Mikaelin hautajaiset. Kerroin blogissani hänen lähdöstään joulukuussa. Elämä täällä syntiemme rikkomassa maailmassa tuntuu joskus hieman epätodelliselta. Vasta reilu puolivuotta sitten juhlimme veljeni ensimmäistä hääpäivää. Muistan kun tuona kuumana kesäpäivänä ajattelin kirkossa, että yksi elämänvaihe olisi nyt takanapäin ja uusi edessä. Hieman surullisena itseni tähden, koska yhteisiä hetkiä veljen kanssa olisi nyt vähemmän, mutta iloisena veljeni tähden uuden luvun auetessa hänen elämässään. Ilmaisin iloani hänen puolestaan ostamalla kotiini yllätyslahjan, kun he kävivät vaihtamassa siellä vaatteet ennen häämatkalle lähtöään Vaasaan. Koska meillä oli veljen kanssa vain neljä vuotta ikäeroa, olimme kasvaneet pienestä pitäen yhdessä, leikkineet yhdessä ja aikuistuneet yhdessä. Mikaelin ja minun välit olivat aina hyvin läheiset ja en muista, että olisimme riidelleet juuri koskaan. Hänellä oli tapana kehua minua mahtavaksi veljeksi ja samoin ajattelin myös hänestä. Hän oli myös ensimmäinen henkilö, joka alkoi edistää tätä kutsumustyötäni, kun hän jakoi Facebookissa linkin sivustooni tammikuussa 2015. Koska olin koulukiusattu, luokkani hylkiö ja koko nuoruuteni kului yksinäisyydessä, hän oli ainut ystäväni, jonka kanssa lähdin ylipäätään ulos ihmisten seuraan.

Kaipasin lähinnä kahdenkeskistä aikaa. En viihtynyt isoissa kaveriporukoissa, koska tunsin niissä itseni aina ulkopuoliseksi. Yksinäisyyden tunne korostui silloin vain entistä voimakkaammin. Jokainen ehkä ymmärtää, että työttömän erakon, joka tutkii tällaista melkoisen epätavallista aihetta kuin tämä sivustoni edustaa, on hieman vaikea sosialisoitua. Olenkin pitänyt itseäni aina introverttina. Vaikka olen oppinut sietämään paljon yksinäisyyttä ja rakastan enemmän yksinoloa kuin ihmisseuraa, niin kaipaan toki aina välillä yhteisiä hetkiä perheeni kanssa ja ystävien tukea. Kaikki muut perheenjäseneni ovat käytännössä absolutisteja, mutta Mikaelin kanssa saatoimme mennä joskus baariinkiin keskustelemaan syvällisiä hyvän oluen ja musiikin ääressä (isäni saattaa olla tuosta “hyvästä” hieman toista mieltä). Ennen kuin tiukkapipoisimmat lukijat kiristelevät hampaitaan, niin täytyy lainata tähän uskonpuhdistaja Martin Lutherin sanoja:

Parempi istua kapakassa ja ajatella kirkkoa kuin istua kirkossa ja ajatella kapakkaa.”

Veljeni ei ollut kuitenkaan mikään maailmanmielinen, vaikka voimakas synnintunto ja mielikuva omasta kelvottomuudestaan, korostui masennuksen aikana. Hän oli usein minua rohkeammin ja innokkaammin evankelioimassa ei-uskovia. Kesällä hän esimerkiksi alkoi julistamaan evenkeliumia eräälle vanhemmalle agnostikkonaiselle Pyynikin uimahallissa, Tampereella. Myös psykiatrisessa hoitolaitoksessaan Pitkässäniemessä hän yritti saarnata ihmisille yhä Kristusta, mutta koki itsensä täysin kelvottomaksi toimimaan Kristuksen edustajana, kun ahdistus oli toisinaan niin voimakasta, että hoitajien täytyi panna häneen rauhoittavia, ettei hän olisi vaaraksi itsellensä tai muille. Minua ja perhettäni on koskettanut Mikaelin puhelimeensä viimekeväänä äänittämä Viisikielisen laulunumero 297, jonka sanat ovat kuin rukous, johon Jumala vastasi sallimalla sen kaiken mikä veljeäni pian odotti:

Jos pyydän mä Henkensä täyteyttä,

oman kaiken ottaa hän multa.

Niin työläs on sulatusahjonsa.

Hän tuskien käyttää tulta.

Mä pyydänkö päästä viel´ lähelleen,

kun ei tahraa ainutta siedä.

Ei Jumalan suureen kirkkauteen

voi saastaista yhtään viedä.

Oi rukoilen, Herra, nyt kuitenkin,

minut saata työhösi suureen.

Mä vaivun näin sydämin saastaisin

sun sovintoristisi juureen.

Veljeni kärsi usein siitä, ettei hän kokenut mitään intohimoa tai kutsumusta mihinkään. Hän palveli seurakunnassa musiikin lahjoillaan, mutta koki sen ehkä jonkilaisena suorittamisena, josta puuttui kokonaan intohimo. Masennuksen loppuhetkinä hän sanoi, ettei saanut mitään iloa enää soittamisestakaan. Moittiessaan ja vähätellessään itseään, hän luki Raamattuansakin niin, että löysi itsensä tuon kelvottoman palvelijan paikalta, jolle oli annettu vain yksi leiviskä ja joka hautasi sen maahan Herransa mielipahaksi ja joka heitettiin pimeyteen, jossa “on oleva itku ja hammasten kiritys” (Matt. 25:14-30). Tällaista puhuessaan yritin sanoa, että tuollaiset ajatukset olivat hänen sairautensa aikaansaamaa ja että Saatana itse yritti saada hänet uskomaan tuollaisia valheita. Vaikka masennus vei häneltä pelastusvarmuuden, niin ymmärsin hänen saaneen sen jossain vaiheessa takaisin ennen veljeni kuolemaa.

Varmaa on vain, että Jumala olisi voinut vastata lukuisiin rukouksiin veljeni ahdistuksen puolesta ja estää häntä riistämästä itseltään henkeä. Ehkä Hän olisi voinut käyttää veljeäni vielä monella tapaa. Ehkä Hän olisi voinut käyttää hänen lahjojaan, rohkeuttaan ja palvelevaa luonnettaan Kristuksen ruumiin rakentumiseksi ja ihmisten pelastumiseksi. Mutta ehkä Jumala käytti häntä juuri niin kuin hän tuossa laulussaan rukoili. Ehkä Hän päätti viedä hänet “tuskaan ja vaivaan” suodakseen “tyhjälle aarteet taivaan”. Ehkä veljeni kuoleman on tarkoitus puhutella vielä monia ihmisiä, etenkin niitä, jotka eivät meidän Herraamme ja Vapahtajaamme vielä tunne. Ehkä veljeni voi julistaa vielä haudankin takaa Jumalamme uskollisuutta, armoa ja hyvyyttä monille kadotukseen matkaaville. Sillä ellei “nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää. Joka elämäänsä rakastaa, kadottaa sen; mutta joka vihaa elämäänsä tässä maailmassa, hän on säilyttävä sen iankaikkiseen elämään.” (Joh. 12:24-25)

Toinen veljeni Kristian löysi äsken todella hienon ja puhuttelevan kappaleen, jonka sanat koskettivat tänä vaikeana aikana. Sanat on englanniksi, mutta suomennan ne videon alle englantia osaamattomille.

Tähän mennessä olen varma, Jumala, että olisit kurkottanut alas
Ja pyyhkinyt kyyneleemme pois,
Astunut sisään ja pelastanut päivän.
Mutta jälleen kerran, sanon “aamen”
Ja se sataa yhä
Kun ukkonen jyrisee
Tuskin kuulen kuiskauksesi sateen läpi:
“Olen sinun kanssasi.”
Kun armosi lankeaa
Nostan käteni ja ylistän,
Jumalaa, joka antaa ja ottaa pois

Ja ylistän sinua tässä myrskyssä
Ja nostan käteni Sinua kohden
Koska Sinä olet kuka Sinä olet
Ei väliä sillä missä minä olen
Ja jokaista kyyneltä, jonka olen itkenyt
Sinä pidät Sinun kädessäsi
Et koskaan lähtenyt minun puoleltani
Ja vaikka sydämeni on revitty
Ylistän sinua tässä myrskyssä

Muistan kun kompuroin tuulessa
Kuulit huutoni ja nostit ylös jälleen
Voimani on lähes mennyttä, kuinka voin jatkaa eteenpäin
Jos en voi löytää sinua
Kun ukkonen jyrisee
Tuskin kuulen sinun kuiskauksesi sateen läpi:
“Olen sinun kanssasi”
Kun armosi lankeaa
Nostan käteni ja ylistän,
Jumalaa, joka antaa ja ottaa pois

Ja ylistän sinua tässä myrskyssä
Ja nostan käteni Sinua kohden
Koska Sinä olet kuka Sinä olet
Ei väliä sillä missä minä olen
Ja jokaista kyyneltä, jonka olen itkenyt
Sinä pidät sinun kädessäsi
Et koskaan lähtenyt minun puoleltani
Ja vaikka sydämeni on revitty
Ylistän sinua tässä myrskyssä

Nostan silmäni vuoria kohti:
Mistä tulee minulle apu?
Apu minulle tulee Herralta,
Joka on tehnyt taivaan ja maan.
Nostan silmäni vuoria kohti:
Mistä tulee minulle apu?
Apu minulle tulee Herralta,
Joka on tehnyt taivaan ja maan.

Sinä olet minun apuni
Ylistän Sinua tässä myrskyssä
Ja ylistän sinua tässä myrskyssä
Ja nostan käteni Sinua kohden
Koska Sinä olet kuka Sinä olet
Ei väliä sillä missä minä olen
Ja jokaista kyyneltä, jonka olen itkenyt
Sinä pidät sinun kädessäsi
Et koskaan lähtenyt minun puoleltani
Ja vaikka sydämeni on revitty
Ylistän sinua tässä myrskyssä
Ja vaikka sydämeni on revitty
Ylistän sinua tässä myrskyssä
Ylistän sinua tässä myrskyssä
Ylistän sinua tässä myrskyssä
Ylistän sinua tässä myrskyssä