Kuten moni tämän blogin lukija ehkä tietää, Tim Cohen on juutalaista alkuperää oleva amerikkalainen profetiakirjailija, joka tunnetaan parhaiten vuoden 1998 444-sivuisesta teoksestaan The Antichrist and a Cup of Tea, jossa hän esitti perusteensa siihen, miksi Walesin prinssi Charles, nykyinen Charles III, olisi tämän hetken todennäköisin kandidaatti Raamatun Antikristuksen virkaan. Luin hänen kirjansa vuonna 2008 samoihin aikoihin, kun lähdin kehittämään omaa systemaattista eskatologista tulkintaani Danielin kirjaan, josta päädyin lopulta samaan johtopäätökseen kuin Cohen.

Cohen on julkaissut monia muitakin kirjoja ja myös laajennetun päivitetyn painoksen kirjasta The Antichrist and a Cup of Tea, joita en ole itse lukenut. Otin Coheniin yhteyttä ensimmäistä kertaa huhtikuussa 2015. Kerroin kirjeessäni muutama kuukausi aiemmin valmistuneesta ensimmäisestä julkaisemattomasta kirjastani, 700-sivun käsikirjoituksestani Muhammad, Kaarle Suuri ja Antikristus, joka sai monia positiivisia arvosteluita sen lukeneilta suomalaisilta kristityiltä. Myöhemmät painetut kirjani, kuten Joka ei ollut saapa kuninkaan arvoa – Antikristus paljastettu? (Books on Demand, 2019), perustui suurelta osin tämän ensimmäisen kirjani sisältöön.

Vaikka Cohenin ja minun kirjoissamme edistettiin samaa teoriaa silloisen Walesin prinssin eskatologisesta roolista, niissä oli hyvin erilainen rakenne, sisältö ja painotus. Cohenin kirjan argumentaatio painottui hyvin vahvasti Charlesin vaakunan heraldiseen eläinsymboliikkaan, jonka hän assosioi Ilmestyskirjan ja Danielin kirjan petoihin. Vaikka osa tuosta heraldisesta symboliikasta oli varsin mielenkiintoista, itse pidin sitä hänen kirjansa argumentaation heikoimpana osana. Cohenin heraldisen eläintarhan eskatologinen tulkinta muistutti paikoin esimerkkiä siitä, kuinka helposti ihminen alkaa nähdä aineistossaan juuri niitä yhteyksiä, joita hän jo valmiiksi odottaa löytävänsä. Kun lähtöoletuksena on, että tietty henkilö täyttää Raamatun profetioita, lähes jokainen leijona, lohikäärme, yksisarvinen tai muu symbolinen yksityiskohta voi alkaa näyttää uudelta palalta samaan palapeliin.

Osa Cohenin rinnastuksista vaikutti minusta siksi enemmän hänen oman mielikuvituksensa tuottamilta assosiaatioilta. Tämä ei tarkoita, että jokainen hänen havaitsemansa yhteys olisi merkityksetön, mutta juuri tällaisessa tutkimuksessa odottaisin tutkijalta hieman itsekriittisyyttä siinä, mihin hän päättää soveltaa Raamatun symboliikkaa ja millaisen todistusarvon hän omille assosiaatioilleen antaa. Se, että kahden asian välille voidaan rakentaa jokin symbolinen yhteys, ei vielä tarkoita, että yhteys olisi tekstin kirjoittajan tarkoittama tai edes historiallisesti merkityksellinen. Muuten vaarana on, että tutkija ei enää testaa teoriaansa aineistolla vaan alkaa tiedostamattaan järjestää aineistoa teoriansa ympärille.

Vaikka omassa kirjassani listattiin lukuisia Antikristukseen liittyviä profetioita sekä Vanhan että Uuden testamentin puolelta sen demonstroimiseksi, kuinka ne kaikki näyttivät sopivan yllättävän hyvin Walesin prinssiin, kirjani argumentaatio painottui vahvasti Danielin kirjan 11. luvun näkyyn halveksitusta kruununprinssistä, “joka ei ollut saapa kuninkaan arvoa”. Eikä argumenttini ollut vain jokin, “katsokaa, tämä yksi jae täällä sopii Charlesiin” -tyylinen irrallinen rinnastus. Pyrin osoittamaan, että kyseinen henkilö esiintyy osana paljon laajempaa historiallista ja kronologista kokonaisuutta, jossa näyn tapahtumat seuraavat toisiaan määrätyssä järjestyksessä ja jossa myös häntä edeltävien tapahtumien pitäisi sopia samaan tulkintakehykseen.

Siksi kirjani pyrki osoittamaan, kuinka Danielin kirjan 11. luku ennusti koko pitkän historiallisen tapahtumaketjun Persian valtakunnan ajoista aina moderniin aikaan saakka ja kuinka Walesin prinssi ilmaantui tämän ketjun loppupäähän vasta sen jälkeen, kun häntä edeltävät jakeet oli ensin pyritty sijoittamaan johdonmukaisesti historiaan. Charlesia ei siis yksinkertaisesti poimittu historiasta ja sovitettu yksittäiseen sopivalta kuulostavaan raamatunjakeeseen, vaan argumentin oli toimittava myös ilman Charlesia: jos näyn aikaisempien tapahtumien historiallinen identifiointi ei pitänyt paikkaansa, myöskään päätelmä sen myöhemmästä halveksitusta ruhtinaasta ei voinut seistä kovin tukevalla pohjalla.

Tämä ero oli minulle metodologisesti tärkeä. Yksittäisestä raamatunjakeesta voidaan suhteellisen helposti löytää yhtäläisyyksiä lähes keneen tahansa, jos tulkitsijalla on riittävästi mielikuvitusta ja tarpeeksi vahva halu saada teoria toimimaan. Kokonaisen profeetallisen tapahtumaketjun kohdalla liikkumavara pienenee huomattavasti. Tällöin ei riitä, että yksi jae näyttää sopivan tiettyyn henkilöön, vaan myös häntä edeltävien tapahtumien pitäisi muodostaa johdonmukainen historiallinen ketju, joka johtaa juuri kyseiseen henkilöön juuri siinä kohdassa profetiaa.

Tästä syystä pidin omaa argumenttiani lähtökohdiltaan olennaisesti erilaisena kuin Cohenin heraldisten symbolien ympärille rakentamaa todistelua. En kysynyt ensisijaisesti, kuinka monta Charlesiin liittyvää symbolia voisin saada muistuttamaan Ilmestyskirjan petoa, vaan voisiko Danielin tekstistä muodostaa johdonmukaisen historiallisen tulkinnan, joka päätyisi Walesin prinssiin ilman, että hänet olisi ensin päätetty sijoittaa sinne.

Tosin tunnustan, että olen itsekin voinut syyllistyä samanlaiseen vahvistusharhaan ja löydän Charlesin Danielin kirjan profetioista juuri siksi, että haluan löytää hänet sieltä. Mutta jotta tämä voitaisiin osoittaa, tulkintojani kriittisemmin tarkastelevan lukijan pitäisi kyetä osoittamaan virheelliseksi myös se historiallinen tapahtumaketju, jonka perusteella olen päätynyt sijoittamaan Charlesin juuri kyseiseen kohtaan profetiaa.

Kun kerroin Cohenille tutkimusteni ydinteeseistä huhtikuussa 2015, hän vastasi, ettei ollut itse löytänyt Charlesia Danielin kirjan 11. luvun näystä, mutta olisi kiinnostunut kuulemaan tarkemmin, kuinka olin päätynyt tähän johtopäätökseen. Vastasin, että asian perusteleminen sähköpostitse olisi hieman hankalaa, koska kyse ei ollut yhden tai kahden yksittäisen jakeen tulkinnasta vaan pitkästä historiallisesta tapahtumaketjusta. Sen avaaminen ymmärrettävästi olisi vaatinut käytännössä kymmeniä sivuja – kuten olin jo tehnyt kirjassani.

Olen aina tunnustanut Tim Cohenin merkittävän roolin siinä tutkimusperinteessä, jonka pariin myös oma hengellinen kutsumukseni lopulta suuntautui. Vaikka tutkimusaiheemme, menetelmämme ja monet eskatologiset johtopäätöksemme ovat poikenneet toisistaan varsin merkittävästi, olen pyrkinyt tekemään lukijoilleni selväksi, ettei ajatus Charlesin mahdollisesta eskatologisesta roolista syntynyt alun perin omassa päässäni. Sitä olivat ennen minua käsitelleet muun muassa Monte Judah ja Tim Cohen sekä myöhemmin tai heidän rinnallaan myös muut kristityt tutkijat, kuten uusiseelantilainen John D. Christian ja yhdysvaltalainen Craig Bong.

Tästä ei kuitenkaan pidä saada kuvaa mistään yhtenäisestä ”Charles-koulukunnasta”. Sen sijaan, että muodostaisimme jonkin viiden miehen salaseuran, joka kokoontuu viikoittain Zoomiin punomaan suunnitelmiaan Charlesin paljastamiseksi maailmalle, olemme kaikki varsin erilaisia uskovia, joiden näkemykset, tutkimusmenetelmät ja persoonallisuudet poikkeavat toisistaan huomattavasti. Emme myöskään aina tule erityisen hyvin toimeen keskenämme.

John D. Christianin kanssa kävin vuosien ajan ajoittaista sähköpostikirjeenvaihtoa. Välillemme ei koskaan syntynyt varsinaista välirikkoa, mutta kirjeenvaihto tyrehtyi vähitellen. Myönnän, että yksi syy tähän oli yksinkertaisesti siinä, että olimme monissa kysymyksissä varsin eri aallonpituuksilla. En nähnyt kovin mielekkääksi käyttää aikaani loputtomiin sähköpostiväittelyihin asioista, joissa kumpikaan tuskin olisi muuttanut kantaansa.

En yhdy kaikkeen siihenkään, mitä Craig Bong kirjoittaa Facebookissa (ja sama pätee varmaan myös päin vastoin). En ole kuitenkaan ihminen, joka kokisi tarvetta ryhtyä väittelemään sosiaalisessa mediassa kaikista sellaisista näkemyksistä, joista satun olemaan hieman eri mieltä. Bongin kanssa viestittelemme aika harvakseltaan. Vaikka emme ehkä ylimpiä ystäviä olekaan, arvostan sitä, kuinka hän monien muiden uskovien joukossa tuki ja rohkaisi minua veljeni itsemurhan jälkeen. Hän on rakas veljeni Kristuksessa, jonka uskon tekevän tärkeää työtä Kristuksen ruumiissa.

Monte Judahia puolestaan en tunne käytännössä lainkaan. Otin häneen kerran yhteyttä sähköpostitse, mutta en saanut vastausta. Niiden muutamien julkisten puheiden perusteella, joita olen häneltä nähnyt, minulle on muodostunut hänestä varsin positiivinen vaikutelma. Hänen teologiaansa tai eskatologisia näkemyksiään en kuitenkaan osaa arvioida kovin laajasti, koska en ole seurannut hänen tuotantoaan erityisen tarkasti.

Mainitsen nämä muut tutkijat siksi, että haluan tehdä yhden asian selväksi ennen kuin siirryn tarkemmin Tim Coheniin. Erimielisyys itsessään ei ole minulle ongelma. Olen ollut eri mieltä kaikkien edellä mainittujen henkilöiden kanssa monista asioista ilman, että olisin kokenut tarvetta kirjoittaa heidän persoonastaan kriittistä artikkelia.

Tim Cohenin kohdalla näen kuitenkin suurimman ongelman olevan hänen egonsa. Noin kymmenen vuotta sitten hän kirjoitti minulle sähköpostissa, että hän uskoo olevansa Ilmestyskirjan 13. luvussa ennustettu “mies, jolla on ymmärrys”:

Tässä on viisaus. Jolla ymmärrys on, se laskekoon pedon luvun; sillä se on ihmisen luku. Ja sen luku on kuusisataa kuusikymmentä kuusi. – Ilm. 13:18

Jakeen kreikankielisessä versiossa puhutaan kyllä tietystä yksilöstä, jolla on ymmärrys pedon luvun laskemiseksi. Kreikan teksti kuuluu:

ὁ ἔχων νοῦν ψηφισάτω τὸν ἀριθμὸν τοῦ θηρίου

Sananmukaisesti suunnilleen: “se, jolla on ymmärrys, laskekoon pedon luvun.” ὁ ἔχων on maskuliinin nominatiivin yksikkö, “se/joka omaa”, ja myös ψηφισάτω on kolmannen persoonan yksikön imperatiivi, “laskekoon hän”. Mutta tästä ei vielä seuraa, että Johannes tarkoittaisi jotakin ennalta määrättyä ainutlaatuista profeetallista henkilöä — siis tyyliin “historian lopulla ilmestyy yksi erityinen Mies Jolla On Ymmärrys™”. Kreikan rakenne voi aivan normaalisti tarkoittaa yleisesti: “jokainen/se, jolla on ymmärrystä, laskekoon…” Englanninkielinen “the one who has understanding” ilmaisee saman asian.

Huomautin Cohenille, että vaikka jakeen voitaisiinkin katsoa viittaavan tiettyyn ymmärryksen omaavaan persoonaan, niin tarkemmin ottaen tuo persoona olisi Monte Judah eikä Tim Cohen. Se oli nimittäin Monte Judah, joka laski Charlesin nimestä luvun 666 1980-luvun alussa. Tim Cohen tunnusti itse kirjansa The Antichrist and a Cup of Tea esipuheessa, että sen ajatukset perustuivat Monte Judahin alun perin löytämiin ideoihin, jotka hän esitti Cohenille sapattiaterialla vuonna 1987.

En myöskään ymmärtänyt, miksi se, että tällä profetian henkilöllä olisi ymmärrys laskea pedon luku, tarkoittaisi hänen omaavan erityistä ymmärrystä kaikesta muustakin, kuten Cohen näytti minulle vihjaavan. Tällaista johtopäätöstä ei voida deduktiivisesti johtaa jakeesta. Deduktiivisessa päättelyssä johtopäätöksen täytyy seurata premisseistä. Esimerkiksi:

1. Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia.
2. Tim Cohen on ihminen.
3. Siis Tim Cohen on kuolevainen.

Jos kaksi ensimmäistä premissiä hyväksytään, johtopäätöstä ei voi enää loogisesti kiistää. Cohenin tapauksessa päättely näyttäisi sen sijaan suunnilleen tältä:

1. Ilmestyskirjan 13:18:ssa henkilöllä on ymmärrystä pedon luvun laskemiseen.
2. Tim Cohen uskoo olevansa tämä henkilö.
3. Siis Tim Cohenilla on erityistä ymmärrystä myös muissa asioissa.

Kolmas väite ei kuitenkaan seuraa kahdesta ensimmäisestä. Vaikka hyväksyisimme väittelyn vuoksi sekä sen, että jae tarkoittaa yhtä tiettyä profeetallista henkilöä, että sen, että tämä henkilö olisi Tim Cohen, saisimme tekstistä korkeintaan johtopäätöksen, että Cohenilla olisi erityistä ymmärrystä pedon luvun laskemiseen. Se, että henkilöllä on ymmärrystä yhden tietyn arvoituksen ratkaisemiseen, ei tarkoita, että hänen näkemyksillään olisi sen perusteella erityistä auktoriteettia muissa kysymyksissä.

Totta puhuen, uskon tämän nimenomaisen virheen paisuttaneen Tim Cohenin sydämen ja johtaneen hänet tutkijana harhaan, vaikka alun perin Jumala olisikin käyttänyt häntä profeetallisten salaisuuksien paljastamiseen. Ja ehkä Jumalamme on tarpeeksi suuri käyttämään meitä silloinkin, kun kuljemme jollain alueella harhaan. Mutta se, että Jumala käyttää ihmistä johonkin tarkoitukseen, ei tee tästä ihmisestä erehtymätöntä eikä anna hänelle yleistä valtakirjaa puhua Jumalan auktoriteetilla kaikista muistakin asioista.

Raamatussa Jumalan käyttämät ihmiset eivät lakkaa olemasta erehtyviä ihmisiä. Päinvastoin hengellinen kutsumus voi muuttua vaaralliseksi juuri siinä vaiheessa, kun ihminen alkaa päätellä saamastaan tehtävästä jotakin omasta erityisasemastaan. On aivan eri asia ajatella: “Jumala saattoi antaa minulle ymmärrystä tämän asian havaitsemiseen” kuin päätellä siitä: “Minä olen se erityinen henkilö, jonka ymmärryksen Raamattu ennusti, joten myös muita näkemyksiäni pitäisi kuunnella tämän aseman valossa.”

Ensimmäisessä ajatuksessa on vielä tilaa kiitollisuudelle ja nöyryydelle. Jälkimmäisessä hengellinen kokemus alkaa helposti muuttua epistemologiseksi etuoikeudeksi: omia johtopäätöksiä ei enää arvioida samalla kriittisellä mittapuulla kuin muiden, koska tutkija alkaa nähdä itsensä osana tutkimansa profetian täyttymystä. Siinä vaiheessa vahvistusharha saa rinnalleen vielä paljon voimakkaamman liittolaisen — henkilökohtaisen identiteetin.

Ehkä juuri siksi tutkijan pitäisi suhtautua kaikkein epäluuloisimmin siihen teoriaan, joka kertoo hänelle itselleen jotakin erityisen suurenmoista hänen omasta asemastaan. Mitä enemmän tulkinta korottaa tulkitsijaa, sitä enemmän, eikä vähemmän, se tarvitsee ulkopuolista kritiikkiä. Totta puhuen, myös itselläni oli aikoinaan kiusaus nähdä itseni osana profetiaa – tässä tapauksessa Paavalin ennustusta 2. Tess. 2:3:ssa:

Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla. Sillä se päivä ei tule, ennenkuin luopumus ensin tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, kadotuksen lapsi,

Koska kreikan alkuteksti käyttää tässä sanalle ilmestyy verbiä apokalyptō, jonka perusajatuksena on jonkin peitetyn tai kätketyn paljastaminen – ikään kuin peitteen tai hunnun poistaminen laittomuuden ihmisen hengellisesti salatun identiteetin päältä – minulla oli kiusaus kokea suorastaan hengellistä ylpeyttä siitä, että itselläni olisi tuossa paljastusprosessissa jokin merkittäväkin rooli.

Tämän kiusauksen vastapainona on toiminut minulle kuitenkin muutama tosiasia. Ensinnäkin, en ole ensimmäinen tai ainoa tästä aiheesta kirjoittava henkilö. Monte Judah, Tim Cohen, ja muutamat muut, kirjoittivat siitä jo 20 vuotta ennen minua. En ole myöskään tunnetuin, sillä edellä mainitut herrat ovat minua paljon kuuluisampia. Toiseksi, laajoista perusteistamme huolimatta me kaikki olemme voineet myös erehtyä.

Kolmanneksi, oman historiani perusteella minulla ei ole mitään aihetta ylpeilyyn, sillä olen vain koulupinnari, joka ei pärjännyt koulu- tai työelämässä, ja syrjäytyi lopulta yhteiskunnan ulkopuolelle. Vain Jumalan armosta löysin kuitenkin oman kutsumukseni ja paikkani tässä elämässä. Ehkä tästä syystä omaksuin jo alussa kirjalliseksi omistuskirjoituksekseni Soli Deo Gloria, joka tunnetaan myös protestanttisen reformaation yhtenä viidestä solasta.

• Sola Scriptura – yksin Raamattu: Raamattu on kristillisen opin korkein auktoriteetti.
• Sola Fide – yksin uskosta: ihminen vanhurskautetaan Jumalan edessä uskon kautta, ei omien ansioidensa perusteella.
• Sola Gratia – yksin armosta: pelastus on kokonaan Jumalan armon lahjaa.
• Solus Christus – yksin Kristus: Kristus on ainoa välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä ja pelastuksen perusta.
• Soli Deo Gloria – yksin Jumalalle kunnia: pelastuksesta ja lopulta kaikesta Jumalan työstä kuuluva kunnia kuuluu Jumalalle eikä ihmiselle.

Viimeinen näistä on ollut myös oman kirjallisen työni tunnuslause. Jos tutkimukseni osoittautuvat vääriksi, minulla ei tietenkään ole mitään aihetta ylpeillä niillä. Mutta jos olenkin jossakin merkittävässä asiassa oikeassa ja Jumala on todella käyttänyt työtäni omiin tarkoituksiinsa, silloin minulla on vielä vähemmän aihetta ottaa siitä kunniaa itselleni. Sillä ne talentit ja armolahjat, joita Jumala on jakanut meille kullekin, ovat lahjoja juuri siksi, etteivät ne perustu omiin ansioihimme tai erinomaisuuteemme, vaan yksin Jumalan armoon.

Protestanttiseen reformaatioon liittyi läheisesti myös ajatus siitä, ettei syntiinlankeemus pimentänyt ainoastaan moraalista kompassiamme vaan myös tiedollisen kompassimme. Ihmisen järki ei lakannut toimimasta, mutta se ei myöskään säilynyt synnin vaikutuksilta täysin koskemattomana. Teologiassa tästä puhutaan usein synnin noeettisista vaikutuksista: kykymme havaita, tulkita ja arvioida todellisuutta voivat vääristyä aivan kuten tahtomme ja halumme. Tästä seuraa mielestäni tärkeä kristillinen periaate, jota nykykielellä voisi kutsua episteemiseksi nöyryydeksi. Voin olla syvästi vakuuttunut jonkin tulkintani oikeellisuudesta ja silti olla väärässä. Voin jopa uskoa Jumalan johdattaneen minut jonkin asian äärelle ilman, että siitä seuraa minun ymmärtäneen kaiken oikein.

Tämä pätee erityisen voimakkaasti profetioiden tutkimiseen. Mitä henkilökohtaisemmaksi tulkinta muuttuu ja mitä suuremman hengellisen merkityksen se antaa tulkitsijalle itselleen, sitä suurempi pitäisi olla myös valmiutemme epäillä omia johtopäätöksiämme. Kristillisen tutkijan ei pitäisi kysyä vain: “Millä perusteella uskon tämän olevan totta?” vaan myös: “Mikä saisi minut muuttamaan mieleni?” Jos vastaus on, ettei mikään mahdollinen havainto voisi enää horjuttaa teoriaani, en ehkä enää tutki sitä vaan puolustan omaa identiteettiäni.

Tässä mielessä episteeminen nöyryys ei tarkoita jatkuvaa epävarmuutta tai sitä, ettei mistään saisi olla vakuuttunut. Se tarkoittaa yksinkertaisesti eron säilyttämistä kahden väitteen välillä: “uskon tämän olevan totta” ja “minun on mahdotonta olla tässä väärässä.” Ensimmäinen kuuluu vakaumukseen. Jälkimmäinen alkaa helposti muistuttaa paavillista erehtymättömyysoppia, jonka protestantti tuskin haluaisi vahingossa julistaa koskemaan itseään.

Tämä hyvin erilainen episteeminen lähtökohtamme tuli hyvin esiin vastauksessa, jonka Tim Cohen lähetti minulle vuoden 2024 alussa, kun jaoin hänelle artikkelini, jossa käsittelin uutista Charlesin syövästä lähes anteeksipyytelevään sävyyn siltä varalta, että olin loppujen lopuksi erehtynyt hänen eskatologisen roolinsa suhteen. Tim Cohen ei ollut tästä lainkaan mielissään vaan kommentoi minulle näin:

Samuel, Jumala EI valinnut SINUA olemaan se ”jolla on ymmärrys”, koska SINÄ ET ole minä. Haluat (typerästi) ”valmistella” lukijoitasi, koska SINULTA PUUTTUU se varmuus, joka tulee todellisesta ilmoituksesta Pyhän Hengen kautta. Olet tehnyt VIRHEEN, aivan kuten olet (virheellisesti) vakuuttunut siitä, että tempaus tapahtuu ennen ahdistuksen aikaa, vaikka olen toistuvasti ilmoittanut sinulle, että se tapahtuu AINOASTAAN ahdistuksen ajan JÄLKEEN.

Sinun pitäisi lakata epäilemästä sitä, mitä olen sanonut, ja KIINNITTÄÄ HUOMIOTA, sillä minä todella TIEDÄN, mistä puhun. Mitä Charlesiin tulee, hän EI kuole (lopullisesti) ennen kuin HERRA syöksee hänet helvettiin Harmagedonissa. Tuhoat oman uskottavuutesi osoittamalla tässä selkärangattomuutta. Jopa sinä tiedät, että Charlesia koskevat todisteet ovat kiistattomat, mutta olet horjuva ja epävarma. Sanon tämän sinun HÄPEÄKSESI. Sinun TÄYTYY siis tehdä parannus.

Mitä tempaukseen tulee, kiinnitä tarkasti huomiota tähän keskusteluun ja samoin TEE PARANNUS.

Yllä oleva lainaus on Cohenin minulle lähettämästä yksityisestä Messenger-viestistä. Normaalisti en pitäisi yksityisen kirjeenvaihdon julkaisemista hyvänä tapana. Tässä tapauksessa pidän sitä kuitenkin oikeutetumpana, koska olen nähnyt Cohenin käyttävän hyvin samanlaista vastaustyyliä monissa julkisissa kommenteissaan. Olen vuosien varrella myös huomauttanut hänelle yksityisesti siitä, että pidän tällaista retoriikkaa ongelmallisena, mutta keskustelujemme perusteella hän ei itse näyttänyt näkevän siinä mitään erityistä korjattavaa.

Tämä viesti oli myös ehkä jonkinlainen käännekohta minun ja Cohenin suhteissa, sillä en ole ollut häneen juuri yhteydessä enää tämän jälkeen. Toukokuussa 2024 hän kommentoi erääseen blogiartikkeliini hyvin Cohenilaiseen tapaansa:

VÄÄRIN monessa kohdassa. Esimerkiksi tuhatvuotisen valtakunnan temppeli on NELJÄS temppeli, ei kolmas eikä ahdistuksen ajan temppeli. Lisäksi tempaus tapahtuu AINOASTAAN ahdistuksen ajan JÄLKEEN.

Vastasin hänelle hieman närkästyneenä:

Mutta annan sinulle nyt hieman suorasukaista veljellistä neuvoa. Jos arvostelet eskatologisia näkemyksiäni tai mitä tahansa muita ajatuksiani, pitäisin paljon enemmän perusteellisista argumenteista kuin holhoavista kommenteista siitä, kuinka ”VÄÄRÄSSÄ” näkemykseni ovat. Eikä se vakuuta minua yhtään enempää näkemysteni virheellisyydestä, että kirjoitat sanan VÄÄRIN isoilla kirjaimilla.

Vitsailin tässä äskettäin ChatGPT:n kanssa, että Cohenin argumentaatiolle tarvittaisiin oma paikka argumentaatiovirheiden taksonomiassa: argumentum ad caps lock:

Argumentum ad caps lock — virhepäätelmä, jossa väitteen totuusarvoa pyritään kasvattamaan kirjoittamalla se SUURAAKKOSIN.

Vaikka Meller seurasi blogiani useiden vuosien ajan, hän kommentoi minulle kerran yksityisesti, että näkee itse Charlesin roolin eri tavalla kuin minä. En kokenut silloin tarvetta alkaa väitellä hänen kanssaan aiheesta, koska hän kunnioitti työtäni loppuun asti. Vaikka Cohen olisi kanssani samaa mieltä Charlesista, en koe hänen tavassaan puhua minulle minkäänlaista kunnioitusta. Hän puhui minulle pikemminkin kuin jonkinlaiselle epäuskoiselle oppipojalle, jonka tulisi tehdä parannusta siitä, ettei tämä luota opettajaansa riittävästi. Totta puhuen Cohenin alentuva vastaustyyli oli minusta aikamoisen loukkaava, sillä en ole koskaan ollut ihmistyyppiä, joka luottaisi yhteenkään tutkijaan sokeasti kyseenalaistamatta ensin hänen premissejään ja johtopäätöksiään. En ole “Cohen-kultin” seuraaja sen enempää kuin sinunkaan tulisi olla “Tuominen-kultin” seuraaja.

Cohen näkee sen selkärangattomuutena, kun uskallan sanoa lukijoilleni, että olen voinut erehtyä. Mutta kyse ei ole lainkaan siitä, että olisin perusteistani epävarma. Päinvastoin, uskon, että monet perusteistani kestävät enemmän kriittistä tarkastelua kuin Cohenin perusteet – oli kyse sitten Antikristuksen identiteetistä, tempauksesta tai mistä tahansa. Ja itse olen valmis myös väittelemään niiden puolesta, sen sijaan että toteaisin vain “VÄÄRIN” ja vaatisin parannuksen tekoa niiltä, jotka uskaltavat olla kanssani eri mieltä.

Cohenin kaltainen tapa viestiä omasta erehtymättömyydestään kertoo minulle enemmän epävarmuudesta kuin varmuudesta. Jos oman opillisen auktoriteettisi kyseenalaistaminen herättää suorastaan vihamielisen reaktion, kyse ei enää näytä olevan vain siitä, että puolustaisit vahvoina pitämiäsi argumentteja. Silloin kritiikki alkaa helposti tuntua hyökkäykseltä omaa identiteettiäsi vastaan.

Todellinen varmuus ei mielestäni tarvitse tuekseen isoja kirjaimia, hengellisiä arvonimiä tai vaatimuksia parannuksen tekemisestä. Jos tiedän perusteeni vahvoiksi, voin antaa niiden seistä omilla jaloillaan. Voin myös sallia toisen ihmisen tutkia niitä kriittisesti ilman, että hänen epäilynsä muodostuu uhaksi omalle asemalleni. Itse asiassa juuri vahva argumentti hyötyy kriittisestä tarkastelusta, sillä jos se kestää vastaväitteet, luottamus siihen vain vahvistuu.

Tästä syystä pidän paljon vakuuttavampana tutkijaa, joka sanoo: ”Tässä ovat perusteeni. Tutki niitä ja osoita, missä olen väärässä”, kuin tutkijaa, joka sanoo: ”Minä tiedän olevani oikeassa, koska Jumala on ilmoittanut sen minulle, ja sinun tulee tehdä parannus, jos et usko minua.” Jälkimmäinen voi kuulostaa varmuudelta, mutta samalla se tekee väitteestä lähes immuunin ulkopuoliselle kritiikille. Ja juuri siinä vaiheessa tutkimus alkaa muuttua auktoriteetin puolustamiseksi.

En näe ristiriitaa myöskään siinä, että ihminen voi sanoa: ”Uskon kutsumukseni tulleen Jumalalta ja Pyhän Hengen johdattaneen työtäni” ja todeta samalla: ”Olen voinut myös erehtyä.” Jumalan johdatukseen uskominen ei merkitse sitä, että kaikki omat päätelmäni muuttuisivat samalla erehtymättömiksi. Pyhä Henki voi johdattaa ihmisen tutkimaan jotakin aihetta, antaa hänelle siihen lahjoja ja jopa auttaa häntä näkemään asioita, joita muut eivät ole huomanneet, ilman että jokainen hänen tästä eteenpäin tekemänsä tulkinta olisi Jumalan itsensä auktorisoima.

Muuten päädymme hyvin nopeasti vaaralliseen päättelyketjuun: Jumala kutsui minut tähän tehtävään → Jumala johdattaa minua → siis tulkintani ovat Jumalan johdatusta → siis niiden kyseenalaistaminen merkitsee Jumalan johdatuksen kyseenalaistamista. Juuri viimeisessä siirtymässä hengellinen kutsumus voi muuttua henkilökohtaiseksi erehtymättömyysopiksi.

Itse ajattelen asian lähes päinvastoin. Jos todella uskon Jumalan antaneen minulle jonkin tehtävän, minun pitäisi suhtautua sitä suuremmalla vakavuudella myös siihen mahdollisuuteen, että omat inhimilliset ennakkokäsitykseni, vahvistusharhani tai yksinkertaisesti puutteellinen tietoni voivat vääristää tapaani toteuttaa sitä. Pyhän Hengen johdatukseen luottaminen ja oman järjen erehtyväisyyden tunnustaminen eivät sulje toisiaan pois. Kristillisestä näkökulmasta niiden pitäisi pikemminkin kuulua yhteen.

Minulle todellisen Jumalan miehen tai naisen merkki on ollut aina jonkinlainen epäily – ei välttämättä epäily Jumalasta, vaan epäily omasta riittävyydestä, ymmärryksestä ja kyvystä toteuttaa hänelle annettua tehtävää. Tämä nähdään toistuvasti myös Raamatussa. Mooses kysyi: “Mikä minä olen menemään faraon luo?” ja vetosi vielä siihen, ettei ollut hyvä puhuja. Gideon halusi useita merkkejä ennen kuin uskalsi luottaa saamaansa kutsuun. Jeremia puolestaan vastasi Jumalalle olevansa liian nuori ja ettei osaisi puhua. Profeetallinen kutsumus ei siis aina synny ihmisessä suureellisena varmuutena omasta erityisasemasta, vaan toisinaan lähes päinvastoin: “Herra, oletko aivan varma, että valitsit oikean henkilön?”

Tähän tuntemukseen olen voinut usein itsekin samaistua, sillä minua pilkattiin koulussa muun muassa siitä, että olin joko liian hiljainen tai etten osannut puhua lainkaan. 24-vuotiaana, kun aloitin kirjallisen urani, koin, etten olisi siihen lainkaan oikea henkilö, sillä en ollut menestynyt koulussa niin äidinkielessä kuin vieraissakaan kielissä, eikä minulla ollut minkään sortin teologista tai akateemista koulutusta. 17-vuotiaana sain kuitenkin henkilökohtaisen profetian eräältä uskonveljeltä, joka siteerasi minulle Paavalin kirjettä Timoteukselle:

Älköön kukaan nuoruuttasi katsoko ylen, vaan ole sinä uskovaisten esikuva puheessa, vaelluksessa, rakkaudessa, uskossa, puhtaudessa. Lue, kehoita ja opeta ahkerasti, kunnes minä tulen. Älä laiminlyö armolahjaa, joka sinussa on ja joka sinulle annettiin profetian kautta, vanhinten pannessa kätensä sinun päällesi. Harrasta näitä, elä näissä, että edistymisesi olisi kaikkien nähtävissä. Valvo itseäsi ja opetustasi, ole siinä kestävä; sillä jos sen teet, olet pelastava sekä itsesi että ne, jotka sinua kuulevat.

– 1 Tim 4:12-16)

Jos voisin jäljittää koko miljoonia sanoja tuottaneen kirjallisen kutsumukseni johonkin tiettyyn profetiaan, se olisi epäilemättä juuri tämä. Tämä oli se siemen, joka minuun istutettiin ja joka sai minut “lukemaan, kehottamaan, opettamaan ahkerasti” huolimatta siitä, etten kokenut olevani siihen lainkaan oikea henkilö. Ja yhä tänäänkin saatan ajatella: “Herra, valitsit väärän henkilön.” Toisinaan epäilen vielä perustavampaa asiaa: valitsiko Herra minua koskaan, vai olenko vuosien aikana rakentanut kirjallisen kutsumukseni vain omien tulkintojeni ja elämäntarinani ympärille.

Mutta riippumatta siitä, oliko tuo 17-vuotiaana saamani profetia todella Jumalalta vai ei, siitä tuli yksi elämäni ratkaisevista käännekohdista. Se istutti minuun ajatuksen siitä, että minun pitäisi lukea, tutkia, opettaa ja kirjoittaa niistä asioista, joista olin kiinnostunut jo vuonna 2006. Kun myöhemmin aloitin kirjallisen työni, palasin yhä uudelleen tuohon hetkeen hengellisen kutsumukseni syntyhetkenä. Jossain mielessä se oli itse itseään toteuttava profetia, sillä se rohkaisi minua tulemaan rohkeammin esille ja kehittämään itseäni tutkijana ja kirjailijana. Vuonna 2020, muutama kuukausi ennen isoveljeni Mikaelin itsemurhaa, sain työlleni toisen vahvistavan profetian eräältä uskonveljeltä, joka kirjoitti minulle sähköpostitse seuraavaa:

Olen rukoillut veljesi puolesta. Sain rukouksessa sanoman Herralta sinulle: ”Ennenkuin sinä äidistä synnyit, minä valitsin sinut, kutsuin ja erotin sinut, niinkuin kutsuin ja erotin Jeremian (Jer.1:5, Gal.1:15) Sillä minä näin jo silloin nöyrän sydämesi, edeltäkäsin näin aran tuntosi sanani edessä. Olen antanut sinulle taidollisuuden pukea sanoiksi Raamatun profetioita, ihmisille ymmärrettävään muotoon. Se on sinun lahjasi, minulta saatu. Niinkuin sanoin Jeremialle, niin sanon sinullekin; sinä olet nähnyt oikein (Jer.1:12) Pian on antikristus ilmestyvä koko maailman näyttämölle, sinulle minä olen hänet paljastanut, ja tulen edelleenkin paljastamaan suuria, salattuja asioita (Jer.33:3) Ole edelleen äänelleni kuuliainen, niin minä siunaan sinua, siunaan palvelustyösi, niinkuin olen tähänkin asti siunannut. Näillä sanoilla minä haluan sinua vahvistaa. Sinä olet rakas minulle, tiedä se, hyvin rakas. Minussa sinä saat elää yltäkylläistä elämää, (Joh.10:10) minä annan sinulle tulevaisuuden ja toivon (Jer.29:11) Minun Henkeni on sinulla apuna kirjoitustyössäsi, puhun sydämellesi ajatuksiani. Älä murehdi mistään maallisista, toimeentulosta tai muusta. Vaan etsi ensin minun valtakuntaani, niin kaikki muukin sinulle annetaan sen ohessa. Minä olen sinun osasi (Valit.vir.3:24)” ”Herran sanat ovat selkeitä sanoja, hopeata, joka kirkkaana valuu sulattimesta maahan, seitsenkertaisesti puhdistettua.” Ps.12:7

Tällaisten profetioiden myötä, kuin myös kirjojeni saamien positiivisten lukijapalautteiden myötä – jopa eräältä eläköityneeltä matematiikan ja fysiikan professorilta -, minulla on paljon suurempi luottamus oman kutsumukseni jumalalliseen alkuperään kuin Tim Cohenin eskatologisten johtopäätösten erehtymättömyyteen. Jos haluaisin myös rakentaa itselleni jonkin erityisen profeetallisen auktoriteetin, se olisi varsin helppoa tällaisten profetioiden perustalla. Voisin sanoa lukijalleni, että Jumala itse on ilmoittanut minun nähneen oikein ja että Pyhä Henki auttaa minua kirjoitustyössäni.

Mutta silloin syyllistyisin helposti juuri samaan virheeseen, josta olen tässä arvostellut Cohenia. Henkilökohtainen profetia voi vahvistaa omaa uskoani kutsumukseeni, mutta se ei voi toimia argumenttina sille, että lukijan pitäisi pitää eskatologisia johtopäätöksiäni erehtymättöminä. Muutoinhan olisin voinut päättää kirjani jo sen esipuheeseen, eikä minulla olisi ollut tarvetta käyttää satoja sivuja tulkintojeni eksegeettiseen ja historialliseen perusteluun. Jos lukijan pitäisi uskoa minua vain siksi, että koen Jumalan kutsuneen minut tähän tehtävään, koko argumentaationi olisi lopulta tarpeetonta.

Juuri tässä kulkee mielestäni tärkeä raja hengellisen vakaumuksen ja hengellisen auktoriteetin väärinkäytön välillä. Voin uskoa kutsumukseni tulleen Jumalalta. Voin uskoa Pyhän Hengen johdattaneen tutkimustani. Voin jopa olla hyvin vakuuttunut siitä, että olen Charlesia koskevissa johtopäätöksissäni oikeassa. Mutta mikään näistä ei vapauta minua velvollisuudesta perustella väitteitäni eikä anna minulle oikeutta vaatia lukijaa hyväksymään niitä sillä perusteella, että minä olen saanut ne Jumalalta.

Tämä on ehkä lopulta suurin syy siihen, miksi suhteeni Tim Coheniin etääntyi. Ongelmani ei ole siinä, että hän olisi kanssani eri mieltä tempauksesta tai monista muista eskatologisista kysymyksistä. Ongelmani on siinä tavassa, jolla hän näyttää yhdistävän omat tulkintansa omaan erityiseen hengelliseen auktoriteettiinsa ja suhtautuvan niiden kyseenalaistamiseen lähes hengellisenä rikkomuksena.

En halua lukijoideni suhtautuvan minuun samalla tavalla. Jos olen väärässä, osoita minulle missä. Jos olen oikeassa, usko sitä perusteiden vuoksi – älä siksi, että nimeni on Samuel Tuominen, joka on kirjoittanut aiheesta tuhansia sivuja, tai että uskon Jumalan kutsuneen minut kirjoittamaan niistä. Jos Jumala todella on käyttänyt työtäni johonkin tarkoitukseen, kunnia siitä ei kuulu minulle, vaan yksin Hänelle.

Soli Deo Gloria.