Netflixin huippusuosittu The Crown -sarja seuraa Hollywoodin The Queen ja Kuninkaan puhe menestyselokuvien suurelle yleisölle tarkoitettua poliittista draamaa Englannin kuningashuoneen historiasta. Vaikka sarja antaa kuningashuoneelle melko inhimilliset kasvot, mukaan mahtuu myös muutamia mielenkiintoisia paljastuksia, kuten Windsorin Herttuan ja Prinssi Philipin hyvin dokumentoidut natsiyhteydet. Lisäksi sarjassa on eräs mielenkiintoinen episodi Prinssi Charlesin vähemmän tunnetusta suhteesta Windsorin Herttuaan. Sarja on selvästi viihdetarkoitukseen käsikirjoitettua historiallista fiktiota. Sarjan kolmannella tuotantokaudella nuorta Prinssi Charlesia näyttelevä Josh O’Connor sanoo: ”Olemme luomassa fiktiivistä työtä, vaikkakin jossain määrin todellisuuteen perustuvaa. Mutta viimekädessä kaikki tutkimus on rajallista. Lopulta joudut luomaan jotain itse.” Kauden 8. jakso kuvaa Prinssi Charlesin sympaattista suhdetta kuolevaan Windsorin Herttuaan, pahamaineiseen natsikuninkaaseen. Kuinka historiallinen sarja todella on?
Toisen kauden 6. jakso Vergangenheit alkaa toisen maailmansodan jälkeisellä takaumalla Thüringeninmetsässä, Saksassa, missä amerikkalaiset kuljettavat saksalaisen sotilaan Karl von Loeschin, Hitlerin henkilökohtaisen kääntäjän avustajan, salaiseen paikkaan johon hän on kätkenyt joukon huippusalaisia asiakirjoja. Loesch paljastaa amerikkalaisille niiden sijainnin yrityksessä neuvotella itsensä vapaaksi. Nämä asiakirjat tunnetaan Marburgin kansioina ja ne sisältävät kruunusta luopuneen Edvard VIII:n, sittemmin Windsorin Herttuan, ja Natsi-Saksan ylikomentajan välistä sodanaikaista kirjeenvaihtoa, joissa paljastui Herttuan vehkeily ja maanpetos natsien kanssa. Kun dokumentit päätyivät lopulta Britannian hallituksen käsiin, pääministeri Winston Churchill keskusteli niistä Yrjö VI:n kanssa ja päätti salata niiden sisällön julkisuudelta välttääkseen kansan luottamuksen horjumista monarkiaan. Brittiläiset, amerikkalaiset ja ranskalaiset historioitsijat tiesivät kuitenkin dokumenttien olemassaolosta ja vaativat niiden julkistamista aina vuodesta 1946 lähtien. Osa julkistettiin jo vuonna 1957 ja lisää kansioita julkaistiin taas vuonna 1996, mutta loppuja kansioista pidetään edelleen salassa kansallisen turvallisuuden nimissä.
Jakso esittää Ranskassa maanpaossa asuvaa ja jatkuvaan juhlintaan kyllästynyttä Windsorin Herttua, joka kaipaa tarkoitusta elämälleen ja palaa kotimaahansa pyytääkseen Kuningattarelta lupaa asettua julkiseen tehtävään. Kuningatar myöntää aluksi luvan, mutta järkyttyy nähdessään Marburgin kansioiden sisällön. Kohdatessaan setänsä ja entisen kuninkaan Buckinghamin palatsissa, nuori Elisabet II sanoo hänelle: ”Eräässä vuoden 1940 sähkösanomassa harkitsitte asettuvanne julkisesti hallitusta vastaan ja kannattavanne rauhaa Saksan kanssa vastoin isäni, kuninkaan, tahtoa. Toisesta sähkeestä ilmenee, että tukenne vastineeksi Saksan hallitus tarjoaisi teille kotia Espanjasta, jotta voisitte odotella sodan päättymistä turvassa, kun maamiehiänne kuolee… Näiden papereiden mukaan sanoitte, että Führerin rauhanpyrkimys oli täysin teidän omien käsitystenne mukainen.”
Tarinaan kietoutuu yhteen myös kuningattaren ystävyyssuhde evankelista Billy Grahamiin, jonka hän kutsui palatsiin keskustellakseen kristinuskosta ja anteeksiannon merkityksestä. Kuningatar, näyttelijätär Claire Elizabeth Foy, sanoo Grahamille: ”Pidän itseäni ennen kaikkea yksinkertaisena kristittynä. Kristillisen elämän arvot ovat minun perustani. Ne johdattavat minua, määrittävät minua.” Jaksossa kuningatar kamppailee sen kysymyksen kanssa pitäisikö hänen kristittynä antaa sedälleen anteeksi ja päästää hänet takaisin maahan. Aviomiehensä Philipin – jonka sarja esittää halveksivan Windsorin Herttuaa – neuvosta hän menee entisen kuninkaan ja isänsä Yrjö VI:n yksityissihteerin Tommy Lascellesin puheille, joka paljastaa kuningattarelle lisää kauhistuttavia yksityiskohtia Windsorin Herttuan vehkeilystä Hitlerin Saksan kanssa. Lascelles kertoo hänelle:
Windsorin Herttua teki lojaliteettinsa selviksi heti kuninkaaksi tultuaan. Hän kokosi ympärilleen uudenlaiset neuvonantajat, joista yksi oli Saksi-Coburgin herttua Carl, tunnettu natsi. Hän myös esitteli liittoutuneiden salaisia asiakirjoja Windsorin herttuattarelle, joka puolestaan, näin uskomme, esitteli vuoteensa, pyydän anteeksi… Saksan suurlähettiläälle Herr Ribbentropille. Lopulta hallitus ei voinut enää tuoda salaisia ja arkaluontoisia papereita kuninkaalle. Huolemme loppuivat lopulta siihen, kun hän luopui kruunusta. Hän lupasi vetäytyä julkisuudesta, mutta se jäi pelkäksi lupaukseksi.
Pariskunta päätti vierailla Hitlerin luona Saksassa. Führerin mukaan kyseessä oli epävirallinen valtionvierailu. Ei siis ole yllätys, että juuri sen matkan aikana Herr Hessin kotona laadittiin suunnitelma. Aikomuksena oli, että Windsorin Herttua palaisi Englannin kuninkaaksi, pettäisi edesmenneen isänne ja syöksisi hänet vallasta. Vastineeksi Saksan sotavoimat saisivat vapaat kädet Euroopassa. Saksan joukot saisivat tarpeen mukaan tukahduttaa jopa siirtomaakapinan. Vierailuun kuului käyntejä SS:n koulutuskeskuksissa ja keskistysleirien varhaisissa versioissa. Todelliset kauhut tekivät toki vasta tuloaan, mutta nuo vierailut ovat täysin totta.
Kun saksalaiskone syöksyi maahan Belgiassa mukanaan Hitlerin suunnitelma hyökkäyksestä Ranskaan, Herttua kiirehti ilmoittamaan natsiystävilleen, että liittoutuneet olivat saaneet käsiinsä nuo arvokkaat tiedot. Näin Saksa ehti muuttaa suunnitelmiaan. Vajaa kuukausi sen jälkeen Saksa miehitti Pariisin. Ehkä pahinta kaikista oli tämä. Herttua kertoi Saksan hallitukselle, että Saksan ilmapommitukset alkoivat murentaa Britannian taistelutahtoa ja että jos pommituksia jatkettaisiin, eli jos hänen maamiehiään ja entisiä alamaisiaan yhä teurastettaisiin, se saisi, kuten hän sanoi, Britannian pian taipumaan rauhaan.
Seuraavassa kohtauksessa jakso siirtyy kuvaukseen missä Elisabet II kulkee syvissä mietteissään ja kuuntelee televisiosta pastori Billy Grahamin saarnaa synnistä: ”Maailman ongelmat voidaan kiteyttää yhteen viisikirjaimiseen sanaan: S-Y-N-T-I. Synti. Psalmi 58: ’Luopuneita ovat jumalattomat, äidin kohdusta asti, eksyneitä valhettelijat hamasta äidin helmasta.’ Jumala katsoo syvälle sisällesi. Jumala näkee, millainen todella olet sisimmässäsi. Voit olla ulkoisesti ylhäinen, hienostunut, sivistynyt. kirkonmies, yhteisön arvostettu jäsen, mutta onko sinun sydämesi loitonnut Jumalasta?” Kuningatar kieltää lopulta Windsorin Herttuan pyynnön palvella maataan ja sanoo kuinka hänen tekonsa ”halventaa jopa kristillisyyden perusperiaatteita. En todellakaan voi antaa teille anteeksi. Ja kysymys kuuluu: Kuinka ihmeessä voitte antaa anteeksi itsellenne?” Sarja esittää siis Kuningattaren hurskaana jumalaapelkäävänä naisena, kuten monet yleisesti ottaen hänet näkevät johtuen hänen roolistaan ”uskon puolustajana” Englannin anglikaanikirkon päänä.
Prinssi Charles ja Windsorin Herttua
Sarjan kolmannella tuotantokaudella tapahtuu kuitenkin mielenkiintoinen juonenkäänne kuningashuoneen suhteissa kuolemaa tekevään Windsorin Herttuaan. Kauden 8. jakso kuvaa Charlesin ja Camillan ensimmäistä romanttista kohtaamista 70 -luvun alussa. Camilla seurusteli tuohon aikaan tulevan puolisonsa Andrew Parker Bowlesin kanssa, joka puolestaan seurusteli Charlesin pikkusiskon Prinsessa Annen kanssa. Jakson lopussa kuningatar tekee viimeisen matkansa Windsorin Herttuan asuntoon Pariisissa, missä hän antaa kuolevalle herttualle anteeksiannon ja sanoo tämän pitäneen häntä aina suosikkisetänään. Herttua kertoo kuningattarelle, että hän on viestitellyt Walesin Prinssin kanssa ja pyytää tätä ottamaan heidän kirjeensä ja lukemaan ne. Kun kuningatar sanoo, ettei hän tohtisi lukea poikansa yksityiskirjeitä, herttua vastaa, ”Ne koskevat kruunun tulevaisuutta ja valaisevat paitsi tulevan kuninkaan sielua, mutta myös oman poikasi sielua. On paras, että ne päätyvät sinun käsiisi eivätkä jonkun toisen.” Jakso huipentuu kuvaukseen missä kuningtar lukee paluumatkallaan poikansa kirjeitä, samalla kun se näyttää Charlesin aiempaa vierailua herttuan luona. Kirjeessään herttualle, Charles, näyttelijä Josh O’Connor, sanoo:
Rakas David-setä, haluan vielä kiittää sinua ja Wallisia siitä, että sain käydä kotonanne Bois de Boulognessa. On harvinaista, että kohtalo sallii entisen ja tulevan kuninkaan tapaamisen. Totta puhuen silmäni avautuivat joidenkin asioiden suhteen. Sen millaista on olla kuningas, millaista on rakkaus ja millaisia vaikeuksia ne kumpikin tuovat tullessaan. Tietänet, että muu perhe ei olisi halunnut minun käyvän luonasi. Pelkäävät kai, että näkisin sinussa itseäni. Tuntisin myötätuntoa. Tunnustan, että näen sinussa itseäni. Edistyksellisyytesi ja tyylitajusi. Persoonallisuutesi ja mielikuvituksesi. Millainen kuningas olisitkaan ollut hyväntahtoisemmassa maailmassa. Millainen kuningas meiltä evättiinkään. Minua surettaa kovasti nähdä sinut maanpaossa, kun sinä vain pidit kiinni periaatteestasi ja omistauduit täysin naisen rakkaudelle. Sinulta evättiin julmasti oikeus hallita sydämesi valitun rinnalla. Minä lupaan sinulle, ettei minulta evätä samaa kuin sinulta. Kruunu ei ole ikuisesti paikallaan vain yhdessä päässä. Se on liikkeessä. Elossa. Jumalainen. Ajan myötä muuttuvat kasvot. Jos on Luojan tahto, että minä painan kruunun päähäni, teen sen omilla ehdoillani. Ja toivon mukaan annan sinulle aihetta ylpeyteen.
Tapahtumien historiallisuus
Jos Charles kirjoitti tällaisen kirjeen hänen isosedälleen, se olisi todellakin merkittävä läpivalaisu tulevan kuninkaan sieluun. Ensin sarja kuvaa Windsorin Herttuan ”jumalattomaksi syntiseksi”, joka petti oman veljensä ja omat maamiehensä, kun hän liittoutui natsien kanssa toisessa maailmansodassa. Sitten se esittää Charlesin tämän häpeällisen maanpetturin salaisena ihailijana, jonka osaan ja periaatteisiin hän saattoi hyvin samaistua. Mutta mikä tästä on totta ja mikä tarua? Marburgin kansiot ovat ensinnäkin täysin historiallinen löytö Windsorin Herttuan natsiyhteyksistä. Herttuan ja Herttuattaren vierailu Natsi-Saksassa vuonna 1937, hänen salaliittonsa natsien kanssa veljensä Yrjö VI:n vallastasyöksemiseksi ja Iso-Britannian pakottamiseksi rauhaan Saksan kanssa Lontoon raskailla pommituksilla, ovat jo hyvin dokumentoituja historiallisia tosiasioita.
Tosiasia on myös Winston Churchillin, Yrjö VI:n ja sittemmin Elisabet II:n yritys lakaista maton alle tämä kiusallinen historia Englannin monarkian maineen suojelemiseksi. Vaikka kuninkaalliset historioitsijat sanovat, että Elisabet II olisi moittinut setäänsä Marburgin kansioiden paljastusten johdosta, he myös kertovat episodin olleen virheellinen, kun se esittää tämän saaneen aikaan hänen karkotuksena kuningasperheestä. Tosiasiassa Herttua jatkoi julkisia esiintymisiään ja yhteydenpitoaan kuningasperheen kanssa yhä senkin jälkeen, kun tieto Marburgin asiakirjoista tuli julkiseen tietoon vuonna 1957. Kuningatar kutsui hänet myös heinäkuussa 1969 pidettyyn Charlesin virkaanvihkiäisiin Walesin Prinssiksi, mutta hän kieltäytyi kutsusta sanoen, ettei Charles haluaisi hänen ”vanhaa isosetäänsä sinne”. Tosiasia on myös kuningattaren ystävällinen suhde evankelista Billy Grahamiin ja näiden kahden tapaaminen Buckinghamin palatsissa 50 -luvun puolivälissä, mutta on epätodennäköistä, että tällä oli mitään yhtymäkohtaa Marburgin kansioihin tai Windsorin Herttuaan, joka sarjan mukaan olisi halveksinut Billy Grahamia (ks. Mitä ajattelen Billy Grahamin ja Kuningatar Elisabet II:n väitetystä ystävyydestä?).
On yleisesti ottaen melko epäselvää kuinka hyvin kuningasperhe oli tietoinen Herttuan vehkeilystä natsien kanssa tai kuinka paljon Elisabet II:n omat vanhemmat olivat mukana tässä natsimielisessä toiminnassa, vaikka esiintyivät julkisesti natsien vastustajina. Vuoden 1933 kotivideossa myös 7 -vuotias tuleva kuningatar, hänen Margaret pikkusiskonsa ja heidän äitinsä, Elizabeth Bowes-Lyon, Yrjö VI:n vaimo, kuvataan (kuvaajana todennäköisesti tuleva Yrjö VI) yhdessä silloisen Walesin Prinssin eli tulevan Edvard VIII:n ja Windsorin Herttuan kanssa tekemässä natsitervehdystä Hitlerin valtaannousun kunniaksi. Keväällä 1939, eli toisen maailmansodan ja holokaustin aattona, kuningas Yrjö VI ohjeisti hallituksensa ulkoministeriä Edvard Halifaxia kirjoittamaan saksalaisviranomaisille ja rohkaisi heitä tekemään enemmän sen puolesta, etteivät juutalaiset pakenisi natsien vainoja Euroopasta Englannin kruunun alaisuudessa olevaan Palestiinaan. Kuninkaallisten arkistojen mukaan kumpikin, Yrjö VI ja hänen vaimonsa, vastustivat juutalaisten maahanmuuttoa Palestiinaan, vaikka Iso-Britannia oli luvannut heille kotimaan Palestiinasta vuoden 1917 Balfourin julistuksessa.
Historioitsija John Harris uskoo, että ”änkyttävänä kuninkaana” tunnettu Yrjö VI, joka on esitetty hyvin sympaattisessa valossa Colin Firthin Oscareita kahmineessa elokuvassa Kuninkaan puhe, oli ”valmis erottamaan Winston Churchillin pääministerin virasta, hajottamaan parlamentin ja käyttämään valtuuksiaan hallitsijana pasifistisen poliitikon nimittämiseksi hallituksen pääksi ja julistamaan tulitauon Saksaa vastaan. Kuninkaan päämäärä oli varmistaa, ettei Britanniaan hyökättäisi ja että natsien sotapyrkimykset ohjattaisiin kohti Neuvostoliittoa. Mutta hintana olisi natsien hallitsema Eurooppa.” Kitty Kelleyn kirjan Kuningasperhe (Otava, 1997, sivu 52) johdanto sisältää myös järkyttävän paljastuksen kuningattaren Margaret-siskon patologisen antisemiittisistä ja natsimyönteisistä näkemyksistä, jotka hän ilmaisi hovimestarilleen sen jälkeen kun hän oli käynyt katsomassa Steven Spielbergin Oscar-palkitun Schindlerin listan. Meillä on siis hyvä syy epäillä, kun The Crown esittää kuningattaren syvästi järkyttyneenä ”suosikkisetänsä” Windsorin Herttuan natsimielisistä toimista.
Windsorin Herttuaa koskeva natsiskandaali kuvastaa hyvin sitä kuinka rikkaille on eri laki kuin köyhille. Toisen maailmansodan jälkeen Iso-Britannia tuomitsi natsipropagandaa levittäneen Britannian kansalaisen William Joycen kuolemaan maanpetoksesta. Kuolemanrangaistuksena oli hirttäminen, mutta 300 vuotta aikaisemmin kuningasta vastaan toimineet maanpetturit tuomittiin hirttämiseen, repimiseen ja paloitteluun missä uhri raahattiin ensin hirttopaikalle, hirtettiin puolikuoliaaksi, jonka jälkeen hänet vietiin teloituspaikalle. Siellä tuomitun vatsa avattiin ja hänen jokainen sisälmyksensä poistettiin ja poltettiin yksi kerrallaan, kun tämä oli yhä elossa. Lopuksi uhrin kaula katkaistiin ja ruumis paloiteltiin neljään osaan. Miksi Windsorin Herttualle ei määrätty samaa kohtaloa kuin hänen entisille alamaisilleen – tai ainakin hirttämistä ilman repimistä ja paloittelua? Miksi hän sai elää loppuelämänsä ylellisyydessä ja yltäkylläisyydessä, samalla kun hänen syntinsä johtivat miljoonien maamiestensä kärsimykseen ja kuolemaan?
Mitä tulee sarjan kolmannen kauden kahdeksanteen jaksoon, niin Prinssi Charles tapasi todellakin isosetänsä Windsorin Herttuan kahdenkesken Bois de Boulognessa, Pariisissa 4. lokakuuta vuonna 1970, kuten kaupungissa tuohon aikaan oleskellut Daily Mailin toimittaja Christopher Wilson pani merkille. On sanottu myös, että Louis Mountbatten, kruununperillisen isoeno ja hänen tärkein mentorinsa, olisi ollut jo pitkään läheisissä suhteissa Windsorin Herttuaan, suorapuheiseen antisemittiin, jolla yhä vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeen oli tapana syyttää siitä juutalaisia ja presidentti Rooselveltia. Kuningatar tapasi Herttuan kotonaan Pariisissa 18. toukuuta 1972, kymmenen päivää ennen hänen kuolemaansa, mutta kohtaus missä ”kuningatar vastaanottaa Charlesin ja Herttuan väliset kirjeet on täysin sarjan kuvitteellinen keksintö.” Express kuitenkin toteaa: ”Esityksessä Prinssi Charles ja Herttua harrastivat kirjeenvaihtoa, mikä tapahtui tosielämässä. Sarjassa Prinssi Charles kuitenkin tunnustaa hänen tunteensa Camillaa kohtaan hänen isosedälleen, mutta tämä ei toimi todellisen aikajanan suhteen. Windsorin Herttua kuoli vuonna 1972, mutta Camilla Shand (Emerald Fennell) kasvoi läheiseksi häntä kohtaan ainoastaan vuoden loppua kohden, mikä tarkoittaa ettei hänellä olisi ollut mahdollisuus jakaa tunteitaan hänestä.”
Johtopäätös
Prinssi Charles siis tapasi Herttuan kahdenkesken ja he kävivät kirjeenvaihtoa ennen Herttuan kuolemaa. Kysymys kuuluukin, että miksi The Crown olisi sepittänyt edellä lainatun Charlesin ylistävän kirjeen Herttualle? Miksi sarja panisi Charlesin suuhun jotain näin olennaista ilman historiallista todistusaineistoa? Louis Mountbattenin tiedetään määränneen Herttuan kuoleman jälkeen hänen kaikki henkilökohtaiset paperinsa – mukaan lukien Charlesin ja hänen välisen kirjeenvaihdon – palautettavaksi kuninkaallisen arkistoon. Historioitsija Andrew Lownie sanoo, ”Oletettavasti mukana oli kiusallista kirjeenvaihtoa. Emme tiedä johtuiko tämä Windsorin flirttailusta natsismin kanssa vai jostain muusta.” Vaikka meillä ei ole täyttä varmuutta, voidaan olettaa että sarjan käsikirjoittajat olisivat saaneet käsiinsä osan todellisista kirjeistä, jotka Charles lähetti Herttualle ennen tämän kuolemaa. Tätä näyttäisi vahvistavan 16. marraskuuta, 2017 julkaistu Daily Mailin artikkeli: ”Windsorin Testamentti tullaan murtamaan sinetistään vihdoinkin… mutta vain jotta The Crown -sarjan kirjoittajat saisivat faktansa paikkansapitäviksi.” Juttu jatkaa alaotsikoissaan: ”Windsorin testamentti on ollut kätkössä uteliailta silmiltä jo hänen vuoden 1972 kuolemastaan lähtien. Nyt merkittävä perhetuomioistuimen tuomari on määrännyt, että aktivistit voisivat katsoa sitä. Yksi syy on muodostaa syy siihen kuka omistaa hänen kirjeidensä tekijänoikeudet, niin että Netflixin The Crown -sarja voisi käyttää hänen sanojaan uudelleen.”
